Etsitkö sinäkin sitä täydellistä työpaikkaa, jossa saisit toteuttaa itseäsi jatkuvasti ja näyttävin tuloksin? Hyvä uutinen on, että sinulla luultavasti on jo sellainen.

 

Tätäkö minä halusin? Tätäkö tämä on eläkkeeseen asti?

Epäilykset oman työn mielekkyydestä alkavat usein hiipiä mieleen, kun ammattitaitoa on kasaantunut sen verran, ettei näyttöjen kanssa tarvitse pinnistellä päivittäin, ja työvuosiakin on takana määrä, joiden laskemiseen sormet eivät riitä. Työ on voinut muuttua rutinoituneeksi eikä tarjoa sen enempää haasteita kuin ammattitaidon kehittymistäkään. Myös oma arvomaailma on voinut muuttua eikä käy yksiin työnantajan arvojen kanssa.

Pitäisikö pyrkiä muutokseen vai olla tyytyväinen, että ylipäätään on työpaikka?

Ja sitten ovat vielä ne toiset. Ne tutun tutut, jotka ovat ehkä tehneet irtioton, jättäneet palkkatyönsä ja ryhtyneet luomulampureiksi. Ne, jotka tekevät jotakin luovaa, joka vaikuttaa vierestä seurattuna ihanalta ja vielä ne, jotka ovat saavuttaneet määrätietoisesti titteleitä ja valtaa. Väkisinkin alkaa pohtia, pitäisikö olla tyytymätön ja pyrkiä muutokseen vai olla tyytyväinen, että ylipäätään on työpaikka.

 

”Unelmien työ voi tarkoittaa todella monenlaisia eri asioita”, sanoo viestintä- ja työelämäasiantuntija Kirsi Piha.

”Yleisesti ottaen ihannetyö on tänä päivänä sellainen, että oma työ tuntuu merkitykselliseltä eivätkä omat arvot ole ristiriidassa sen kanssa."

Merkityksellisyys on avainsana, joka pomppaa esiin kaikkien työelämäasiantuntijoiden puheissa. Suomalainen haluaa ennen kaikkea tunteen, että oma työ on tärkeää ja sillä on väliä. Se koskee kaikenlaisilla koulutuksilla työskenteleviä ja kaikenlaisia ammatteja.

Työntekijät ovat nykyään myös vaativampia. Siinä ei ole mitään pahaa, Kirsi Piha sanoo.

”Ihannetyö on tänä päivänä sellainen, että oma työ tuntuu merkitykselliseltä eivätkä omat arvot ole ristiriidassa sen kanssa."

”Olemme nyt myös työntekijöinä vaativia, ihan samoin kuin kuluttajinakin. Vaatimuksiin kuuluu myös se, että haluaa olla merkityksellinen työyhteisölleen eikä esimerkiksi enää piiloutua byrokraattiseen organisaatioon. Silloin saatetaan esimerkiksi hakeutua uuteen työpaikkaan, jossa entistä on matalampi hierarkia.”

Piha kannustaa pohtimaan muutosta ja siihen erilaisia vaihtoehtoja.

”Ihmiset tyytyvät liikaa. Työltä saa vaatia merkitystä, kehittymistä ja palkkaa.”

 

Apulaisprofessori Kristiina Brunila Helsingin yliopistosta muistuttaa, ettei kaikilla ole samanlaisia mahdollisuuksia haaveilla unelmien duunista.

”Jokaisella tulisi tietenkin olla oikeus työhön, josta maksetaan osaamista ja tekemistä vastaava oikeudenmukainen palkka, jossa on mahdollisuus kehittyä ja jossa ihminen kokee kuuluvansa johonkin”, Brunila sanoo.

”Mutta toisaalta, pitääkö työn olla ihannetyö. Voiko silti olla elämään ihan tyytyväinen vaikka onkin työssä, joka ei suoranaisesti räjäytä tajuntaa.”

Brunila haluaa kuitenkin kannustaa naisia toteuttamaan työelämähaaveitaan.

”Voiko olla elämään ihan tyytyväinen vaikka onkin työssä, joka ei suoranaisesti räjäytä tajuntaa.”

”Naiset työskentelevät keskimäärin huonommin palkatuissa työtehtävissä ja julkisella sektorilla, eivätkä edelleenkään etene työelämässä samalla tavalla kuin miehet. On ihan ymmärrettävää, että osa naisista alkaa hakea muunlaisia tapoja tehdä työtä.”

 

Tilastokeskus on tehnyt työolotutkimusta 1970-luvun lopulta saakka, ja koko seuranta-ajan työ on tullut elämässä yhä tärkeämmäksi.

Se on tavallaan yllättävää, sillä vielä 1980–90-luvuilla oltiin varmoja, että työn merkitys elämässä vähenee. Muistattehan vision: maailma sen kuin vaurastuu, automaatio hoitaa hommat ja työläinen (jonka tulot eivät tietenkään tässä skenaariossa pienentyneet) saa vetää onnellisena lonkkaa.

Näin ei ole kuitenkaan käynyt. Erityisesti naisten elämässä työn merkitys on vain kasvanut: 57 prosenttia kaikista palkansaajanaisista piti työtään erittäin tärkeänä elämän osa-alueena vuonna 2013.

Työn merkityksellisyys ei synny vain omassa päässä. Siihen vaikuttavat myös yhteiskunnan vallitsevat arvot ja arvostukset. Kuten vaikkapa se, ihaillaanko hoivaajia ja auttajia vai tiukkoja, kovaotteisia menestyjiä.

”Jos ympäristötietoisuus on kovassa huudossa, voiko ihannetyö olla yrityksessä, jonka toimiala jo sinällään tuhoaa ympäristöä? Ihminen ei voi kovin kauan ilman eettistä stressiä olla töissä yrityksessä, jonka arvoja ei jaa”, Kirsi Piha sanoo,

Suuri osa suomalaisista naisista, 43 prosenttia, kuitenkin ajattelee, että heidän työnsä on erittäin tärkeää.

Työ voi olla merkityksellistä, vaikkei se olisikaan hienoa, korkeakoulutusta vaativaa erityistyötä.

Yleisin harha unelmien työstä on, että sen tekeminen on koko ajan kivaa.

”Suomalaiset haluavat työltään sisältöä koulutustasosta riippumatta. Matalasti koulutetutkin ajattelevat, että työssä pitää olla mahdollisuus kehittyä ja oppia uutta, että sinne viitsii aamulla mennä”, sanoo erikoistutkija Hanna Sutela Tilastokeskuksesta.

Yleisin harha unelmien työstä on, että sen tekeminen on koko ajan kivaa. Kaikkiin töihin kuuluu puuduttavia rutiineja, epäonnistumisia ja huonoja päiviä.

Toinen harha on, että se kiva on joidenkin muiden järjestämää.

”Aika usein ihmisillä on työpaikalla enemmän valtaa tehdä omassa työssään asioita kuin mitä he käyttävät. Monta kertaa voi ryhtyä vain toimeen. Liian usein jäädään odottelemaan lupaa jostain ylempää”, Kirsi Piha sanoo.

Kolmas on, että jokainen voi saada unelmien työn, kunhan vain tarpeeksi tsemppaa.

”Vallalla on ajatus siitä, että sinun kuuluu menestyä ja että kaikki on sinusta itsestäsi kiinni. Kun vain yrität tarpeeksi ja tsemppaat kovasti, niin kyllä onnistut ja menestyt”, Kristiina Brunila sanoo.

Kaikista ei ”tsemppaamisesta” huolimatta tule huippuonnellisia työpaikkamenestyjiä.

Se on ongelmallista siksi, että se ei pidä paikkaansa. Kaikista ei ”tsemppaamisesta” huolimatta tule huippuonnellisia työpaikkamenestyjiä, eikä pidäkään tulla. Tsemppimenestyjäasenteen ylläpitäminen aiheuttaa tavalliselle työntekijälle tunteen, että on jotenkin epäonnistunut.

Moni tuntee keski-iässä kykynsä ja voimavaransa ja osaa kohtalaisen hyvin ja kriittisesti arvioida, millainen hyppy voi olla konttorityöstä luomuviljelijäksi. Kannattaa kuitenkin muistaa, että uusia asioita oppii koko ikänsä, jos vain intoa ja motivaatiota riittää. Naisilla varsinkin on taipumusta vähätellä taitojaan ja innostustaan.

 

Käsitys kivasta myös vaihtelee iän ja työ-uran eri vaiheissa. Harva neljänkympin ohittanut pitää ihanana työpaikkaa, jossa makoillaan säkkituoleissa ja juodaan ilmaista kokista – ja ollaan työpaikalla 20 tuntia vuorokaudessa.

Toisaalta aikuisen, urautuneen työntekijän ”kiva työ” voi olla jämähtänyt sen kaamean mukavuusalueen sisälle. Siellä ei tunnetusti tapahdu sen enempää henkistä kasvua kuin työssä kehittymistäkään.

Aikuisen, urautuneen työntekijän ”kiva työ” voi olla jämähtänyt sen kaamean mukavuusalueen sisälle.

Se on ristiriita, joka on ymmärrettävä: jos haluaa päästä työssä mahdollisimman helpolla, se on tylsää. Jos haluaa kehittyä, joutuu kokemaan epävarmuutta ja epäonnistumisia.

 

Jari Hakanen, Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori, on kulkenut vuosia suomalaisilla työpaikoilla ja huomannut, että suomalaiset eivät haihattele sen perään, että työn pitäisi koko ajan olla fantastisen ihanaa.

”Työhön liittyvät unelmat ovat hyvin arkisia. Ne ovat sellaisia, että kun pomo muistaisi joskus kiittää, kun saisi tehdä työkavereiden kanssa yhdessä hommia eikä toimia pelkästään sähköpostin välityksellä eikä olisi koko ajan liian kiire”, Hakanen sanoo.

”Työhön liittyvät unelmat ovat hyvin arkisia. Sellaisia, että kun pomo muistaisi joskus kiittää.”

Hakanen esittää, että työ on oikein hyvää silloin, kun siinä täyttyy kolme psykologista perustarvetta, jotka myös itseohjautuvuusteoriana tunnetaan. Kun ihminen toimii työssä vapaaehtoisesti eli hänellä on liikkumavaraa ja vaikutusmahdollisuuksia omaan työhönsä, kun hän tuntee yhteenkuuluvuutta työyhteisössä ja kun hän kokee saavansa asioita aikaiseksi ja pärjää.

”Silloin ihminen on unelmatyössä, ja se voi olla mikä tahansa työ. Tutkimukset osoittavat, että kun nämä täyttyvät, ihminen voi paremmin ja on terveempi, ja työyhteisö kukoistaa.”

 

Kristiina Brunila Helsingin yliopistosta muistuttaa, että meillä on vahva mielikuva ihanteellisesta, menestyvästä työntekijästä, jollaiseksi kukaan ei koskaan voi oikeasti tulla. Kun ei onnistu olemaan täydellinen työntekijä, alkaa joko potea huonommuuden tunnetta tai hampaat irvessä esittää sellaista.

Naiset ovat omaksuneet ajan vaatimukset 110-prosenttisesti.

”Vaikka työn tärkeys elämässä on kasvanut, kaikkien muidenkin osa-alueiden, kuten perheen ja vapaa-ajan merkitys elämässä on kasvanut myös”, Tilastokeskuksen tutkija Hanna Sutela sanoo.

Kansainvälisissä vertailuissa suomalaiset naiset näyttäytyvät hirveinä suorittajina.”

”Kansainvälisissä vertailuissa suomalaiset naiset näyttäytyvät hirveinä suorittajina. Meillä on kokoaikatyö, korkea naisten työllisyysaste, korkea syntyvyys eikä kukaan kehtaa palkata kotiapulaisia.”

Kirsi Pihan mukaan naisia turhaan parjataan tunnollisuudesta.

”Naiset on hemmetin hyviä työntekijöitä juuri siksi. Kun siihen yhdistyy ripaus anarkistia ja rohkeutta, on voittamaton!”

 

Downshiftaus meni jo, eikä yhtään muotia ole sekään, että tekee töitä 24/7. Kirsi Pihan mukaan työelämän nouseva trendi on tasapaino. ”Niin tylsää kuin se onkin. On ihan luvallista innostua työstään hulluna, mutta toisaalta sallittua ja arvostettua myös elää täysillä muutakin elämää. Se voi tapahtua päivittäin, tai sitten voi hakea tasapainoa erilaisten joustojen avulla kausittain”, Piha sanoo.

Downshiftaus meni jo, eikä yhtään muotia ole sekään, että tekee töitä 24/7.

Piha korostaa, että myös freelancer-kehitys kiihtyy.

”Enää ei ole arvo työskennellä isossa organisaatiossa vaan arvo voi olla, että on jotain omaa. Sen ei tarvitse olla kasvuyritys, vaan se on tapa työllistää itse itsensä.”

Mutta ei se mukavuusaluekaan mene muodista. Tasapainon ja tavallisuuden trendiin liittyy Jari Hakasen toive siitä, ettei ihmisten tarvitsisi nolostella sitä, että on ollut saman työnantajan palveluksessa 20 vuotta.

”Pitkiä työuria on jatkossakin”, Hakanen sanoo. ”Kaikkien ei ole aina järkevääkään heittäytyä johonkin aivan uuteen.”

Muotisuunnittelija Jukka Rintala ja visualisti Matti Vaskelainen ovat kirjaimellisesti vauhdikas pariskunta, sillä työ pitää heidät tien päällä. Yhteinen bisnes on menestynyt vuosikymmeniä, vaikka välillä pidetäänkin napakoita kehityskeskusteluita.

Suomalaista muotia esittelevä gaalanäytös oli pidetty Washington DC:n esikaupunkialueella. Muotisuunnittelija Jukka Rintala ja hänen kumppaninsa, visualisti Matti Vaskelainen olivat jääneet pakkaamaan tavaroitaan pitkän illan päätteeksi. Kun kaikki oli valmista ja iltapuvut siististi valmiita kuljetukseen, oli jo yö, ja kaikki muut olivat poistuneet. Jukka ja Matti olivat ”keskellä ei mitään” eivätkä saaneet taksia.

Kaksikon ei auttanut kuin mennä tien varteen liftaamaan – smokit päällään.

Pian avolava-auto pysähtyi heidän kohdalleen, ja ikkunasta kurkkasi irokeesipäinen punkkari kavereineen. He lupasivat viedä Jukan ja Matin hotellille Washington DC:n keskustaan ja pyysivät heitä hyppäämään kyytiin.

”Istuimme lavalla pitkät tukat hulmuten ja olimme varmoja, ettemme selviä. Lopulta auto kurvasi hotellimme eteen renkaat ulvoen”, Jukka muistelee.

Anekdootti 1980-luvun lopulta kertoo olennaisen Jukan ja Matin 35 vuotta kestäneestä suhteesta ja työtoveruudesta: kyyti on ollut usein hurjaa, mutta yhdessä siitä on aina selvitty.

”Ajan enemmän kuin taksi, 50 000 kilometriä vuodessa.”

Viime kuukaudet he ovat työstäneet kesäkuun alussa Didrichsenin taidemuseossa Helsingissä avattavaa, Jukan 40-vuotista taiteilijauraa esittelevää retrospektiivista näyttelyä. Siellä nähdään Jukan pukuja, luonnoksia, maalauksia, tekstiilejä, valokuvia ja koruja sekä Jukkaa inspiroineita maalauksia ja veistoksia museon taidekokoelmasta.

Työpäivät ovat venyneet pitkiksi, kun lisäksi kaksikko on kiertänyt erilaisilla messuilla ja myyntitapahtumissa ympäri Suomea.

”Ajan enemmän kuin taksi, 50 000 kilometriä vuodessa”, Matti sanoo.

”Mutta tämä työ onkin elämäntapa”, Jukka lisää.

Kahden esteetikon liitto

Kumppanukset tapasivat Helsingissä 1980-luvun alussa. Jukka työskenteli nahka- ja turkispukineita valmistavalla Friitalalla, Matti vastasi nuorisomuotia myyvän MicMacin myymälöiden esillepanosta. Molemmat olivat intohimoisia esteetikkoja ja rakastuivat. Vuonna 1984 he päättivät perustaa yhteisen bisneksen, Studio Jukka Rintalan. Jukka suunnitteli vaatteita, Matti huolehti brändin visuaalisesta ilmeestä ja markkinoinnista.

Nyt, 33 vuotta myöhemmin, työnjako on edelleen sama. Vuosien varrella he ovat suunnitelleet yhdessä satoja muotinäytöksiä ja tehneet puvustuksia näytelmiin ja musikaaleihin.

Miehet vakuuttavat työskentelyn sujuvan kivuttomasti.

”Aika vähän tulee konflikteja. Mutta onhan meillä välillä kehityskeskusteluita”, Jukka sanoo.

”Pitää ollakin. Jukkaa täytyy usein muistutella asioista”, Matti huomauttaa.

”Minulla on Matti kyllä hyvä muisti, liiankin hyvä”, Jukka lataa takaisin.

”Olemme olleet aikoinaan suuria bilettäjiä, mutta nyt tilalle on tullut rauhallisempia asioita.”

Monesti kaksikon aamut alkavat aamiaisella Bulevardilla sijaitsevassa Ekbergin kahvila-konditoriassa, joka on vain kivenheiton päässä heidän kodistaan ja Fredrikinkadulla sijaitsevasta studiostaan. Vapaa-ajallaan he viihtyvät Uudellamaalla sijaitsevalla mökillään, jonka pohjapiirros on Jukan isoisän puusepänverstaan mukaan tehty.

”Olemme olleet aikoinaan suuria bilettäjiä, mutta nyt tilalle on tullut rauhallisempia asioita”, Matti sanoo.

Kaksikon lähipiiriin kuuluu laajan ystäväjoukon lisäksi Jukan 38-vuotias poika ja tämän kaksi lasta.

Paroni Rintala

Kun Jukka oli 12-vuotias, hän tiesi haluavansa muotisuunnittelijaksi. Oli vuosi 1964, ja teollisuus- ja telakkakaupunki Porissa haave urasta muodin parissa oli vähintäänkin epätavallinen. Linja-autoaseman R-kioskilta oli kuitenkin löytynyt Vogue ja Harper´s Bazaar, jotka Jukka tutki aina tarkkaan.

”Kauneus kiinnosti”, hän selittää nyt.

Onneksi Ahlströmin tuotantosuunnittelijana työskentelevä Jukan isä ymmärsi taiteen päälle, ja myös palkanlaskijaäiti tuki poikansa luovia haaveita. Kun Jukka oli 18-vuotias, hänen äitinsä huomasi Anna-lehdessä ilmoituksen kansainvälisestä Euromuoti-kisasta. Jukka piirsi luonnokset, ja hänet valittiin kilpailuun. Voittoa ei tullut, mutta päätös alalle ryhtymisestä vahvistui.

Valmistuttuaan Taideteollisesta korkeakoulusta vuonna 1976 Jukka työskenteli Friitalan lisäksi vuosia freelancerina muun muassa Marimekolle, Nansolle ja Joutsen Finlandille. Samalla hän loi Matin kanssa omaa nimeään kantavia mallistoja niin miehille kuin naisillekin ja on saanut työstään tunnustuksena muun muassa Pro Finlandia-mitalin ja Kultaisen Vaatepuun.

Jukan uniikit iltapuvut ovat Suomessa käsite, mutta samanlainen käsite on myös hänen oma, näyttävä tyylinsä.

”Jukan Viljo-pappa sanoi häntä aina paroniksi”, Matti sanoo ja hymyilee.

”Omasta mielestäni tyylini on kyllä ihan tavallinen”, mustavalkoruudulliseen Vivienne Westwoodin pikkutakkiin ja krokotiilikuvioisiin buutseihin pukeutunut Jukka vastaa.

Larin Parasken luonne

Matin isä työskenteli pankissa ja äiti oli kotirouvana. Perhe asui Pieksämäellä, mutta molemmat vanhemmat olivat karjalaisia. Äitinsä puolelta Matti kertoo olevansa legendaarisen runonlaulajan Larin Parasken sukua.

”Olen perinyt hänen kaikki vaikeat luonteenpiirteensä”, Matti sanoo, muttei suostu kertomaan, mitä ne ovat.

”Aina kun Pariisissa on jokin mielenkiintoinen näyttely, ostamme lentoliput.”

”Matti on ainakin seurallinen ja utelias. Yleensä hän viihtyy, kun on paljon tuttavia. Tampereen messuillakaan sinua ei näkynyt missään moneen tuntiin”, Jukka kiusoittelee.

”Tein pr:ää”, Matti selventää, ja kuvaa sitten puolestaan Jukkaa nopeasti räjähteleväksi ja leppyväksi persoonaksi.

Matti on opiskellut aikoinaan Markkinointi-Instituutissa ja tehnyt uransa aikana visuaalista suunnittelua myös ulkopuolisille. Hän on muun muassa somistanut kauppakeskuksia, vaateliikkeitä ja erilaisia messuosastoja ja tehnyt stailauksia muotinäytöksiin. Matti tekee myös hiuskoristeita ja hatukkeita Jukan suunnittelemiin iltapukuihin. Vapaa-ajallaan hän on harjoittanut taiteellista silmäänsä akvarellimaalauskursseilla.

Magnolioita Pariisissa

Inspiraatiota työhönsä Jukka ja Matti hakevat ulkomaanmatkoilta ja eri kaupunkien taidetarjonnasta. Henkireikiä kaksikolle ovat olleet muutaman kuukauden residenssipaikat esimerkiksi New Yorkin Manhattanilla ja Firenzessä, mutta kaikkein rakkain kaupunki on Pariisi.

”Aina kun Pariisissa on jokin mielenkiintoinen näyttely, ostamme lentoliput. Viimeksi olimme Karl Lagerfeldtin valokuvanäyttelyssa ja Jean-Paul Gaultierin uraa esittelevässä näyttelyssä Grand Palais’sa”, he kertovat. Myös ranskalaisen ekspressionistin Bernard Buffet’n näyttely on jäänyt mieleen, varsinkin Buffet´n tekemä muotokuva Christian Diorista.

”Matti haluaa nykyään piiloutua, enkä ymmärrä miksi.”

Yksi Jukan ja Matin lempipaikoista on Châteu de Vincennesin linnan puutarha, jossa luonnonvaraiset ja istutetut kasvit sulautuvat kauniisti yhteen. ”Se on todella upea varsinkin keväisin, kun magnoliat kukkivat”, Matti sanoo.

Pariisissa kaksikko tekee yleensä myös vaatehankintansa, usein Marais’n kaupunginosassa. Sieltä löytyy muun muassa Jukan lempikenkämerkin Jean-Babtiste Rautureaun liike, josta hän on ostanut esimerkiksi pitkävartiset kiiltonahkasaappaat.

Matti kuvailee pukeutuneensa nuorempana ”kuin huutomerkki”, mutta alkaneensa suosia viime vuosina eleettömämpää tyyliä ja räikeiden värien sijaan mustaa.

”Matti haluaa nykyään piiloutua, enkä ymmärrä miksi”, Jukka ihmettelee. G

Kuka?

Jukka Rintala, 65, muotisuunnittelija ja Matti Vaskelainen, visualisti.

Asuvat yhdessä Helsingin Punavuoressa.

Pyörittävät Studio Jukka Rintalaa.

Parasta kodissa? Jukka: Italialaisen Piero Fornasettin aurinkolamppu. Matti: Jukan mustavalkoinen akvarelli.

Sisustusfilosofia: ”Olemme yhdistäneet kotonamme hyvin eri tyylejä ja tehneet seinälle kollaaseja erilaisista taideteoksista. Aina ei tarvitse olla tavanomainen.”

Toimitusjohtaja Daniela Yrjö-Koskinen jätti uran maailmalla, koska halusi jatkaa sukupolvien ketjua perheyrityksessä. Päätös oli lopulta itsestään selvä. ”Jo lapsena nahistelimme veljeni kanssa siitä, kummasta tulee Novitan johtaja.”

 

 

Viisi vuotta kosmetiikkajätti Revlonin markkinointiosastolla Lontoossa olivat parikymppiselle Daniela Yrjö-Koskiselle, silloiselle Gylfenille, upeaa aikaa.

”Asuin ihan kivenheiton päässä Harrodsilta. Joka aamu kävelin Hyde Parkin läpi Revlonille. Töitä tehtiin ihan hulluna, matkustin paljon ja opin valtavasti”, hän kuvailee.

Yhdysvaltalaisyrityksen Lontoon-konttorilla oli Danielan pään menoksi suuret suunnitelmat.

”Revlonilla oli urapolku minulle suunniteltuna. Silloinen esimieheni siellä oli siirtymässä eläkkeelle, ja hän olisi halunnut, että jäisin sinne.”

Silti hän päätti palata kotiin Suomeen, kun perheyritys kutsui.

Päätös ei ollut aivan helppo, mutta viiden vuoden aikana Daniela oli nähnyt myös sisältä päin, miten kosmetiikkayritys listautui pörssiin. Ero kotona odottavaan perheyritykseen, lankavalmistaja Novitaan, tuntui selvältä.

”Ehkä se raadollinen kvartaalitalous ei lopulta sopinut arvoihini. Amerikkalaisessa pörssiyrityksessä näki todellakin kvartaalitalouden paineet.”

”Revlonilta ne soittivat isällenikin, että oletko ihan hullu.”

Myös silloinen poikaystävä, nykyinen aviomies Martti Yrjö-Koskinen vaikutti päätökseen.

Daniela valitsi paluun kotiin ja isoiso-isänsä perustamaan, isänsä Ernst Gylfen johtamaan Novitaan. Lontoo vaihtui Lauttasaareksi, amerikkalaisen kosmetiikkajätin markkinointiosasto Novitan markkinointijohtajan tehtävään.

”Kyllä frenditkin ihmettelivät. Revlonilta ne soittivat isällenikin, että oletko ihan hullu.”

Mutta isä ja tytär tiesivät, mitä tekivät. Vastuu Novitasta oli siirtynyt jo kolmessa sukupolvessa perheessä. Nyt oli neljännen aika.

Vajaa vuosikymmen myöhemmin Novitassa toteutettiin virallinen sukupolvenvaihdos ja omistus siirtyi Danielalle ja hänen sisaruksilleen Patricia Gylfelle ja Ernst Fredrik Gylfelle. Daniela nousi yrityksen varatoimitusjohtajaksi 2008 ja toimitusjohtajaksi 2010.

Lapsuuden haaveita

Ei ole aivan varmaa, oliko ikää seitsemän vai kahdeksan vuotta, mutta ensimmäisiä äidinkielen kirjoitustehtäviä se oli. Tehtävänä oli kirjoittaa, mikä minusta tulee isona. Daniela kirjoitti: ”Novitan toimitusjohtaja.”

”Olen yrittänyt löytää sitä paperia, mutta se on hävinnyt jossain muutoistani”, Daniela harmittelee. 45-vuotiaalle toimitusjohtajalle ainekirjoitus olisi kehystämisen arvoinen.

”Silloin varmaan suurin osa pikkupojista uneksi jostain poliisin urasta, tytöt ballerinan tai mitä lienee. Minusta on ollut ihan pienestä pitäen selvää, että isona minusta tulee Novitan toimitusjohtaja.”

Daniela muistaa, miten isällä oli tapana tuoda kotiin asiakkaita ja Novitan henkilöstöä. Lapset olivat mukana tarjoilemassa ja viihdyttämässä vieraita.

”En ikinä pitänyt ajatusta perheyrityksestä painostavana. Jotain muuta kapinaa oli teini-ikäisenä, mutta ammatillisesti tämä on aina ollut se, mitä haluan.”

”Tämä on meidän kruununjalokivemme, osa perhettä.”

Danielan sisko ja veli istuvat yrityksen hallituksessa.

”Heillä on tärkeä, vastuullinen ja aktiivinen rooli omistajina.”

”Sukupolvenvaihdoksen aikaan veljeni oli Sveitsissä, töissä pankkialalla, ja viihtyi hyvin. Varmaan joskus lapsena leikillään saatoimme nahistella siitä, kenestä tulisi yrityksen johtaja. Veli ajatteli, että hän on vanhin poika, minä sanoin, että minä olen kruununprinsessa”, Daniela sanoo ja hymyilee.

”Sisarukseni tukevat minua vahvasti. Yritys on meillä vain lainassa. Haluamme viedä Novitan seuraavalle polvelle niin, että se on vakavarainen, itsenäinen, kansainvälinen ja digitaalinen.”

Yhtä tärkeää on, että Novita pysyy perheen omistuksessa.

”Totta kai tulee paljon yhteydenottoja, mutta minun on helppo sanoa ei. Se tulee sydämestä. Tämä on meidän kruununjalokivemme, osa perhettä.”

Sukupolvenvaihdoksia

Toimitusjohtajalle perheyritys on kuin kolmas lapsi. Ne kaksi muuta ovat 15-vuotias tytär ja 13-vuotias poika. Tytär ilmoitti viisi-vuotiaana, että hänestä tulee isona joko Novitan johtaja tai kaninhoitaja.

”Painotan lapsille, että he saavat tehdä aikuisina mitä ikinä haluavat.”

Näyttää kuitenkin siltä, että tässäkin perheessä mahdolliset teini-iän kapinat suuntautuvat toisaalle.

”Tyttäreni löytää koko ajan Instagramista ideoita Novitalle ja välittää ne suoraan meidän brändipäälliköllemme.”

”Olen kehottanut lapsiani hakemaan työkokemusta muualta. Tyttäreni on kaikki viikonloput töissä kahvilassa, hän ei halunnut tulla Novitalle työharjoitteluun.”

Yhtäkkiä trendikkäät pojatkin virkkasivat omat piponsa.

Sukupolvenvaihdos, jossa Daniela nousi toimitusjohtajaksi, osoittautui menestykseksi. Viime vuosikymmenen aikana yrityksen liikevaihto on kasvanut puolella ja liikevoitto yli viisinkertaistunut.

”Kun tulin Lontoosta Novitaan, neuleet ja neulominen eivät olleet trendikkäitä. Se oli 1990-luvun laman jälkeistä aikaa. Meidän top-tuotteemme oli harmaa sukkalanka.”

2000-luvun alussa moni yhtäaikainen trendi koitui Novitan eduksi: itse käsillä tekemisen arvostus nousi, ja samaan aikaan näyttäviä neuleita alkoi näkyä catwalkeilla. Pohjoismaisen designin nousu ja tanskalaisten maailmalle lanseeraama hygge sopivat suomalaisen lankakehräämön tarinaan.

Käsityöblogit ja sosiaalisen median nousu vahvistivat tee-se-itse -trendiä. Yhtäkkiä trendikkäät pojatkin virkkasivat omat piponsa.

Maailmanvalloitus käynnissä

Novita perustettiin Helsingin Villakehräämö Oy:nä 1928. Tehdasrakennus, jonka neljännen kerroksen tavarahissin jykevän oven takana Novitan pääkonttori Lauttasaaressa yhä toimii, rakennettiin 1935. Nykyisinkin Novitan lankojen tuotantopaikkana toimiva tehdas Korialla Kouvolassa avattiin 1974.

1980-luvulta imperiumiin ovat kuuluneet Novita-lehti ja Novita-klubi, vuodesta 2005 verkkoyhteisö Neulomo. Nyt tuotetaan Neulekoulu-videoita NovitaTubeen.

”Emmehän me myy lankoja, vaan mielikuvia ja onnistumisen elämyksiä. Ennen neulottiin tarpeeseen, nyt se on harrastus.”

”Pikkutyttönä istuin saunassa isoisän kanssa ja hän opetti, että muista Daniela, ei ne suuret tulot vaan pienet menot.”

Viime vuosina Novita on investoinut voimakkaasti digitaalisiin palveluihin. Se on vetäytynyt Venäjältä ja Baltiasta ja yrittää maailmanvalloitusta Ruotsin, Saksan ja Englannin kautta.

”Olen joutunut perustelemaan näkemyksiäni hallituksessa, mutta se on hyvä. Silloin joutuu miettimään asiat läpi.”

Vakavarainen perheyritys voi investoida uusille markkinoille, mutta terve nuukuus kulkee sekin verissä.

”Muistan, kun pikkutyttönä istuin saunassa isoisän kanssa ja hän opetti, että muista Daniela, ei ne suuret tulot vaan pienet menot. Kyllähän kansainvälistymiseen ja digitaalisiin palveluihin voisi panna rahaa vaikka kuinka paljon.”

Toimitusjohtaja hyväksyy henkilökohtaisesti kaikki Novitan laskut.

”Jos haluan siirtää tämän yrityksen vakavaraisena eteenpäin, pitää olla tarkka.”

Kiltti, mutta kova

Oman johtajanuran virheistä suurimmat ovat liittyneet rekrytointeihin, Daniela arvioi itse.

”Jos en ole kuunnellut omaa gut feelingiäni, sisäistä ääntäni.”

Daniela toteaa, että myös sisäinen ääni voi vahvistua vuosien myötä. Hankalista paikoista selviäminen kasvattaa.

”Kun tulin tänne keltanokkana 1998, isäni pisti minut irtisanomaan omia tiimiläisiäni, joista jotkut olin tuntenut pikkutytöstä asti. Se oli ihan kauheaa. Minä itkin, ja he itkivät. Jälkikäteen olen ajatellut, että se oli sellainen testi.”

Testi opetti nuorelle markkinointijohtajalle, että tarvittaessa hän osaa olla kova.

”Minua joskus haukutaan siitä, että olen liian kiltti. Mutta yleensä se on parasta kaikille, jos vaikka irtisanomistilanteessa on avoin.”

”Minä itkin, ja he itkivät. Jälkikäteen olen ajatellut, että se oli sellainen testi.”

Työn vastapainona Daniela viettää aikaa perheensä ja sukunsa kanssa ”hyggeillen viikonloppukodissa”.

”Ei ole telkkaria. Vedetään villasukat jalkaan ja ollaan siellä takkatulen ääressä. Kiireisen työn vastapainona pitää olla omaa aikaa. Jooga ja neulominen ovat minulle mindfulnessia.”

Neulominen? Työn vastapainona? Danielaa itseäänkin naurattaa.

”Ihme kyllä kun neulon, en mieti työasioita. Se on meditatiivista, minun oma kuplani.” G

Kuka?

Daniela Yrjö-Koskinen, 45, Pohjoismaiden suurimman käsityölankojen valmistajan Novitan toimitusjohtaja.

Asuu ja työskentelee Helsingissä. Naimisissa, kaksi lasta.

Valmistunut ruotsinkielisestä kauppakorkeakoulusta Hankenista. Opiskellut myös Berkeleyn yliopistossa Yhdysvalloissa.

 

Näin johdan

1. Arvot. ”On helppo toimia ja tehdä

päätöksiä, kun on vahvat arvot. Aina kun mietin isoja tai pieniä valintoja, tukeudun arvoihimme, jotka on mietitty yhdessä henkilöstön kanssa.”

2. Oikeat yhteistyökumppanit. ”Haluamme tehdä yhteistyötä sellaisten tahojen kanssa, jotka jakavat meidän arvomme. Tekemisessä pitää olla aitoutta ja intohimoa.”

3. Tiimi. ”Tiimityössä kaikkein tärkeintä

on toisen kunnioittaminen ja arvostaminen sekä toisen kuunteleminen ja avoimuus.”

4. Kädet savessa. ”Haluan johtaa yhtenä tiimistä. Juuri messuilla Saksassa olin messuosastolla töissä aamusta iltaan.”

5. Rohkeutta ja ylpeyttä. ”Kun suomalais-yritys menee maailmalle, pitää mennä rohkeasti ja ylpeästi. Kun haistaa mahdollisuuksia, niihin pitää uskaltaa tarttua.”

Sisustusalan ammattilainen Irene Wichmann vaatii vaatteiltaan ajattomuutta ja kestävyyttä. Se kannattaa, sillä monet asut ovat jo toisella kierroksella.

Irene Wichmannille muoti ja muodin seuraaminen olivat aikanaan ”jatkuvaa luovuuden myymälässä vierailemista”.

Näin hän kuvailee vuosiaan aikakauslehtien muotitoimittajana, jolloin hän lensi Euroopan suurkaupunkeihin, seurasi näytöksiä eturivistä ja tiesi, mistä ilmiöstä innostutaan seuraavaksi.

”Muisto on tavallaan huvittava, koska en ole ollenkaan muoti-ihminen. Olen kulkenut samoissa kamoissa jo pitkään”, nykyään sisustustoimittajana työskentelevä Irene toteaa.

Irene kuvailee tyyliään sanoilla classics with a twist. Hän vaatii vaatteiltaan kestävyyttä, laatua ja ajattomuutta, vaatekaapin, jota ei tarvitse jatkuvasti päivittää.

”Muistan, kuinka teini-iässä ärsytti, kun äiti drapeerasi päälleni jotain härpäkettä.”

Vakiasuna on jo vuosikymmeniä ollut loaferit, valkoinen t-paita, kasmirneule ja leveälahkeiset silkkisamettihousut. Asunsa hän tuo ajan henkeen sopiviksi lisäämällä niihin trendikkään asusteen, kuten korun tai huivin.

”Kiertelen yhä mielelläni kaupoissa, mutta uutta ostan vain harvoin ja tarpeeseen.”

Kiinnostus laatuun on perua lapsuudenkodista. Irenen äiti suhtautui luovasti ja vaativasti vaatteisiinsa. Suurimman osan hän teetti ompelijalla, jolle hän vei toinen toistaan upeampia kankaita.

”Muistan, kuinka teini-iässä ärsytti, kun äiti drapeerasi päälleni jotain härpäkettä. Opin arvostamaan sitä vasta myöhemmin. Nyt teen samoin ja kannan taitoa ylpeänä.”

”Sain kerran nuorempana töitä sen perusteella, että minulla oli kuulemma mieletön tyyli.”

Irene suosii pukeutumisessaan mustan lisäksi värejä, varsinkin kesäisin. Usein ystävät kehuvatkin hänen rohkeita väriyhdistelmiään.

Värien käytössä merkittävä vaikutus oli tekstiilitaiteilija Marjatta Metsovaara-Van Haverella, jonka kutomon kangasmyymälässä Urjalassa 15-vuotias Irene oli kesätöissä.

Metsovaara-Van Haverella oli Urjalan-huvilallaan sitruunankeltainen Emma-kalusto ja kankaissaan vierekkäin vihreitä, vaaleanpunaisia ja ruskeita yksityiskohtia.

”En olisi koskaan osannut yhdistää värejä niin. Sitten ymmärsin, että samat värit ovat rinnakkain myös luonnossa. Se oli ihana oivallus.”

Irene korostaa, että hän panosti pukeutumiseen ennen enemmän.

”Ehkä työni on laiskistuttanut, koska joudun konttaamaan sänkyjen alla, kantamaan ja rakentamaan. Teen myös paljon töitä kotona, jolloin asuksi riittävät neule ja farkut”, Irene miettii.

”Se ei kuitenkaan haittaa. Sain nimittäin kerran nuorempana töitä sen perusteella, että minulla oli kuulemma mieletön tyyli. Se riitti.”

Kuvaile tyyliäsi.

Selkeä, klassinen, rohkea ja pysynyt lähes samanlaisena 30 vuotta. Pidän väreistä ja juhlavaatteista, joissa on yksinkertainen muoto ja näyttävä materiaali. Kartan pikkusievää, kuten röyhelöitä, timantein koristeltuja t-paitoja ja merkkejä. Minulla oli nuorempana merkkikausi. Se loppui, kun ymmärsin, että kalliit mainoskuvat ja tunnettu brändi eivät automaattisesti takaa laatua. Halpa hampurilainen voidaan pakata myös Pradan paperiin.

Mitä ostosta kadut?

Yves Saint-Laurentin mustaa bleiseriä, jonka ostin muotitoimittaja-aikoinani 1990-luvun alussa Pariisista kuvitellen, että menen se päälläni kaikkialle. Olen käyttänyt bleiseriä kahdesti. Joku mätti, ehkä olkaleikkaus. Ostos harmitti, koska bleiseri oli kallis. Se odottaa yhä uutta tulemistaan kaapissani.

Mistä teet ihanimmat löydöt?

Matkoilta, useimmiten Lontoosta ja Roomasta. Suomesta ei saa koossani kovin monesta kaupasta tyylikkäitä ja laadukkaita vaatteita. Toki asuja löytyy, mutta niistä puuttuu usein modernia klassisuutta ja twistiä. Se on harmi.

Mistä asusteesta tai vaatteesta et suostuisi luopumaan?

Kasmirhuiveistani. Tikaun käsinkudotut ja eettisesti tuotetut huivit ovat mielettömiä. Lisäksi minulla on isoja, joustavia Balmuirin Helsinki-huiveja, jotka hankin, kun konsultoin yritystä sen alkuaikoina. Huivit ovat aina mukanani lentokoneessa ja kesäpaikallamme. Ne ovat korvaamattomia, koska niihin voi vilun yllättäessä kääriytyä.

Minkä ilmiön toivoisit palaavan muotiin?

Vaikea sanoa, koska minulla on jo nyt toisella kierroksella monia vaatekappaleita, kuten housupuku. Ehkä vastaukseni on olkatoppaukset. Silloin saisin mustan bleiserini käyttöön. Siinä on järkyttävän leveät olkatoppaukset.

Mitä vaatteita hamstraat?

Valkoisia, miestenpaitojen tyyppisiä paitoja. Haluan elää niin, että jos yhdellä paidalla on pasta bologneset rinnuksilla, kaapissa on toinen. Lisäksi ostan ulkomailta Piazza Sempionen Audrey-housuja, koska niitä ei saa enää Suomesta. Housujen linja sopii mittasuhteisiini: se on kapea ja riittävän lyhyt.

Millainen asu toimii kiireisenä aamuna?

Jos menen kuvauksiin, univormuni on aina farkut, t-paita ja polvipituinen villatakki, jossa on taskut. Tapaamisessa toimii mustan kasmirpoolon ja housujen yhdistelmä.

Mikä on luottovaatteesi juhlaan?

Musta, pohjepituinen paljettimekko ja jakku. Pienempään juhlaan laitan silkkisamettiset pyjamahousut ja olkapäät paljastavan neuleen. Jos menen oopperaan, harrastan näyttäviä brokadisia iltatakkeja. Alle voi pistää mitä vain, koska kukaan ei huomaa, mitä siellä on.

Kerro parhaat tyylivinkkisi?

Vaikea kysymys! Paras neuvoni taitaa olla, että pidä muodot selkeinä ja leikittele huiveilla tai isoilla koruilla sesongin mukaan.

Mikä on tärkeintä vaateostoksilla?

Haluaisin sanoa, että eettisyys, mutta joskus tarve ja estetiikka ajavat ohi. Mutta aina, kun mahdollista, pyrin valitsemaan oikein. Täydellisessä maailmassa ostaisin vain eettisiä vaihtoehtoja.

Mitä et ikinä pukisi päällesi?

Ylinaisellista, superkuvioitua, vartalonmyötäistä ja yksityiskohdilla kyllästettyä asua. Olisin liian tietoinen itsestäni ja nykisin vaatetta koko ajan jostain. En pystyisi keskittymään keskusteluun.

Mistä vaatteesta haaveilet?

Ülle Pohjanheimon kaksipuolisesta, käsintehdystä kasmirkankaisesta ulsterista. Se tuntuu ihanalta päällä ja on luksusta huutamatta, että on luksusta. G

 

Juttu on alun perin julkaistu toukokuun 2017 Gloriassa.

Kuka?

Irene Wichmann, 59. Sisustustoimittaja.

Lempituoksu: Frederic Mallen Musc Ravageur. Kun löydän miellyttävän tuoksun, käytän sitä vuosia. Tähän sain vinkin espanjalaiselta ystävältäni. Tuoksussa on vaniljaa ja mystisyyttä, se sopii iltaan.

Lempiauto: Vanhan ajan metsänvihreä Range Rover. Haaveilin teininä, että astun autoon iltapuku päälläni. Kontrasti oli mielestäni supermagea.

Lempimatkakohde: Rakastan Äkäslompoloa, jossa käyn hiihtämässä. Myös Portugal yllättää jatkuvasti. Maa on täynnä kauneutta, hyvää ruokaa ja ihania ihmisiä.

Pidä juhlat olohuoneessasi ja katso, millä tavalla vieraat järjestelevät tuolit istuutuessaan. Kun he ovat lähteneet, sinulla on valmiina huoneen uusi järjestys. Näin sanoo suunnittelija Mario Buatta Beautiful Southern HOMES -lehdessä, jonka ostin lentokentältä taannoisella Yhdysvaltain-matkallani. Lehden kodit vievät minut syvään etelään Teksasiin, Floridaan ja New Orleansiin.

Tajuan, kuinka kulttuurisesti sidottu paikka koti on. Huoneet näyttävät paljon runsaammilta kuin meillä. Meitä sitovat sanattomat säännöt, joista on vaikea rimpuilla irti, niin hassulta kuin se kuulostaakin. Etelän kodit näyttävät kutsuvilta ja kodikkailta. Niissä on pehmeyttä, joka saa ne näyttämään ystävällisiltä.

Etelän koti on kuin Southern Lady: elegantti ja hienostunut. En ole pitkään aikaan kuullut näitä adjektiiveja suomalaisista kodeista. Tai: hienostunut on meillä sama kuin vähäeleinen.

Yksi asukas opettaa, että Southern Lady sisustaa kotinsa kuten sisustaisi vaatehuoneensa. Hänen kodissaan on pilareita, marmoria, peilejä ja valtavasti kukkia. ”On ok pitää yksi seinä tyhjänä”.

”Osta vain parasta, niin itket vain kerran.”

Syvän etelän asukkaat pitävät kattoa viidentenä seinänä. Kaikki katsovat kattoa, he sanovat. Panosta siihen. Se tuntuu loogiselta. Katoissa on maalauksia ja palkkeja tai sitten ne on maalattu muulla kuin valkoisella, usein harmaalla. Miksi meillä on aina maalarinvalkoista?

Alan päästä tunnelmaan. Minustakin makuuhuone, jossa on kokolattiamatto, lämmin valaistus – ja tietenkin huonepalvelu – kuulostaa tavoittelemisen arvoiselta. Sitä paitsi, tiedättekö mitä etelävaltioiden sisustajat ajattelevat rahasta? Sisustussuunnittelija Miles Reddin sanoin: ”Osta vain parasta, niin itket vain kerran.”

Koti sisustetaan niin, että vieraat viihtyvät siellä. Amerikkalaiset toistavat sanoja viihdyttävä ja kutsuva. He eivät tarkoita sillä tyhjyyttä.

Tuntuu kuitenkin tutulta, kun eräs asukas paljastaa oman näkemyksensä täydellisestä luksuksesta: ”Läpiveto.”

Lopuksi saamme synninpäästön. On vain hyvä, jos kotona on tavaroita, joita ei olisi ikinä pitänyt hankkia mutta joista ei kuitenkaan raaski luopua – kuten vaikka isoäidiltä peritty vääränlainen astiasto.

”Ne tuovat kotiisi tuulahduksen totuutta, eikä kotisi näytä jonkun toisen sisustamalta.”

Toimittaja Hanna Jensen yrittää sisustaa, mutta ei tahdo onnistua.
Hanna Jensenin kolumni on julkaistu Glorian Kodissa 4/2017.