Hollywood on Paula Vesalalle legendoja, luovuutta ja lahjakkuutta mutta myös nuhjuista arkea ja kovaa työtä. Gloria tapasi Vesalan tämän opiskelukaupungissa Los Angelesissa.

Viime talvena Suomessa ihasteltiin PMMP-yhtyeestä tutun Paula Vesalan monipuolisuutta ja rohkeutta Vain elämää -tv-sarjassa. Samaan aikaan tämä oli Vesalalle vain elämää Kaliforniassa.

Bussi Santa Monicasta Los Angelesiin on taas juuttunut ruuhkaan. Paula vilkaisee kelloaan. Onneksi hän lähti ajoissa. Hän on syksyn aikana oppinut, että  bussimatka UCLA-yliopistoon voi kestää 20 tai 90 minuuttia. Koulussa, näytelmäkirjailijalinjalla, ei myöhästymisiä tai poissaoloja suvaita.

Paula huomaa takapenkillä nuoren nätin naisen, joka liikehtii levottomasti. Nainen laskee housunsa ja virtsaa bussin käytävälle. Nainen huomaa Paulan tuijottavan mutta ei väistä katsetta vaan hymyilee viehkosti ja kuiskaa: ”Sorry, sorry.” Paula kohauttaa harteitaan. Jos kerran täytyy niin sitten täytyy. Bussin päästyä perille vana on jo kuivunut.

Kovat opinnot

Paula muutti Kaliforniaan viime syksynä kuusivuotiaan Julius-poikansa ja miehensä, The Rasmus -yhtyeen laulajan Lauri Ylösen kanssa. Hän tosin matkustaa tiuhaan Suomen ja Yhdysvaltain väliä. Legendaarisesta maineestaan huolimatta elokuvakaupunki ei saanut Paulassa aikaan wau-tunnetta.
”Monet paikat, joita luulin hienoiksi, ovat rapistuneita pahvikopperoita. Hollywood on slummi, jossa narkkarit ja juopot makaavat kakat housuissa. Losin hohdokkuus tulee legendoista ja elokuvissa nähdyistä paikoista.”

Paulaa eivät ränsistyneet puitteet haittaa tai se, että ruuhkaan juuttuneessa bussissa matkustajat virtsaavat lattialle. Hän ei ole bling blingin perään. Kiinnostavan
Kaliforniasta tekee sen ilmapiiri. Elokuvakaupunki on vetänyt toista sataa vuotta luokseen luovia ja rohkeita ihmisiä, jotka uskovat unelmiinsa.

”Hollywood on slummi, jossa narkkarit ja juopot makaavat kakat housuissa. Losin hohdokkuus tulee legendoista ja elokuvissa nähdyistä paikoista.”

Paulan unelma on kirjoittaa pysäyttäviä ja ajatuksia herättäviä näytelmiä. Hän opiskeli dramaturgiaa kandiksi asti Teatterikorkeakoulussa ja halusi oppia lisää. Sen vuoksi hän haki ja pääsi arvostetun UCLA:n näytelmäkirjailijalinjalle. Kokemus on ollut silmiä avaava. Vasta Los Angelesissa Paula ymmärsi, miten upeissa puitteissa hän sai Suomessa opiskella. Siihen verrattuna työskentelyolot uudessa kotimaassa ovat spartalaiset: tulevat näytelmäkirjailijat saavat raahata niska limassa omia lavasteitaan ja valaista kohtauksensa itse.

Paljon annettavaa

”Suomalaista teatteria voisi viedä maailmalle niin paljon kuin lystää. Amerikkalaisilla räjähtäisi pää, jos he näkisivät, miten me opiskelemme Suomessa”, Paula sanoo.
”Tämä lisää vain ylpeyttäni kotimaastani. Voi mitä kaikkea osaamista suomalaiset voisivat tänne tuoda. En todellakaan ajattele, ettei minulla ole mitään annettavaa täällä.”

Puitteet eivät ole niin komeat kuin Suomessa, mutta opetus on huipputasoa. Opettajat ovat auktoriteetteja, mutta samalla he ovat kiinnostuneita oppilaidensa ajatuksista ja kuulumisista. Tekosyitä tai poissaoloja ei suvaita, ei edes sairaana. Poissaolot laskevat arvosanoja, ja arvosanojen laskettua voi saada potkut.
Koulunkäynti teettää paljon työtä. Välillä koulua on joka päivä, yötä myöten ja viikonloppuisinkin. Vesala kirjoittaa esseitä, projektitöitä ja näytelmiä, käy
katsomassa esityksiä ja lukee vuoden aikana ainakin sata näytelmää.

”En todellakaan ajattele, ettei minulla ole mitään annettavaa täällä.”

”Ennen jaksoin valvoa viisi yötä putkeen, mutten enää. Olen tullut vanhaksi! Mutta vietän täällä perheen kanssa paljon enemmän vapaa-aikaa kuin Suomessa.”

Rohkeus kasvaa

Ucla on tarjonnut Paulalle stipendiä, jotta hän voisi jatkaa opintojaan tämän vuoden jälkeenkin. Edessä on kuitenkin mutkikas byrokratiaviidakko, johon liittyy opintosuunnitelmien muuttamista ja uuden viisumin hakemista.
”Opiskelen täällä myös näyttelemistä ja ohjaamista, mutta eniten nautin näytelmäkirjailijakursseista, siitä kun istumme professorin kanssa puhumassa näytelmistä, kirjoittamisesta ja osallistujien teksteistä. Siitä tiedän, että tein oikein valinnan tullessani tänne.”

”Olen tullut täällä entistä rohkeammaksi.”

Englanniksi kirjoittaminen ei tunnu enää Paulasta vaikealta.
”Olen tullut täällä entistä rohkeammaksi. On aika rajua kirjoittaa luovaa tekstiä englanniksi. Ensimmäisen näytelmäni kirjoitin ihan sumussa ja paniikissa, samoin toisen, mutta hyvinhän ne ovat menneet.”

Niin voi tosiaan sanoa. Paulaa naurattaa sanoa tämä ääneen, ja hän makustelee ajatusta hetken: ”Minulla on tänä keväänä kaksi ensi-iltaa, New Yorkissa näytelmä
English Lesson ja Los Angelesissa yksinäytöksinen näytelmä Please Vote. Ihan hyvin! Kun kuulin, että English Lesson voitti amerikkalaisen Theatre Masters -kilpailun yhdessä seitsemän muun lyhytnäytelmän kanssa, oli pakko mennä lattialle makaamaan.”

Antaa ihmisten marmattaa

Aina Paula ei ole puhunut näin vapautuneesti tavoitteistaan ja onnistumisistaan. Suomessa hän halusi ja joutui pitämään sordiinoa päällä muista kuin  musiikkitöistään. Paulan kokemuksen mukaan Suomessa siedetään huonosti moniosaajia: jos olet hyvä yhdellä alalla, sinun on pysyttävä lestissäsi. PMMP:n laulajana Paula oli laulanut, sanoittanut ja säveltänyt itsensä suomirockin historiaan. Hakiessaan ensimmäistä kertaa teatterikorkeaan hän panikoi, että julkkisstatus on lyönyt häneen leimansa eikä hänen uskota haluavan tosissaan kirjoittaa draamaa.
”Jälkeenpäin kuulin puheita, että sain opiskelupaikan sen takia, että olen julkkis. Mutta sehän vain vaikeutti asioita! Raati olisi voinut perustellusti miettiä, miksi tarvitsisin opiskelupaikan, kun minulla on jo ura.”

”Jälkeenpäin kuulin puheita, että sain opiskelupaikan sen takia, että olen julkkis.”

Kääntäjänä Paula pääsi kokeilemaan kynäänsä, kun hän käänsi Mamma Mia! -musikaalin laulut sekä Benny Anderssonin ja Björn Ulvaeuksen koko musikaalin Kristina från Duvemåla suomeksi Svenska Teaterniin.
”Heti joku bloggasi, että ’katotaan miten se pärjää, tuskin se on kääntäjänä kummoinenkaan’. Eikö voisi ajatella, että olen suomen kielen ammattilainen ja tehnyt kielen parissa töitä kymmenen vuotta ja siksi hyvä valinta musikaalin kääntäjäksi?”

Paula ei ole kuitenkaan antanut marmattajien jarruttaa itseään. Hän on tehnyt kaikkea, mikä kiinnostaa, kuten sanoittanut kappaleita muille artisteille, kääntänyt, kirjoittanut ja näytellyt itsekin.
”Ei pitäisi päästää negatiivista energiaa sisään, kun se lukitsee niin paljon. Olen mieluummin osa sitä porukkaa, joka tekee, kuin osa sitä porukkaa, joka kommentoi, mitä muut tekevät.”

Oma ääni

Kaliforniassa elämä on kevyttä tavallisena Paulana. Mutta miksi hän valitsi teatterinäytelmien kirjoittamisen elokuvakaupungissa?
”Koen, että teatterissa on mahdollista luoda uusia maailmoja, ja vapaus on rajatonta. Elokuvakäsikirjoittaminen tuntuu kankealta, ja minua kiehtovat keinot, joilla nykyteatteri voi nyrjäyttää ihmisten kokemusta itsestään, toisistaan ja maailmasta.”

”Omaa ääntä etsiessä täytyy ottaa riskejä, epäonnistuakin.”

Paulan mukaan Los Angelesista on tulossa kiinnostava teatterikaupunki, sillä ammattilaiset ovat paenneet New Yorkista sen kalleuden takia. Paulan kurssilla opiskelee monia Broadwaylla jo uransa luoneita teatteriammattilaisia. Kirjoittajantyöhönsä Paula suhtautuu intohimoisesti mutta ei vaadi itseltään menestymistä.
”Kun kirjoitan uutta näytelmää, en halua miettiä, täytänkö tällä katsomon. Haluan juuri nyt pitää teatterin itselleni puhtaasti taiteen kenttänä, ja omaa ääntä etsiessä täytyy ottaa riskejä, epäonnistuakin.”

Poliittiset aiheet ovat Paulalle läheisiä, vaikka hänellä ei ole puoluepoliittista kantaa. Kiinnostavia aiheita ovat kaikki intohimoa herättävät asiat, kuten sukupuoli, keho, ulkonäkö, kieli ja mieli, joita hallitaan laein, asentein ja kaupankäynnillä. Viime vuonna Suomen teattereissa kiersi näytelmä Afganistan. Se oli ohjaaja Tapio Kankaanpään uudelleen dramatisoima versio Paulan näytelmästä, jonka tämä kirjoitti Teatterikorkeakoulussa ensimmäisenä vuotenaan. Paulan pikkuveli on ollut rauhanturvaajana Afganistanissa, ja veljensä kautta Paula löysi haastateltavia ja kimmokkeen kirjoittaa aiheesta.

Kevyesti vakavasta

Viime keväänä Lumeessa esitettiin Paulan kandidaatin tutkinnon päättötyö, joka käsitteli translakia. Transfinlandia-näytelmän yhteyteen järjestettiin paneelikeskustelu, johon osallistuivat Suomen Amnesty International sekä peruspalveluministeri Susanna Huovinen.
”Liitän mielelläni yhteiskunnallista keskustelua teoksiini. Näytelmä itsessään ei osoittele tai saarnaa, mutta tarjoaa toivottavasti uusia näkökulmia ja mietteitä.”

Kaliforniassa kilpailuvoiton napannut English Lesson kertoo suomalaisäidistä ja tämän pojasta sekä muistisairaasta puertoricolaisnaisesta, kielen menettämisestä ja
empatiasta.
”Kaikki näytelmäni ovat tragikomedioita. En tykkää paatoksellisuudesta vaan kerron traagisista asioista kevyesti. Tykkään saada ihmiset nauramaan asioille, joille ei
ehkä saisi nauraa.”

”Minulla on edelleen siirtolapuutarhamökki Helsingissä. Kasvatin siellä marjoja ja vihanneksia.”

Politiikassa Paulaa kiinnostaa, miten eri osapuolet ajavat asiaansa. Hän tarkkailee esimerkiksi ruoan politiikkaa draaman näkökulmasta: ketkä neuvottelevat ja mistä. Suomalainen ja amerikkalainen ruokapolitiikka ovat eri maailmoista. Prosessoitukin suomalaisruoka on puhtaampaa kuin amerikkalainen vastaava. Kun voipaketissa lukee ”voi” tai maitopurkissa ”maito”, siihen voi useimmiten luottaa. Niin ei ole Yhdysvalloissa, jossa hunajaksi voi nimetä värjättyä, sokeroitua siirappia, jolla ei ole mitään tekemistä hunajan kanssa. Amerikkalaista, kasvuhormoneilla kyllästettyä lihaa ei saa edes tuoda Eurooppaan.
”Täällä pitää katsoa tarkkaan, mitä syö. Itse en seuraa mitään tiettyä ruokavaliota. Minulla on edelleen siirtolapuutarhamökki Helsingissä. Kasvatin siellä marjoja ja
vihanneksia. Pyrin välttämään torjunta-aineita ja ostan luomua.”

Meren rannalla

Kaliforniassa makrobioottinen ruokavalio on suosiossa. Se näkyy paikallisen Kreation Kafenkin ruokalistalla, josta Paula valitsee aamiaistapaamisella itselleen puuroa ja kahvia. Omenamehu on niin tuoretta, ettei samean vihertävä lieju edes muistuta sitä prosessoitua mehua, jota yleensä on totuttu kutsumaan omenamehuksi.
”Syömme aika vähän lihaa, eikä lapseni ole suostunut syömään punaista lihaa koskaan. Mutta minulla on luonteva suhtautuminen lihansyöntiin. Asuin lapsena kuusi ja puoli vuotta maatilalla. Kasvatimme kanoja, lehmiä ja porsaita. Ne olivat onnellisia eläimiä, jotka saivat olla kesät ulkona. Ne teurastettiin siinä pihassa.”

”Syömme aika vähän lihaa, eikä lapseni ole suostunut syömään punaista lihaa koskaan.”

Jos Los Angeles onkin hieman nuhjuinen, Santa Monica, jossa Paula perheineen asuu, on viehättävä merenrantakaupunki. Se huokuu keskiluokkaista tyytyväisyyttä. Siistejä katuja reunustavat matalat talot, pienet putiikit ja kauniiksi leikatut palmut. Vieressä kohisee levoton Tyynimeri ja sen monta sataa metriä leveä hiekkaranta. Pitkän satavuotiaan laiturin vieressä on elokuvista tuttu huvipuisto maailmanpyörineen ja vuoristoratoineen. Paula valitsi uuden asuinpaikkansa sen epäamerikkalaisten leveiden jalkakäytävien ja hyvien julkisten koulujen vuoksi.
”Ihanaa, kun Julius voi pyöräillä täällä jalkakäytävillä. Hän on tosin luokkansa ainoa, joka osaa ajaa pyörällä.”

Ei enää liikaa töitä

Amerikkalaisuuden hyviin puoliin kuuluvat ystävällisyys ja ahkera verkostoituminen. Julius osasi tullessaan puhua vain pari sanaa englantia, mutta muiden asenne oli kannustava: nyt poika oli amerikkalainen, yksi heistä. Kyllä hän vielä oppisi. Niin kuin oppikin. Julius puhuu nyt kieltä sujuvasti ja on ylpeä koulustaan.
”Täällä ketään ei kutsuta maahanmuuttajaksi, sillä lähes kaikki ovat tulleet tänne jostain muualta. Se tuntuu uskomattomalta. Kaikki pitävät voimavarana sitä, että
ihmiset tulevat eri kulttuureista. Toisaalta minä satun kuulumaan tervetulleeseen väestöryhmään ja tiedän sen hyvin. Amerikassa on myös paljon rasismia ja syrjintää.”

Paula muistelee viime syksyä, jolloin sekä äidillä että pojalla oli vähän vaikeaa. Paula oli juuri aloittanut opinnot UCLA:ssa. Yhtäkkiä hänen oli tuotettava näytelmätekstejä ja esseitä vieraalla kielellä. Poika aloitti koulun lähes ummikkona.
”Oli sympaattista, kun me molemmat kamppailimme viime syksynä kielen kanssa ja toivotimme toisillemme aamuisin hyvää koulupäivää. Puhuimme paljon läksyistä ja siitä, että taasko pitää mennä kouluun.”

”Olen kävellyt täällä paljon, nukkunut hyvin ja käynyt joogassa.”

Kulttuurierot joskus niin suuria, että Paula miettii, asuuko hän tällä hetkellä kehitysmaassa vai länsimaiden kehittyneimmäksi kutsutussa valtiossa. Arjen ärsyttäviä hankaluuksia ovat herkästi tulvivat vessat tai se, että kännykkäliittymä ei välttämättä toimi kotona. Nettiyhteyden avaamiseen kotona tarvitaan faksikone.
Eurooppalaiset dokumentit ovat täkäläisten mielestä arvottomia tai vähintäänkin epäilyttäviä. Eurooppalainen ajokortti ei käy henkilötodistuksesta, ja suomalaisesta pankista pitäisi saada joku puhelimeen Los Angelesin toimistoaikaan, vaikka silloin Suomessa on yö. Mutta ilmapiiri Kaliforniassa on toisenlainen kuin Suomessa,
kevyempi. Vaikka moni joutuu tekemään useaa työtä rahoittaakseen opintonsa, kukaan ei valita.
”Tein Suomessa niin kauheasti töitä, että olen yrittänyt täällä parantua. Koulu vaatii välillä paljon, mutta se on ainoa asia. Olen kävellyt täällä paljon, nukkunut hyvin ja käynyt joogassa.”

Ruotsalaiseksi

Vain elämää -sarja itketti viime syksynä satojatuhansia suomalaisia. Paula perheineen asui tuhansien kilometrien päässä sarjan kuvauspaikasta. Häntä oli pyydetty sarjaan mukaan pari kertaa aiemminkin, mutta se ei ollut tuntunut hyvältä idealta. Nyt suostumiseen oli monta syytä: Paula asuisi maapallon toisella puolella, kun sarja tulisi ulos. Hän saisi tehdä rakastamaansa sovitustyötä ja rikkoa mielikuvia itsestään. Suosittuun ohjelmaan meno oli Paulan sanoin ”keskarinhajuinen
teko omaa tosikkoutta vastaan”.
”Kun kuulin kollegani Maja Ivarssonin sanovan, että Ruotsissa kukaan laulaja ei kieltäytyisi tällaisesta ohjelmasta, ajattelin, että ehkä haluankin olla vähän ruotsalainen.”

Paula sanoo, että pitkä välimatka Suomeen on selkiyttänyt ajatuksia. Kalenteriin on tullut yhtäkkiä tilaa. Paula tuottaa parhaillaan itse ensimmäistä soololevyään, mutta ilman aikataulupaineita.
”Etäisyys on mahtavaa. Minun ei tarvitse miettiä, olenko ensi kesänä vaikka Jyväskylän Suomipop-festivaaleilla, kun en voi olla. Teen vain levyn ja katson sitten, pystynkö ollenkaan keikkailemaan.”

Nollasta noussut

Koti Helsingissä on hyvissä käsissä. Paula tutustui Vain elämää -sarjassa Elastiseen. Tämä myi talonsa ja muutti Paulan ja Laurin kotiin talonvahdiksi. Elastinen on käynyt Kaliforniassakin kylässä. Paula on kiitollinen kaikesta, mitä on Suomessa saanut ja kokenut. Hän ei ota mitään itsestäänselvyytenä. Hänen isänsä kuoli jo ennen hänen syntymäänsä, ja isäpuolikin menehtyi niihin aikoihin, kun ensimmäinen PMMP:n levy oli tekeillä.

”Olen aloittanut nollasta, en ole kulttuuriperheestä ja olen joutunut kamppailemaan taidekasvatukseni kanssa. Mutta täältä katsottuna suomalainen pessimismi ja huono itsetunto tuntuvat turhilta, sillä pohjoismaisia pidetään täällä tosi cooleina”, Paula väittää.

”Ja mitä sitten jos epäonnistuu? Kokemuksista oppii aina lisää. Suomessa on niin mielettömän lahjakkaita ihmisiä. Sille, joka oikeasti haluaa lähteä maailmalle, voin sanoa, että kyllä kannattaa.”

Juttu on alun perin julkaistu toukokuun 2015 Gloriassa.

Suvi

Paula Vesala kertoo elämästään Hollywoodissa: ”En todellakaan ajattele, ettei minulla ole mitään annettavaa täällä”

Linda kirjoitti: Paluu 1-2 vuoden päästä suomeen. Nostalgia kiertue PMMP:n kanssa. Tai soolo levy mihin kappaleet kirjoittaa Toni Wirtanen, tuo varhaisen keski-ikäisen naisen tuntojen tulkki. Vieläköhän Lauri kulkee harakanpesä päässä. You know nothing, Jon Snow. :)
Lue kommentti

Lomien jälkeinen arkeen palaaminen on oikein hyvä asia myös parisuhteen kannalta. Kun rakasta kumppania on tuijoteltu monen viikon ajan lähes tauotta, erossaolo tekee hyvää.

Oman parisuhteeni alkuaikoina englanninkielinen siippani Lincoln puhui usein hiljaa ja vahvalla brittikorostuksella. Usein kävi niin, että en kuullut juuri mitään. Kun avauduin asiasta tuttavalleni, tämä huudahti: ”Mikä siunaus! Kaikkea ei parisuhteessa aina tarvitse kuulla.” Silloin nauratti, mutta myöhemmin osoittautui, että tuttava oli ihan oikeassa. Osa asioista voi aivan hyvin lipua korvien ohi, koska silloin moni turha kiivastuminen jää väliin.

Samantyyppistä filosofiaa toteutti myös rovasti-isäni Osmo liitossaan, sillä äitini Meeri oli laillani kova puhumaan. Isä ei kuunnellutläheskään kaikkea, mutta oli kehittänyt uskomattoman kyvyn aistia, milloin äidin tarkistuskysymys oli tulossa. Kun äiti sitten tivasi: ”Mitä juuri sanoin”, isä osasi aina vastata oikein.

”Vaikka kuinka joskus pännii, pohjalla on aina arvostus toista kohtaan.”

Onnellisen parisuhteen yksi kulmakivi on riitelytekniikka. Alussa me tappelimme aina vailla päätä ja häntää, pohjattomasti kiihtyen. Olemme nähneet vaivaa korjataksemme tyyliämme ja osaamme nämäkin touhut paljon paremmin. Emme enää kiihdy ylenpalttisesti. Kumpikin meistä joustaa tasapuolisesti, joten sopiminen tapahtuu paljon nopeammin kuin ennen. Suomme jääneen jäädä – menneiden riitojen kaivelusta kun ei koskaan seuraa mitään hyvää.

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin kunnioitus. Se on suhteemme tärkein ominaisuus. Vaikka kuinka joskus pännii, pohjalla on aina arvostus toista kohtaan. Asiat pysyvät mittasuhteissa, eivätkä kielteiset tunteet valtaa liikaa tilaa.

Joustavaa elokuuta!

Netin deittisivustoilta voi löytää niin pikadeitin kuin sielunkumppaninkin, kunhan tietää mitä tekee.

Jos tyypistä on vain kasvokuva, se on jalkapuoli. Jos se taas ei hymyile kuvassa, sillä on kauheat hampaat.”

Siinä neuvot, jotka Anna, 45, sai kokeneemmilta ystäviltään, kun hän päätti kokeilla nettideittailua.

Ohjeet olivat tietenkin puoliksi vitsillä kerrottuja, mutta ystävien kokemukset olivat niin hauskalla tavalla hurjia, että Anna kiinnostui. Oli vuosi 2015, ja hän oli hiljattain eronnut.

”En ollut pakonomaisesti lähdössä etsimään kumppania. Ajattelin, että haluan ihan uteliaisuuttani mennä katsomaan, keitä siellä netissä on” Anna sanoo.

Olihan siellä vaikka keitä.

”Ei minulla ole aikaa eikä halua ravata oikeissa baareissa päivystämässä.”

”Päällimmäisenä erona reaalimaailman ja netin välillä on, että netissä on aivan valtava pulina. Jos tuntuu, ettei tapaa ketään, kukaan ei ole itsestä kiinnostunut eikä mitään tapahdu, niin netissä tämä kaikki on ihan toisin. Siellä on huimasti enemmän vauhtia ja paljon aktiivisia, ihania tyyppejä.”

Anna kirjautui Eliittikumppaneihin. Se naurattaa häntä, ja sivuston nimestä on irronnut vitsejä myös treffeillä.

”Että tässä minä, sinun eliittikumppanisi, nyt sitten olen.”

Anna kuvailee deittisivustoja virtuaaliseksi baaritiskiksi ja suosittelee siksi asennoitumaan nettideittailuun samoin kuin baaritiskillä jutusteltuun: rennosti, uteliaasti ja avoimesti.

”Olen aikuinen, työssä käyvä ihminen, ei minulla ole aikaa eikä halua ravata oikeissa baareissa päivystämässä. Sitä paitsi se on vähän vanhanaikaistakin.”

Nopeus houkuttaa

Nettideittailu on kasvanut räjähdysmäisesti koko 2000-luvun. Amerikkalaisen internetiin ja teknologiaan erikoistuneen Pew Research Centerin mukaan 15 prosenttia amerikkalaisista aikuisista on käyttänyt netin deittisivustoa tai puhelimen treffisovellusta.

45–64-vuotiaiden nettideittailu on tuplaantunut vuodesta 2013. Arviot vähän vaihtelevat, mutta ainakin joka viides parisuhde alkaa nykyään netissä.

Yksi syy nettitapailun suosioon on aika: nettiprofiilien selaamiseenkin sitä kuluu, muttei läheskään niin paljon kuin sosiaalisten, kiinnostavien kontaktien jahtaamiseen netin ulkopuolella.

Ainakin joka viides parisuhde alkaa nykyään netissä.

Ajankäytön merkitys korostuu, mitä aikuisempia ollaan: monilla on vähemmän uusia ja jännittäviä tilanteita, jos ei niitä itse erityisesti järjestä. Se ei silti tarkoita, etteikö elämään voisi löytyä vielä jotakin kutkuttavaa. Sen hankkimisen eteen on vain tehtävä jotakin, ja nettitreffisaitit ovat siihen helposti lähestyttävä keino.

Netissä on monen helpompi lähestyä tuntematonta ihmistä kuin summamutikassa jossain muualla. Ihmisestä on ulkonäön lisäksi saatavilla vähän muutakin perustietoa.

Häpeää ja hankalia kysymyksiä

Verkosta on tullut niin oleellinen osa elämää, että ”todellisen” elämän ja nettielämän erottelu kahdeksi erilliseksi asiaksi tuntuu aikansa eläneeltä.

Silti nettideittailulla on vielä jonkinlaista stigmaa, minkä vuoksi Annakaan ei halua olla tässä jutussa koko nimellään.

”Kyllä itseänikin aluksi nolotti ja hävetti, että kehtaanko nyt laittaa kuvaani jonnekin treffipalstalle.”

On ollut tapana, että juodaan kumppanikokelaan kanssa kerran kahvit ja seuraavat kahvit sitten omissa häissä.

Nolostelu voi johtua siitä, ettei Suomessa oikeastaan ole ollut treffeillä käymisen kulttuuria ennen aivan viime vuosia. Meillä on kärjistetysti ollut tapana, että juodaan kumppanikokelaan kanssa kerran kahvit ja seuraavat kahvit sitten omissa häissä. Lisäksi kaikenlaisella itsensä esille tuomisella on suomalaisessa kulttuurissa ollut nihkeä kaiku. Siellä se nyt itseään tyrkyttää ja markkinoi.

Anna pääsi yli kuvakainoudestaan, mutta yhtä erikoisilta voivat tuntua algoritmeihin perustuvien deittipalveluiden pitkät ja vaativat kysymyslistat joilla selvitetään ihmisten sopimista toisilleen.

”Se on oikeasti aika mielenkiintoinen matka itseen. Jouduin itse ainakin aika syvällisesti pohtimaan, että kuka oikeastaan olen ja mitä haluan.”

Onnellisempia suhteita

Vuonna 2013 Chicagon yliopistossa tehdyssä tutkimuksessa kävi ilmi, että internetissä alkaneet suhteet olivat onnellisempia ja kestivät pidempään kuin kasvokkaisesta tapaamisesta alkaneet suhteet.

Tutkimustulos ylitsevuotavasta onnellisuudesta vahvistuu Merikapteenin vaimo -blogissa, jota kirjoittavat Nina, 40, ja Veli-Matti, 38, Rahja. Veli-Matti on ammatiltaan merikapteeni, Nina on blogin vaimo ja he postaavat lähes päivittäin tihkuvasta lemmestään.

”Todellisen” elämän ja nettielämän erottelu kahdeksi erilliseksi asiaksi tuntuu aikansa eläneeltä.

Viime vuonna loppukesästä Veli-Matti huomasi, kun Nina kommentoi yhteisen Facebook-tuttunsa purjevenekuvaa. Hän muisti Ninan 20 vuoden takaa, sillä molemmat ovat kotoisin Kalajoelta ja tiesivät etäisesti toisensa. He eivät olleet kuitenkaan puhuneet toisilleen koskaan aiemmin.

”Olin aina ollut kiinnostunut Ninasta, mutta ajattelin, että Nina on ihan eri sarjassa kuin minä. Livenä baarissa en olisi koskaan uskaltanut mennä juttelemaan hänelle.”

Sosiaalisen median turvaväli madalsi kynnystä, vaikka Veli-Mattia jännittikin. Hän pyysi Ninaa Facebook-kaverikseen. Nina hyväksyi kaveripyynnön heti ja alkoi kommentoida Veli-Matin valokuvia.

”Kommenteissa alkoi sitten olla sydänhymiöitä.”

”Livenä baarissa en olisi koskaan uskaltanut mennä juttelemaan hänelle.”

Molemmat ovat olleet aiemmin naimisissa, Ninan avioliitto oli päättynyt kolmisen vuotta aiemmin ja Veli-Matin vuosi aiemmin. He olivat olleet myös Facebook-kavereita vuosia aiemmin, mutta olleet välissä pitkään pois Facebookista.

”Itse ajattelen niin, että Facebookissa ovat sellaiset, joilla ei ole elämää. Sitten kun on elämää, siellä ei tarvitse olla”, Veli-Matti sanoo.

Kun Veli-Matti rohkaistui lähettämään Ninalle ensimmäisen yksityisviestin Facebookissa, siitä alkoi viestittely, joka johti ensimmäiseen tapaamiseen viikon kuluttua kaveripyynnön lähettämisestä – ja kuulutusten hakemiseen viisi päivää ensitapaamisesta.

He ovat olleet nyt yhdeksän kuukautta naimisissa. Molempien Facebook-tilit ovat jäissä.

Huijarivaroitus

Jokainen on kuullut myös nettitreffeihin liittyviä kauhutarinoita. Sellainen on kerrottavanaan Kaisa Niemelällä. Tosin Kaisan kauhutarinalla on onnellinen loppu.

Kaisa, 37, alkoi pyöriä Suomi24.fi:n deittipalstalla vuonna 2004. Hän oli 24-vuotias, parisuhteestaan juuri eronnut, ja siellä pyörivät kaveritkin. Nettideittailu oli uutta ja jännittävää.

”Hyvin nopeasti törmäsin siellä mielenkiintoiseen kaveriin. Juteltiin ensin chatissa, ja sitten aloimme kirjoittaa toisillemme sähköposteja.”

Nykypäivään verrattuna nettitreffailu oli lapsenkengissä. Ei ollut älypuhelimia pikaviestitoimintoineen, ei tarkkaan laadittuja profiileja, ei Facebookia eikä muuta sosiaalista mediaa, jossa toisen elämää olisi voinut vähän vilkuilla. Deittipalstat olivat ilmaisia ja kaikille avoimia.

”Hän oli juuri semmoinen kuin olin miehen toivonut olevan. Urheilullinen ja komea.”

Kaisa Niemelä kirjoitteli miehen kanssa useamman kuukauden ajan pitkiä sähköposteja ennen kuin he tapasivat.

”Hyppäsin koko ajan sähköpostissa katsomassa, oliko tullut viestiä.”

Kun mies lopulta tuli länsirannikolta tapaamaan Kaisaa Hämeenlinnaan, se oli siinä.

”Hän oli juuri semmoinen kuin olin miehen toivonut olevan. Urheilullinen ja komea.”

Mies ajeli Kaisan luokse lähes joka viikonloppu ja kävi usein viikollakin. Jotakin outoa hänessä kyllä oli.

”Hänellä esimerkiksi oli prepaid-liittymä eikä hän koskaan käyttänyt pankki- tai luottokorttia vaan pelkkää käteistä.” Kaisa ei mennyt myöskään koskaan miehen kotipaikkakunnalle, ja kun he kävivät yhdessä jääkiekko-otteluissa, joissa mies törmäsi tuttuihinsa, tilanteissa oli jotakin hämmentävää.

Hänellä oli prepaid-liittymä eikä hän koskaan käyttänyt pankki- tai luottokorttia vaan pelkkää käteistä.

Kun Kaisa ja urheilullinen unelmien mies olivat tapailleet pari vuotta, he lainasivat Kaisan isän autoa, jonka avaimet unohtuivat miehen taskuun, kun hän lähti takaisin kotipaikkakunnalleen. Alkoi vimmainen metsästys, mistä miehen saa kiinni.

”Lopulta jotenkin miehen auton rekisterinumeron kautta saimme yhteyden hänen vanhempiinsa, jotka luulivat, että puhelumme on jokin pila.”

Kävi ilmi, että mies oli kaksi vuotta esiintynyt Kaisalle väärällä nimellä ja oli naimisissa.

”Jos menisin uudelleen nettiin etsimään seuraa, niin tuskin uskoisin kenenkään juttuja siellä.”

Siitä on nyt reilut kymmenen vuotta – ja Kaisa on miehen kanssa edelleen yhdessä. He ovat muuttaneet yhdessä länsirannikolle ja miehestä on tullut hyvä isähahmo Kaisan kahdelle pojalle.

”Onhan tämä ihan uskomatonta. Jotkut kaverini ovat tästä vieläkin ihan järkyttyneitä”, Kaisa nauraa puhelimessa.

Mies tuli parin viikon kuluttua kiinnijäämisestään selvittämään asian ja pyytämään Kaisalta anteeksi, ja tuli uudelleen ja uudelleen, kunnes Kaisa antoi anteeksi. Hän erosi avioliitostaan ja aloitti elämän Kaisan kanssa.

”Luottamuksen rakentamiseen meni kauan. Nyt jos menisin uudelleen nettiin etsimään seuraa, niin tuskin uskoisin kenenkään juttuja siellä yhtään.”

Treffeille jo samana päivänä

Myös Anna on kuullut nettikoijareista, mutta muistuttaa, että jokaisen nettideittisivuston ohjeet ja vinkit kannattaa lukea ja noudattaa perusohjeita siitä, miten tuntemattoman kanssa toimitaan.

Hänen omat kokemuksensa ovat lähes pelkästään hyviä. Anna on käynyt nettideitti-urallaan yhteensä noin viisillätoista treffeillä. Muutama niistä löytyi maksullisen treffisivuston kautta ja loput Tinderistä.

”Tinderin hyvä puoli on, että treffirotaatio on paljon nopeampi. Siellä on myös paljon enemmän paikallista tarjontaa, ja treffeille pääsee pian.”

”Netti on vähän sellainen ihmisten sekatavarakauppa.”

Anna suosittelee käyttämään Tinderiä myös, jos kaipaa samaksi päiväksi seuraa vaikka leffaan tai museoon, ja lomamatkoilla siitä voi olla paljon ekstrailoa.

”Tapasin esimerkiksi Ranskassa todella hauskan tyypin, joka vei minut museoon ja syömään.”

Viime aikoina Anna on pitänyt taukoa nettideittailusta, ettei ”mieli saastu”.

”Haluan suhtautua jokaiseen treffikumppaniin arvostavasti ja ajatella, että jokainen kohtaaminen on tärkeä, vaikka netti onkin vähän sellainen ihmisten sekatavarakauppa.”

Kesäksi hän suunnittelee palaavansa nettideittailemaan. Ehkä treffisivustolle, sillä tällä hetkellä kirjoittelemalla tutustuminen tuntuu hyvältä.

”Sen olen todella oppinut, että kysyntää ja tarjontaa riittää.” G

Näyttelijä Eero Ritala tekee työnsä tosissaan, muttei koskaan tosikkona. Eläinkunnan tuotteista hän luopui siksi, että haluaa muuttaa valinnoillaan maailmaa.

A Armollisuus. Viime vuosina olen oppinut armollisuutta itseäni ja muita kohtaan, nuorena olin kriittisempi. Hektisessä ja kilpailuhenkisessä maailmassa lempeys tuo rauhaa ja rentouttaa. Armollisuus on myötätuntoa ja hyväksyvyyttä.

B Berliini. Ymmärrän, että Berliini on ikäpolveni ja taiteilijoiden klisee. Se on rento, boheemi ja käytännöllinen. Raitiovaunut tulevat saksalaisen tarkasti, ja kioskit ovat auki kellon ympäri. Mielenkiintoisinta teatteria tehdään Berliinissä. Viime kesänä näin neljän tunnin saksankielisen esityksen. Rakastin joka hetkeä, vaikka en puhu saksaa.

C Coenin veljekset. Fanitan harvoin ketään, mutta Coenien elokuvat ovat hyviä. Suurin osa on rikostarinoita, joiden pääosassa on toope rosvo. On mahtavaa seurata, kuinka tekijät yrittävät selvitä tekosistaan. Mukana on myös aina fantasian taso, satu. Elokuvat ovat todellisuuspakoa parhaimmillaan.

D DJ Vauvaukki. Urani tiskijukkana alkoi kuusi vuotta sitten Omatunto-klubilla Kansallisteatterissa. Näyttelijänä olen muiden armoilla, mutta Vauvaukkina saan leikkiä hetken jumalaa ja soittaa illan soundtrackin. Tällä hetkellä neuvottelen, saanko syksyksi ohjelman Radio Helsinkiin.

E Ehdottomuus. Pitäisi olla aina valmis muuttamaan mielipiteitään. Ehdottomuus saa käpertymään, mikä on vaarallista kommunikaatiolle ja luovuudelle. Jos mietin, miksi joku ihminen ei vaikuta mukavalta, hän yleensä paljastuu ehdottomaksi. Jukka Viikilä kirjoitti Akvarelleja Engelin kaupungissa -romaanissaan, että parhaat ystäväni muuttavat nauraen mielipiteitään. Se on osuvasti sanottu.

F Feud: Bette and Joan. Yksi viime aikojen hienoimmista tv-sarjoista. Jessica Lange ja Susan Sarandon tekevät henkeäsalpaavat roolisuoritukset. Naiset esittävät Bette Davisia ja Joan Crawfordia, jotka eivät totisesti olleet hissukoita.

”Valtioiden pitäisi kustantaa kansalaisilleen yksi matka, joka ei saisi suuntautua Kanariansaarille.”

G Gin tonic. Juon yleensä viiniä tai olutta, koska en ole drinkkien ystävä. Jos otan jotain muuta, se on aina gt. Täydellinen kesäjuoma, joka kohosi Napue-ginin ansiosta vielä uudelle tasolle.

H Häät. Ystäväni menee tammikuussa naimisiin meksikolaisella paratiisisaarella. Sain veronpalautuksia, joten pääsen unelmamatkalle paikan päälle.

I Ilo. Leimaa tekemistäni. Taiteellinen prosessi menee harjoituksissa ja esityksissä parhaiten eteenpäin ilon kautta. Kielteisessä tai pelokkaassa ilmapiirissä ei ole ikinä yhtä luovaa. Vaikka sisältö olisi vakava, ilmapiiri voi olla iloinen. Se kannustaa rohkeuteen.

J Joulumaa. Kun ohjaaja Inari Niemi pyysi minua mukaan loppuvuodesta ilmestyvään elokuvaansa, olin innoissani. Esitin luomutilallista vegaania. Toivon, että voimme tehdä jatkossakin yhteistyötä. On palkitsevaa löytää työpari, jolla on samanlainen tyyli työskennellä. Minulle jäi tunne, että pystyin tuottamaan juuri sellaista jälkeä kuin Inna halusi.

K Karl Ove Knausgård. Kun luin Knausgårdia, kävin läpi lapsuuttani ja suhdetta perheeseeni. Kirjojen avulla tein matkan itseeni. Knausgård ei päästä lukijaansa helpolla, vaan pakottaa tämän miettimään. Hän kirjoittaa järisyttävästi.

L Leevi and the Leavings. Bändi on kulkenut mukanani aina. Lapsena kappaleet tuntuivat pikkutuhmilta ja naurattivat. Iän myötä tajusin, kuinka merkittäviä biisejä ne ovat. Parhaimmat vedot ovat Rin Tin Rin ja Muotitietoinen.

M Matkustaminen. Valtioiden pitäisi kustantaa kansalaisilleen yksi matka, joka ei saisi suuntautua Kanariansaarille. Jokaisen olisi hyvä tuntea itsensä ulkopuoliseksi sekä oppia, kuinka toiseen voi luoda kontaktin. Matkustelu avartaa.

N Nizza. Kävin Nizzassa ensimmäistä kertaa huhtikuussa. Kuuden päivän loma tuntui kolmelta viikolta. Ranskan Riviera tarjosi vuoria, merta, aurinkoa ja lyhyen matkan Cannesiin sekä Monacoon. Voisin asua Nizzassa. Ranskalaiset ovat tyylikkäitä.

”Jos uteliaisuus loppuu, elämä loppuu.”

O Onnela. Yksi urani kovimmista haasteista, Solsidan-sarjan suomalainen versio. Kaikki vertaavat sarjaa alkuperäiseen. Lisäksi tein ensimmäisen pääroolini televisiosarjassa. Paineisiin auttoi armollisuus ja se, että vaimoani näytteli Elena Leeve. Avioparin esittäminen onnistuu meiltä, koska olemme tehneet sitä vuosia Q-teatterissa.

P Pyöräily. Parasta, mitä tiedän. Ostin juuri uuden pappapyörän, jolla huristelen joka paikkaan. Loistava tapa tutustua uusiin nurkkiin.

Q Q-teatteri. Toinen teatterikorkeakouluni, jossa pääsin muun muassa Elina Knihtilän oppiin. Olen saanut tehdä näköistäni teatteria, joka tuntuu katsojamäärien perusteella kiinnostavan myös muita.

R Rytmi. Näyttelijän työssä rytmi tulee esiin dialogissa, lempimusiikkini LCD Soundsystem on rytmikästä. Joskus istun Rytmi-ravintolassa Hakaniemessä.

S Sulkapallo. Pelaan muutaman kerran viikossa Merihaassa. Ystävilläni ja minulla on Facebook-ryhmä, jossa on parikymmentä jäsentä. Huutelemme siellä peliseuraa. Olen tietenkin paras.

T Tosissaan, vaan ei tosikkona. Kiteyttää oleellisen. Jos tilanne lukkiutuu, se laukeaa usein siihen, että joku alkaa nauraa. Se, että on hauskaa, ei tarkoita, että toiminta olisi tehotonta. Vältän ryppyotsaisuutta.

U Uteliaisuus. Jos uteliaisuus loppuu, elämä loppuu. On maailman kiinnostavinta olla kiinnostunut kaikesta ympärillään olevasta. Se pitää hengissä.

”Tanssikulttuuria ylläpitävät vanhukset ovat loistavia.”

V Vegaani. Vegaaniksi ryhtyminen on yksi aikuisikäni merkittävimmistä kehollisista ja mielellisistä muutoksista. Se sai alkunsa Cowspiracy-dokumentista. En ole katunut päivääkään. Saan näin paremmin yhteyden ympäristööni ja itseeni. Laihduin myös yli kymmenen kiloa, mutta se ei ole pääasia. Haluan uskoa, että maailmaa voi muuttaa valinnoillaan.

W Will Ferrell. Niin röntti näyttelijä kuin olla ja voi. Ferrell on pähkähullu. Luulen, että hän ei mieti yhtään mitään, tekee vain.

X Xavier Dolan. Elokuvaohjaaja, 28-vuotias ihmelapsi, joka on tehnyt jo viisi pitkää elokuvaa. Äidin ja pojan suhteesta kertova Mommy on hieno.

Y Yhteisö. En tykkää työskennellä yksin paitsi kirjoittaessani. Ryhmä on kaiken a ja o. Mitä useammat aivot, sitä parempi.

Z Zoolander 2. Turvaleffani, jonka katson aina, jos minulla on paha mieli tai krapula. Elokuva on täysin aivoton, nauran vedet silmissä koko ajan. Kun tuttavani kutsui Zoolanderia Facebookissa paskimmaksi leffaksi ikinä, oli ihanaa vastata, että rakastan tätä.

Å Åke Blomqvist. YouTube-hittikaveri, jolta olen oppinut diskoa. Tanssikulttuuria ylläpitävät vanhukset ovat loistavia, kuten Aira Samulin. Haluaisin tanssia enemmän.

Ä Ässä- ja ärrävika. Onnittelen itseäni siitä, että olen puhetyöläinen. Se ei lapsena vaikuttanut itsestään selvältä. Kun olin aikani pärisytellyt ja leikkinyt ampiaista, opin ässän ja ärrän. Harjoitusten jälkeen paitani oli aina kuolassa.

Ö Östermalmin kauppahalli. Kaunis, klassinen kauppahalli on vakiokohteeni Tukholmassa. Kauppahalleissa ylipäätään on aina mahtava tunnelma. G

Juttu on alun perin ilmestynyt kesä-heinäkuun 2017 Gloriassa.

Näyttelijä Eero Ritala, 34, asuu avopuolisonsa kanssa Helsingissä.

Valmistunut teatterikorkeakoulusta, näytellyt Q-teatterissa vuodesta 2008. Voitti parhaan miespääosan Jussin viisi vuotta sitten elokuvasta Kulman pojat.

Esittää yhtä pääosista Rakkautta vain -sarjassa, joka alkaa kesäkuussa Yle TV1 -kanavalla.

Nähdään syksyllä Onnela- ja Donna-televisiosarjoissa.

Muotisuunnittelija Jukka Rintala ja visualisti Matti Vaskelainen ovat kirjaimellisesti vauhdikas pariskunta, sillä työ pitää heidät tien päällä. Yhteinen bisnes on menestynyt vuosikymmeniä, vaikka välillä pidetäänkin napakoita kehityskeskusteluita.

Suomalaista muotia esittelevä gaalanäytös oli pidetty Washington DC:n esikaupunkialueella. Muotisuunnittelija Jukka Rintala ja hänen kumppaninsa, visualisti Matti Vaskelainen olivat jääneet pakkaamaan tavaroitaan pitkän illan päätteeksi. Kun kaikki oli valmista ja iltapuvut siististi valmiita kuljetukseen, oli jo yö, ja kaikki muut olivat poistuneet. Jukka ja Matti olivat ”keskellä ei mitään” eivätkä saaneet taksia.

Kaksikon ei auttanut kuin mennä tien varteen liftaamaan – smokit päällään.

Pian avolava-auto pysähtyi heidän kohdalleen, ja ikkunasta kurkkasi irokeesipäinen punkkari kavereineen. He lupasivat viedä Jukan ja Matin hotellille Washington DC:n keskustaan ja pyysivät heitä hyppäämään kyytiin.

”Istuimme lavalla pitkät tukat hulmuten ja olimme varmoja, ettemme selviä. Lopulta auto kurvasi hotellimme eteen renkaat ulvoen”, Jukka muistelee.

Anekdootti 1980-luvun lopulta kertoo olennaisen Jukan ja Matin 35 vuotta kestäneestä suhteesta ja työtoveruudesta: kyyti on ollut usein hurjaa, mutta yhdessä siitä on aina selvitty.

”Ajan enemmän kuin taksi, 50 000 kilometriä vuodessa.”

Viime kuukaudet he ovat työstäneet kesäkuun alussa Didrichsenin taidemuseossa Helsingissä avattavaa, Jukan 40-vuotista taiteilijauraa esittelevää retrospektiivista näyttelyä. Siellä nähdään Jukan pukuja, luonnoksia, maalauksia, tekstiilejä, valokuvia ja koruja sekä Jukkaa inspiroineita maalauksia ja veistoksia museon taidekokoelmasta.

Työpäivät ovat venyneet pitkiksi, kun lisäksi kaksikko on kiertänyt erilaisilla messuilla ja myyntitapahtumissa ympäri Suomea.

”Ajan enemmän kuin taksi, 50 000 kilometriä vuodessa”, Matti sanoo.

”Mutta tämä työ onkin elämäntapa”, Jukka lisää.

Kahden esteetikon liitto

Kumppanukset tapasivat Helsingissä 1980-luvun alussa. Jukka työskenteli nahka- ja turkispukineita valmistavalla Friitalalla, Matti vastasi nuorisomuotia myyvän MicMacin myymälöiden esillepanosta. Molemmat olivat intohimoisia esteetikkoja ja rakastuivat. Vuonna 1984 he päättivät perustaa yhteisen bisneksen, Studio Jukka Rintalan. Jukka suunnitteli vaatteita, Matti huolehti brändin visuaalisesta ilmeestä ja markkinoinnista.

Nyt, 33 vuotta myöhemmin, työnjako on edelleen sama. Vuosien varrella he ovat suunnitelleet yhdessä satoja muotinäytöksiä ja tehneet puvustuksia näytelmiin ja musikaaleihin.

Miehet vakuuttavat työskentelyn sujuvan kivuttomasti.

”Aika vähän tulee konflikteja. Mutta onhan meillä välillä kehityskeskusteluita”, Jukka sanoo.

”Pitää ollakin. Jukkaa täytyy usein muistutella asioista”, Matti huomauttaa.

”Minulla on Matti kyllä hyvä muisti, liiankin hyvä”, Jukka lataa takaisin.

”Olemme olleet aikoinaan suuria bilettäjiä, mutta nyt tilalle on tullut rauhallisempia asioita.”

Monesti kaksikon aamut alkavat aamiaisella Bulevardilla sijaitsevassa Ekbergin kahvila-konditoriassa, joka on vain kivenheiton päässä heidän kodistaan ja Fredrikinkadulla sijaitsevasta studiostaan. Vapaa-ajallaan he viihtyvät Uudellamaalla sijaitsevalla mökillään, jonka pohjapiirros on Jukan isoisän puusepänverstaan mukaan tehty.

”Olemme olleet aikoinaan suuria bilettäjiä, mutta nyt tilalle on tullut rauhallisempia asioita”, Matti sanoo.

Kaksikon lähipiiriin kuuluu laajan ystäväjoukon lisäksi Jukan 38-vuotias poika ja tämän kaksi lasta.

Paroni Rintala

Kun Jukka oli 12-vuotias, hän tiesi haluavansa muotisuunnittelijaksi. Oli vuosi 1964, ja teollisuus- ja telakkakaupunki Porissa haave urasta muodin parissa oli vähintäänkin epätavallinen. Linja-autoaseman R-kioskilta oli kuitenkin löytynyt Vogue ja Harper´s Bazaar, jotka Jukka tutki aina tarkkaan.

”Kauneus kiinnosti”, hän selittää nyt.

Onneksi Ahlströmin tuotantosuunnittelijana työskentelevä Jukan isä ymmärsi taiteen päälle, ja myös palkanlaskijaäiti tuki poikansa luovia haaveita. Kun Jukka oli 18-vuotias, hänen äitinsä huomasi Anna-lehdessä ilmoituksen kansainvälisestä Euromuoti-kisasta. Jukka piirsi luonnokset, ja hänet valittiin kilpailuun. Voittoa ei tullut, mutta päätös alalle ryhtymisestä vahvistui.

Valmistuttuaan Taideteollisesta korkeakoulusta vuonna 1976 Jukka työskenteli Friitalan lisäksi vuosia freelancerina muun muassa Marimekolle, Nansolle ja Joutsen Finlandille. Samalla hän loi Matin kanssa omaa nimeään kantavia mallistoja niin miehille kuin naisillekin ja on saanut työstään tunnustuksena muun muassa Pro Finlandia-mitalin ja Kultaisen Vaatepuun.

Jukan uniikit iltapuvut ovat Suomessa käsite, mutta samanlainen käsite on myös hänen oma, näyttävä tyylinsä.

”Jukan Viljo-pappa sanoi häntä aina paroniksi”, Matti sanoo ja hymyilee.

”Omasta mielestäni tyylini on kyllä ihan tavallinen”, mustavalkoruudulliseen Vivienne Westwoodin pikkutakkiin ja krokotiilikuvioisiin buutseihin pukeutunut Jukka vastaa.

Larin Parasken luonne

Matin isä työskenteli pankissa ja äiti oli kotirouvana. Perhe asui Pieksämäellä, mutta molemmat vanhemmat olivat karjalaisia. Äitinsä puolelta Matti kertoo olevansa legendaarisen runonlaulajan Larin Parasken sukua.

”Olen perinyt hänen kaikki vaikeat luonteenpiirteensä”, Matti sanoo, muttei suostu kertomaan, mitä ne ovat.

”Aina kun Pariisissa on jokin mielenkiintoinen näyttely, ostamme lentoliput.”

”Matti on ainakin seurallinen ja utelias. Yleensä hän viihtyy, kun on paljon tuttavia. Tampereen messuillakaan sinua ei näkynyt missään moneen tuntiin”, Jukka kiusoittelee.

”Tein pr:ää”, Matti selventää, ja kuvaa sitten puolestaan Jukkaa nopeasti räjähteleväksi ja leppyväksi persoonaksi.

Matti on opiskellut aikoinaan Markkinointi-Instituutissa ja tehnyt uransa aikana visuaalista suunnittelua myös ulkopuolisille. Hän on muun muassa somistanut kauppakeskuksia, vaateliikkeitä ja erilaisia messuosastoja ja tehnyt stailauksia muotinäytöksiin. Matti tekee myös hiuskoristeita ja hatukkeita Jukan suunnittelemiin iltapukuihin. Vapaa-ajallaan hän on harjoittanut taiteellista silmäänsä akvarellimaalauskursseilla.

Magnolioita Pariisissa

Inspiraatiota työhönsä Jukka ja Matti hakevat ulkomaanmatkoilta ja eri kaupunkien taidetarjonnasta. Henkireikiä kaksikolle ovat olleet muutaman kuukauden residenssipaikat esimerkiksi New Yorkin Manhattanilla ja Firenzessä, mutta kaikkein rakkain kaupunki on Pariisi.

”Aina kun Pariisissa on jokin mielenkiintoinen näyttely, ostamme lentoliput. Viimeksi olimme Karl Lagerfeldtin valokuvanäyttelyssa ja Jean-Paul Gaultierin uraa esittelevässä näyttelyssä Grand Palais’sa”, he kertovat. Myös ranskalaisen ekspressionistin Bernard Buffet’n näyttely on jäänyt mieleen, varsinkin Buffet´n tekemä muotokuva Christian Diorista.

”Matti haluaa nykyään piiloutua, enkä ymmärrä miksi.”

Yksi Jukan ja Matin lempipaikoista on Châteu de Vincennesin linnan puutarha, jossa luonnonvaraiset ja istutetut kasvit sulautuvat kauniisti yhteen. ”Se on todella upea varsinkin keväisin, kun magnoliat kukkivat”, Matti sanoo.

Pariisissa kaksikko tekee yleensä myös vaatehankintansa, usein Marais’n kaupunginosassa. Sieltä löytyy muun muassa Jukan lempikenkämerkin Jean-Babtiste Rautureaun liike, josta hän on ostanut esimerkiksi pitkävartiset kiiltonahkasaappaat.

Matti kuvailee pukeutuneensa nuorempana ”kuin huutomerkki”, mutta alkaneensa suosia viime vuosina eleettömämpää tyyliä ja räikeiden värien sijaan mustaa.

”Matti haluaa nykyään piiloutua, enkä ymmärrä miksi”, Jukka ihmettelee. G

Juttu on alun perin ilmestynyt kesä-heinäkuun 2017 Gloriassa.

Jukka Rintala, 65, muotisuunnittelija ja Matti Vaskelainen, visualisti.

Asuvat yhdessä Helsingin Punavuoressa.

Pyörittävät Studio Jukka Rintalaa.

Parasta kodissa? Jukka: Italialaisen Piero Fornasettin aurinkolamppu. Matti: Jukan mustavalkoinen akvarelli.

Sisustusfilosofia: ”Olemme yhdistäneet kotonamme hyvin eri tyylejä ja tehneet seinälle kollaaseja erilaisista taideteoksista. Aina ei tarvitse olla tavanomainen.”