Kun pääsin ylioppilaaksi toukokuussa 1990, minulla oli visio. Juhla-asuni olisi oltava merimieshenkinen, tummansininen mekko, jossa on kultaiset napit. Sellaista ei Kannuksesta löytynyt, joten kävimme Kokkolassa kangas- ja nappiostoksilla ja sitten rakas, nyt jo edesmennyt äitini ryhtyi ompelupuuhiin.
Äiti oli lahjakas ompelija, ja mekosta tuli hieno. Juuri semmoinen, jonka olin hänelle ruutuvihkoon hahmotellut. Kengät eivät olleet ihan täsmälleen sellaiset joista olin haaveillut, mutta kelpasivat. Muistan vielä merkinkin, Höglit ne olivat.
Nyt kun katson ylioppilaskuvaani, jossa elämä on edessä ja nauru näköjään herkässä, ei kaduta mikään. En tunne tarvetta kertoa tuolle höpsölle 18-vuotiaalle itselleni 45-vuotiaan viisaudella yhtään mitään. Olen kulkenut kiinnostavia polkuja omapäisesti ja rennoin rantein.
En tunne tarvetta kertoa tuolle höpsölle 18-vuotiaalle itselleni 45-vuotiaan viisaudella yhtään mitään.
Isäni ja äitini olivat selvästi välillä huolissaan, mutta pitivät huolensa hienosti omana tietonaan. Esimerkiksi silloin, kun gradu jäi hautumaan vuosikymmeneksi ja hyppäsin mainostoimiston toimistosihteeriksi. Tai kun lähdin yks kaks yllättäin nettirakkaani perään Los Angelesiin. Matkaani on mahtunut surua ja sekoiluakin vaikka kuinka, mutta se on ollut tärkeä osa kokonaisuutta.
Samaa toivon kaikille toukokuussa koulunsa päättäville nuorille naisille. Vapautta olla ja mennä juuri sellaisena kuin on, uskallusta kapinoida vanhempien usein tylsiä toiveita vastaan ja kykyä luottaa siihen, että elämä kantaa. Eikä aina tarvitse miellyttää kaikkia, senkin olen oppinut kantapään kautta ja itse asiassa vasta ihan viime vuosina.
Vehreää toukokuuta!
