Finnish Art Agencyn perustaja ja kuraattori Laura Köönikkä haluaa saada suomalaisen taiteen maailmankartalle. Se on tarkoittanut taistelua tytöttelyä vastaan – silloinkin, kun hän on johtanut miljoonabudjetilla pyörivää taidelaitosta.

Laura Köönikkä on saavuttanut urallaan taidemaailmassa paljon ja hyvin nuorena. 29-vuotiaana hänet palkattiin Tampereen taidemuseon näyttelypäälliköksi. 30-vuotiaana hän sai näyttelyvaihtokeskus Framen taiteellisen johtajan ja Venetsian biennaalin Aalto-paviljongin kuraattorin pestit. 32-vuotiaana hänet pyydettiin Pilvi Kalhaman seuraajaksi galleria Helsinki Contemporaryyn, ja 33-vuotiaana hän perusti kansainväliselle yleisölle tarkoitetun Finnish Art Today -lehden eli FAT:in.

Nyt hän vetää omaa Finnish Art Agencya, joka tarjoaa taiteilijoille ja taideinstituutioille managerointiin, kuratointiin ja viestintään liittyviä palveluja ensimmäisenä yksityisenä toimijana Suomessa.

Nimekkäät taiteilijat jonottavat Köönikän asiakkaaksi eikä ihme, onhan hänet nimetty maailman kymmenen kiinnostavimman kuraattorin joukkoon. Köönikkä tunnetaan maustaan, siitä, että hän osaa valita näyttelyihinsä nousevia kykyjä ja rakentaa kiinnostavia konsepteja.

Köönikkä on myös rohkaissut taiteilijoita tavoitteellisempaan ajatteluun ja kehittänyt heille muun muassa mentoriohjelman. Hänen intohimonaan on saada Suomi taiteen maailmankartalle ja taata taiteilijoille mahdollisuus elää työllään.

”Tiedän huipputekijöitä, jotka painavat kolmea työtä, jotta voisivat tehdä teoksiaan. On sääli, että he joutuvat taistelemaan oikeudestaan olla olemassa.”

Mutta mistä Köönikän oma energia oikein kumpuaa?

”Olen aina ollut ihan työhullu”, Porista kotoisin oleva Köönikkä tunnustaa.

Intohimo

Harrastin jo nuorena taidetta monimuotoisesti: piirsin, maalasin, katsoin taide-elokuvia, soitin pianoa, kuuntelin angstista grungea ja näyttelin. Lukion jälkeen mietin taiteilijaksi ryhtymistä, mutta hylkäsin ajatuksen. Tiesin, etten sietäisi taiteilijan työhön liittyvää yksinäisyyttä ja epävarmuutta.

Sen sijaan menin opiskelemaan taidehistoriaa Jyväskylän yliopistoon. 23-vuotiaana pääsin tutkijaksi töihin Porin taidemuseoon, ja siitä lähtien olen tehnyt erilaisia taidealan töitä. Varsinkin kuraattorin työ on kiinnostavaa sen itsenäisyyden sekä jatkuvasti muuttuvien työtehtävien ansioista. Tuotan ja suunnittelen näyttelyitä sekä ulkomailla että Suomessa, välitän teoksia, luennoin, kirjoitan ja verkostoidun, muun muassa.

Koen itseni hyvin etuoikeutetuksi saadessani tehdä tätä työtä. Taide on ylellisyyttä, kun muistaa suuren joukon maailman väestöstä joutuvan keskittymään vain elämästä selviytymiseen.

Intuitio

Perustin Finnish Art Agencyn kesällä 2013. Suomen taidekentällä ei ollut yksityistä toimijaa, joka auttaisi taiteilijoita kansainvälistymisessä. Halusin luoda toimiston, joka pystyy panostamaan yksittäisen taiteilijan yksittäisiin ongelmiin hyvin spesifisti. Autamme esimerkiksi viestinnässä tai vaikkapa näyttelyn, tai jopa teoksen, valmistusprosessissa.

Edustamme nyt kahdeksaatoista taiteilijaa, muun muassa Saara Ekströmiä, Jarno Vesalaa ja Anssi Kasitonnia, mutta joudun jatkuvasti kieltäytymään uusista asiakkuuksista. Teen yhteistyötä vain niiden taiteilijoiden kanssa, joiden taiteeseen uskon. Valintoja tehdessäni luotan hyvin paljon intuitiooni.

Vapaus ja riippumattomuus ovat minulle hyvin tärkeitä. Haluan määritellä, mitä teen ja kenen kanssa. Mukavan työyhteisön löytäminen on olennaista, sillä ihminen käyttää suurimman osan valveillaoloajastaan töissä tapaamiensa ihmisten parissa.

On hienoa pystyä päättämään myös työajastaan. En halua sitoa itseäni istumaan kahdeksaksi tunniksi tietokoneen ääreen, koska se ei ole tehokasta. Vapaus tuo mukanaan myös vastuuta, ja siksi itsekurin pitää olla kohdillaan.

Uskottavuus

Olen kohdannut paljon sukupuoleen liittyvää vähättelyä – ja kihissyt raivosta. ’En tiennytkään, että olet tuollainen nuori nätti tyttö.’ Muun muassa noin minulle on sanottu johtaessani taidelaitosta, jolla oli miljoonabudjetti.

Monille miehille – ja naisillekin – on ollut kova paikka kohdata esimies- tai hallintoasemassa toimiva nuori nainen. Usein sovinistiset heitot verhotaan vitseiksi, mutta minä en voi sietää epätasa-arvoa ja vähättelyä missään muodossa. Jos niin käy, pyrin palauttamaan keskustelun takaisin itse asiaan.

Naisen kunnianhimo pelottaa monia. Menestyneen naisen ajatellaan usein olevan joku jäätävä hirmu. Minultakin tultiin kyselemään vauvan saatuani, että miten saatan jatkaa projektien tekoa. ’Kyllä äitiys on tärkeintä’, sanottiin. Meinasin tukehtua kokouspullaani. Kuka vaatisi miesjohtajaa jäämään kotiin?

Yhteiskuntamme on edelleenkin raakile tasa-arvon suhteen. Naisia yritetään laittaa yhä sokeripalan kokoiseen muottiin.

Itse en ole sellaiseen suostunut, sillä jo lapsuudenperheeni on aina ollut hyvin tasa-arvoinen. Isäni ajoi minut, kaksi sisartani ja äitini usein shoppailemaan, että hän saa rauhassa siivota ja kokata kotona.

Myös minä ja mieheni Juha olemme vanhempina tasa-vertaisia. Matkustan paljon työni puolesta, joten arkiset vastuut jäävät hänen hoidettavikseen.

Suuruudenhulluus

Olen suorapuheinen pomo ja haluan, että kissa nostetaan tarvittaessa pöydälle. Joistakin se voi tuntua karskilta, ja jotkut ovatkin pahoittaneet siitä mielensä, mutta minulle rehellisyys on tärkeää. En halua antaa ongelmien ja huonojen käytäntöjen jatkua vain, koska niistä puhuminen on liian kivuliasta tai epämukavaa.

Olen myös melko vaativa esimies ja projektinjohtaja, mutta en päästä itseänikään helpolla. Haluan joka kerta ylittää itseni. Olen jopa vähän suuruudenhullu.

Vahvuuteni on se, etten kuvittele osaavani tehdä kaikkea itse, eikä minua edes kiinnosta osata kaikkea. Olen nopea, fokusoitunut ja osaan karsia epäolennaisimmat asiat to do -listaltani.

Inspiraatio

Hiljaisuus ja yksinolo inspiroivat minua. Minulla ei ole tarvetta päästä jatkuvasti keskustelemaan päätöksistäni muiden kanssa. Sen sijaan tarvitsen rauhaa ja mahdollisuuden sulatella asioita hitaasti. Jos haluan kommentteja, puhun miehelleni. Hän työskentelee RAY:n product managerina eikä kuulu taidemaailmaan. Ulkopuolisena hän pystyy katsomaan asioita joskus minua rationaalisemmin.

Tietysti myös taide inspiroi minua. Ihastuin viimeksi Tukholman Moderna Museetissa Adrián Villar Rojasin teokseen, johon hän oli koonnut löytämäänsä roskaa. Lenkkareihin oli valettu betonia, tyhjiä tölkkejä oli täytetty mullalla ja niihin oli pistetty siemeniä kasvamaan. Se oli oivaltava kommentti kulutuskulttuuristamme, mutta myös esteettisesti hieno.

Osaan edelleenkin nauttia taiteesta, vaikka se onkin päivätyöni. Erityisen kivaa on käydä katsomassa vaikka Kuvataideakatemian näyttely, josta ei ole mitään odotuksia. Jos sitten näkee hienon teoksen, tulee helpottunut olo uuden löytämisestä. Tosin minusta on tullut myös aika armoton. Olin juuri tanssiterapeuttisiskoni kanssa näyttelyssä Pariisissa, joka ei kiinnostanut minua, ja siskoni valitti minun vain juosseen sen läpi.

Edullista terapiaa

Kun ryhdyin yrittäjäksi, sain hyvän neuvon: vaali omaa aikaasi. Rajan vetäminen työn ja vapaa-ajan välille onkin tärkeää, kun tekee töitä itselleen. Lapsen saamisen jälkeen rajat on ollut helpompi asettaa, sillä kolmevuotiaan poikani kanssa leikkipuistossa on pakko olla läsnä. Töissä minun pitää olla sosiaalinen, joten vapaa-ajalla jään mielelläni kotiin. Käyn mökillämme Kullaalla, jossa eivät toimi kunnolla netti eikä telkkari. Siellä minulla on rauha vain olla ja vaikka potkia kiviä.

Rakastan myös hikoilla ohjatuissa jumpissa. Urheilu ei ole minulle kehon muokkausta vaan edullista terapiaa.

Armollisuus

Nuorempana tein töitä välittämättä omasta jaksamisestani. Työpäivien jälkeen olin niin loppu, etten jaksanut vastata puhelimeen. Vasta saatuani vatsahaavan ja kroonisen stressipäänsäryn opin, että työelämässä pitää olla positiivisella tavalla itsekäs ja armollinen omia voimiaan kohtaan. Hitsaajaisältäni ja seurakunnassa työskentelevältä äidiltäni olen oppinut, että perhe ja rakkaus ovat aina työtä tärkeämpiä.

Äitinä ajattelen myös, ettei se ole vaarallista, vaikka kodissa juoksisi muutama villakoira ja ruoka syötäisiin lähiravintolassa. Tärkeintä on olla avoin, kannustava ja kiinnostunut vanhempi, jonka syliin voi aina tulla.

Kultakirstu

Minulta kysytään toisinaan, onko kotimainen taide yhtä hyvää kuin ulkomainen. Se kertoo kansallisesta huonosta itsetunnostamme. Mehän istumme kultakirstun päällä! Suomessa on huipputaiteilijoita, jotka voisivat olla kansainvälisesti todella menestyksekkäitä, jos heidät vain löydettäisiin.

Meillä ei ole kansainvälisesti näkyviä foorumeja, eikä valtio panosta tarpeeksi kuvataiteen vientiin. Edes huipuilla ei ole välttämättä varaa lähteä ulkomaille näyttelynsä avajaisiin. Tiedän koviakin nimiä, jotka keräävät pulloja saadakseen rahaa ruokaan, vaikka heillä on myyvä näyttely kaupallisessa galleriassa. Taiteen tekemisen kustannukset ovat isot, eikä taiteilijoiden työtä osata hyödyntää. Miksei esimerkiksi Suomen maabrändiä suunnittelemaan pyydetty taiteilijoita vaan työn teki mainostoimisto?

Kyseenalaistaminen

En ole koskaan kärsinyt huonosta itsetunnosta. Se johtuu lapsuudenkodistani, jossa opetettiin suhtautumaan ihmisiin tasavertaisesti heidän statuksestaan riippumatta. Kun sisäistää, että kaikki ovat samanarvoisia, ei voi asettaa itseään ylempään tai alempaan asemaan. Ehkä juuri tämän asenteen takia olen aina uskaltanut kyseenalaistaa auktoriteetteja ja jähmettyneitä tekemisen tapoja hyvin kirkasotsaisesti.

Taidemaailmassa annetaan liian paljon arvoa ulkomaisille auktoriteeteille. Jos taiteilija menestyy ulkomailla, hän saa todennäköisesti apurahoja Suomessakin. Ajatellaan, että koska hänet on hyväksytty jossain muualla, hän ansaitsee meilläkin jonkin aseman. Suomalaisten pitäisi luottaa, että pystymme arvioimaan taiteemme laatua itsenäisesti.

Karman laki

Olen joskus valinnut vääriä yhteistyökumppaneita. He ovat paljastuneet kyynärpäätaktiikalla eteneviksi paskanpuhujiksi, jotka ovat lopulta ottaneet kunnian työstäni. Virhearvio on harmittanut, mutta uskon karman lakiin. Ikävät teot tulevat ihmisen eteen ennemmin tai myöhemmin.

Ajassamme ihaillaan pyrkyreitä ja opportunisteja, mutta itse arvostan nöyryyttä ja inhimillisiä ihmisiä, joita asema ei ole sokaissut - esimerkiksi Nobel-palkittua presidentti Martti Ahtisaarta, joka edelleen ostaa itse maitonsa lähikaupastamme.

Juttu on julkaistu alun perin lokakuun 2015 Gloriassa.

 

Kuka?

* Kuraattori Laura Köönikkä on Finnish Art Agencyn perustaja ja toimitusjohtaja.

* Filosofian maisteri Jyväskylän taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitokselta pääaineenaan kulttuurihistoria.

* Kuratoinut näyttelyitä Suomen lisäksi muun muassa Venetsian biennaaliin, Espace Louis Vuitton Galleryyn, Tokioon ja Bury Art Museum and Sculptre Centreen, Manchesteriin.

* Köönikän kuratoima näyttely New Narrative and Reader siirtyy Man-chesterista Salon Taidemuseoon 17.10.

* Perheeseen kuuluvat puoliso ja kolmevuotias poika.

 

Ammattihumoristi Paula Noronen on naurattanut ihmisiä jo vuosikymmeniä, vaikka tunnustautuu ujoksi. Se on hyvä, sillä juuri vähän sivusta näkee asioiden huvittavat puolet.

 

Mene katsomaan uusi Batman-elokuva ja tee siitä arvio.

Sen työtehtävän vuonna 1996 joensuulaisessa paikallisradio Rexissä Paula Noronen, 43, muistaa hyvin.

Parikymppinen Noronen oli muuttanut Joensuuhun päähänpistosta: miksei kokeilisi asua kaupungissa, jossa ei tunne ketään. Paikallisradioon hän oli päätynyt kävelemällä kadulta sisään ja kysymällä työpaikkaa.

Noronen tajusi, että huumori saattaakin olla asia, jonka hän osaa.

"Tein Batman-arviosta kolumnimuotoisen, ja kun se oli valmis, radion legendaarinen toimittaja Alpo Kettunen kuunteli sen. Hän jätti nauhan päälle post it -lapun, jossa oli hymynaama ja siinä luki, että hyvä, tämä oli hauska. Silloin ajattelin, että ahaa, tässä oli jotakin, joka nauratti!"

Noronen tajusi, että huumori saattaakin olla asia, jonka hän osaa.

Onneksi tajusi, sillä nykyään kirjailija, radiojuontaja, käsikirjoittaja ja tv-panelisti Noronen on yksi Suomen johtavista huumorin tekijöistä. Hän on vakiokasvo Nelosen Hyvissä ja huonoissa uutisissa sekä TV2:n Villissä kortissa. Hänen YleX:ää edeltävälle nuorisokanavalle Radiomafialle luomansa hahmo, Räkkärimarketin kassa, korsolainen Tarja Kulho, on legendaarinen. Ylen nuortenohjelmissa seikkailivat Norosen ideoimat Sartsa ja Timppa, jossa Timppana oli nykyään omasta muotimerkistään tunnettu Samu-Jussi Koski.

Ja hänen nykyinen päätyönsä, alakoulu-ikäisille suunnattu Supermarsu-kirjasarjansa, on myös niin hauska, että Norosen aikuiset tuttavat välillä hämmästelevät sitä ääneen.

”Vaikka olisihan se paljon oudompaa, jos kirjoissani ei olisi huumoria”, Noronen hämmästelee takaisin.

Ensimmäinen, Joona Tenan ohjaama Supermarsu-elokuva tulee ensi-iltaan 26. tammikuuta.

Mutta ennen kuin Paula Norosesta tuli julkisesti hauska, hän kirjaimellisesti hiiviskeli seiniä pitkin.

”Näin Radiomafian tuottaja minulle myöhemmin kertoi, kun menin sinne harjoitteluun. Olin kamalan ujo, ja siellä olivat töissä esimerkiksi Olga Ketonen, Ari Peltonen, Jusu Lounela ja Kristiina Tolkki, joita rakastin, ihailin ja jumaloin.”

Ja hiiviskelisi Noronen mielellään vieläkin, vaikka onkin jo paljon tottuneempi esiintymään.

 

”On otettava jotakin syötävää, että jaksan puhua itsestäni”, Noronen huokaa puoliksi vitsillä, mutta myös puoliksi tosissaan ja koluaa kahvilan tiskistä croissantin ja jaffan.

Paula Noronen kasvoi Järvenpäässä. Kun hän oli neljävuotias, nelihenkinen perhe (Paula, isä, äiti ja isosisko) muutti kerrostaloalueelta omakotitaloalueelle muutaman kilometrin päähän keskustasta.

”Samalla kadulla on muuten asunut myös Päivi Lipponen, mutta hän on sen verran vanhempi, ettei me tunnettu.”

Norosen lapsuus ja nuoruus kuulostavat niin tyypillisen 80-lukulaiselta, että kertomuksen voisi painaa lähihistorian oppikirjaan.

”Ensimmäinen urahaaveeni oli perustaa Suomeen taverna.”

Omakotitaloalueella oli paljon samanikäisiä lapsia, jotka perustivat etsivätoimiston, kuten siihen aikaan kaikki lapset kaikkialla Suomessa. Etsivätoimiston toimialana oli tietysti epäillä naapuruston perheitä erinäisistä rikoksista, mutta sitkeästä vakoilusta huolimatta mitään rikoksia ei koskaan löytynyt. 1980-luvun tekninen kehitys toi taskulamppuihin värikalvoja, jolla lampun valon värin saattoi vaihtaa. Sinistä valoa kasvoihinsa loimottamalla oli palkitsevaa pelotella kavereita metsässä. 15-vuotiaana Noronen sai kesätyön Suomen Sokerin henkilöstöravintolasta ja hankki rahoilla mopon, Suzuki PV 50:n, josta isä rahoitti osan tukeakseen lapsen työintoa. Lomamatkojakin tehtiin.

”Ensimmäinen urahaaveeni oli perustaa Suomeen taverna. Olimme Rodoksella, ja katsoin siellä ihaillen vahvoja tarjoilijoita, jotka jaksoivat kantaa kaksikymmentä annosta kanaa ja ranskalaisia kerralla ja olivat samaan aikaan hauskoja ja kivoja kaikille. En ollut aiemmin nähnyt mitään sellaista.”

Lukiossa Noronen alkoi esiintyä hyvän ystävänsä Heidi Nuutilaisen kanssa. He eivät olleet missään teatterikerhossa vaan tekivät keskenään näytelmiä, joista ei kunnianhimoa puuttunut, kuten uuden version Kalevalasta.

”Pelkäsin esiintymistä aivan hirveästi, mutta jäin nopeasti koukkuun siihen tunteeseen, kun olin voittanut pelkoni.”

Esiintyminen ei edelleenkään ole Noroselle mikään nautinnon lähde. Eikä tyhjänpäiväinen puhuminen.

Vaihto-oppilaana Hollannissa Noronen oli muutaman ensimmäisen viikon huomaamattaan niin vaitonainen, että vaihtoperhe huolestui. Ihan kiva kun olet täällä, mutta voisit joskus puhuakin jotain, he sanoivat.

”Pelkäsin esiintymistä aivan hirveästi, mutta jäin nopeasti koukkuun siihen tunteeseen, kun olin voittanut pelkoni.”

”Kysyin, että mitä oikein puhuisin. Perhe ehdotti, että kerro vaikka mitä olet tänään tehnyt, että menit kouluun. Toistin sitten, että menin tänään kouluun ja ajattelin, että kai näinkin voi kommunikoida. Ajattelen yleensä edelleenkin, etteivät minun ajatukseni ja menemiseni ketään kiinnosta.”

Lukion jälkeen Järvenpäästä lähdettiin Helsinkiin. Noronen oli töissä McDonald'silla Hakaniemessä ja haki Lahteen opiskelemaan näyttämötaidetta.

”Lauloin pääsykokeessa Juha Vainion Vanhoja poikia viiksekkäitä, koska yritin olla sielukas. Eikä se mene kovin korkealta.”

Hän ei päässyt sisään, mutta pääsi sen sijaan Joensuun lähelle Niittylahden opistoon.

”Pelkäsin kuollakseni, että siellä tehdään jokin esitys ja niinhän siellä tehtiin.”

Humoristin työ ei ole ammatti, johon olisi koulutus. Polku täytyy keksiä ja luoda itse eikä se useimmiten ole sen enempää suora kuin sileäkään.

”Jos nyt neuvoisin nuorta itseäni, sanoisin, että luota intuitioosi äläkä anna takaiskujen masentaa. Et ole vääränlainen, olet vain väärässä paikassa väärään aikaan.”

Noronen on tehnyt radio-ohjelmaa, jonka nimi oli Patterin välissä Paula ja Kati. Hänen sketsihahmonsa on mennyt naimisiin Frederikin kanssa. Hän sai Ylellä toteuttaa idean, jossa puhenäyteltiin – aamuyön lähetysaikaan – koko Top Gun -elokuva suomeksi. Ideat olivat luovia ja niin kreisejä, että välillä ne karahtivat esimiesportaassa kiville. Norosen työsopimuksia jatkettiin aina muutaman kuukauden pätkä kerrallaan

”Jos nyt neuvoisin nuorta itseäni, sanoisin, että luota intuitioosi äläkä anna takaiskujen masentaa. Et ole vääränlainen, olet vain väärässä paikassa väärään aikaan.”

”Kun Yleen tulivat vuosituhannen vaihteessa amerikkalaiset konsultit tekemään radiouudistusta, sinne luotiin tiimit. Minut laitettiin aamutiimiin ja kerrottiin, että tiimissä on kaksi tähteä, jotka juontavat, ja vaikka minä en pääse lähetykseen, olen silti tiimin tärkein henkilö, sen sielu, koska tehtävänäni on ottaa vieraat vastaan ja tarjota heille kahvia.”

Ensimmäisessä radiotyöpaikassaan joensuulaisessa paikallisradiossa Noronen kävi töissä ilmaiseksi. 1990-luvun alun lamassa kehitettiin systeemi, jossa nuori meni työharjoitteluun ja siltä ajalta yhteiskunta maksoi nuorelle työmarkkinatukea, joka oli käytännössä sama kuin työttömyyspäiväraha, himpun verran korkeampi. Tukikuukausien jälkeen ani harva palkattiin oikeisiin töihin, eikä Norosellekaan löytynyt Joensuusta työpaikkaa.

Mutta radiosta tuli Norosen media. Se on täydellinen väline ihmiselle, joka haluaa esiintyä vaikka kammoksuu sitä.

”Radiossa voi esiintyä muttei tarvitse näkyä.”

Noronen haki Helsinkiin ammattikorkeakouluun medianomiopintoihin. Pääsykokeissa järjestettiin jonkinlaiset psykologiset soveltuvuustestit. Noronen jäi varasijalle.

”Minulle soitettiin sieltä, etten kuulemma kykene ryhmätyöhön. Ensin vähän ihmettelin sitä, koska mielestäni olin tehnyt ryhmissä aika paljonkin kaikkea, mutta sitten rupesin ajattelemaan, etten varmaankaan sitten kykene.”

 

Noronen on myöhemmin tehnyt töitä lukemattomissa käsikirjoittajatiimeissä ja ryhmissä. Silti 20 vuoden takainen arvio kolkuttelee välillä takaraivossa.

”Hurjaa, että luodaan lyhyen tapaamisen jälkeen niin vahva kuva ihmisestä, joka saattaa vielä ruveta uskomaan arvioon. Voi siinä jotain perää olla, mutta ihan hyvin on silti mennyt!”

Hän pääsi kuitenkin Laajasalon opiston kuuluisalle radiolinjalle, jossa on opiskellut sellaisia mediahahmoja kuten Tuomas Enbuske, Jenni Pääskysaari ja Ile Jokinen. Sieltä aukesi unelmien harjoittelupaikka, Ylen Radiomafia, missä hän tuottaja Hansku Kurkelan mukaan hiipi seinänvierustoja pitkin.

Ensimmäisenä työnään Noronen teki kymmenosaisen sarjan aiheesta värit. Hän sai istua toimituksessa yksin kopissa apunaan arkistotyöntekijä. Se oli ihanaa, juuri sellaista työtä, missä seinänvierushiiviskelijän ei tarvinnut mennä kadulle haastattelemaan ihmisiä.

”Esimerkiksi violettia käsittelin niin, että pyysin Anita Hirvosta painamaan silmäluomiaan niin kauan, että hän näkee pelkkää violettia.”

Norosen tapa tehdä radio-ohjelmaa sai hänen tuottajansa ihastuksiin, mutta esimiehiä ei niinkään.

”Ajattelin kuulemma radion ihan väärin. Itse onneksi kuulin nämä palautteet vasta paljon myöhemmin.”

Nykyään ammattilaishumoristina Noronen testauttaa tv-ohjelmiin käsikirjoittamansa vitsit tv-alalla työskentelevällä puolisollaan.

Norosen huumori on aina perustunut arkisiin havaintoihin, siihen, kun katsotaan jokapäiväisiä asioita vähän vinosta kulmasta. Nykyään ammattilaishumoristina Noronen testauttaa tv-ohjelmiin käsikirjoittamansa vitsit tv-alalla työskentelevällä puolisollaan.

”Yleisin kommentti on, että en ymmärtänyt tuota”, Noronen hekottaa.

”Sitten hän kysyy, kuinka monta näitä [vitsejä] vielä on.”

 

Katsoakseen asioita eri kulmasta on seisottava vähän eri paikassa kuin muut. Noronen kirjoitti vuonna 2015 Image-lehdessä ilmestyneessä esseessä tunteneensa itsensä aina jollakin tavalla ulkopuoliseksi. Hän käsittelee ulkopuolisuutta tekstissään pääasiassa humoristisesti, mutta kirjoittaa myös siitä, kuinka ei lapsena sopinut ahtaisiin sukupuolirooleihin, joiden varjolla hänelle puettiin päiväkodissa väkisin prinsessamekko, kun pojat saivat mennä puuverstaaseen.

Imagen essee on kirjoitettu Norosen kahdelle lapselle, ja sen pontimena on Norosta viime vuosina eniten koskettanut yhteiskunnallinen asia, tasa-arvoinen avioliittolaki. Vuonna 2015 laki oli jo eduskunnassa hyväksytty, mutta sen kaatamiseksi uudelleen oli viritelty monenlaisia kampanjoita, joissa arvosteltiin perheitä. Ne ylittivät Norosen ärsyyntymiskynnyksen.

”En voinut olla ajattelematta niitä lapsia, jotka kuulivat ja ymmärsivät, mistä niissä kampanjoissa puhuttiin.”

”Välillä minua vaivaa se, miksen osallistu enempää yhteiskunnalliseen keskusteluun somessa.”

Laki tuli voimaan tämän vuoden maaliskuussa, ja nyt Noronen itsekin on Suomen lain silmissä virallisesti naimisissa.

”Välillä minua vaivaa se, miksen osallistu enempää yhteiskunnalliseen keskusteluun somessa, ja näyttääkö se siltä, ettei minua kiinnosta. Harvoin keskustelu siellä kuitenkaan johtaa mihinkään. Itse rakastan somea. On mahtavaa katsella ihmisten lomakuvia!”

Mutta onneksi silloin ei ollut somea, kun Noronen pääsi töihin Radiomafiaan.

”Jos silloin olisi ollut sosiaalinen media ja nettikeskustelut, en olisi nyt tässä. Olisin lopettanut heti!” Noronen sanoo.

”Nykypalaute on vain muutaman näppäilyn päässä ja voi olla hyvinkin raadollista. Tarja Kulhon hahmo herätti varmasti myös negatiivisia tunteita, ja tuskin niitä olisi palautteissa säästelty. Sen hetkinen ammatillinen itsetuntoni tuskin olisi sitä kestänyt.”

Siihen aikaan eivät tosiaan shoutboxit tai twitterit laulaneet. Noroselle on esimerkiksi selvinnyt vasta vuosia myöhemmin, miten kuunneltuja Tarja Kulhot olivat. Kuuntelijamäärät ja palautteet käsiteltiin tuottajapalavereissa tekijöiden korvien ulottumattomissa.

Sitten tuli taas radiouudistus, Radiomafia muuttui YleX:ksi ja käsikirjoitettu huumori lopetettiin kanavalta. Noronen siirrettiin hetken aikaa eläneen YleQ-kanavan aamuohjelmaan, josta koko tiimi sai potkut muutaman kuukauden jälkeen.

”Makasin masentuneena Töölön yksiössäni ja ajattelin, ettei minusta ole yhtään mihinkään. Sitten Samu-Jussi soitti ja pyysi kanssaan viikoksi etelään. Lähdin ja jätin kännykän kotiin, koska kuka minua kaipaisi.”

Sillä aikaa oli kuitenkin puhelin soinut kymmeniä kertoja. Henkka Hyppönen ihmetteli vastaajassa, miten Norosta on niin kovin vaikea saada kiinni. Hän pyysi Norosta käsikirjoittamaan Krisse Show'ta.

Nykyään Noronen on taiteen kandidaatti Taideteollisen korkeakoulun tv- ja elokuvakäsikirjoituslinjalta. Käsikirjoitus-, radio- ja muita huumoritöitä on riittänyt.

Vaikka Norosen ammatillinen itsetunto on vuosien varrella vahvistunut, hän ei esimerkiksi vieläkään kutsu itseään kirjailijaksi – vaikka on julkaissut 14 kirjaa.

”En tunne olevani kirjailija. Kirjailijat ovat sellaisia... syvällisiä, tai jotain sellaista, mitä en koe itse olevani, minun on hirveän vaikeaa rinnastaa itseni heihin. Voin olla kirjailija, jos joku muu määrittelee sen.”

”En tunne olevani kirjailija. Kirjailijat ovat sellaisia... syvällisiä, tai jotain sellaista, mitä en koe itse olevani.”

Pieru. Kun keskustellaan ammattihumoristin kanssa, on yksi aihe, jota ei voi olla ottamatta puheeksi. Se on pieru.

”Kyllähän pieru nyt naurattaa!” Noronen toteaa itsestäänselvyyden.

Yleensä ammattilaista on vaikea naurattaa. Erityisesti Norosta alkaa ahdistaa, jos hänelle on valmiiksi pedattu, että joku on aivan takuulla sikahauskaa. Silloin häntä ei ainakaan naurata.

”En esimerkiksi tajua, mitä tarkoittaa, kun joku nauraa kippurassa. Mitä se on? Itse en ainakaan ole koskaan nauranut kippurassa.”

Ellei sitten kyse ole pierusta.

”Jonkin aikaa sitten televisiosta tuli dokumentti, jonka nimi oli Pierut pilaavat elämäni. Siinä oli nainen, joka kertoi, koko ajan piereskellen, miten vaikeaa on esimerkiksi suunnitella häitä, kun pelkää piereskelevänsä koko vihkiseremonian ajan. Nauroin ääneen ohjelman ensimmäiset 15 minuuttia.”

 

Norosella ei ole huumorigenressä esikuvia eikä hän ole koskaan kokenut, että naisena ja naurattajana olisi jotenkin vaikeampaa kuin huumorin kentällä työskentelevillä miehillä.

Noronen ei haaveile Hollywoodista, tietenkään. Se olisi järvenpääläiselle seinänvierustahiipijälle kauhea paikka.

”Eivät sedät ole minua koskaan dissanneet. Oma kokemukseni on, että sedät ovat olleet innoissaan, kun on monenlaisia erilaisia tekijöitä. Ja oman huomioni mukaan naiskoomikoksi kutsuminenkin on parin viimeisen vuoden ajan jos ei nyt ihan loppunut niin ainakin vähentynyt paljon. Tästä voivat kyllä stand up -koomikot olla eri mieltä.”

Noronen ei haaveile Hollywoodista, tietenkään. Se olisi järvenpääläiselle seinänvierustahiipijälle kauhea paikka.

”En kaipaa tunnettavuutta yhtään. Kaipaan vain sitä, että saisin tehdä vielä isommin ja laajemmin näitä samoja hommia, joista nyt nautin.”

Niitä ovat tv:n hassuttelupaneeliohjelmat, radio-ohjelmat, Supermarsu- ja muutkin lastenkirjat ja -leffat – sekä myös aikuisille suunnatut kirjat.

”Olen aikuisille kirjoittamista miettinyt jo jonkin aikaa. Kyllä se vielä sieltä tulee."

Kuka?

Paula Noronen, 43, kirjailija, humoristi ja tv- ja radioesiintyjä.

Valmistunut taiteen kandidaatiksi Taideteollisesta korkeakoulusta.

Tunnetaan erityisesti Hyvät ja huonot uutiset -ohjelman vakiopanelistina, Supermarsu-lastenkirjoistaan sekä sketsihahmoistaan, kuten Tarja Kulhosta, joka esiintyi vuosituhannen alussa Ylen kanavilla.

Norosen Supermarsu-kirjoista valmistuu ensimmäinen elokuva, jonka ensi-ilta on tammikuussa.

Noronen on naimisissa, ja perheessä on kaksi lasta.

Mieheni varmaan luuli, etten keksisi enää uusia syitä vaihtaa huonekalujen järjestystä. Kuinka väärässä hän olikaan.

Kun olin eräänä aamuna siivonnut kolme tuntia – jynssännyt kyykyssä kylpyhuoneen lattiaa, imuroinut lattialla maaten nojatuolin takaa, siirrellyt irtonaisia huonekaluja paikasta toiseen imurin edestä – olin valmis julistamaan: koti pitää sisustaa siivoamista ajatellen ja helpottaen!

Miksei lähipiirissäni ole tarpeeksi käytännöllisiä ihmisiä, jotka olisivat ajoissa opettaneet, ettei kotona saa olla yhtään nurkkaa, johon ei pääse imurin varren kera vääntelemättä itseään ihmeellisille mutkille?

Kävelin ympäri kotia tarkkaillen. Meillä miinoja riitti: Hankalia mattoja, joiden päällä lepää raskaita huonekaluja. Kaappeja, joiden alle imurinvarsi ei mahdu mutta jonne pölymatot asettuvat. (Kaikissa huonekaluissa pitäisi olla pyörät alla!) Tauluja seinää vasten nojaamassa niin, ettei robotti-imurista voi uneksiakaan. Oli matkalaukkuja ”sisustusesineinä”, korotettuja askelmia ja sängyn alla niin painavia säilytyslaatikoita, että niiden nostaminen aiheutti rasitusvamman. Imuroiminen pienessä makuuhuoneessa tuntui pahalta rangaistukselta.

Koti oli sisustettu järkevän siivousihmisen painajaiseksi. Vain provosoidakseen kissa oksensi lauteiden alle.

Niinpä järjestin seremoniallisen viikonlopun. Sen lisäksi, että pesimme saunan ja uunin, nostimme taulut seinälle ja siirsimme matkalaukut kellariin (projektiin kuului sivutuotteena myös vintin siivous). Nostimme seinäkoukkuihin tavarat, jotka olivat lojuneet lattialla. Koti näytti paremmalta. Siivoaminen helpottui.

Kysyimme jälleen kerran itseltämme: Miten ihmeessä juuri sellaiset asiat kotona jäävät tekemättä, joista lopulta suoriutuu parissa tunnissa, ellei jopa minuutissa.

Toimittaja Hanna Jensen yrittää sisustaa, mutta ei tahdo onnistua.
Hanna Jensenin kolumni on julkaistu Glorian Kodissa 8/2017.