Etsitkö sinäkin sitä täydellistä työpaikkaa, jossa saisit toteuttaa itseäsi jatkuvasti ja näyttävin tuloksin? Hyvä uutinen on, että sinulla luultavasti on jo sellainen.

 

Tätäkö minä halusin? Tätäkö tämä on eläkkeeseen asti?

Epäilykset oman työn mielekkyydestä alkavat usein hiipiä mieleen, kun ammattitaitoa on kasaantunut sen verran, ettei näyttöjen kanssa tarvitse pinnistellä päivittäin, ja työvuosiakin on takana määrä, joiden laskemiseen sormet eivät riitä. Työ on voinut muuttua rutinoituneeksi eikä tarjoa sen enempää haasteita kuin ammattitaidon kehittymistäkään. Myös oma arvomaailma on voinut muuttua eikä käy yksiin työnantajan arvojen kanssa.

Pitäisikö pyrkiä muutokseen vai olla tyytyväinen, että ylipäätään on työpaikka?

Ja sitten ovat vielä ne toiset. Ne tutun tutut, jotka ovat ehkä tehneet irtioton, jättäneet palkkatyönsä ja ryhtyneet luomulampureiksi. Ne, jotka tekevät jotakin luovaa, joka vaikuttaa vierestä seurattuna ihanalta ja vielä ne, jotka ovat saavuttaneet määrätietoisesti titteleitä ja valtaa. Väkisinkin alkaa pohtia, pitäisikö olla tyytymätön ja pyrkiä muutokseen vai olla tyytyväinen, että ylipäätään on työpaikka.

 

”Unelmien työ voi tarkoittaa todella monenlaisia eri asioita”, sanoo viestintä- ja työelämäasiantuntija Kirsi Piha.

”Yleisesti ottaen ihannetyö on tänä päivänä sellainen, että oma työ tuntuu merkitykselliseltä eivätkä omat arvot ole ristiriidassa sen kanssa."

Merkityksellisyys on avainsana, joka pomppaa esiin kaikkien työelämäasiantuntijoiden puheissa. Suomalainen haluaa ennen kaikkea tunteen, että oma työ on tärkeää ja sillä on väliä. Se koskee kaikenlaisilla koulutuksilla työskenteleviä ja kaikenlaisia ammatteja.

Työntekijät ovat nykyään myös vaativampia. Siinä ei ole mitään pahaa, Kirsi Piha sanoo.

”Ihannetyö on tänä päivänä sellainen, että oma työ tuntuu merkitykselliseltä eivätkä omat arvot ole ristiriidassa sen kanssa."

”Olemme nyt myös työntekijöinä vaativia, ihan samoin kuin kuluttajinakin. Vaatimuksiin kuuluu myös se, että haluaa olla merkityksellinen työyhteisölleen eikä esimerkiksi enää piiloutua byrokraattiseen organisaatioon. Silloin saatetaan esimerkiksi hakeutua uuteen työpaikkaan, jossa entistä on matalampi hierarkia.”

Piha kannustaa pohtimaan muutosta ja siihen erilaisia vaihtoehtoja.

”Ihmiset tyytyvät liikaa. Työltä saa vaatia merkitystä, kehittymistä ja palkkaa.”

 

Apulaisprofessori Kristiina Brunila Helsingin yliopistosta muistuttaa, ettei kaikilla ole samanlaisia mahdollisuuksia haaveilla unelmien duunista.

”Jokaisella tulisi tietenkin olla oikeus työhön, josta maksetaan osaamista ja tekemistä vastaava oikeudenmukainen palkka, jossa on mahdollisuus kehittyä ja jossa ihminen kokee kuuluvansa johonkin”, Brunila sanoo.

”Mutta toisaalta, pitääkö työn olla ihannetyö. Voiko silti olla elämään ihan tyytyväinen vaikka onkin työssä, joka ei suoranaisesti räjäytä tajuntaa.”

Brunila haluaa kuitenkin kannustaa naisia toteuttamaan työelämähaaveitaan.

”Voiko olla elämään ihan tyytyväinen vaikka onkin työssä, joka ei suoranaisesti räjäytä tajuntaa.”

”Naiset työskentelevät keskimäärin huonommin palkatuissa työtehtävissä ja julkisella sektorilla, eivätkä edelleenkään etene työelämässä samalla tavalla kuin miehet. On ihan ymmärrettävää, että osa naisista alkaa hakea muunlaisia tapoja tehdä työtä.”

 

Tilastokeskus on tehnyt työolotutkimusta 1970-luvun lopulta saakka, ja koko seuranta-ajan työ on tullut elämässä yhä tärkeämmäksi.

Se on tavallaan yllättävää, sillä vielä 1980–90-luvuilla oltiin varmoja, että työn merkitys elämässä vähenee. Muistattehan vision: maailma sen kuin vaurastuu, automaatio hoitaa hommat ja työläinen (jonka tulot eivät tietenkään tässä skenaariossa pienentyneet) saa vetää onnellisena lonkkaa.

Näin ei ole kuitenkaan käynyt. Erityisesti naisten elämässä työn merkitys on vain kasvanut: 57 prosenttia kaikista palkansaajanaisista piti työtään erittäin tärkeänä elämän osa-alueena vuonna 2013.

Työn merkityksellisyys ei synny vain omassa päässä. Siihen vaikuttavat myös yhteiskunnan vallitsevat arvot ja arvostukset. Kuten vaikkapa se, ihaillaanko hoivaajia ja auttajia vai tiukkoja, kovaotteisia menestyjiä.

”Jos ympäristötietoisuus on kovassa huudossa, voiko ihannetyö olla yrityksessä, jonka toimiala jo sinällään tuhoaa ympäristöä? Ihminen ei voi kovin kauan ilman eettistä stressiä olla töissä yrityksessä, jonka arvoja ei jaa”, Kirsi Piha sanoo,

Suuri osa suomalaisista naisista, 43 prosenttia, kuitenkin ajattelee, että heidän työnsä on erittäin tärkeää.

Työ voi olla merkityksellistä, vaikkei se olisikaan hienoa, korkeakoulutusta vaativaa erityistyötä.

Yleisin harha unelmien työstä on, että sen tekeminen on koko ajan kivaa.

”Suomalaiset haluavat työltään sisältöä koulutustasosta riippumatta. Matalasti koulutetutkin ajattelevat, että työssä pitää olla mahdollisuus kehittyä ja oppia uutta, että sinne viitsii aamulla mennä”, sanoo erikoistutkija Hanna Sutela Tilastokeskuksesta.

Yleisin harha unelmien työstä on, että sen tekeminen on koko ajan kivaa. Kaikkiin töihin kuuluu puuduttavia rutiineja, epäonnistumisia ja huonoja päiviä.

Toinen harha on, että se kiva on joidenkin muiden järjestämää.

”Aika usein ihmisillä on työpaikalla enemmän valtaa tehdä omassa työssään asioita kuin mitä he käyttävät. Monta kertaa voi ryhtyä vain toimeen. Liian usein jäädään odottelemaan lupaa jostain ylempää”, Kirsi Piha sanoo.

Kolmas on, että jokainen voi saada unelmien työn, kunhan vain tarpeeksi tsemppaa.

”Vallalla on ajatus siitä, että sinun kuuluu menestyä ja että kaikki on sinusta itsestäsi kiinni. Kun vain yrität tarpeeksi ja tsemppaat kovasti, niin kyllä onnistut ja menestyt”, Kristiina Brunila sanoo.

Kaikista ei ”tsemppaamisesta” huolimatta tule huippuonnellisia työpaikkamenestyjiä.

Se on ongelmallista siksi, että se ei pidä paikkaansa. Kaikista ei ”tsemppaamisesta” huolimatta tule huippuonnellisia työpaikkamenestyjiä, eikä pidäkään tulla. Tsemppimenestyjäasenteen ylläpitäminen aiheuttaa tavalliselle työntekijälle tunteen, että on jotenkin epäonnistunut.

Moni tuntee keski-iässä kykynsä ja voimavaransa ja osaa kohtalaisen hyvin ja kriittisesti arvioida, millainen hyppy voi olla konttorityöstä luomuviljelijäksi. Kannattaa kuitenkin muistaa, että uusia asioita oppii koko ikänsä, jos vain intoa ja motivaatiota riittää. Naisilla varsinkin on taipumusta vähätellä taitojaan ja innostustaan.

 

Käsitys kivasta myös vaihtelee iän ja työ-uran eri vaiheissa. Harva neljänkympin ohittanut pitää ihanana työpaikkaa, jossa makoillaan säkkituoleissa ja juodaan ilmaista kokista – ja ollaan työpaikalla 20 tuntia vuorokaudessa.

Toisaalta aikuisen, urautuneen työntekijän ”kiva työ” voi olla jämähtänyt sen kaamean mukavuusalueen sisälle. Siellä ei tunnetusti tapahdu sen enempää henkistä kasvua kuin työssä kehittymistäkään.

Aikuisen, urautuneen työntekijän ”kiva työ” voi olla jämähtänyt sen kaamean mukavuusalueen sisälle.

Se on ristiriita, joka on ymmärrettävä: jos haluaa päästä työssä mahdollisimman helpolla, se on tylsää. Jos haluaa kehittyä, joutuu kokemaan epävarmuutta ja epäonnistumisia.

 

Jari Hakanen, Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori, on kulkenut vuosia suomalaisilla työpaikoilla ja huomannut, että suomalaiset eivät haihattele sen perään, että työn pitäisi koko ajan olla fantastisen ihanaa.

”Työhön liittyvät unelmat ovat hyvin arkisia. Ne ovat sellaisia, että kun pomo muistaisi joskus kiittää, kun saisi tehdä työkavereiden kanssa yhdessä hommia eikä toimia pelkästään sähköpostin välityksellä eikä olisi koko ajan liian kiire”, Hakanen sanoo.

”Työhön liittyvät unelmat ovat hyvin arkisia. Sellaisia, että kun pomo muistaisi joskus kiittää.”

Hakanen esittää, että työ on oikein hyvää silloin, kun siinä täyttyy kolme psykologista perustarvetta, jotka myös itseohjautuvuusteoriana tunnetaan. Kun ihminen toimii työssä vapaaehtoisesti eli hänellä on liikkumavaraa ja vaikutusmahdollisuuksia omaan työhönsä, kun hän tuntee yhteenkuuluvuutta työyhteisössä ja kun hän kokee saavansa asioita aikaiseksi ja pärjää.

”Silloin ihminen on unelmatyössä, ja se voi olla mikä tahansa työ. Tutkimukset osoittavat, että kun nämä täyttyvät, ihminen voi paremmin ja on terveempi, ja työyhteisö kukoistaa.”

 

Kristiina Brunila Helsingin yliopistosta muistuttaa, että meillä on vahva mielikuva ihanteellisesta, menestyvästä työntekijästä, jollaiseksi kukaan ei koskaan voi oikeasti tulla. Kun ei onnistu olemaan täydellinen työntekijä, alkaa joko potea huonommuuden tunnetta tai hampaat irvessä esittää sellaista.

Naiset ovat omaksuneet ajan vaatimukset 110-prosenttisesti.

”Vaikka työn tärkeys elämässä on kasvanut, kaikkien muidenkin osa-alueiden, kuten perheen ja vapaa-ajan merkitys elämässä on kasvanut myös”, Tilastokeskuksen tutkija Hanna Sutela sanoo.

Kansainvälisissä vertailuissa suomalaiset naiset näyttäytyvät hirveinä suorittajina.”

”Kansainvälisissä vertailuissa suomalaiset naiset näyttäytyvät hirveinä suorittajina. Meillä on kokoaikatyö, korkea naisten työllisyysaste, korkea syntyvyys eikä kukaan kehtaa palkata kotiapulaisia.”

Kirsi Pihan mukaan naisia turhaan parjataan tunnollisuudesta.

”Naiset on hemmetin hyviä työntekijöitä juuri siksi. Kun siihen yhdistyy ripaus anarkistia ja rohkeutta, on voittamaton!”

 

Downshiftaus meni jo, eikä yhtään muotia ole sekään, että tekee töitä 24/7. Kirsi Pihan mukaan työelämän nouseva trendi on tasapaino. ”Niin tylsää kuin se onkin. On ihan luvallista innostua työstään hulluna, mutta toisaalta sallittua ja arvostettua myös elää täysillä muutakin elämää. Se voi tapahtua päivittäin, tai sitten voi hakea tasapainoa erilaisten joustojen avulla kausittain”, Piha sanoo.

Downshiftaus meni jo, eikä yhtään muotia ole sekään, että tekee töitä 24/7.

Piha korostaa, että myös freelancer-kehitys kiihtyy.

”Enää ei ole arvo työskennellä isossa organisaatiossa vaan arvo voi olla, että on jotain omaa. Sen ei tarvitse olla kasvuyritys, vaan se on tapa työllistää itse itsensä.”

Mutta ei se mukavuusaluekaan mene muodista. Tasapainon ja tavallisuuden trendiin liittyy Jari Hakasen toive siitä, ettei ihmisten tarvitsisi nolostella sitä, että on ollut saman työnantajan palveluksessa 20 vuotta.

”Pitkiä työuria on jatkossakin”, Hakanen sanoo. ”Kaikkien ei ole aina järkevääkään heittäytyä johonkin aivan uuteen.”

Toimitusjohtajan ja dokumentintekijän Elise Pietarilan toimintaa ohjaa pyrkimys heikompien auttamiseen. Paniikkihäiriönsä vuoksi hän tietää, millaista on itse olla haavoittuvainen.

Toissa syksynä tuotantoyhtiö Gimmeyawallet Productionsin toimitusjohtaja Elise Pietarila, 36, söi aamupalaa yhtiökumppaniensa Riku Rantalan ja Tunna Milonoffin kanssa ja luki uutisia Suomeen tulleista turvapaikanhakijoista. Heitä oli moninkertainen määrä aiempiin vuosiin verrattuna, ja uusi tilanne herätti heissä pelkoa ja epävarmuutta.

Elisen yllätykseksi mikään virallinen taho ei toiminut turvapaikanhakijoiden yrittäjyyden puolesta, joten he itse päättivät kääriä hihansa ylös.

Aamukahvin äärellä kolmikko alkoi miettiä yhdessä työkavereidensa kanssa, miten turvapaikanhakijoita voisi auttaa parhaiten integroitumaan yhteiskuntaan – ja miten he itse voisivat samalla käsitellä suoraselkäisesti omaa pelkoaan.

”Oletus tuntui olevan, että turvapaikanhakijat sullotaan ihmissäiliöihin eikä heiltä itseltään odoteta mitään panosta. Maailmalla matkatessamme olimme kuitenkin törmänneet mitä mielikuvituksellisimpiin tapoihin ja taitoihin elättää itse itsensä. Arvelimme, että tulijoilla saattaisi olla jotain annettavaa.”

Elisen yllätykseksi mikään virallinen taho ei toiminut turvapaikanhakijoiden yrittäjyyden puolesta, joten he itse päättivät kääriä hihansa ylös.

 

Aluksi Elise, Riku ja Tunna kutsuivat koolle eri alojen yrittäjiä ja järjestöjä. Sitten he kehittivät yhdessä digitaalisen alustan, jonka avulla vapaaehtoisiksi ilmoittautuneet opiskelijat kartoittivat turvapaikanhakijoiden osaamisen monessa vastaanottokeskuksessa. Niin syntyi Startup Refugees, yli 500 yrityksen ja yhteisön verkosto, jonka ansiosta jo tuhat turvapaikanhakijaa on haastateltu, yli 700 on tehnyt töitä tai opiskellut ja yli 20 uutta yritystä on syntynyt tai syntymässä.

Startup Refugees on ollut menestys, mutta niin on ollut moni muukin asia, jossa Elisellä, oman luonnehdintansa mukaan ”oululaismuijalla”, on ollut näppinsä pelissä.

”Vain viime viikolla työllistyi kahdeksan ihmistä ja 19 oli työhaastattelussa. Ja nimenomaan sellaisille aloille, joille ei Suomesta löydy tekijöitä: etnisiin ravintoloihin, turkistarhoille ja vaikkapa maaseudun muuttotappiokuntien pientiloille kausityöläisiksi”, Elise sanoo kitschein neonvalokyltein ja jumalkuvin sisustetussa tuotantoyhtiössä Helsingin Punavuoressa.

Startup Refugees on ollut menestys, mutta niin on ollut moni muukin asia, jossa Elisellä, oman luonnehdintansa mukaan ”oululaismuijalla”, on ollut näppinsä pelissä. Aloitettuaan toimitusjohtajan pestinsä kaksi vuotta sitten Elise on luonut Rikun ja Tunnan kahdestaan pyörittämästä nyrkkipajasta 10 henkeä työllistävän monimediayrityksen, joka tekee tänä vuonna radio-ohjelmia, tietokirjan ja neljä tv-tuotantoa –muun muassa ruoka-aiheisen viihdeohjelman MadCook Show´n.

 

Elise on myös ollut mukana voittamassa viittä Kultaista Venlaa ja Formaatti-Finlandiaa, perustanut Pohjoismaiden suurimman tubettajatapahtuman TubeConin ja tullut rankatuksi Kauppalehti Option vertaistutkimuksessa sadan vaikutusvaltaisimman suomalaisen joukkoon. Lisäksi Elise, Riku ja Tunna valittiin viime vuonna vuoden rohkeimmiksi yrittäjiksi.

Elise on tullut rankatuksi Kauppalehti Option vertaistutkimuksessa sadan vaikutusvaltaisimman suomalaisen joukkoon.

Elise haluaa käyttää mahdollisuuksiaan toimintaan, josta muutkin hyötyvät. Periaatteensa hän on perinyt jo edesmenneiltä vanhemmiltaan, jotka pyörittivät ravintolalaitteita maahantuovaa pienyritystä Oulussa.

”Lama-aikana he myönsivät vaikeuksiin joutuneille asiakkaillensa maksuaikaa ja tukivat nuoria yrittäjiä. He antoivat esimerkin, ettei maailmaa tarvitse pelätä, kun jokainen meistä luo hyvää pieninkin resurssein. ”

 

Elise alkoi Rikun ja Tunnan pyynnöstä tuottaa Docventuresia vuonna 2012. Hän huomasi nopeasti, että ohjelman yleisö jakoi hänen kanssaan ajatuksen yhteisen hyvän tekemisen tärkeydestä. Docventuresista tuli yli 400 000 hengen yleisöjä vetänyt menestysformaatti, jonka ympärille intohimoiset katsojat perustivat yli sata leffakerhoa.

Samalla siitä syntyi omintakeinen yhteiskunnallisen aktivismin näyttämö. Elise, Riku ja Tunna osallistivat ihmisiä sosiaalisen median kautta kieli poskessa. He saivat sadat ihmiset esimerkiksi luovuttamaan verta tai ryhtymään ystäväksi yksinäisille – sen jälkeen, kun ohjelmassa oli ensin näytetty aiheisiin liittyviä dokumenttielokuvia.

Docventuresista tuli yli 400 000 hengen yleisöjä vetänyt menestysformaatti, jonka ympärille intohimoiset katsojat perustivat yli sata leffakerhoa.

Kun Docventuresin luontojaksossa haastateltavana ollut ympäristöaktivisti Leo Stranius haastoi Rikun kuukaudeksi kasvisruokavaliolle lihansyönnistä aiheutuvien ilmastopäästöjen takia, katsojat ehdottivat, että siihen ryhdyttäisiin yhdessä. Pienellä brändäämisellä syntyi Lihaton lokakuu -liike, johon osallistui 30 000 ihmistä. Docventures oli viikosta toiseen kaikkien huulilla, vaikka markkinointibudjetti oli pieni.

”Olisi ollut tyhmää olla tarjoamatta dokumenteista saadun tiedon pohjalta toimintaa, kun ihmiset olivat niin mukana”, Elise toteaa nyt.

Hänen mukaansa kuluttajien kuunteleminen ja osallistaminen kannattaa. Ihmiset haluavat käyttää tuotteita ja palveluita, jotka vastaavat heidän arvomaailmaansa. Se oli tärkeä tulos myös tieteellisessä artikkelissa, jonka Elise kirjoitti Helsingin yliopistossa yritysten yhteiskuntavastuusta professori Vesa Kanniaisen kanssa.

 

Alunperin Elisestä pitikin tulla tutkija, ei mediavaikuttajaa. Kansantaloustieteen opiskelijan erikoisalaa oli peliteoria, sovelletun matematiikan osa-alue, jossa tarkastellaan ihanteellisen toimintatavan valintaa silloin, kun vaihtoehtojen hyödyt ja haitat riippuvat muiden valinnoista.

”Se on matematiikkaa, jossa ei ole numeroita vaan pelkkiä symboleita”, Elise selittää.

”Olin supernörtti.”

”Tajusin, että olin aina unelmoinut dokumenttielokuvien tekemisestä. En vain ollut uskaltanut ajatella, että minusta olisi siihen, sillä en ollut minkään taidekoulun kasvatti.”

Sitten sattuma puuttui peliin, ja raskaustesti näytti yllättäen plussaa. 25-vuotiaasta Elisestä ja hänen nuoruuden poikaystävästään, nykyisestä avomiehestään, tuli vanhempia. Äitiyslomalla Elise tajusi, ettei väitöskirjatutkimus houkuttele häntä palaamaan takaisin. Hän alkoi miettiä, mikä olisi tarpeeksi hyvä syy palata työelämään.

”Tajusin, että olin aina unelmoinut dokumenttielokuvien tekemisestä. En vain ollut uskaltanut ajatella, että minusta olisi siihen, sillä en ollut minkään taidekoulun kasvatti.”

Elise ryhtyi opiskelemaan elokuva- ja videotuotantoa helsinkiläisessä Metropolia- ammattikorkeakoulussa.

 

Opinnot olivat vielä kesken vuonna 2011, kun hän sai töitä elokuvatuotantoyhtiöstä Berliinissä ja päätyi kuvaamaan dokumenttielokuvaa Itä-Saksan salaisen poliisin Stasin entisistä virkamiehistä, jotka eivät olleet vielä 80-vuotiainakaan luopuneet palvelemasta DDR:ää.

”He kokoontuivat hylätyissä, berliiniläisissä bunkkereissa, pukeutuivat vanhoihin armeijan univormuihin ja käyttivät naftaliinistä kaivettuja kuuntelulaitteita”, Elise muistelee.

”Kaikki me pystymme pahaan. Siksi onkin niin tärkeää valita joka päivä ne inhimilliset, oikeat teot.”

Harmittomalta vaikuttavat papparaiset olivat entisiä rajavartijoita, jotka olivat ampuneet ihmisiä muurille ja Stasin viestintäosaston jäseniä, jotka olivat salakuunnelleet perheenjäseniään. ”He olivat tehneet pahoja tekoja, mutta luulivat ylläpitäneensä maailmanrauhaa.”

Elise dokumentoi heitä tanskalaisen ohjaajan Signe Astrupin kanssa tuomitsematta, sillä ymmärsi miesten takertuneen vanhaan propagandaan pystyäkseen elämään tekojensa kanssa. Hän tiesi myös, että olisi itsekin voinut päätyä moraalisesti kaidalle polulle samoissa olosuhteissa. ”Kaikki me pystymme pahaan”, Elise sanoo. ”Siksi onkin niin tärkeää valita joka päivä ne inhimilliset, oikeat teot.”

 

”En pysty tähän”, Elise ajatteli. Hän seisoi Euroopan yleisradioyhtiöiden pomojen ja muun kansainvälisen kulttuuriväen edessä, kun hänen itseluottamuksensa katosi savuna ilmaan.

Elise oli kutsuttu Amsterdamiin kertomaan Docventuresin huikeasta menestyksestä, mutta yhtäkkiä koko hyvin valmisteltu puhe alkoi tuntua mitättömän surkealta.

”Olin tullut paikalle varmana siitä, että mulla on ihan hyvät läpät ja hienoja uutisia kerrottavanani, mutta kun sain mikrofonin käteeni, kaikki aiemmin mietitty vain valahti lattialle”, Elise kuvailee.

Esityksen ajalta ei ole muistikuvia.

Eliseä jännittää puhua paniikkihäiriöstään, eikä hän olisi vielä puoli vuotta sitten ollutkaan siihen valmis.

”Kuulin sydämeni äänen salin kajareista ja oksennus nousi kurkkuun. Kalvoni alkoivat näyttää säälittäviltä räpellyksiltä. Sitten aloitin esityksen rallienglannillani. Jolkotin esityksen läpi ja häivyin paikalta”, Elise muistelee.

Häntä jännittää puhua paniikkihäiriöstään, eikä hän olisi vielä puoli vuotta sitten ollutkaan siihen valmis. Nyt hän on päättänyt tehdä sen nujertaakseen pelkonsa – ja auttaakseen muita.

”Olen ollut paniikkihäiriöni kanssa niin kamalissa tilanteissa, että punastun pelkästään ajatellessani niitä”, Elise sanoo ja hymyilee. Hän on kuitenkin huomannut, että häpeä helpottaa, kun siitä puhuu ääneen.

”Olen ollut paniikkihäiriöni kanssa niin kamalissa tilanteissa, että punastun pelkästään ajatellessani niitä.”

Amsterdamin katastrofista on nyt muutama vuosi, ja Elisellä on puhujakeikkoja enemmän kuin koskaan. Mutta jos hänen korvissaan alkaa kohista paniikkikohtauksen merkiksi, apuna on lääkärin määräämä reseptilääke. Pilleri auttaa musertavaan hallinnan menettämisen tunteeseen niin tehokkaasti, ettei sitä aina tarvitse edes ottaa.

 

Elise meni lääkärille vuosi sitten, kun hän huomasi alkaneensa karttaa esiintymisiä paniikkikohtausten takia. Psykiatri kertoi Eliselle, että moni, joka joutuu työssään olemaan huomion kohteena vain hetkittäinkin, kärsii samasta vaivasta. ”Hän sanoi, että normaalin elämän kannalta on parempi vaihtoehto vetää joskus nappi naamaan, kuin saada paniikkikohtaus tai pelätä sitä.”

Lääkärin tapaamisen jälkeen Elise muisti myös 12-vuotiaana kohtauksiin apukeinoksi keksimänsä aseen: huumorin.

”Silloin kun ahdistaa, raivaan itselleni turvallisen tilan sanomalla jotain hölmöä ja saamalla ihmiset nauramaan kanssani.”

Juttu on julkaistu alunperin maaliskuun 2017 Gloriassa. Sen painoonmenon jälkeen Elise lahjoitti kaikki Tubeconin osakkeensa suomalaisten tubettajien perustamalle yhdistykselle.

Kuka?

Elise Pietarila, 36. Tuotantoyhtiö Gimmeyawallet Productionsin toimitusjohtaja.

Voittanut eri työryhmissä viisi Kultaista Venlaa ja Formaatti-Finlandian.

Perustanut TubeConin, Pohjoismaiden suurimman tubettajatapahtuman. Työskennellyt myös assistenttina YK:n kehitysohjelmassa Asuu Helsingissä 10- ja 6-vuotiaiden lastensa ja avomiehensä kanssa.

Harrastaa avantouintia, tanssia, elokuvia, lukemista ja voimailua Kisahallilla.

 

 

Näin johdan

1. Esimerkin kautta. En usko päältähuutelijoihin tai ylätason viisastelijoihin vaan tekijäjohtajiin. Suomi on niin hierarkiaton ja tasa-arvoinen yhteiskunta, ettei johtajilla ole täällä erityistä statusta.

2. Eläytyen. Ajattelen töissä usein muiden ihmisten näkökulmia – esimerkiksi sitä, mitkä asiat tuntuvat muiden mielestä vaikeilta tai tärkeiltä. Nuorten duunareiden kanssa työskennellessäni muistelen, miltä itsestäni tuntui olla ensimmäistä kertaa ns. aikuisten töissä.

3. Avoimesti. Annan palautetta, puutun, puhun ajatuksiani ääneen ja yritän olla patoamatta havaintojani, jotta niistä tulisi osa työn virtaa, jossa yhdessä lillutaan. Arvostan tätä myös muissa.

4. Vanhan koulukunnan vastuullinen yrittäjyys on tyylikästä! Pienyrittäjävanhemmiltani olen oppinut, että itsensä ja muiden työllistäminen on parasta, mitä lähiympäristölle voi tehdä.

5. Luottaen. ”Asiat järjestyvät” on ehkä eniten ääneen ajattelemani lause. Luottamus maailmaan ja ihmisiin, varsinkin niihin läheisimpiin, tekee kaikesta niin paljon selvempää.

"Kirjoitan, koska en osaa olla kirjoittamatta", Leena Lehtolainen kiteyttää kutsumustyönsä Glorian haastattelussa.

”Jos en kirjoittaisi, keksisin kuitenkin koko ajan tarinoita päässäni. Olen tehnyt niin lapsesta saakka”, Leena Lehtolainen uskoo. 27 romaania kirjoittanut menestyskirjailija kertoo Glorian videolla kirjoittamisensa motiiveista ja siitä, millaista työ on.

Kirjaa kirjoittaessa työ vie hänet aina mukanaan.

”Kun kirjoitan kirjaa, fiktiivinen todellisuus on minulle paljon todellisempaa kuin tämä”, Lehtolainen kertoo.

 

Miksi Leena Lehtolainen ei muiden menestyskirjailijoiden tavoin ole tv:n vakiokasvoja? Miksei hän käytä sosiaalista mediaa? Entä miten hän suhtautuu romaanien tuomiin tuloihin? Lehtolaisen haastattelun löydät 2.3. ilmestyneestä maaliskuun Gloriasta.

Meitä naistenlehtien lukijoita syytetään joskus hattarapäisiksi haihattelijoiksi. Pakenemme kuulemma mieluummin todellisuutta hömppään kuin kohtaamme maailman sellaisena kuin se on. Höpö höpö, sanon minä.

Me ihmiset olemme monipuolisia. On ihan mahdollista rakastaa yhtä aikaa sekä kevyitä että syvempiä asioita – Beyoncéa ja Beethovenia, Hello-lehteä ja Hegeliä, Titanicia ja Tarkovskia, Chanelia ja Cézannea.

Niin ajattelemme Gloriassakin ja tarjoamme samassa paketissa silmänilon lisäksi myös ajatuksia herättäviä henkilöhaastatteluja ja naisjohtajien näkemyksiä. Niiden painoarvo ei vähene lainkaan siksi, että paketti on kaunis.

Kauneus pitää kiinni elämässä ja muistuttaa kovinakin aikoina, että maailmassa on paljon hyvää.

Kauneus pitää kiinni elämässä, antaa toivoa ja muistuttaa kovinakin aikoina, että maailmassa on myös paljon hyvää. Musiikin kauneus on pitänyt ihmisiä jopa hengissä ihmiskunnan synkimpinä aikoina. Keskitysleireiltä musiikin avulla selvinneistä kertoo koskettavasti esimerkiksi James A. Grymesin Violins of Hope -kirja.

Maailmanpoliittinen tilanne on tällä hetkellä epävarma, jopa pelottava. Siksipä juuri joie de vivreä, elämäniloa, tarvitaan nyt isolla kädellä annosteltuna. Se ei ole pakoa todellisuudesta vaan toivon ylläpitämistä. Kuten klassinen ranskalainen sanonta kuuluu: “L’heure est à l’optimisme, laissons le pessimisme pour des temps meilleurs” eli vapaasti käännettynä ”Nyt tarvitaan optimismia, säästetään pessimismi parempiin aikoihin”.

Ei siis vaivuta epätoivoon.

Anssi Kela ei ole tehnyt b-suunnitelmaa eikä jatkanut frisbeegolfin pelaamista. Elämässä on kannattanut panna kaikki yhden kortin varaan.

A Arvaamattomuus. Ihanne, jonka toivon saavuttavani artistina. Haluaisin, että minulta odotettaisiin aina odottamatonta. Siksi olen pyrkinyt vuosien varrella kokeilemaan uudenlaisia juttuja. Vain elämää -talo oli esimerkki musiikillisesta yllätyksellisyydestä, jota yritän vaalia.

B B-suunnitelma. Ei ole. Olen aina panostanut rajusti yhden kortin varaan. Se, mitä teen nyt, oli haaveeni ja tavoitteeni nuoresta saakka. Tavallaan olin myös tyhmä, että en tehnyt varasuunnitelmaa, koska mitään turvaverkkoa ei ollut. Kaikki olisi voinut mennä hyvin eri tavalla. Mukana oli myös puhdasta tuuria.

C C-duuri. Haluaisin osata soittaa kosketinsoittimia paremmin. Se on kohta, johon aion muusikkona panostaa.

D Duuni. Viime vuonna tein enemmän hommia kuin koskaan, ilmassa oli monia palloja. Kalenterissani oli myös keikkoja runsaammin kuin ikinä. Loppuvuodesta huomasin, että olin rehkinyt. Uuvuin fyysisesti. Toisaalta se ei haitannut, koska tykkään työstäni niin paljon.

E Epäsyvä. Suomen kielestä puuttuva sana. Huomasin tämän keikoilla, kun puhuin esiintymislavasta, joka voi olla leveä, kapea, korkea, matala tai syvä, mutta mitä se on silloin, kun se ei ole syvä?

F Frisbeegolf. Yritin muutama vuosi sitten aloittaa uuden harrastuksen. Kävin jonkin aikaa aktiivisesti heittämässä, mutta pian huomasin, että aikani ei riitä. Harrastukseni käynnistyi lupaavasti, mutta tyrehtyi omaan mahdottomuuteensa.

G Game of Thrones. Tulen jälkijunassa, koska olen vasta nyt Game of Thrones -koukussa. Tällä hetkellä päiväni päättyy siihen, että katson puolilta öin yhden jakson. Nykyaika on mahtavaa, koska televisio ei enää annostele sitä, mitä katsotaan ja koska.

H Herkuttelu. Olen monessa mielessä nuhteeton. En käytä alkoholia, en polta tupakkaa enkä juo kahvia, mutta herkuttelu lähtee käsistä. Päivittäinen karkkien ja leivonnaisten syönti kuljettaa minua kovaa kyytiä kohti diabetesta. Olen makean syönnissä kyltymätön. Voin helposti syödä kerralla laatikollisen Vihreitä kuulia.

Päivittäinen karkkien ja leivonnaisten syönti kuljettaa minua kovaa kyytiä kohti diabetesta.

I Ilme. Minulle on syntynyt urani varrella tietty ilme, jolla esiinnyn kameralle. Se on hieman vino, arvoituksellinen, monalisamainen hymy. Tällöin kuvasta tulee suht onnistunut. Urani alussa kameran eteen joutuminen oli vaikeaa. Kuvaukset ovat kuitenkin osa duuniani, ja haluan hoitaa myös ne mahdollisimman hyvin.

J Jargon. Menen usein autopilotille haastatteluissa ja tuotan promootiojargonia. Saatan puhua jopa samoilla sanoilla kuin edellisessä haastattelussa. Tällöin saan palautetta faneiltani, että he ovat kuunnelleet peräkkäin kaksi samanlaista haastattelua.

K Kuumotus. Haluan nostaa rimani niin korkealle, että se jopa hirvittää. Kuusi vuotta sitten jännitti, kun lämmittelin Eric Claptonia Hartwall Arenalla. Ajattelin, että ketään ei kiinnosta lämppäri eli mies ja kitara, mutta kun astuin lavalle, minua odotti 12 000 ihmistä. Tilanne kuumotti, mutta meni hyvin. Saan keikasta edelleen palautetta. Riskejä kannattaa ottaa. Sitä saattaa lentää naamalleen mämmiin, mutta uskallus voi myös palkita.

Haluan nostaa rimani niin korkealle, että se jopa hirvittää.

L Legot. Kävin muutama päivä sitten hoitamassa takahampaani kuntoon. Se halkesi yli vuosi sitten, kun söin karkkia. Se ei ollut kipeä, ja filosofiani on, että jos hampaaseen ei satu, kaikki on hyvin. Kun hammasta rupesi jomottamaan, menin hammaslääkäriin. Sillä on puolensa, että purukalusto on kunnossa. Voin taas syödä normaalisti.

M Musta. Univormuni ja suojavärini, johon olen pukeutunut yläkoulusta asti. Reilu vuosi sitten panin Snapchatiini haasteen, että jos seuraajamääräni ylittää tietyn rajan tietyssä ajassa, pukeudun kolmen päivän ajan väreihin. Kun raja ylittyi, soitin JVG-yhtyeen VilleGallelle, että tulen lainaamaan vaatteita. Kolmen päivän ajan voimassani oli häiriö.

N Noilea. Opin sanan vuosia sitten Sipe Santapukilta. Noilea tarkoittaa esimerkiksi henkilöä, joka näyttää vittuuntuneelta. .

O Ohjelma. Yksi hienoimmista jutuista, jonka olen urallani tehnyt. Helmikuussa alkava Anssi Kela ja isot biisit -ohjelmani on kahdeksan jakson musiikkiohjelma, jossa teen vieraani kanssa uuden version suomalaisesta klassikkobiisistä.

P Pieru. Jos pieru ei naurata, ihmisessä on vikaa. Pieruhuumori on inhimillisyyden ja ihmisyyden ytimessä. Pieru yhdistää. Olen varma, että pieru nauratti jo silloin, kun ihmiskunta eli vielä puissa ja luolissa.

Jos pieru ei naurata, ihmisessä on vikaa.

Q Queen. Näin livenä viime kesänä Kaisaniemessä, vaikka kyseessä ei ollutkaan ihan oikea Queen. Lavaesiintyjänä Freddie Mercury on ollut suuri innoittajani. Minulla on esiintymistakki, joka on kopio Mercuryn vuoden 1986 kiertuerotsista. Omani on luonnollisesti musta.

R Rotta. Helsingissä on satojatuhansia rottia, mutta en ole koskaan nähnyt ainuttakaan. Minulla ei ole aavistustakaan, missä ne majailevat. Olen usein miettinyt, miksi rotta on niin halveksittu ja pelätty. Miksi esimerkiksi oravista tykätään, mutta rotista ei.

S Suihku. Paikka, jossa saan ideoita. Pitkien suihkujen ottaminen ei ole ekologista, mutta suihkussa tavoitan flow-tilan. Jos painiskelen biisin ongelmakohdan kanssa, menen suihkuun. Luulen, että minun kannattaisi käydä suihkussa useammin.

T Tähdet ja avaruus -lehti. Tähdet ja avaruus kiinnostavat, vaikka minulla ei olekaan kaukoputkea. Tykkään katsoa aiheeseen liittyviä dokumentteja. Omat pullistelut asettuvat tällöin jämäkkään perspektiiviin. Lisäksi tilaan Soundia.

Jos painiskelen biisin ongelmakohdan kanssa, menen suihkuun.

U Urpo. Yksi voimavaroistani on itseironia ja sen hyväksyminen, että loppujen lopuksi olen aikamoinen urpo. Asiat pitää tehdä tosissaan, mutta itseään ei pidä ottaa vakavasti. Säälin ihmisiä, jotka eivät kykene nauramaan itselleen.

V Vitkastelu. Tyypillistä varsinkin silloin, kun mietin hoidettavia asioita, jotka eivät kiinnosta. Yksinkertaisen puhelun soittamiseen saattaa upota päiviä. Ajatus, että hoitaisin puhelun heti, on mahdoton.

Wappu. Ärsyttää suunnattomasti, jos vappu tai vanha kirjoitetaan w-kirjaimella. Se ei ole hauskaa, lopettakaa.

Ärsyttää suunnattomasti, jos vappu tai vanha kirjoitetaan w-kirjaimella.

X X-ray. Kun lennän, käsimatkatavaroissani on usein musiikkivempeleitä. Viime vuonna Berliinissä minut vedettiin turvatarkastuksessa sivuun, ja laukustani kaivettiin huuliharppu. Minun piti todistaa, että se on musiikki-instrumentti, joten soitin pätkän.

Y Yrittäjä. Työllistän seitsemän henkilöä. Tunnen vastuuta. Haluan hoitaa asiat niin, että tarjoan elantoa myös heille.

Z Zombie. Nousee aamuisin haudan levosta. En ole aamuihminen ja vanhemmiten zombie-vaiheeni kestää pidempään ja pidempään. Zombius ei liity pelkkään ajatuksenjuoksuun, vaan myös fysiikkaan.

Å Pyhimys. Kun å-kirjaimen piirtää paperille, se on tavallinen a, jolla on sädekehä.

Kun å-kirjaimen piirtää paperille, se on tavallinen a, jolla on sädekehä.

Ä Ääni. Jos minun pitäisi valita, olisinko kuuro vai sokea, valitsisin hetkeäkään epäröimättä sokeuden. Kuurous olisi pahempaa, tuntisin olevani eristyksissä.

Ö Öylätti. Olen perso pitsalle. Yksi herkkuruokani on iso öylätti eli margherita rucolalla. Olen ollut kasvissyöjä kaksikymmentä vuotta. Kun olin vielä lihaani, pitsafantasiani oli jauheliha, kinkku, salami ja pekoni. Olen tullut toisesta ääripäästä. G

Anssi Kela, 44. Laulaja-lauluntekijä, joka on julkaissut kuusi albumia. Kirjoittanut kolme kirjaa.

Oli mukana Vain elämää -sarjassa toissa vuonna.

Isännöi Anssi Kela ja isot biisit -viihdeohjelmaa.

Asuu Helsingissä perheensä kanssa.