Varhain eräänä aamuna näin aikuisen miehen jostain syystä hypähtelevän kadulla huolettomasti lapsen tavoin. Yhtäkkiä minustakin tuntui lapsuudelta. Ja keväältä – samalta kuin silloin, kun polkupyörän renkaat humisivat asvaltilla ensimmäistä kertaa pitkän talven jälkeen.
Mieleeni tulvi olennaisia asioita. Esimerkiksi, kun herätän aamu-unisen, vielä unenlämpöisen nuorimmaiseni, joka aina siinä hetkessä halaa minua liikuttavan koalamaisesti. Tai kovaa vauhtia itsenäistyvä teini-ikäiseni, jota tarkkailen liikuttuneena kahvikuppini takaa, kun hän väkertää munakasta. Jouluruusuni, joka pandemiasta autuaan tietämättömänä puskee innokkaasti uusia taimia.
Tai sen tyylikkään vanhan leidin, joka lukee Hufvudstadsbladetia läheisen konditorian aurinkoisella terassilla banaani-suklaakakkupala edessään – miten huolella ja nautinnollisesti hän siinä oli.
Uuvuin pahoin viime vuoden lopulla. Pitkän pimeässä tarvonnan jälkeen näen jälleen värejä ja kykenen havaitsemaan ihania, olennaisia asioita. Toipuminen on silti hidasta. Se on vaikeaa kaltaiselleni kärsimättömälle luonteelle.
Toipumisessani tärkein metodi oli vain olla. Kuulostaa helpolta, mutta on vaikeaa. Vähensin sosiaalista mediaa ja luin paljon. Yritin olla lapsilleni enemmän läsnä – leivoimme ja halailimme. Nukuin paljon päiväunia. Kävin pitkillä, rauhallisilla kävelyillä. Katsoin runsaasti dokumentteja, myös niistä aihepiireistä, joita yleensä välttelen. Listasin myös olennaisia asioita.
Nyt jälkikäteen toipumishaahuiluni näyttäytyy unenomaisen runollisena. Haluan jättää siitä elementtejä elämääni myös uupumuksen ja pandemian jälkeiseen aikaan. Oikeastaan on pakkokin.
”Olet kuningatar, joka on vetäytynyt pesään talviunille ja kohta taas pörisee ikkunassa äkäisenä”, lohdutti kollegani minua vastikään, kun turhauduin huonon päivän keskellä. Siitä tuli minulle olennainen toipumislause.
Myös ruokavaliolla on merkitystä!
https://www.lily.fi/blogit/treeniblogi/ketodieetti-kokemukset-mita-opin/
