Paula Vesala kertoo elämästään Hollywoodissa: ”En todellakaan ajattele, ettei minulla ole mitään annettavaa täällä”

Viime talvena Suomessa ihasteltiin PMMP-yhtyeestä tutun Paula Vesalan monipuolisuutta ja rohkeutta Vain elämää -tv-sarjassa. Samaan aikaan tämä oli Vesalalle vain elämää Kaliforniassa.

Bussi Santa Monicasta Los Angelesiin on taas juuttunut ruuhkaan. Paula vilkaisee kelloaan. Onneksi hän lähti ajoissa. Hän on syksyn aikana oppinut, että  bussimatka UCLA-yliopistoon voi kestää 20 tai 90 minuuttia. Koulussa, näytelmäkirjailijalinjalla, ei myöhästymisiä tai poissaoloja suvaita.

Paula huomaa takapenkillä nuoren nätin naisen, joka liikehtii levottomasti. Nainen laskee housunsa ja virtsaa bussin käytävälle. Nainen huomaa Paulan tuijottavan mutta ei väistä katsetta vaan hymyilee viehkosti ja kuiskaa: ”Sorry, sorry.” Paula kohauttaa harteitaan. Jos kerran täytyy niin sitten täytyy. Bussin päästyä perille vana on jo kuivunut.

Kovat opinnot

Paula muutti Kaliforniaan viime syksynä kuusivuotiaan Julius-poikansa ja miehensä, The Rasmus -yhtyeen laulajan Lauri Ylösen kanssa. Hän tosin matkustaa tiuhaan Suomen ja Yhdysvaltain väliä. Legendaarisesta maineestaan huolimatta elokuvakaupunki ei saanut Paulassa aikaan wau-tunnetta.
”Monet paikat, joita luulin hienoiksi, ovat rapistuneita pahvikopperoita. Hollywood on slummi, jossa narkkarit ja juopot makaavat kakat housuissa. Losin hohdokkuus tulee legendoista ja elokuvissa nähdyistä paikoista.”

Paulaa eivät ränsistyneet puitteet haittaa tai se, että ruuhkaan juuttuneessa bussissa matkustajat virtsaavat lattialle. Hän ei ole bling blingin perään. Kiinnostavan
Kaliforniasta tekee sen ilmapiiri. Elokuvakaupunki on vetänyt toista sataa vuotta luokseen luovia ja rohkeita ihmisiä, jotka uskovat unelmiinsa.

”Hollywood on slummi, jossa narkkarit ja juopot makaavat kakat housuissa. Losin hohdokkuus tulee legendoista ja elokuvissa nähdyistä paikoista.”

Paulan unelma on kirjoittaa pysäyttäviä ja ajatuksia herättäviä näytelmiä. Hän opiskeli dramaturgiaa kandiksi asti Teatterikorkeakoulussa ja halusi oppia lisää. Sen vuoksi hän haki ja pääsi arvostetun UCLA:n näytelmäkirjailijalinjalle. Kokemus on ollut silmiä avaava. Vasta Los Angelesissa Paula ymmärsi, miten upeissa puitteissa hän sai Suomessa opiskella. Siihen verrattuna työskentelyolot uudessa kotimaassa ovat spartalaiset: tulevat näytelmäkirjailijat saavat raahata niska limassa omia lavasteitaan ja valaista kohtauksensa itse.

Paljon annettavaa

”Suomalaista teatteria voisi viedä maailmalle niin paljon kuin lystää. Amerikkalaisilla räjähtäisi pää, jos he näkisivät, miten me opiskelemme Suomessa”, Paula sanoo.
”Tämä lisää vain ylpeyttäni kotimaastani. Voi mitä kaikkea osaamista suomalaiset voisivat tänne tuoda. En todellakaan ajattele, ettei minulla ole mitään annettavaa täällä.”

Puitteet eivät ole niin komeat kuin Suomessa, mutta opetus on huipputasoa. Opettajat ovat auktoriteetteja, mutta samalla he ovat kiinnostuneita oppilaidensa ajatuksista ja kuulumisista. Tekosyitä tai poissaoloja ei suvaita, ei edes sairaana. Poissaolot laskevat arvosanoja, ja arvosanojen laskettua voi saada potkut.
Koulunkäynti teettää paljon työtä. Välillä koulua on joka päivä, yötä myöten ja viikonloppuisinkin. Vesala kirjoittaa esseitä, projektitöitä ja näytelmiä, käy
katsomassa esityksiä ja lukee vuoden aikana ainakin sata näytelmää.

”En todellakaan ajattele, ettei minulla ole mitään annettavaa täällä.”

”Ennen jaksoin valvoa viisi yötä putkeen, mutten enää. Olen tullut vanhaksi! Mutta vietän täällä perheen kanssa paljon enemmän vapaa-aikaa kuin Suomessa.”

Rohkeus kasvaa

Ucla on tarjonnut Paulalle stipendiä, jotta hän voisi jatkaa opintojaan tämän vuoden jälkeenkin. Edessä on kuitenkin mutkikas byrokratiaviidakko, johon liittyy opintosuunnitelmien muuttamista ja uuden viisumin hakemista.
”Opiskelen täällä myös näyttelemistä ja ohjaamista, mutta eniten nautin näytelmäkirjailijakursseista, siitä kun istumme professorin kanssa puhumassa näytelmistä, kirjoittamisesta ja osallistujien teksteistä. Siitä tiedän, että tein oikein valinnan tullessani tänne.”

”Olen tullut täällä entistä rohkeammaksi.”

Englanniksi kirjoittaminen ei tunnu enää Paulasta vaikealta.
”Olen tullut täällä entistä rohkeammaksi. On aika rajua kirjoittaa luovaa tekstiä englanniksi. Ensimmäisen näytelmäni kirjoitin ihan sumussa ja paniikissa, samoin toisen, mutta hyvinhän ne ovat menneet.”

Niin voi tosiaan sanoa. Paulaa naurattaa sanoa tämä ääneen, ja hän makustelee ajatusta hetken: ”Minulla on tänä keväänä kaksi ensi-iltaa, New Yorkissa näytelmä
English Lesson ja Los Angelesissa yksinäytöksinen näytelmä Please Vote. Ihan hyvin! Kun kuulin, että English Lesson voitti amerikkalaisen Theatre Masters -kilpailun yhdessä seitsemän muun lyhytnäytelmän kanssa, oli pakko mennä lattialle makaamaan.”

Antaa ihmisten marmattaa

Aina Paula ei ole puhunut näin vapautuneesti tavoitteistaan ja onnistumisistaan. Suomessa hän halusi ja joutui pitämään sordiinoa päällä muista kuin  musiikkitöistään. Paulan kokemuksen mukaan Suomessa siedetään huonosti moniosaajia: jos olet hyvä yhdellä alalla, sinun on pysyttävä lestissäsi. PMMP:n laulajana Paula oli laulanut, sanoittanut ja säveltänyt itsensä suomirockin historiaan. Hakiessaan ensimmäistä kertaa teatterikorkeaan hän panikoi, että julkkisstatus on lyönyt häneen leimansa eikä hänen uskota haluavan tosissaan kirjoittaa draamaa.
”Jälkeenpäin kuulin puheita, että sain opiskelupaikan sen takia, että olen julkkis. Mutta sehän vain vaikeutti asioita! Raati olisi voinut perustellusti miettiä, miksi tarvitsisin opiskelupaikan, kun minulla on jo ura.”

”Jälkeenpäin kuulin puheita, että sain opiskelupaikan sen takia, että olen julkkis.”

Kääntäjänä Paula pääsi kokeilemaan kynäänsä, kun hän käänsi Mamma Mia! -musikaalin laulut sekä Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeuksen koko musikaalin Kristina från Duvemåla suomeksi Svenska Teaterniin.
”Heti joku bloggasi, että ’katotaan miten se pärjää, tuskin se on kääntäjänä kummoinenkaan’. Eikö voisi ajatella, että olen suomen kielen ammattilainen ja tehnyt kielen parissa töitä kymmenen vuotta ja siksi hyvä valinta musikaalin kääntäjäksi?”

Paula ei ole kuitenkaan antanut marmattajien jarruttaa itseään. Hän on tehnyt kaikkea, mikä kiinnostaa, kuten sanoittanut kappaleita muille artisteille, kääntänyt, kirjoittanut ja näytellyt itsekin.
”Ei pitäisi päästää negatiivista energiaa sisään, kun se lukitsee niin paljon. Olen mieluummin osa sitä porukkaa, joka tekee, kuin osa sitä porukkaa, joka kommentoi, mitä muut tekevät.”

Oma ääni

Kaliforniassa elämä on kevyttä tavallisena Paulana. Mutta miksi hän valitsi teatterinäytelmien kirjoittamisen elokuvakaupungissa?
”Koen, että teatterissa on mahdollista luoda uusia maailmoja, ja vapaus on rajatonta. Elokuvakäsikirjoittaminen tuntuu kankealta, ja minua kiehtovat keinot, joilla nykyteatteri voi nyrjäyttää ihmisten kokemusta itsestään, toisistaan ja maailmasta.”

”Omaa ääntä etsiessä täytyy ottaa riskejä, epäonnistuakin.”

Paulan mukaan Los Angelesista on tulossa kiinnostava teatterikaupunki, sillä ammattilaiset ovat paenneet New Yorkista sen kalleuden takia. Paulan kurssilla opiskelee monia Broadwaylla jo uransa luoneita teatteriammattilaisia. Kirjoittajantyöhönsä Paula suhtautuu intohimoisesti mutta ei vaadi itseltään menestymistä.
”Kun kirjoitan uutta näytelmää, en halua miettiä, täytänkö tällä katsomon. Haluan juuri nyt pitää teatterin itselleni puhtaasti taiteen kenttänä, ja omaa ääntä etsiessä täytyy ottaa riskejä, epäonnistuakin.”

Poliittiset aiheet ovat Paulalle läheisiä, vaikka hänellä ei ole puoluepoliittista kantaa. Kiinnostavia aiheita ovat kaikki intohimoa herättävät asiat, kuten sukupuoli, keho, ulkonäkö, kieli ja mieli, joita hallitaan laein, asentein ja kaupankäynnillä. Viime vuonna Suomen teattereissa kiersi näytelmä Afganistan. Se oli ohjaaja Tapio Kankaanpään uudelleen dramatisoima versio Paulan näytelmästä, jonka tämä kirjoitti Teatterikorkeakoulussa ensimmäisenä vuotenaan. Paulan pikkuveli on ollut rauhanturvaajana Afganistanissa, ja veljensä kautta Paula löysi haastateltavia ja kimmokkeen kirjoittaa aiheesta.

Kevyesti vakavasta

Viime keväänä Lumeessa esitettiin Paulan kandidaatin tutkinnon päättötyö, joka käsitteli translakia. Transfinlandia-näytelmän yhteyteen järjestettiin paneelikeskustelu, johon osallistuivat Suomen Amnesty International sekä peruspalveluministeri Susanna Huovinen.
”Liitän mielelläni yhteiskunnallista keskustelua teoksiini. Näytelmä itsessään ei osoittele tai saarnaa, mutta tarjoaa toivottavasti uusia näkökulmia ja mietteitä.”

Kaliforniassa kilpailuvoiton napannut English Lesson kertoo suomalaisäidistä ja tämän pojasta sekä muistisairaasta puertoricolaisnaisesta, kielen menettämisestä ja
empatiasta.
”Kaikki näytelmäni ovat tragikomedioita. En tykkää paatoksellisuudesta vaan kerron traagisista asioista kevyesti. Tykkään saada ihmiset nauramaan asioille, joille ei
ehkä saisi nauraa.”

”Minulla on edelleen siirtolapuutarhamökki Helsingissä. Kasvatin siellä marjoja ja vihanneksia.”

Politiikassa Paulaa kiinnostaa, miten eri osapuolet ajavat asiaansa. Hän tarkkailee esimerkiksi ruoan politiikkaa draaman näkökulmasta: ketkä neuvottelevat ja mistä. Suomalainen ja amerikkalainen ruokapolitiikka ovat eri maailmoista. Prosessoitukin suomalaisruoka on puhtaampaa kuin amerikkalainen vastaava. Kun voipaketissa lukee ”voi” tai maitopurkissa ”maito”, siihen voi useimmiten luottaa. Niin ei ole Yhdysvalloissa, jossa hunajaksi voi nimetä värjättyä, sokeroitua siirappia, jolla ei ole mitään tekemistä hunajan kanssa. Amerikkalaista, kasvuhormoneilla kyllästettyä lihaa ei saa edes tuoda Eurooppaan.
”Täällä pitää katsoa tarkkaan, mitä syö. Itse en seuraa mitään tiettyä ruokavaliota. Minulla on edelleen siirtolapuutarhamökki Helsingissä. Kasvatin siellä marjoja ja
vihanneksia. Pyrin välttämään torjunta-aineita ja ostan luomua.”

Meren rannalla

Kaliforniassa makrobioottinen ruokavalio on suosiossa. Se näkyy paikallisen Kreation Kafenkin ruokalistalla, josta Paula valitsee aamiaistapaamisella itselleen puuroa ja kahvia. Omenamehu on niin tuoretta, ettei samean vihertävä lieju edes muistuta sitä prosessoitua mehua, jota yleensä on totuttu kutsumaan omenamehuksi.
”Syömme aika vähän lihaa, eikä lapseni ole suostunut syömään punaista lihaa koskaan. Mutta minulla on luonteva suhtautuminen lihansyöntiin. Asuin lapsena kuusi ja puoli vuotta maatilalla. Kasvatimme kanoja, lehmiä ja porsaita. Ne olivat onnellisia eläimiä, jotka saivat olla kesät ulkona. Ne teurastettiin siinä pihassa.”

”Syömme aika vähän lihaa, eikä lapseni ole suostunut syömään punaista lihaa koskaan.”

Jos Los Angeles onkin hieman nuhjuinen, Santa Monica, jossa Paula perheineen asuu, on viehättävä merenrantakaupunki. Se huokuu keskiluokkaista tyytyväisyyttä. Siistejä katuja reunustavat matalat talot, pienet putiikit ja kauniiksi leikatut palmut. Vieressä kohisee levoton Tyynimeri ja sen monta sataa metriä leveä hiekkaranta. Pitkän satavuotiaan laiturin vieressä on elokuvista tuttu huvipuisto maailmanpyörineen ja vuoristoratoineen. Paula valitsi uuden asuinpaikkansa sen epäamerikkalaisten leveiden jalkakäytävien ja hyvien julkisten koulujen vuoksi.
”Ihanaa, kun Julius voi pyöräillä täällä jalkakäytävillä. Hän on tosin luokkansa ainoa, joka osaa ajaa pyörällä.”

Ei enää liikaa töitä

Amerikkalaisuuden hyviin puoliin kuuluvat ystävällisyys ja ahkera verkostoituminen. Julius osasi tullessaan puhua vain pari sanaa englantia, mutta muiden asenne oli kannustava: nyt poika oli amerikkalainen, yksi heistä. Kyllä hän vielä oppisi. Niin kuin oppikin. Julius puhuu nyt kieltä sujuvasti ja on ylpeä koulustaan.
”Täällä ketään ei kutsuta maahanmuuttajaksi, sillä lähes kaikki ovat tulleet tänne jostain muualta. Se tuntuu uskomattomalta. Kaikki pitävät voimavarana sitä, että
ihmiset tulevat eri kulttuureista. Toisaalta minä satun kuulumaan tervetulleeseen väestöryhmään ja tiedän sen hyvin. Amerikassa on myös paljon rasismia ja syrjintää.”

Paula muistelee viime syksyä, jolloin sekä äidillä että pojalla oli vähän vaikeaa. Paula oli juuri aloittanut opinnot UCLA:ssa. Yhtäkkiä hänen oli tuotettava näytelmätekstejä ja esseitä vieraalla kielellä. Poika aloitti koulun lähes ummikkona.
”Oli sympaattista, kun me molemmat kamppailimme viime syksynä kielen kanssa ja toivotimme toisillemme aamuisin hyvää koulupäivää. Puhuimme paljon läksyistä ja siitä, että taasko pitää mennä kouluun.”

”Olen kävellyt täällä paljon, nukkunut hyvin ja käynyt joogassa.”

Kulttuurierot joskus niin suuria, että Paula miettii, asuuko hän tällä hetkellä kehitysmaassa vai länsimaiden kehittyneimmäksi kutsutussa valtiossa. Arjen ärsyttäviä hankaluuksia ovat herkästi tulvivat vessat tai se, että kännykkäliittymä ei välttämättä toimi kotona. Nettiyhteyden avaamiseen kotona tarvitaan faksikone.
Eurooppalaiset dokumentit ovat täkäläisten mielestä arvottomia tai vähintäänkin epäilyttäviä. Eurooppalainen ajokortti ei käy henkilötodistuksesta, ja suomalaisesta pankista pitäisi saada joku puhelimeen Los Angelesin toimistoaikaan, vaikka silloin Suomessa on yö. Mutta ilmapiiri Kaliforniassa on toisenlainen kuin Suomessa,
kevyempi. Vaikka moni joutuu tekemään useaa työtä rahoittaakseen opintonsa, kukaan ei valita.
”Tein Suomessa niin kauheasti töitä, että olen yrittänyt täällä parantua. Koulu vaatii välillä paljon, mutta se on ainoa asia. Olen kävellyt täällä paljon, nukkunut hyvin ja käynyt joogassa.”

Ruotsalaiseksi

Vain elämää -sarja itketti viime syksynä satojatuhansia suomalaisia. Paula perheineen asui tuhansien kilometrien päässä sarjan kuvauspaikasta. Häntä oli pyydetty sarjaan mukaan pari kertaa aiemminkin, mutta se ei ollut tuntunut hyvältä idealta. Nyt suostumiseen oli monta syytä: Paula asuisi maapallon toisella puolella, kun sarja tulisi ulos. Hän saisi tehdä rakastamaansa sovitustyötä ja rikkoa mielikuvia itsestään. Suosittuun ohjelmaan meno oli Paulan sanoin ”keskarinhajuinen
teko omaa tosikkoutta vastaan”.
”Kun kuulin kollegani Maja Ivarssonin sanovan, että Ruotsissa kukaan laulaja ei kieltäytyisi tällaisesta ohjelmasta, ajattelin, että ehkä haluankin olla vähän ruotsalainen.”

Paula sanoo, että pitkä välimatka Suomeen on selkiyttänyt ajatuksia. Kalenteriin on tullut yhtäkkiä tilaa. Paula tuottaa parhaillaan itse ensimmäistä soololevyään, mutta ilman aikataulupaineita.
”Etäisyys on mahtavaa. Minun ei tarvitse miettiä, olenko ensi kesänä vaikka Jyväskylän Suomipop-festivaaleilla, kun en voi olla. Teen vain levyn ja katson sitten, pystynkö ollenkaan keikkailemaan.”

Nollasta noussut

Koti Helsingissä on hyvissä käsissä. Paula tutustui Vain elämää -sarjassa Elastiseen. Tämä myi talonsa ja muutti Paulan ja Laurin kotiin talonvahdiksi. Elastinen on käynyt Kaliforniassakin kylässä. Paula on kiitollinen kaikesta, mitä on Suomessa saanut ja kokenut. Hän ei ota mitään itsestäänselvyytenä. Hänen isänsä kuoli jo ennen hänen syntymäänsä, ja isäpuolikin menehtyi niihin aikoihin, kun ensimmäinen PMMP:n levy oli tekeillä.

”Olen aloittanut nollasta, en ole kulttuuriperheestä ja olen joutunut kamppailemaan taidekasvatukseni kanssa. Mutta täältä katsottuna suomalainen pessimismi ja huono itsetunto tuntuvat turhilta, sillä pohjoismaisia pidetään täällä tosi cooleina”, Paula väittää.

”Ja mitä sitten jos epäonnistuu? Kokemuksista oppii aina lisää. Suomessa on niin mielettömän lahjakkaita ihmisiä. Sille, joka oikeasti haluaa lähteä maailmalle, voin sanoa, että kyllä kannattaa.”

Juttu on alun perin julkaistu toukokuun 2015 Gloriassa.