Äitini kuoli vuosi sitten. Isäni joutui tovi sitten sairaalaan. Jos oma tai lähimmäisen henki on vaarassa, koko elämä tiivistyy salamannopeasti ja kirkastuu häkellyttävällä tavalla. Siinä ei läsnäolemisen oppaita tarvita, kun on enää ehkä vain juuri se hetki, johon on tartuttava raivokkaasti. Silloin ihminen singahtaa vaikka maailman ääriin todetakseen, että luojan kiitos, tämä ei vielä ollut se viimeinen yhteinen hetki. Joskus se valitettavasti on. Ja joskus ei ehdi paikan päälle, vaikka kaikkensa yrittää.

Kun sellainen hetki tulee, ei millään kalenterimerkinnällä ole enää mitään merkitystä. On vain rakkaus ja toive nähdä rakkaansa vielä kerran. Siinä kohtaa ei pohdiskella, onko tämä workshop nyt välttämätön, kun käytännössä kädessä on jo hutiloiden pakattu pakaasi odottamassa pohjoiseen menevää junaa.

Yhtäkkiä kiire katoaa, ja asioiden tärkeysjärjestys on kristallinkirkas. Maailma ei kaadu. Ystävät tukevat, työkaverit auttavat. Asiat hoituvat. Työsi voi olla ihanaa ja mielekästä ja innostavaa, mutta korvaamaton et ole. Kukaan ei ole – ja hyvä niin. Täydellä kalenterilla ja kiireellä pröystäily alkaakin onneksi olla erittäin eltaantunutta. Tyylikästä on nauttia työstään ja olla läsnä vähemmällä hoppuilulla. Työelämäkin tarvitsee määrän sijasta laatua.

Nämä dramaattisen singahtelun hetket muistuttavat kuitenkin kaikkein eniten siitä, että rakkauden nimissä pitäisi singahdella paljon useammin. Ei siis odoteta sitä ikävää hetkeä, jolloin kalenteri on pakon edessä tyhjennettävä, vaan raivataan kalenteria vapaaehtoisesti jo nyt. Kas, pari palaveria tuosta noin pois, yksi taloyhtiön kokous vähemmän, enemmän kalenterimerkintöjä rakkaudelle, elämänilolle ja ystävyydelle.

Ei voi olla niin kiire, että et ehtisi rakastaa. Hus nyt siitä, tapaamaan niitä rakkaitasi. Julistankin vuoden 2016 rakkauden vuodeksi. Tervetuloa!