Etsitkö sinäkin sitä täydellistä työpaikkaa, jossa saisit toteuttaa itseäsi jatkuvasti ja näyttävin tuloksin? Hyvä uutinen on, että sinulla luultavasti on jo sellainen.

 

Tätäkö minä halusin? Tätäkö tämä on eläkkeeseen asti?

Epäilykset oman työn mielekkyydestä alkavat usein hiipiä mieleen, kun ammattitaitoa on kasaantunut sen verran, ettei näyttöjen kanssa tarvitse pinnistellä päivittäin, ja työvuosiakin on takana määrä, joiden laskemiseen sormet eivät riitä. Työ on voinut muuttua rutinoituneeksi eikä tarjoa sen enempää haasteita kuin ammattitaidon kehittymistäkään. Myös oma arvomaailma on voinut muuttua eikä käy yksiin työnantajan arvojen kanssa.

Pitäisikö pyrkiä muutokseen vai olla tyytyväinen, että ylipäätään on työpaikka?

Ja sitten ovat vielä ne toiset. Ne tutun tutut, jotka ovat ehkä tehneet irtioton, jättäneet palkkatyönsä ja ryhtyneet luomulampureiksi. Ne, jotka tekevät jotakin luovaa, joka vaikuttaa vierestä seurattuna ihanalta ja vielä ne, jotka ovat saavuttaneet määrätietoisesti titteleitä ja valtaa. Väkisinkin alkaa pohtia, pitäisikö olla tyytymätön ja pyrkiä muutokseen vai olla tyytyväinen, että ylipäätään on työpaikka.

 

”Unelmien työ voi tarkoittaa todella monenlaisia eri asioita”, sanoo viestintä- ja työelämäasiantuntija Kirsi Piha.

”Yleisesti ottaen ihannetyö on tänä päivänä sellainen, että oma työ tuntuu merkitykselliseltä eivätkä omat arvot ole ristiriidassa sen kanssa."

Merkityksellisyys on avainsana, joka pomppaa esiin kaikkien työelämäasiantuntijoiden puheissa. Suomalainen haluaa ennen kaikkea tunteen, että oma työ on tärkeää ja sillä on väliä. Se koskee kaikenlaisilla koulutuksilla työskenteleviä ja kaikenlaisia ammatteja.

Työntekijät ovat nykyään myös vaativampia. Siinä ei ole mitään pahaa, Kirsi Piha sanoo.

”Ihannetyö on tänä päivänä sellainen, että oma työ tuntuu merkitykselliseltä eivätkä omat arvot ole ristiriidassa sen kanssa."

”Olemme nyt myös työntekijöinä vaativia, ihan samoin kuin kuluttajinakin. Vaatimuksiin kuuluu myös se, että haluaa olla merkityksellinen työyhteisölleen eikä esimerkiksi enää piiloutua byrokraattiseen organisaatioon. Silloin saatetaan esimerkiksi hakeutua uuteen työpaikkaan, jossa entistä on matalampi hierarkia.”

Piha kannustaa pohtimaan muutosta ja siihen erilaisia vaihtoehtoja.

”Ihmiset tyytyvät liikaa. Työltä saa vaatia merkitystä, kehittymistä ja palkkaa.”

 

Apulaisprofessori Kristiina Brunila Helsingin yliopistosta muistuttaa, ettei kaikilla ole samanlaisia mahdollisuuksia haaveilla unelmien duunista.

”Jokaisella tulisi tietenkin olla oikeus työhön, josta maksetaan osaamista ja tekemistä vastaava oikeudenmukainen palkka, jossa on mahdollisuus kehittyä ja jossa ihminen kokee kuuluvansa johonkin”, Brunila sanoo.

”Mutta toisaalta, pitääkö työn olla ihannetyö. Voiko silti olla elämään ihan tyytyväinen vaikka onkin työssä, joka ei suoranaisesti räjäytä tajuntaa.”

Brunila haluaa kuitenkin kannustaa naisia toteuttamaan työelämähaaveitaan.

”Voiko olla elämään ihan tyytyväinen vaikka onkin työssä, joka ei suoranaisesti räjäytä tajuntaa.”

”Naiset työskentelevät keskimäärin huonommin palkatuissa työtehtävissä ja julkisella sektorilla, eivätkä edelleenkään etene työelämässä samalla tavalla kuin miehet. On ihan ymmärrettävää, että osa naisista alkaa hakea muunlaisia tapoja tehdä työtä.”

 

Tilastokeskus on tehnyt työolotutkimusta 1970-luvun lopulta saakka, ja koko seuranta-ajan työ on tullut elämässä yhä tärkeämmäksi.

Se on tavallaan yllättävää, sillä vielä 1980–90-luvuilla oltiin varmoja, että työn merkitys elämässä vähenee. Muistattehan vision: maailma sen kuin vaurastuu, automaatio hoitaa hommat ja työläinen (jonka tulot eivät tietenkään tässä skenaariossa pienentyneet) saa vetää onnellisena lonkkaa.

Näin ei ole kuitenkaan käynyt. Erityisesti naisten elämässä työn merkitys on vain kasvanut: 57 prosenttia kaikista palkansaajanaisista piti työtään erittäin tärkeänä elämän osa-alueena vuonna 2013.

Työn merkityksellisyys ei synny vain omassa päässä. Siihen vaikuttavat myös yhteiskunnan vallitsevat arvot ja arvostukset. Kuten vaikkapa se, ihaillaanko hoivaajia ja auttajia vai tiukkoja, kovaotteisia menestyjiä.

”Jos ympäristötietoisuus on kovassa huudossa, voiko ihannetyö olla yrityksessä, jonka toimiala jo sinällään tuhoaa ympäristöä? Ihminen ei voi kovin kauan ilman eettistä stressiä olla töissä yrityksessä, jonka arvoja ei jaa”, Kirsi Piha sanoo,

Suuri osa suomalaisista naisista, 43 prosenttia, kuitenkin ajattelee, että heidän työnsä on erittäin tärkeää.

Työ voi olla merkityksellistä, vaikkei se olisikaan hienoa, korkeakoulutusta vaativaa erityistyötä.

Yleisin harha unelmien työstä on, että sen tekeminen on koko ajan kivaa.

”Suomalaiset haluavat työltään sisältöä koulutustasosta riippumatta. Matalasti koulutetutkin ajattelevat, että työssä pitää olla mahdollisuus kehittyä ja oppia uutta, että sinne viitsii aamulla mennä”, sanoo erikoistutkija Hanna Sutela Tilastokeskuksesta.

Yleisin harha unelmien työstä on, että sen tekeminen on koko ajan kivaa. Kaikkiin töihin kuuluu puuduttavia rutiineja, epäonnistumisia ja huonoja päiviä.

Toinen harha on, että se kiva on joidenkin muiden järjestämää.

”Aika usein ihmisillä on työpaikalla enemmän valtaa tehdä omassa työssään asioita kuin mitä he käyttävät. Monta kertaa voi ryhtyä vain toimeen. Liian usein jäädään odottelemaan lupaa jostain ylempää”, Kirsi Piha sanoo.

Kolmas on, että jokainen voi saada unelmien työn, kunhan vain tarpeeksi tsemppaa.

”Vallalla on ajatus siitä, että sinun kuuluu menestyä ja että kaikki on sinusta itsestäsi kiinni. Kun vain yrität tarpeeksi ja tsemppaat kovasti, niin kyllä onnistut ja menestyt”, Kristiina Brunila sanoo.

Kaikista ei ”tsemppaamisesta” huolimatta tule huippuonnellisia työpaikkamenestyjiä.

Se on ongelmallista siksi, että se ei pidä paikkaansa. Kaikista ei ”tsemppaamisesta” huolimatta tule huippuonnellisia työpaikkamenestyjiä, eikä pidäkään tulla. Tsemppimenestyjäasenteen ylläpitäminen aiheuttaa tavalliselle työntekijälle tunteen, että on jotenkin epäonnistunut.

Moni tuntee keski-iässä kykynsä ja voimavaransa ja osaa kohtalaisen hyvin ja kriittisesti arvioida, millainen hyppy voi olla konttorityöstä luomuviljelijäksi. Kannattaa kuitenkin muistaa, että uusia asioita oppii koko ikänsä, jos vain intoa ja motivaatiota riittää. Naisilla varsinkin on taipumusta vähätellä taitojaan ja innostustaan.

 

Käsitys kivasta myös vaihtelee iän ja työ-uran eri vaiheissa. Harva neljänkympin ohittanut pitää ihanana työpaikkaa, jossa makoillaan säkkituoleissa ja juodaan ilmaista kokista – ja ollaan työpaikalla 20 tuntia vuorokaudessa.

Toisaalta aikuisen, urautuneen työntekijän ”kiva työ” voi olla jämähtänyt sen kaamean mukavuusalueen sisälle. Siellä ei tunnetusti tapahdu sen enempää henkistä kasvua kuin työssä kehittymistäkään.

Aikuisen, urautuneen työntekijän ”kiva työ” voi olla jämähtänyt sen kaamean mukavuusalueen sisälle.

Se on ristiriita, joka on ymmärrettävä: jos haluaa päästä työssä mahdollisimman helpolla, se on tylsää. Jos haluaa kehittyä, joutuu kokemaan epävarmuutta ja epäonnistumisia.

 

Jari Hakanen, Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori, on kulkenut vuosia suomalaisilla työpaikoilla ja huomannut, että suomalaiset eivät haihattele sen perään, että työn pitäisi koko ajan olla fantastisen ihanaa.

”Työhön liittyvät unelmat ovat hyvin arkisia. Ne ovat sellaisia, että kun pomo muistaisi joskus kiittää, kun saisi tehdä työkavereiden kanssa yhdessä hommia eikä toimia pelkästään sähköpostin välityksellä eikä olisi koko ajan liian kiire”, Hakanen sanoo.

”Työhön liittyvät unelmat ovat hyvin arkisia. Sellaisia, että kun pomo muistaisi joskus kiittää.”

Hakanen esittää, että työ on oikein hyvää silloin, kun siinä täyttyy kolme psykologista perustarvetta, jotka myös itseohjautuvuusteoriana tunnetaan. Kun ihminen toimii työssä vapaaehtoisesti eli hänellä on liikkumavaraa ja vaikutusmahdollisuuksia omaan työhönsä, kun hän tuntee yhteenkuuluvuutta työyhteisössä ja kun hän kokee saavansa asioita aikaiseksi ja pärjää.

”Silloin ihminen on unelmatyössä, ja se voi olla mikä tahansa työ. Tutkimukset osoittavat, että kun nämä täyttyvät, ihminen voi paremmin ja on terveempi, ja työyhteisö kukoistaa.”

 

Kristiina Brunila Helsingin yliopistosta muistuttaa, että meillä on vahva mielikuva ihanteellisesta, menestyvästä työntekijästä, jollaiseksi kukaan ei koskaan voi oikeasti tulla. Kun ei onnistu olemaan täydellinen työntekijä, alkaa joko potea huonommuuden tunnetta tai hampaat irvessä esittää sellaista.

Naiset ovat omaksuneet ajan vaatimukset 110-prosenttisesti.

”Vaikka työn tärkeys elämässä on kasvanut, kaikkien muidenkin osa-alueiden, kuten perheen ja vapaa-ajan merkitys elämässä on kasvanut myös”, Tilastokeskuksen tutkija Hanna Sutela sanoo.

Kansainvälisissä vertailuissa suomalaiset naiset näyttäytyvät hirveinä suorittajina.”

”Kansainvälisissä vertailuissa suomalaiset naiset näyttäytyvät hirveinä suorittajina. Meillä on kokoaikatyö, korkea naisten työllisyysaste, korkea syntyvyys eikä kukaan kehtaa palkata kotiapulaisia.”

Kirsi Pihan mukaan naisia turhaan parjataan tunnollisuudesta.

”Naiset on hemmetin hyviä työntekijöitä juuri siksi. Kun siihen yhdistyy ripaus anarkistia ja rohkeutta, on voittamaton!”

 

Downshiftaus meni jo, eikä yhtään muotia ole sekään, että tekee töitä 24/7. Kirsi Pihan mukaan työelämän nouseva trendi on tasapaino. ”Niin tylsää kuin se onkin. On ihan luvallista innostua työstään hulluna, mutta toisaalta sallittua ja arvostettua myös elää täysillä muutakin elämää. Se voi tapahtua päivittäin, tai sitten voi hakea tasapainoa erilaisten joustojen avulla kausittain”, Piha sanoo.

Downshiftaus meni jo, eikä yhtään muotia ole sekään, että tekee töitä 24/7.

Piha korostaa, että myös freelancer-kehitys kiihtyy.

”Enää ei ole arvo työskennellä isossa organisaatiossa vaan arvo voi olla, että on jotain omaa. Sen ei tarvitse olla kasvuyritys, vaan se on tapa työllistää itse itsensä.”

Mutta ei se mukavuusaluekaan mene muodista. Tasapainon ja tavallisuuden trendiin liittyy Jari Hakasen toive siitä, ettei ihmisten tarvitsisi nolostella sitä, että on ollut saman työnantajan palveluksessa 20 vuotta.

”Pitkiä työuria on jatkossakin”, Hakanen sanoo. ”Kaikkien ei ole aina järkevääkään heittäytyä johonkin aivan uuteen.”

Sunrise Avenuen Samu Haber, 41, ja malli-meikkitaiteilija Vivianne Raudsepp, 26, ovat seurustelleet seitsemän vuotta. Vuonna 2013 he hurmasivat Glorian sivuilla näissä upeissa kuvissa.

 

 

 

Työ ihmisoikeuksien puolesta opetti Elisabeth Rehnille, että vaikutusvaltaisimmat ihmisetkin ovat vain ihmisiä tavallisine tarpeineen.

”Elämäni suurin käänne tapahtui, kun minut nimitettiin vuonna 1995 entisen Jugoslavian alueelle YK:n ihmisoikeusraportoijaksi. Kun näin äitien tuskan, jotka olivat menettäneet poikansa Srebrenican joukkomurhassa, päätin omistautua työskentelylle ihmisoikeuksien puolesta.

Edellisenä vuonna minut oli yllättäen valittu presidentinvaalien toiselle kierrokselle. Tunsin kuitenkin, että minun oli aika jättää kotimaan politiikka. Uskoin, minua tarvitaan maailmalla edistämässä naisten ja tyttöjen asemaa sodissa ja konflikteissa.

Naisia ei yleensä päästetä neuvottelupöytiin, vaan niissä istuvat samat miehet, jotka ovat sodan aloittaneetkin. Olen kuitenkin oppinut, että jos halutaan rauhaa, se tapahtuu naisten kautta. Näin on käynyt monessa maassa Kolumbiasta Liberiaan, joissa naiset ja naisjärjestöt ovat kampanjoineet aktiivisesti rauhan puolesta. Siitä vain tiedetään vähän.

”Olen oppinut, että jos halutaan rauhaa, se tapahtuu naisten kautta."

Toinen suuri opetus on se, että rauhanneuvotteluissa kaikkien osapuolten pitää olla mukana. Myös julmimpia murhaajia on kuultava. Syyrian konfliktinkin kohdalla jarruna on ollut se, että Isiksen kanssa ei ole haluttu keskustella. Kun kohtasin itäkongolaisia sotaherroja, joiden käskystä tusina raiskattuja naisia oli haudattu elävältä hiekkaan, minun oli valtavan vaikea kohdata heidät ja keskustella. Oli kuitenkin pakko yrittää, sillä tiesin sen olevan ainoa keino auttaa muita naisia.

Työni takia olen ystävystynyt monien vaikutusvaltaisten ihmisten kanssa. Minua ei imponeeraa kenenkään asema. Ajattelen että ihminen on aina ihminen arkisine tarpeineen. Siksi kehotan aina nuoria naisia olemaan aliarvioimatta itseään ja hakemaan rohkeasti vaativia virkoja ja tehtäviä. Minua on auttanut urallani tietoinen päätös siitä, etten pelkää ottaa niitä vastaan. Asiat voivat mennä mönkään, mutta jos ei yritä, ei voi koskaan onnistua.”

30-vuotispäiviensä kunniaksi Gloria kysyi inspiroivilta naisilta, mikä on heidän tärkein oppinsa elämässä. Kaikki haastattelut löydät huhtikuun 2017 numerosta.

Kun pääsin ylioppilaaksi toukokuussa 1990, minulla oli visio. Juhla-asuni olisi oltava merimieshenkinen, tummansininen mekko, jossa on kultaiset napit. Sellaista ei Kannuksesta löytynyt, joten kävimme Kokkolassa kangas- ja nappiostoksilla ja sitten rakas, nyt jo edesmennyt äitini ryhtyi ompelupuuhiin.

Äiti oli lahjakas ompelija, ja mekosta tuli hieno. Juuri semmoinen, jonka olin hänelle ruutuvihkoon hahmotellut. Kengät eivät olleet ihan täsmälleen sellaiset joista olin haaveillut, mutta kelpasivat. Muistan vielä merkinkin, Höglit ne olivat.

Nyt kun katson ylioppilaskuvaani, jossa elämä on edessä ja nauru näköjään herkässä, ei kaduta mikään. En tunne tarvetta kertoa tuolle höpsölle 18-vuotiaalle itselleni 45-vuotiaan viisaudella yhtään mitään. Olen kulkenut kiinnostavia polkuja omapäisesti ja rennoin rantein.

En tunne tarvetta kertoa tuolle höpsölle 18-vuotiaalle itselleni 45-vuotiaan viisaudella yhtään mitään.

Isäni ja äitini olivat selvästi välillä huolissaan, mutta pitivät huolensa hienosti omana tietonaan. Esimerkiksi silloin, kun gradu jäi hautumaan vuosikymmeneksi ja hyppäsin mainostoimiston toimistosihteeriksi. Tai kun lähdin yks kaks yllättäin nettirakkaani perään Los Angelesiin. Matkaani on mahtunut surua ja sekoiluakin vaikka kuinka, mutta se on ollut tärkeä osa kokonaisuutta.

Samaa toivon kaikille toukokuussa koulunsa päättäville nuorille naisille. Vapautta olla ja mennä juuri sellaisena kuin on, uskallusta kapinoida vanhempien usein tylsiä toiveita vastaan ja kykyä luottaa siihen, että elämä kantaa. Eikä aina tarvitse miellyttää kaikkia, senkin olen oppinut kantapään kautta ja itse asiassa vasta ihan viime vuosina.

Vehreää toukokuuta!

Henrika Paulig oppi tyylitajunsa vanhemmiltaan. Hän hamstraa kashmir-neuleita ja tietää, että hyvä asu voi pelastaa päivän.

Kun Henrika Paulig oli lapsi, hän rakasti katsella juhliin valmistautuvaa äitiään. Erityisesti mieleen jäivät lentoemäntänä työskennelleen Marianne-äidin punatut huulet, föönatut hiukset ja hajuvesi, joka oli runsas ja syvä. Mahdollisesti Chanelia.

”Sain olla makutuomarina ja valita asun äidin kanssa. Ne olivat tärkeitä hetkiä”, Henrika sanoo.

Äiti painotti, että lentokoneeseen pitää pukeutua kauniisti: koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu tai kuka tulee vastaan, kun lähdetään seikkailuun.

Äiti opetti kuopukselleen tyyliasioita muutenkin. Hän korosti ajattomuutta ja laatua sekä korosti, että vaatteita piti huoltaa eikä silittämistä saanut unohtaa.

Lisäksi äiti painotti, että lentokoneeseen pitää pukeutua kauniisti: koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu tai kuka tulee vastaan, kun lähdetään seikkailuun.

”Äidin sängyn vieressä oli lehtiä, esimerkiksi Elle tai Damernas Värld, joista katselimme kuvia ja keskustelimme asuista.”

Tapa on säilynyt. Henrika viettää yhä äitinsä kanssa iltoja, jolloin he kokeilevat äidin vaatteita ja suunnittelevat kokonaisuuksia. Samalla äiti kertoo tarinoita esimerkiksi hameesta, joka päällään hän matkusti Kiinaan 1960-luvulla tai laukusta, jonka hän osti New Yorkista, kun Henrika oli pieni.

”Vaatekaappi on täynnä tarinoita ja tärkeitä ihmisiä.”

Henrika toivoo, että olisi perinyt äitinsä rohkeuden pukeutujana. Äiti käyttää näyttäviä, isoja koruja eikä pelkää kääntää katseita astuessaan huoneeseen.

”On ihmeellistä, kuinka hyvä asu pelastaa huononkin päivän.”

”Ihailen sitä, että äiti panostaa vaatteisiin ja koruihin, vaikka olisi kotona. Kauneudesta pitää nauttia päivittäin, ei säästellä sitä pelkästään juhliin.”

Äidin esimerkki näkyy myös siinä, että Henrika on löytänyt tyylinsä. Toimiva kokonaisuus tarkoittaa ennen kaikkea oloa, jonka vaatteet saavat aikaan.

”On ihmeellistä, kuinka hyvä asu pelastaa huononkin päivän.”

Kiitos tyylitajusta kuuluu myös isälle, joka opetti Henrikalle yksityiskohtien tärkeyden. Isän intohimo olivat vanhat autot, joita hän kunnosti.

Henrika muistaa lapsuudestaan hetkiä, kun isä kertoi autonsa historiasta ja pyysi kiinnittämään huomiota yksityiskohtiin kuten nahan tuoksuun, vaihdekepin nuppiin ja ratin muotoon.

”Ja vaikka isä väittäisi muuta, vaatteet kiinnostavat häntäkin. Hän on oikea tyylitaituri.”

Kuvaile tyyliäsi.

Klassinen, rento, naisellinen ja chic. Minulla on jo vuosia ollut pukeutumisessani tietty perusta eli käytän usein pillifarkkuja, kauluspaitoja ja kašmir-neuleita. Lisään leikkisyyttä ja ajankohtaisuutta koruilla, huiveilla ja laukuilla. Kun herään aamuisin, tunnustelen, mikä on päivän fiilis ja pukeudun sen mukaan.

Seuraatko trendejä?

Trendien seuraaminen on osa työtäni, mutta kun kyse on omasta vaatekaapistani, niin en seuraa. Kaapissani on paljon sellaista, joka toimii kaudesta toiseen. En tarvitse esimerkiksi enempää laukkuja. Minulla on niitä loppuelämäkseni.

Mistä teet parhaat löytösi?

Tara Jarmon on loistava, jos etsin jotain juhlaan. Rakastan heidän vaatteidensa ranskalaista naisellisuutta, kellohelmoja ja taskullisia hameita. Malene Birger on pettämätön, jos tarvitsen rentoja viikonloppuasuja. Parhaat löytöni teen silloin, kun en etsi mitään.

 

Mistä asusteesta et luopuisi?

Skultuna-rannekorustani, jonka sain poikaystävältäni ensimmäisten treffiemme jälkeen. Hänellä on samanlainen. Koru on aina kädessäni. Lisäksi isäni suunnittelema kahvipapuriipus on rakas.

Mitä vaatteita hamstraat?

Vaaleanharmaita kašmir-neuleita. Niitä on tälläkin hetkellä kaapissani viisi. Olen vilukissa ja neule on lämmin. Lisäksi se sopii aina niin farkkujen kuin hameidenkin kanssa.

Vaikuttaako työ pukeutumiseesi?

Kyllä, koska päiväni ovat vaihtelevia. Työssäni vastaan muun muassa brändistä, markkinoinnista sekä kahviloiden sisustuksesta, tunnelmasta ja laadusta. Saman asun pitää siis toimia rakennustyömaalla ja asiakaspalaverissa. Vaatteiden on kestettävä kulutusta, koska roudaan paljon. Jos istuisin vain tietokoneen ääressä, aivoni jumittuisivat. Käsissä pitää olla pölyä ja jalassa mieluiten buutsit. Olen iloinen siitä, että tyylini voi olla töissä rento.

Mistä vaatteesta haaveilet?

Täydellisestä, laadukkaasta kauluspaidasta, joka pysyisi käytössä ryhdikkäänä. En ole vielä löytänyt sellaista monista yrityksistäni huolimatta.

Mitkä ovat luottovaatteesi juhlaan?

Silkkitoppi tai -paita ja hame, joka on tilaisuuden mukaan joko kellohelmainen tai pilli. Korkeakorkoiset kengät eivät ole minua varten. Samat korut toimivat arjessa ja juhlassa, vain korvakorut ovat vähän isommat.

Mitä et ikinä pukisi päällesi?

Jakkupukua. Se on liian jäykkä eikä sovi persoonalleni.

Minkä ilmiön toivot palaavan muotiin?

Ihailen 1950- ja 1960-lukujen tyyliä, Audrey Hepburnin ja Jackie Kennedyn kaltaisia naisia. He todella löysivät värimaailman ja tyylin, joka sopi heidän vartalolleen ja persoonalleen.

Mitä ostosta kadut?

Minulla on oudot jalat. Kenkäkaupassa ne ovat aina kokoa 38, mutta kun pääsen kotiin, ne ovat kasvaneet eli ostan lähes aina liian pienet kengät. Kaapissani on pareja, joita en voi käyttää, mutta joista en pysty luopumaan. Ne ovat liian kauniita.

Juttu on alun perin ilmestynyt huhtikuun 2017 Gloriassa.

 

Kuka?

Henrika Paulig, 31.

Robert’s Coffeen luova johtaja, koulutukseltaan psykologi.

Perhe: Avomies Nicklas, äiti Marianne, isä Robert, isoveli Carl-Gustav ja mäyräkoirat Miloue, Maurice ja Moët.

Lempituoksu: Guccin Rush, jota olen käyttänyt vuosituhannen vaihteesta

Lempiauto: Fiat 500. Nyt ajan katumaasturia, jotta saan kuljetettua tavaraa kahviloihin.

Robert´s Coffeen 30-vuotisen taipaleen kunniaksi tehty Nautinnollisen elämän käsikirja ilmestyi maaliskuussa. Se sisältää 30 vinkkiä, miten elää nautiskelijan tavoin.