Hollywood on Paula Vesalalle legendoja, luovuutta ja lahjakkuutta mutta myös nuhjuista arkea ja kovaa työtä. Gloria tapasi Vesalan tämän opiskelukaupungissa Los Angelesissa.

Viime talvena Suomessa ihasteltiin PMMP-yhtyeestä tutun Paula Vesalan monipuolisuutta ja rohkeutta Vain elämää -tv-sarjassa. Samaan aikaan tämä oli Vesalalle vain elämää Kaliforniassa.

Bussi Santa Monicasta Los Angelesiin on taas juuttunut ruuhkaan. Paula vilkaisee kelloaan. Onneksi hän lähti ajoissa. Hän on syksyn aikana oppinut, että  bussimatka UCLA-yliopistoon voi kestää 20 tai 90 minuuttia. Koulussa, näytelmäkirjailijalinjalla, ei myöhästymisiä tai poissaoloja suvaita.

Paula huomaa takapenkillä nuoren nätin naisen, joka liikehtii levottomasti. Nainen laskee housunsa ja virtsaa bussin käytävälle. Nainen huomaa Paulan tuijottavan mutta ei väistä katsetta vaan hymyilee viehkosti ja kuiskaa: ”Sorry, sorry.” Paula kohauttaa harteitaan. Jos kerran täytyy niin sitten täytyy. Bussin päästyä perille vana on jo kuivunut.

Kovat opinnot

Paula muutti Kaliforniaan viime syksynä kuusivuotiaan Julius-poikansa ja miehensä, The Rasmus -yhtyeen laulajan Lauri Ylösen kanssa. Hän tosin matkustaa tiuhaan Suomen ja Yhdysvaltain väliä. Legendaarisesta maineestaan huolimatta elokuvakaupunki ei saanut Paulassa aikaan wau-tunnetta.
”Monet paikat, joita luulin hienoiksi, ovat rapistuneita pahvikopperoita. Hollywood on slummi, jossa narkkarit ja juopot makaavat kakat housuissa. Losin hohdokkuus tulee legendoista ja elokuvissa nähdyistä paikoista.”

Paulaa eivät ränsistyneet puitteet haittaa tai se, että ruuhkaan juuttuneessa bussissa matkustajat virtsaavat lattialle. Hän ei ole bling blingin perään. Kiinnostavan
Kaliforniasta tekee sen ilmapiiri. Elokuvakaupunki on vetänyt toista sataa vuotta luokseen luovia ja rohkeita ihmisiä, jotka uskovat unelmiinsa.

”Hollywood on slummi, jossa narkkarit ja juopot makaavat kakat housuissa. Losin hohdokkuus tulee legendoista ja elokuvissa nähdyistä paikoista.”

Paulan unelma on kirjoittaa pysäyttäviä ja ajatuksia herättäviä näytelmiä. Hän opiskeli dramaturgiaa kandiksi asti Teatterikorkeakoulussa ja halusi oppia lisää. Sen vuoksi hän haki ja pääsi arvostetun UCLA:n näytelmäkirjailijalinjalle. Kokemus on ollut silmiä avaava. Vasta Los Angelesissa Paula ymmärsi, miten upeissa puitteissa hän sai Suomessa opiskella. Siihen verrattuna työskentelyolot uudessa kotimaassa ovat spartalaiset: tulevat näytelmäkirjailijat saavat raahata niska limassa omia lavasteitaan ja valaista kohtauksensa itse.

Paljon annettavaa

”Suomalaista teatteria voisi viedä maailmalle niin paljon kuin lystää. Amerikkalaisilla räjähtäisi pää, jos he näkisivät, miten me opiskelemme Suomessa”, Paula sanoo.
”Tämä lisää vain ylpeyttäni kotimaastani. Voi mitä kaikkea osaamista suomalaiset voisivat tänne tuoda. En todellakaan ajattele, ettei minulla ole mitään annettavaa täällä.”

Puitteet eivät ole niin komeat kuin Suomessa, mutta opetus on huipputasoa. Opettajat ovat auktoriteetteja, mutta samalla he ovat kiinnostuneita oppilaidensa ajatuksista ja kuulumisista. Tekosyitä tai poissaoloja ei suvaita, ei edes sairaana. Poissaolot laskevat arvosanoja, ja arvosanojen laskettua voi saada potkut.
Koulunkäynti teettää paljon työtä. Välillä koulua on joka päivä, yötä myöten ja viikonloppuisinkin. Vesala kirjoittaa esseitä, projektitöitä ja näytelmiä, käy
katsomassa esityksiä ja lukee vuoden aikana ainakin sata näytelmää.

”En todellakaan ajattele, ettei minulla ole mitään annettavaa täällä.”

”Ennen jaksoin valvoa viisi yötä putkeen, mutten enää. Olen tullut vanhaksi! Mutta vietän täällä perheen kanssa paljon enemmän vapaa-aikaa kuin Suomessa.”

Rohkeus kasvaa

Ucla on tarjonnut Paulalle stipendiä, jotta hän voisi jatkaa opintojaan tämän vuoden jälkeenkin. Edessä on kuitenkin mutkikas byrokratiaviidakko, johon liittyy opintosuunnitelmien muuttamista ja uuden viisumin hakemista.
”Opiskelen täällä myös näyttelemistä ja ohjaamista, mutta eniten nautin näytelmäkirjailijakursseista, siitä kun istumme professorin kanssa puhumassa näytelmistä, kirjoittamisesta ja osallistujien teksteistä. Siitä tiedän, että tein oikein valinnan tullessani tänne.”

”Olen tullut täällä entistä rohkeammaksi.”

Englanniksi kirjoittaminen ei tunnu enää Paulasta vaikealta.
”Olen tullut täällä entistä rohkeammaksi. On aika rajua kirjoittaa luovaa tekstiä englanniksi. Ensimmäisen näytelmäni kirjoitin ihan sumussa ja paniikissa, samoin toisen, mutta hyvinhän ne ovat menneet.”

Niin voi tosiaan sanoa. Paulaa naurattaa sanoa tämä ääneen, ja hän makustelee ajatusta hetken: ”Minulla on tänä keväänä kaksi ensi-iltaa, New Yorkissa näytelmä
English Lesson ja Los Angelesissa yksinäytöksinen näytelmä Please Vote. Ihan hyvin! Kun kuulin, että English Lesson voitti amerikkalaisen Theatre Masters -kilpailun yhdessä seitsemän muun lyhytnäytelmän kanssa, oli pakko mennä lattialle makaamaan.”

Antaa ihmisten marmattaa

Aina Paula ei ole puhunut näin vapautuneesti tavoitteistaan ja onnistumisistaan. Suomessa hän halusi ja joutui pitämään sordiinoa päällä muista kuin  musiikkitöistään. Paulan kokemuksen mukaan Suomessa siedetään huonosti moniosaajia: jos olet hyvä yhdellä alalla, sinun on pysyttävä lestissäsi. PMMP:n laulajana Paula oli laulanut, sanoittanut ja säveltänyt itsensä suomirockin historiaan. Hakiessaan ensimmäistä kertaa teatterikorkeaan hän panikoi, että julkkisstatus on lyönyt häneen leimansa eikä hänen uskota haluavan tosissaan kirjoittaa draamaa.
”Jälkeenpäin kuulin puheita, että sain opiskelupaikan sen takia, että olen julkkis. Mutta sehän vain vaikeutti asioita! Raati olisi voinut perustellusti miettiä, miksi tarvitsisin opiskelupaikan, kun minulla on jo ura.”

”Jälkeenpäin kuulin puheita, että sain opiskelupaikan sen takia, että olen julkkis.”

Kääntäjänä Paula pääsi kokeilemaan kynäänsä, kun hän käänsi Mamma Mia! -musikaalin laulut sekä Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeuksen koko musikaalin Kristina från Duvemåla suomeksi Svenska Teaterniin.
”Heti joku bloggasi, että ’katotaan miten se pärjää, tuskin se on kääntäjänä kummoinenkaan’. Eikö voisi ajatella, että olen suomen kielen ammattilainen ja tehnyt kielen parissa töitä kymmenen vuotta ja siksi hyvä valinta musikaalin kääntäjäksi?”

Paula ei ole kuitenkaan antanut marmattajien jarruttaa itseään. Hän on tehnyt kaikkea, mikä kiinnostaa, kuten sanoittanut kappaleita muille artisteille, kääntänyt, kirjoittanut ja näytellyt itsekin.
”Ei pitäisi päästää negatiivista energiaa sisään, kun se lukitsee niin paljon. Olen mieluummin osa sitä porukkaa, joka tekee, kuin osa sitä porukkaa, joka kommentoi, mitä muut tekevät.”

Oma ääni

Kaliforniassa elämä on kevyttä tavallisena Paulana. Mutta miksi hän valitsi teatterinäytelmien kirjoittamisen elokuvakaupungissa?
”Koen, että teatterissa on mahdollista luoda uusia maailmoja, ja vapaus on rajatonta. Elokuvakäsikirjoittaminen tuntuu kankealta, ja minua kiehtovat keinot, joilla nykyteatteri voi nyrjäyttää ihmisten kokemusta itsestään, toisistaan ja maailmasta.”

”Omaa ääntä etsiessä täytyy ottaa riskejä, epäonnistuakin.”

Paulan mukaan Los Angelesista on tulossa kiinnostava teatterikaupunki, sillä ammattilaiset ovat paenneet New Yorkista sen kalleuden takia. Paulan kurssilla opiskelee monia Broadwaylla jo uransa luoneita teatteriammattilaisia. Kirjoittajantyöhönsä Paula suhtautuu intohimoisesti mutta ei vaadi itseltään menestymistä.
”Kun kirjoitan uutta näytelmää, en halua miettiä, täytänkö tällä katsomon. Haluan juuri nyt pitää teatterin itselleni puhtaasti taiteen kenttänä, ja omaa ääntä etsiessä täytyy ottaa riskejä, epäonnistuakin.”

Poliittiset aiheet ovat Paulalle läheisiä, vaikka hänellä ei ole puoluepoliittista kantaa. Kiinnostavia aiheita ovat kaikki intohimoa herättävät asiat, kuten sukupuoli, keho, ulkonäkö, kieli ja mieli, joita hallitaan laein, asentein ja kaupankäynnillä. Viime vuonna Suomen teattereissa kiersi näytelmä Afganistan. Se oli ohjaaja Tapio Kankaanpään uudelleen dramatisoima versio Paulan näytelmästä, jonka tämä kirjoitti Teatterikorkeakoulussa ensimmäisenä vuotenaan. Paulan pikkuveli on ollut rauhanturvaajana Afganistanissa, ja veljensä kautta Paula löysi haastateltavia ja kimmokkeen kirjoittaa aiheesta.

Kevyesti vakavasta

Viime keväänä Lumeessa esitettiin Paulan kandidaatin tutkinnon päättötyö, joka käsitteli translakia. Transfinlandia-näytelmän yhteyteen järjestettiin paneelikeskustelu, johon osallistuivat Suomen Amnesty International sekä peruspalveluministeri Susanna Huovinen.
”Liitän mielelläni yhteiskunnallista keskustelua teoksiini. Näytelmä itsessään ei osoittele tai saarnaa, mutta tarjoaa toivottavasti uusia näkökulmia ja mietteitä.”

Kaliforniassa kilpailuvoiton napannut English Lesson kertoo suomalaisäidistä ja tämän pojasta sekä muistisairaasta puertoricolaisnaisesta, kielen menettämisestä ja
empatiasta.
”Kaikki näytelmäni ovat tragikomedioita. En tykkää paatoksellisuudesta vaan kerron traagisista asioista kevyesti. Tykkään saada ihmiset nauramaan asioille, joille ei
ehkä saisi nauraa.”

”Minulla on edelleen siirtolapuutarhamökki Helsingissä. Kasvatin siellä marjoja ja vihanneksia.”

Politiikassa Paulaa kiinnostaa, miten eri osapuolet ajavat asiaansa. Hän tarkkailee esimerkiksi ruoan politiikkaa draaman näkökulmasta: ketkä neuvottelevat ja mistä. Suomalainen ja amerikkalainen ruokapolitiikka ovat eri maailmoista. Prosessoitukin suomalaisruoka on puhtaampaa kuin amerikkalainen vastaava. Kun voipaketissa lukee ”voi” tai maitopurkissa ”maito”, siihen voi useimmiten luottaa. Niin ei ole Yhdysvalloissa, jossa hunajaksi voi nimetä värjättyä, sokeroitua siirappia, jolla ei ole mitään tekemistä hunajan kanssa. Amerikkalaista, kasvuhormoneilla kyllästettyä lihaa ei saa edes tuoda Eurooppaan.
”Täällä pitää katsoa tarkkaan, mitä syö. Itse en seuraa mitään tiettyä ruokavaliota. Minulla on edelleen siirtolapuutarhamökki Helsingissä. Kasvatin siellä marjoja ja
vihanneksia. Pyrin välttämään torjunta-aineita ja ostan luomua.”

Meren rannalla

Kaliforniassa makrobioottinen ruokavalio on suosiossa. Se näkyy paikallisen Kreation Kafenkin ruokalistalla, josta Paula valitsee aamiaistapaamisella itselleen puuroa ja kahvia. Omenamehu on niin tuoretta, ettei samean vihertävä lieju edes muistuta sitä prosessoitua mehua, jota yleensä on totuttu kutsumaan omenamehuksi.
”Syömme aika vähän lihaa, eikä lapseni ole suostunut syömään punaista lihaa koskaan. Mutta minulla on luonteva suhtautuminen lihansyöntiin. Asuin lapsena kuusi ja puoli vuotta maatilalla. Kasvatimme kanoja, lehmiä ja porsaita. Ne olivat onnellisia eläimiä, jotka saivat olla kesät ulkona. Ne teurastettiin siinä pihassa.”

”Syömme aika vähän lihaa, eikä lapseni ole suostunut syömään punaista lihaa koskaan.”

Jos Los Angeles onkin hieman nuhjuinen, Santa Monica, jossa Paula perheineen asuu, on viehättävä merenrantakaupunki. Se huokuu keskiluokkaista tyytyväisyyttä. Siistejä katuja reunustavat matalat talot, pienet putiikit ja kauniiksi leikatut palmut. Vieressä kohisee levoton Tyynimeri ja sen monta sataa metriä leveä hiekkaranta. Pitkän satavuotiaan laiturin vieressä on elokuvista tuttu huvipuisto maailmanpyörineen ja vuoristoratoineen. Paula valitsi uuden asuinpaikkansa sen epäamerikkalaisten leveiden jalkakäytävien ja hyvien julkisten koulujen vuoksi.
”Ihanaa, kun Julius voi pyöräillä täällä jalkakäytävillä. Hän on tosin luokkansa ainoa, joka osaa ajaa pyörällä.”

Ei enää liikaa töitä

Amerikkalaisuuden hyviin puoliin kuuluvat ystävällisyys ja ahkera verkostoituminen. Julius osasi tullessaan puhua vain pari sanaa englantia, mutta muiden asenne oli kannustava: nyt poika oli amerikkalainen, yksi heistä. Kyllä hän vielä oppisi. Niin kuin oppikin. Julius puhuu nyt kieltä sujuvasti ja on ylpeä koulustaan.
”Täällä ketään ei kutsuta maahanmuuttajaksi, sillä lähes kaikki ovat tulleet tänne jostain muualta. Se tuntuu uskomattomalta. Kaikki pitävät voimavarana sitä, että
ihmiset tulevat eri kulttuureista. Toisaalta minä satun kuulumaan tervetulleeseen väestöryhmään ja tiedän sen hyvin. Amerikassa on myös paljon rasismia ja syrjintää.”

Paula muistelee viime syksyä, jolloin sekä äidillä että pojalla oli vähän vaikeaa. Paula oli juuri aloittanut opinnot UCLA:ssa. Yhtäkkiä hänen oli tuotettava näytelmätekstejä ja esseitä vieraalla kielellä. Poika aloitti koulun lähes ummikkona.
”Oli sympaattista, kun me molemmat kamppailimme viime syksynä kielen kanssa ja toivotimme toisillemme aamuisin hyvää koulupäivää. Puhuimme paljon läksyistä ja siitä, että taasko pitää mennä kouluun.”

”Olen kävellyt täällä paljon, nukkunut hyvin ja käynyt joogassa.”

Kulttuurierot joskus niin suuria, että Paula miettii, asuuko hän tällä hetkellä kehitysmaassa vai länsimaiden kehittyneimmäksi kutsutussa valtiossa. Arjen ärsyttäviä hankaluuksia ovat herkästi tulvivat vessat tai se, että kännykkäliittymä ei välttämättä toimi kotona. Nettiyhteyden avaamiseen kotona tarvitaan faksikone.
Eurooppalaiset dokumentit ovat täkäläisten mielestä arvottomia tai vähintäänkin epäilyttäviä. Eurooppalainen ajokortti ei käy henkilötodistuksesta, ja suomalaisesta pankista pitäisi saada joku puhelimeen Los Angelesin toimistoaikaan, vaikka silloin Suomessa on yö. Mutta ilmapiiri Kaliforniassa on toisenlainen kuin Suomessa,
kevyempi. Vaikka moni joutuu tekemään useaa työtä rahoittaakseen opintonsa, kukaan ei valita.
”Tein Suomessa niin kauheasti töitä, että olen yrittänyt täällä parantua. Koulu vaatii välillä paljon, mutta se on ainoa asia. Olen kävellyt täällä paljon, nukkunut hyvin ja käynyt joogassa.”

Ruotsalaiseksi

Vain elämää -sarja itketti viime syksynä satojatuhansia suomalaisia. Paula perheineen asui tuhansien kilometrien päässä sarjan kuvauspaikasta. Häntä oli pyydetty sarjaan mukaan pari kertaa aiemminkin, mutta se ei ollut tuntunut hyvältä idealta. Nyt suostumiseen oli monta syytä: Paula asuisi maapallon toisella puolella, kun sarja tulisi ulos. Hän saisi tehdä rakastamaansa sovitustyötä ja rikkoa mielikuvia itsestään. Suosittuun ohjelmaan meno oli Paulan sanoin ”keskarinhajuinen
teko omaa tosikkoutta vastaan”.
”Kun kuulin kollegani Maja Ivarssonin sanovan, että Ruotsissa kukaan laulaja ei kieltäytyisi tällaisesta ohjelmasta, ajattelin, että ehkä haluankin olla vähän ruotsalainen.”

Paula sanoo, että pitkä välimatka Suomeen on selkiyttänyt ajatuksia. Kalenteriin on tullut yhtäkkiä tilaa. Paula tuottaa parhaillaan itse ensimmäistä soololevyään, mutta ilman aikataulupaineita.
”Etäisyys on mahtavaa. Minun ei tarvitse miettiä, olenko ensi kesänä vaikka Jyväskylän Suomipop-festivaaleilla, kun en voi olla. Teen vain levyn ja katson sitten, pystynkö ollenkaan keikkailemaan.”

Nollasta noussut

Koti Helsingissä on hyvissä käsissä. Paula tutustui Vain elämää -sarjassa Elastiseen. Tämä myi talonsa ja muutti Paulan ja Laurin kotiin talonvahdiksi. Elastinen on käynyt Kaliforniassakin kylässä. Paula on kiitollinen kaikesta, mitä on Suomessa saanut ja kokenut. Hän ei ota mitään itsestäänselvyytenä. Hänen isänsä kuoli jo ennen hänen syntymäänsä, ja isäpuolikin menehtyi niihin aikoihin, kun ensimmäinen PMMP:n levy oli tekeillä.

”Olen aloittanut nollasta, en ole kulttuuriperheestä ja olen joutunut kamppailemaan taidekasvatukseni kanssa. Mutta täältä katsottuna suomalainen pessimismi ja huono itsetunto tuntuvat turhilta, sillä pohjoismaisia pidetään täällä tosi cooleina”, Paula väittää.

”Ja mitä sitten jos epäonnistuu? Kokemuksista oppii aina lisää. Suomessa on niin mielettömän lahjakkaita ihmisiä. Sille, joka oikeasti haluaa lähteä maailmalle, voin sanoa, että kyllä kannattaa.”

Juttu on alun perin julkaistu toukokuun 2015 Gloriassa.

Suvi

Paula Vesala kertoo elämästään Hollywoodissa: ”En todellakaan ajattele, ettei minulla ole mitään annettavaa täällä”

Linda kirjoitti: Paluu 1-2 vuoden päästä suomeen. Nostalgia kiertue PMMP:n kanssa. Tai soolo levy mihin kappaleet kirjoittaa Toni Wirtanen, tuo varhaisen keski-ikäisen naisen tuntojen tulkki. Vieläköhän Lauri kulkee harakanpesä päässä. You know nothing, Jon Snow. :)
Lue kommentti
”Suhtaudun vaateketjuihin samoin kuin supermarketteihin. Jos on mahdollisuus valita, suosin mieluummin pieniä brändejä.” Housut Lemaire. Paita H&M. Sandaalit Samuji.
”Suhtaudun vaateketjuihin samoin kuin supermarketteihin. Jos on mahdollisuus valita, suosin mieluummin pieniä brändejä.” Housut Lemaire. Paita H&M. Sandaalit Samuji.

Yrittäjä Sara Karlsson viettää kesät ilmavissa vaatteissa Italian maaseudulla. Tyylissään hän satsaa silittämiseen ja sydämelliseen käytökseen.

Sara Karlsson on työskennellyt koko työelämänsä ajan muodin, designin, estetiikan ja luovuuden parissa. Siksi hän tietää, että vaate, joka tuntuu päällä helpolta ja ylelliseltä, on aina pitkän suunnittelu- ja tuotantoprosessin tulos.

”Loppuun asti mietityt ideat ovat yksinkertaisia niin designissa kuin elämässäkin. Jos jokin idea on monimutkainen tai tilanne tuntuu sekavalta, se on vielä kesken ja sen täytyy saada vielä kehittyä. Elämää ei voi hoputtaa.”

Sara innostuu luovasta ajattelusta, hyvästä suunnittelusta, hyvistä raaka-aineista ja taidokkaasta käsityöstä. Muodissa Saraa kiehtovat erityisesti pienet ja omaääniset brändi, kuten Deitas, The Row, Lemaire, Samuji, Ryan Roche ja Juslin Maunula. Hän ompelee vaatteita myös itse.

”Siinä oivaltaa, miten monta vaihetta laadukkaan vaatteen valmistamisessa on.”

Sara on aina pukeutunut vähäeleisesti, meikannut vähän ja tuntenut olonsa kotoisaksi epämuodollisissa tilanteissa, vaatteissa ja ympäristöissä.

”Lapsuudenkodissani kaikki oli konstailematonta mutta samaan aikaan rakkaudella laitettua ja jotenkin raikasta. Vietimme kesät saaristossa, söimme itse kalastettua kalaa joka päivä, poimimme metsämansikoita ja uimme meressä, joka ei oikeastaan koskaan ollut kovin lämmin.”

”Japanissa lääkäri voi määrätä potilaalleen lääkkeeksi metsässä oleskelua. Minusta se on innostava ajatus.”

Nykyään Sara viettää kesät maalla Italiassa.

”Teen töitä ulkona, syön ulkona, luen ulkona, torkun ulkona. Ulkoilmassa kaikki on parempaa. Uskon että ihmiselle tekee hyvää etsiä ympäriltään kauneutta: katsella kukkia, taidetta, kauniita maisemia, pilvenhattaroita. Olla lähempänä kaikkea sitä, mistä elämä syntyy. Viljellä jotain syötävää itse, vaikka vain salaattia ja yrttejä parvekelaatikoissa. Japanissa lääkäri voi määrätä potilaalleen lääkkeeksi metsässä oleskelua. Minusta se on innostava ajatus.”

Saran kesätyyli on mutkaton: asut ovat usein bikineitä ja uimapukuja, joiden ylle on heitetty jotain väljää ja viileää. Illalliselle hän pukeutuu kuitenkin aina rauhassa ja ajatuksella.

”Se antaa päiville ryhtiä ja juhlistaa yhdessä syömistä. Vaatteiden merkitystä maailmassa on helppo vähätellä, mutta minun mielestäni pukeutuminen on yksi niistä arkisista rutiineista, jotka ankkuroivat päivän.”

Saran mielestä tyyliä on vaikea erottaa ympäristöstä ja käytöstavoista.

”Tyyli on sanoissa, jotka päästämme suustamme, lahjoissa, joita annamme muille, tavassamme asetella hedelmät kulhoon ja kattaa – tai olla kattamatta – pöytä ateriaa varten. Sillä, viitsimmekö pitää huolta itsestämme ulkoisesti, on valtavan suuri vaikutus siihen, miten kannamme itsemme ja kohtaamme toiset ihmiset.”

Kuvaile tyyliäsi.

Vähäeleinen, konstailematon, inspiroitunut. Sensuellit kaapuvaatteet ovat erikoisalaani. Ylläni voi nähdä usein valkoisen eri sävyjä, vajaamittaisia housuja, laadukkaita neuleita ja villakangastakkeja, väljiä silkistä valmistettuja housuja, kimonoita ja mekkoja. Rakastan hyvin tehtyjä kenkiä ja vaatteita, jotka saavat käyttäjänsä rentoutumaan ja loistamaan. Ostan harvoin uutta, ja käytän samaa asua usein.

Millainen on luottoasusi?

Miellyn helposti erilaisiin univormuihin, joita saatan käyttää vuoden tai pari, ihan jatkuvasti. Musta ohut pooloneule yhdistettynä Stella McCartneyn valkoisiin vajaamittaisiin farkkuihin ja Célinen tennareihin on esimerkki tällaisesta. Kesällä käytän Samujin mekkoja ja silkkihousuja ja Stella McCartneyn silkkihaalareita.

Ketkä ovat vaikuttaneet tyyliisi?

Luonto, taide, kirjat, elokuvat, musiikki. Perheeni, ystäväni ja kaikki ihanat ihmiset, joiden kanssa saan työskennellä ja viettää aikaa. Ajan ilmiöt ja oman minän kirkastuminen vaikuttavat nekin olemiseen ja pukeutumiseen. Uskon, että mitä paremmin oppii hyväksymään itsensä sellaisena kuin on, sitä kauniimmalta sekä oma naama että muut ihmiset ja maailma alkavat näyttää. Silloin ei tarvitse tyylin tai meikin avulla yrittää olla jotain enemmän kuin on.

Tärkein tyylioivalluksesi?

15-vuotiaana tärkein asia maailmassa saattoi hetkellisesti olla jonkun tietyn kenkäparin hankkiminen, mutta tätä nykyä pidän isoimpana tyylisaavutuksena mielenrauhaa. Mietin palaveriin mennessäni ja sähköpostia lähettäessäni, mitä annan muille ihmisille. Aina kun mahdollista, tahtoisin sen olevan mieluummin näkemystä ja kirkkaita ideoita kuin sameaa vatvomista tai oman egon pönkitystä.

Mikä on rakkain vaatteesi?

Jokainen on sitä jollain hetkellä. Rakastan parasta mahdollista laatua kaikessa. Laatu tarkoittaa minulle taiturimaista suunnittelua, käsityötä ja hyviä raaka-aineita, mutta myös luovuutta, vapautta, aikaa ja hauskuutta. Siksi pidän erityisesti sympaattisista ja mukavista vaatteista, joita on tuotettu hyvässä ilmapiirissä maltilliseen tahtiin maltillinen määrä. Uskon, että vaatteiden kauneus ja viehätys on seurausta tästä.

Paras tyylivinkkisi?

Hyvä tyyli ei vaadi jatkuvia hankintoja. Hyvien yöunien, kynsiharjan, silitysraudan, teippirullan ja sydämellisen käytöksen avulla pääsee pitkälle. Silitän jopa valkoisen t-paidan. Pieni vaiva, suuri merkitys.

Mistä asusteesta et luovu?

Rimowan alumiinisista matkalaukuista. Ne ovat ikitavaraa. Jos niihin tulee lommo, niitä voi oikoa vasaralla.

Minne matkustat mieluiten?

Tutuista paikoista Italiaan, Kaliforniaan ja Japaniin. Seuraava uusi kohde voisi olla Uusi-Seelanti, Kuuba tai jokin Afrikan maa.

Mitkä ovat rakkaimmat muistosi matkoiltasi?

Kesät Italiassa. Aurinko! Sää on hyvä, samoin ruoka. Luontoon ja mutkattomaan tunnelmaan ei kyllästy ikinä: sirkkojen siritykseen ja tulikärpäsiin illalla, tai siihen miltä jasmiini tuoksuu, turkoosiin mereen, italialaiseen kiireettömään elämänrytmiin, siihen että ateriat voi syödä ulkona, että pääruoan ja jälkiruoan välissä syödään vihreää salaattia, että koiran voi ottaa mukaan kaikkialle ja tuntemattomat ihmiset puhuvat sille kauniisti.

Mistä design-klassikosta haaveilet?

En mistään. Tarkoituksenmukainen suunnittelu on minusta kiehtovinta. Haaveilen kauniista ja käytännöllisistä hyttysverkoista ikkunoihin ja suihkulähteestä puutarhaan.

Mitä sisustaminen merkitsee sinulle?

Tila vaikuttaa hurjan paljon siihen, miten me ihmiset käyttäydymme, viihdymme ja voimme. Kirjoitan kirjaa kodin ja kodikkuuden vaikutuksesta hyvään elämään. Se ilmestyy tammikuussa. Olen kiinnostunut paikoista, joissa ihmiset rentoutuvat ja uskaltavat olla itsensä kokoisia. G

Kuka?

Sara Karlsson, 34, on yrittäjä, joka kirjoittaa kirjaa, päivittää Minutes-sivustoaan ja tekee tekstejä ja kuvia suomalaisille brändeille. Asuu miehen, tytärpuolen ja koiran kanssa Ullanlinnassa Helsingissä.

Lempimatkakohde: ”Italia, Kalifornia ja Japani. Meillä on Keski-Italiassa talo, jossa vietämme kesät.”

Lempiruoka ja juoma: ”Simppeli kotiruoka. Hyvä vihreä salaatti on bravuurini, vesi ja viini ovat lempi-juomiani. Juomme viiniä päivittäin mutta vähän kerrallaan. Rakastan arkiviinejä. ”

Saara Kankaanrinta on kokoustanut Vladimir Putinin kanssa ja perustanut kaksi yritystä, jotka ovat herättäneet maailmanluokan vaikuttajienkin kiinnostuksen. Hänelle on tärkeää käyttää varallisuuttaan ja vaikutusvaltaansa oikeiden asioiden, erityisesti luonnonsuojelun, puolesta.

Sileät kallioluodot ja merenpinnasta heijastuva taivas. Suolan tuoksu, merilintujen huudot ja rantaan hyökyvät aallot. Ne ovat asioita, jotka saavat Saara Kankaanrinnan, 40, sydämen lyömään nopeammin. Itämeri odottaa häntä ikkunan takana, kun Saara herää aamuisin vanhassa hirsitalossaan Hangossa. Se velloo veneen alla, kun hän käy kokemassa verkkoja tai lähtee purjehtimaan kolmen lapsensa ja miehensä kanssa.

”Meri liikuttaa minua syvästi sieluun saakka”, Joensuusta kotoisin oleva Saara sanoo.

”Se edustaa vapautta ja luonnon voimaa. Kotirannassamme on hienot myrskyt. Tukka lähtee, kun tuulee 20 metriä sekunnissa ja seisoo tuolla kallioilla. Silloin ymmärtää hyvin ihmisen pienuuden.”

Itämeren aaltojen äärellä Saara tunsi tulleensa kotiin. Se tapahtui ylioppilaskirjoitusten jälkeen, jolloin hän muutti sisämaasta töihin Helsinkiin. Rakkaus mereen yhdisti myös Saaran ja hänen miehensä, Cargotecin suuromistajan Ilkka Herlinin. Yhdessä kollegansa kanssa Saara ja Ilkka ovat perustaneet Baltic Sea Action Groupin, joka pelastaa Itämerta rehevöitymiseltä yritysten, päättäjien, maanviljelijöiden ja tutkijoiden kanssa. Lisäksi pariskunnalla on bioenergiayritys Qvidja Kraft, joka tuottaa ratkaisuja uusiutuvan energian varastointiin sekä ekologinen yritys Soilfood, joka auttaa maanviljelijöitä vähentämään ravinne- ja hiilihävikkiä.

”Kun tavoite tuntuu liian korkealta, se on todennäköisesti oikein asetettu.”

”Ajattelen, että maailman radikaali muuttaminen on mahdollista. Mottoni on, että kun tavoite tuntuu liian korkealta, se on todennäköisesti oikein asetettu”, Saara sanoo kotitalonsa verannalla.

Siinä, meren kuohuja katsellen, Baltic Sea Action Group -säätiön hallituksen puheenjohtaja tekee läppärillään usein etätöitä: lukee tuoreinta ilmastotutkimusta, pitää Skype-palavereja, valmistelee esityksiä ja järjestää tapaamisia poliitikkojen, eri alojen vaikuttajien sekä tutkijoiden kanssa. Perheen koirat, chesapeakelahdennoutaja Reina ja karjalankarhukoira Kapu pötköttelevät Saaran jaloissa.

”Kapu on Ilkan metsästyskoira, ja ihmiset luulevat aina, että se on uros. Ihan kuin kapteeni ei voisi olla myös nainen”, hän nauraa.

 

Merenrantatontti löytyi netistä viitisen vuotta sitten. Vaikka Saaran työmatkat Helsinkiin ja Paraisille pitenivät reilusti, perhe muutti Helsingistä luonnon rauhaan. Kotitalo on 20-luvulla rakennettu pappila, joka siirrettiin Nivalasta ja perinnekorjattiin kauttaaltaan.

”On suurta ylellisyyttä asua hirsitalossa luonnon keskellä. Ilmaston kannalta edestakaisin suhaaminen olisi tosin sietämätöntä, ellei autoni kulkisi biokaasulla”, Saara sanoo. Sitä hän saa Paraisilla sijaitsevan perheen maatilan biokaasulaitoksesta.

Saara yrittää elää mahdollisimman ekologisesti. Hän kokkaa kasvisruokaa tai Ilkan metsästämää riistaa ja jättää tehotuotetun lihan kauppaan. Perhe viettää kesät suurimmaksi osaksi Suomen saaristossa. Tavaran sijaan he haalivat elämyksiä luonnosta.

”Kotonamme on mahdollisimman vähän tavaraa. Jos murtovaras tulee, muuta varastettavaa ei löydy kuin talomme kalliit hirret”, Saara sanoo ja nauraa.

”En ymmärrä, mikseivät ilmastonmuutoksen vaikutukset ja luonnon massatuho ole joka päivä pääuutisten aiheena.”

Ilmastonmuutoksen torjumisesta on tullut viime vuosina Saaralle tärkeä tavoite Itämeren suojelemisen rinnalle. Viime lokakuussa Saara käynnisti Baltic Sea Action Groupissa Ilmatieteen laitoksen ja Sitran kanssa Carbon Action -pilottiprojektin. Siinä tutkitaan, miten hiilen varastoitumista ilmakehästä peltomaahan voidaan nopeuttaa suomalaisilla maatiloilla. Hanke on herättänyt kiinnostusta ympäri maailmaa. Mukana sen verkostossa on huippututkijoita nobelisti Rattan Lalista lähtien sekä kymmeniä suomalaisia maatiloja.

”Meidän on pakko yrittää tehdä kaikkemme. En ymmärrä, mikseivät ilmastonmuutoksen vaikutukset ja luonnon massatuho ole joka päivä pääuutisten aiheena”, Saara sanoo ja huomauttaa, että vuoden 1970 jälkeen maailman selkärankaisista yli puolet on kadonnut ihmisen toiminnan seurauksena, ja hyönteisistä jo 80 prosenttia.

 

Pelottavat uutiset saavat Saaran toimimaan entistä tarmokkaammin – ja unelmoimaan paremmasta maailmasta

"Se on tapani selvitä tuhoavan meiningin keskellä. Usein unelmat muuttuvat projekteiksi, ja tekemällä maailma muuttuu.”

Saara on halunnut vaikuttaa nuoresta saakka: aluksi luokkansa puheenjohtajana, sitten ainejärjestöaktiivina Turun yliopistossa, jossa hän opiskeli poliittista historiaa ja valtio-oppia.

”En oikein osaa olla sivussa vaikka yrittäisinkin”, Saara sanoo ja virnistää.

Toimeliaisuus on peritty kotoa joensuulaisesta yrittäjäperheestä. Vanhemmat pyörittivät satavuotiasta sukuyritystä, johon kuuluivat tavaratalo ja myöhemmin karkkikauppa sekä lahjatavarakauppa. Yritys teki konkurssin 1990-luvun lamassa, ja perheen talousvaikeuksien takia Saara teki jo lukioikäisenä kahta työtä, R-kioskilla ja baarissa.

”Meillä selvittiin onneksi ilman itsemurhia, mutta kaikille ei käynyt yhtä hyvin”, Saara muistelee. Vaikka lamavuodet olivat raskaita, ne antoivat kuitenkin Saaralle myös tärkeän oppitunnin elämästä.

”Opin, että hirvittävän vaikeistakin paikoista voi selvitä.”

Koulussa Saara oli kympin oppilas. Hän rakasti uusien asioiden opettelua ja addiktoitui tietoon. Ympäristökysymyksiin hän heräsi toden teolla parikymppisenä luettuaan biologi Rachel Carsonin vuonna 1962 kirjoittaman klassikkoteoksen Äänetön kevät, joka esitteli kemiallisten hyönteismyrkkyjen aiheuttamia tuhoja.

”Opin, että hirvittävän vaikeistakin paikoista voi selvitä.”

Valmistuttuaan Saara meni töihin John Nurmisen säätiöön, jossa hänen vastuullaan olivat Pietarin jätevesien puhdistushankkeen media- ja yhteiskuntasuhteet. 19 vuotta Saaraa vanhempi Ilkka oli mukana samassa projektissa.

”Hänen kapasiteettinsa käsitellä tietoa ja nähdä olennainen tekivät minuun vaikutuksen. Ile on poikkeusyksilö.”

 

Kun Saara ja Ilkka olivat työskennelleet yhdessä kolme vuotta, he päättivät perustaa kollegansa Anna Kotsalo-Mustosen kanssa Baltic Sea Action Groupin. Tiivis yhteistyö ja hengenheimolaisuus johtivat rakastumiseen, ja toukokuussa 2009 pariskunta meni naimisiin Gullkronan saaressa Nauvossa. ”Kolme ystäväämme soitti selloilla Myrskyluodon Maijaa katoksen alla tihkusateessa. Se oli elämämme onnellisin päivä. Kun löytää ihmisen, joka on kohinattomasti samalla taajuudella, maailma järkkyy.”

Jo vuosia pariskunta on tehnyt töitä yhdessä ekologisesti kestävämmän maailman puolesta, ja se on Saaran mukaan ”ihan parasta”.

”Kun tekee intohimotyötä, kumppani voi jäädä kakkoseksi, koska työ on niin iso osa persoonaa ja elämää. Me voimme onneksi jakaa intohimomme. Molemmilla on myös historiantutkijan pohjakoulutus, ja näemme maailman samalla tavalla.”

Saara tietää, että osa ihmisistä näkee hänet vain Suomen rikkaimpiin kuuluvan miljardöörimiehen puolisona. Se ei häntä hätkäytä.

”Ajattelen, että työni jälki puhuu puolestaan. Murehdin mieluummin oikeita asioita, vaikka minulla onkin herkkä vaisto siinä, kenelle rahalla ja asemalla on merkitystä.”

”Kun tekee intohimotyötä, kumppani voi jäädä kakkoseksi.”

Saara myöntää, että pariskunnan hyvä taloudellinen tilanne tekee mahdolliseksi edetä vauhdikkaasti luonnonsuojeluasioissa. He omistavat esimerkiksi kaksi maatilaa, jossa harjoitetaan hiiltä sitovaa, Itämeri-ystävällistä ja ravinteita kierrättävää ruoantuotantoa: luomutilan Tenholassa ja Suomen vanhimman kartanon Qvidjan Paraisilla. Qvidjassa on viljelty maata jo tuhat vuotta, siellä on 800 hehtaaria maata ja 30 suojeltua rakennusta – muun muassa keskiaikainen harmaakivilinna, joita pariskunta kunnostuttaa hiljalleen. Lampaat, highlander-karja ja hevoset elävät vapaina pihatossa ja rotaatiolaidunnuksessa.

”Siellä on käynnissä Suomen suurin orgaanisten aineiden ruutukoe, jossa pyrimme ymmärtämään typen, fosforin ja hiilen dynamiikkaa sekä sienijuurten, maaperämikrobien ja kasvien yhteistyötä”, Saara kertoo.

 

Ensimmäiset kirjalliset maininnat Qvidjan tilasta ovat 1400-luvun alkupuolelta. Silloin saksalaissyntyinen kauppias Peter van der Linden myi sen Turun piispalle Maunu Olavinpoika Tavastille. Kauppahinta oli 400 markkaa ja puoli pakkaa arvokangasta. Myöhemminkin tilaa ovat isännöineet Suomen silmäätekevät.

Kun Qvidjassa eli 1800-luvulla kapteenin leski Hedvig Maria Prytz, vieraina kävi jatkuvasti Suomen johtavia taiteilijoita. Ilmeisesti itseään huvittaakseen Prytz punnitsi jokaisen vieraansa viljavaa’alla, ja merkkasi painon vaakakirjaan. Saara on lukenut kirjasta, että esimerkiksi Johan Ludvig Runeberg painoi vuonna 1827 kahdeksan lispuntaa ja viisi naulaa eli runsaat 70 kiloa.

Myös Saara nauttii työnsä vastapainoksi juhlien järjestämisestä. ”Kun alkaa kiristää, järjestän illanvieton ystävien kanssa. Ei arjen rallista selviä muuten täyspäisenä. Lasten juhlille kutsumme aina kaikki päiväkodin ja koulun lapset perheineen.”

Pariskunnalla on myös tapana kutsua villillä kortilla pikkujouluihinsa viisi ihmistä, jotka he haluaisivat tavata. Idea lähti leikistä ”kenen kanssa haluaisit illalliselle, jos saisit kutsua kenet tahansa”.

”Viimeksi kutsuin valokuvaaja Meeri Koutaniemen.”

Pääasiassa vapaa-aika kuluu kuitenkin lasten ja koirien kanssa. Pariskunta haluaa pitää lasten päiväkotipäivät lyhyinä ja kuskaa heitä liikuntaharrastuksiin – ja sinne kalaverkoille. ”Heillä on rajattomasti verkkoaikaa”, Saara vitsailee.

Pariskunnalla on tapana kutsua villillä kortilla pikkujouluihinsa viisi ihmistä, jotka he haluaisivat tavata.

Pariskunnan lapsetkin tietävät, että vanhemmat tekevät töitä luonnonsuojelun parissa. Se selvisi, kun Saara kysyi asiasta yhdeltä lapsistaan.

”Teillä on niitä kakkapalavereja”, Saara matkii vastausta ja nauraa.

Lapset leikkivät milloin hallituksen kokouksia, milloin tutkijoita. ”Vähän aikaa sitten he hakivat aurinkolasit päässään takasta tuhkaa pulloon, silppusivat mukaan paperia kuiduksi ja lisäsivät vielä potasta pissaa, ja leikkivät sitten vievänsä sörsselin tuotekehitykseen lannoitelaboratorioon.”

 

Työmäärä ei hirvitä. ”Saan voimaa siitä, että pystyn tekemään merkityksellistä työtä mahdollisimman isosti”, Saara sanoo.

Tittelit tai korkean tason tapaamiset eivät häntä hetkauta.

”Soitan vaikka paaville, jos se auttaa. Olen karjalainen enkä ole koskaan pelännyt auktoriteetteja.”

Sillä asenteella hän pääsi ainoana pohjoismaisena kansainvälisen hiilensidontaverkoston jäseneksi sen jälkeen, kun oli kirjoittanut alan huipuille Yhdysvaltoihin ja Australiaan. Ja kun Baltic Sea Action Group järjesti vuonna 2010 valtion kanssa Itämeren alueen päämiesten huippukokouksen, Saara kohtasi tilaisuuteen saapuneen Venäjän presidentin Vladimir Putinin.

”Oli koomista ajatella, että tuossa se maailman seuratuin mies menee. Mutta Venäjällä harva hanke edistyy, jos Putin ei ole mukana.”

Ainoastaan kerran Saara on hieman häkeltynyt uudesta tuttavuudesta. Vuosi sitten hän oli Massachusettsissa hiilensidontaseminaarissa, kun eräs amerikkalainen ekologi ystävineen halusi esitellä vetämäänsä globaalia maa-alueiden kunnostushanketta. Tapaamisessa selvisi, että miehen ystävä olikin Amerikan merkittävimpään pankki- ja teollisuussukuun kuuluvan David Rockefellerin tytär Newa Goodwin.

”Silloin ajattelin, että tinkimätön työ kantaa hedelmää, kun nämä kaksi vaikuttajaa ajavat tunteja luokseni tavatakseen. Newa oli vaatimaton ja ihana 70-vuotias nainen, joka tekee tärkeää ympäristötyötä. Ja nyt Qvidja on samassa hankkeessa kuin Rockefellerien suvun maatilakin.”

”Soitan vaikka paaville, jos se auttaa.”

”Mahdollisuus vaikuttaa maailmaan on suuri etuoikeus”, Saara sanoo. ”Se pitää käyttää järkevästi ja vastuullisesti.”

Virheitä hän ei pelkää. ”Niistä oppii vaikka välillä nolottaakin.”

Kamalinta Saaran mielestä olisi, jos hän kuulisi olevansa hankala tyyppi. ”Tiukassakaan paikassa ei saa päästää suustaan ihan mitä tahansa, vaikka miten kirvelisi. Tosin ystävät ja perhe tietävät, että maltti ei ole suurin vahvuuteni. Hidastelu hermostuttaa.”

Malttia kuitenkin löytyy silloin, kun sitä todella tarvitaan – kuten silloin, kun vene uhkaa upota. Vuosia sitten Saara ja Ilkka olivat soutamassa verkkoja pilkkopimeällä, kun Saara huomasi, että jalat kastuivat. Käsikopelolla hän tunsi, että tappi on hukassa ja etsi sen paikoilleen.

”En kuulemma keskeyttänyt edes juttua, jota olin kertomassa. Se taitaa kuitenkin kertoa eniten siitä, miten paljon hölötän. Minusta ei saa hillittyä ja seesteistä tekemälläkään.” G

Kuka?

Saara Kankaanrinta, 40, Baltic Sea Action Groupin hallituksen puheenjohtaja ja perustaja. Soilfood Oy:n ja Qvidja Kraft Ab:n perustaja ja hallituksen jäsen.

Asuu miehensä Ilkka Herlinin ja heidän 4-,6- ja 7-vuotiaiden lastensa kanssa Hangossa.

Harrastaa runojen, sarjakuvien, dekkarien ja proosan lukemista, saaristoa ja jazztanssia alkeisryhmässä. Viihtyy taidemuseoissa.