Kasviekologian professorin, Anna-Liisa Laineen tutkimus voi auttaa selättämään maailman ruokakriisejä. Usko omaan intuitioon on johtanut tieteellisiin läpimurtoihin. Hän haluaa lisää naisia huipulle alalla kuin alalla.

Urallaan poikkeuksellisen itsenäinen ja rohkea. Näin on Anna-Liisa Lainetta, 40, luonnehdittu, kun hän on napsinut jo nuoresta pitäen merkittäviä tunnustuksia tiedemaailmassa. Luonnonkasvien sienitauteja tutkiva Anna-Liisa on muun muassa selvittänyt kasvitaudin perimän ja osoittanut kokeellisesti, kuinka nopeasti kasvista tulee sille vastustuskykyinen.

Käytännössä hänen tutkimuksensa voi auttaa selättämään maailman ruokakriisejä. Kasvitaudit nimittäin aiheuttavat valtavia satotappioita. Suomessa sadosta tuhoutuu vuosittain noin kymmenen prosenttia, kehitysmaissa lähes 40. Ei mikään vähäpätöinen pulma, mutta Anna-Liisalla on sen ratkaisemiseen tarvittavaa päättäväisyyttä. ”Ryhmänjohtajana minulla ei ole yhtään toleranssia löysäilylle.” Työ on tuntunut niin merkitykselliseltä, ettei Anna-Liisa ole malttanut jäädä edes äitiyslomille.

Ura

Tutkin luonnonkasvien sienitauteja ja niiden evoluutiota. Etsin vastausta siihen, miksi jotkut yksilöt sairastuvat ja toiset eivät. Yritän oppia tuntemaan tautien evoluution, tunnistamaan sen, mitä tapahtuu geneettisesti tautien infektiokyvyn muuttuessa. Olen myös kehittänyt tutkimusryhmäni kanssa työkaluja tautien tutkimiseen, muun muassa kryojäädytysmenetelmän, jonka avulla tautikantoja voidaan pakastaa ja herättää henkiin.

Olen koulutukseltani biologi, mutta yhdistelen tutkimuksessani genetiikkaa, epidemiologiaa, kasvipatologiaa, ekologiaa ja evoluutiobiologiaa. Kiinnostuin heti opintojeni alussa lajien välisistä vuorovaikutussuhteista, erityisesti lois–isäntä-suhteista, joihin tauditkin kuuluvat. On kiehtovaa, miten toista hyödyttävä, mutta toiselle jopa kuolemaksi koituva vuorovaikutussuhde, voi olla niin laajalle levinnyt elämänmuoto.

Sivupolut

Kiinnostuin alastani vahingossa. Lukion alussa ajattelin lähteväni lukemaan kirjallisuutta, sillä olen aina ollut lukutoukka. Kun olin 16, muutimme äitini työn takia Kuopiosta vuodeksi Pohjois-Carolinaan Yhdysvaltoihin. Paikallisessa lukiossa opiskeltiin asioita, jotka olin opetellut jo pari vuotta aiemmin, joten sain kuuntelijaoppilaan statuksen yliopistoon. Otin kaikki mahdolliset kirjallisuuden kurssit Shakespearesta modernismiin, ja kuukauden kuluttua tiesin, etten haluakaan kirjallisuuden opiskelijaksi. En pitänyt tekstin akateemisesta analysoimisesta, mutta opin tekemään töitä.

Aiemmin olin pärjännyt koulussa vasemmalla kädellä, mutta se ei enää toiminut, kun olin nuorin kaikista ja työskentelin vieraalla kielellä. Opiskelemisen oppimisesta oli kuitenkin valtavasti hyötyä, kun menin myöhemmin yliopistoon lukemaan biologiaa.

Vapaus

Tieteen teossa on nykyään paljon vähemmän vapausasteita kuin ennen. Aiemmin väitöskirjaa tehtiin viidestä kuuteen vuotta, mutta nykyään sen pitää olla valmis kolmessa, neljässä vuodessa.

Kun itse sain rahoituksen väitöskirjaani varten, minulle annettiin täysin vapaat kädet tehdä, mitä haluan. Minulla oli vahva intuitio siitä, mitä minun pitää tutkia, vaikka sitä ei ollut koskaan aiemmin tehty. Kun tarvitsin työssäni menetelmiä, jotka eivät olleet Suomessa käytössä, menin ulkomaisiin laboratorioihin opettelemaan niitä. Vapaus tuotti tulosta, ja sain Suomen Akatemialta palkinnon tieteellisestä rohkeudesta.

Kansainvälisyys

Suomi on niin pieni maa, että huippututkimusta tehdään pääosin ulkomailla. Aktiivinen osallistuminen kansainvälisen tiedeyhteisön keskusteluun on todella tärkeää, jos haluaa huipulle. Kontaktit korkeissa asemissa oleviin ihmisiin voivat olla uran kannalta ratkaisevia, sillä tiedemaailma toimii pitkälti kutsujen kautta: tutkijoita kutsutaan arvioimaan artikkeli tiedelehteen, puhujaksi alan johtavaan kongressiin tai kirjoittamaan tärkeään julkaisuun.

Itse sain hyödyllisiä kontakteja varsinkin post doc -tutkijana Kalifornian yliopistossa ja Australian valtion tutkimuslaitoksessa CSIRO:ssa Canberrassa. On ihan eri asia tavata ihmisiä lyhyesti seminaareissa kuin tehdä heidän kanssaan päivittäin töitä laboratoriossa.

Luonto

Nautin työssäni siitä, että saan olla kosketuksissa luontoon. Kaliforniassa tutkimusasemamme oli Santa Ynez Valleyssa vehreällä kukkulalla sijaitseva vanha ranch. Alue oli kumpuilevaa, harvaanasuttua seutua, jossa oli ikivanhoja tammipuita, punapuumetsiä, villiä luontoa ja pieniä, vauraita kyliä – ja tv-tähti Ellen DeGeneres lähinaapurinamme.

Kenttätutkimusjaksoilla asuin asuntovaunussa ja tutkin perhoslajeja, jotka olivat aktiivisia päivisin kello 10–15. Kun päivän tutkimus oli kolmelta tehty, lähdimme kollegoideni kanssa tutustumaan naapuruston viinitiloihin. Suomessa vietän joka kesä aikaa Ahvenanmaalla, jonka niityillä tutkimuskohteeni heinäratamo ja härmäsieni elävät.

Lasikatto

Pitkään ajattelin, ettei naisena tiedemaailmassa etenemisessä ole mitään esteitä. Minulla oli aina ollut sellainen olo, että maailma on avoin ja täynnä mahdollisuuksia. Sitten sain For Women in Science -palkinnon ja minua haastateltiin tv-uutisiin. Missäs ne kaikki naisprofessorit ovat, haastattelija kysyi minulta. En osannut vastata mitään. Perehdyttyäni Pohjoismaisiin tilastoihin huomasin, että vain joka viides professori on nainen, vaikka yliopistossa aloittavista hieman yli puolet on naisopiskelijoita. Miehet ja naiset tekevät kuitenkin suurin piirtein saman verran väitöksiä. Sen ymmärtäminen oli minulle havahtumisen paikka.

Esikuvat

Feminismi koetaan kauhean negatiivisena sanana, vaikka kaikille pitäisi olla itsestään selvää, että kyse on naisten ja miesten tasa-arvosta. Feminismiä tarvitaan, sillä naiset puuttuvat edelleenkin huipulta alalla kuin alalla. Naiset eivät välttämättä osaa visioida itseään johtoasemiin, jos eivät näe ympärillään ketään, johon samastua. Yksi omista esikuvistani on ollut maailman johtaviin geenitutkijoihin kuulunut, professori ja akateemikko Leena Palotie.

Eniten minuun on kuitenkin vaikuttanut tutkijaäitini, Kuopion yliopiston professori, joka on koulutukseltaan hammaslääkäri. Hänen esimerkkinsä takia tutkijaksi ryhtyminen tuntui alusta saakka itsestäänselvyydeltä. Minulla on hyvä itseluottamus, joka pohjautuu kotoa saamaani turvaan. Minua on rohkaistu kokeilemaan erilaisia asioita ja muistutettu, ettei aina tarvitse onnistua.

Roolit

Miesten ja naisten roolit työelämässä ovat tiukassa. Kokouksia varten naiset keittävät kahvin ja miehet hoitavat powerpointin, vaikka tehtävät eivät ole millään lailla sukupuolisidonnaisia. Itse olen pyrkinyt aktiivisesti muuttamaan tällaisia käytäntöjä. Tutkimusryhmässäni vastuu esimerkiksi kollegojen lahjojen tai juhlien tarjoiluiden hankkimisesta kiertää ihmisten välillä. Vauvalahjaa ei mene automaattisesti ostamaan tutkimusryhmän nuorin nainen.

Olen myös kouluttanut lapsia Tiede tulee tarhaan -konseptin avulla. Olemme kutsuneet päiväkotiryhmiä yliopistolle tekemään tieteellisiä kokeita ja tutustumaan siihen, miltä tutkijat näyttävät. Lasten mielikuvia parrakkaista tiedemiehistä on hyvä ravistella.

Äitiys

Kun perustin perheen, olin tutkimusryhmäni johtaja. En voinut laittaa sähköpostiini poissaoloilmoitusta kolmeksi vuodeksi, sillä olin vastuussa nuorista, mahtavista tutkijoista. Kummankaan lapseni kohdalla en ole pitänyt varsinaista äitiyslomaa. Työnteko perhevapailla tuntui luontevalta – hoidin vain hommat niissä raameissa, joissa se oli mahdollista. Varsinkin kuopukseni vauva-aika oli seesteistä ja tuotteliasta. Kirjoitin, kun vauva nukkui kolmen tunnin päiväunet, ja kerran viikossa kävin tapaamassa tutkimusryhmääni.

Luomisen tarve nähdään naisen kohdalla usein kovin negatiivisessa valossa. Minulla tuo tarve on kova, ja uskon perheenikin olevan onnellisempi, kun olen voinut kanavoida energiaani muuallekin kuin kotiin. Jos vastuu lapsesta uskallettaisiin jakaa äidin ja isän kesken jo melko aikaisessa vaiheessa, perheetkin voisivat paremmin. Mieheni hoiti kuopustamme vuoden kotona, kun työskentelin tutkijana Australiassa.

Luonne

Innostun uusista ideoista ja ajatuksista nopeasti ja paljon. Se on tutkijalle haastava luonteenpiirre, sillä tutkimus on kauhean hidasta. Ideasta julkaisuun menee helposti viisikin vuotta. Olen myös aika int-rovertti, ja tyypillinen tapani ratkaista asioita on pohtia niitä itse. Voin olla poissaoleva, kun mietin päässäni miljoonia eri ratkaisuja. Kotona olen samanlainen, ja läheiseni kokevat sen joskus rasittavaksi.

Olen myös vähän hömelö, hajamielinen professori, mutta toisaalta se auttaa keskittymään. Pää täyttyy helposti kaikesta pienestä sälästä, mutta olen hyvä tyhjentämään pääni ja keskittymään olennaiseen. Vielä opiskeluaikoinani en voinut lukea edes kirjaston lukusalissa, sillä häiriinnyin niin helposti. Nyt teen töitä vaikka lentokoneessa tai tennishallilla odottaessani lapsia harjoituksista.

Harrastukset

Kun olin nuori, luin monta kirjaa viikossa. Lasteni vauvavaiheessa lukeminen jäi, mutta nyt se on taas ykkösharrastukseni. Luen sekä romaaneja että populaaria tiedekirjallisuutta. Tykkään myös juoksemisesta, mutta en ole asettanut itselleni mitään hurjia tavoitteita. Sain juoksemisesta rutiinin, kun päätin, että 15 minuutin lenkkikin riittää.”

Juttu on julkaistu alun perin heinäkuun 2015 Gloriassa.

Kuka?

Anna-Liisa Laine, 40

* Kasviekologian professori Helsingin yliopistossa.

* Johtaa 12 hengen tutkimusryhmää, joka on mukana Suomen Akatemian huippuyksikössä.

* Valittiin huhtikuussa 2015 Helsingin yliopiston Vuoden dosentiksi.

* Palkittu L’Oréalin ja UNESCOn For Women in Science -kannustuspalkinnolla.

* Perheeseen kuuluvat puoliso ja kaksi lasta.

Neljä vuotta sitten suosikkinäyttelijä Mikko Leppilampi tunsi olevansa kuopassa, josta ei pääse pois muuten kuin panemalla elämän uusiksi. Hän kertoo Gloriassa, mitä muutoksen vuodet toivat tullessaan.

”Vaihtoehtoja oli kaksi. Joko muutan elämääni tai katkeroidun” Mikko kuvailee neljän vuoden takaista päätöstä. Suosikkinäyttelijä oli ehtinyt valloittaa niin suomalaiset tv-ruudut kuin valkokankaatkin, mutta myös erota vaimostaan Emilia Vuorisalmesta ja epäonnistua Amerikan-valloituksessaan.

Siksi hän päätti listata paperille asiat, joihin halusi muutosta. Paperille muodostui kuva fyysisesti hyväkuntoisesta miehestä, joka ei juo alkoholia ja keskittyy paremmin töihinsä ja läheisiinsä.

Sitten Mikko rupesi pyrkimään tavoitteitaan kohti. Alkoi matka, jota hän kutsuu nyt välitilinpäätökseksi.

Vuorikiipeilijän matka

Ulkoisesti muutos on helpointa huomata. Mikko on aloittanut tavoitteellisen treenaamisen, jota on voinut seurata hänen Instagram-tilillään tunnisteella #fitforfifty. Puku on nykyisin kokoa 48, kun se ennen oli 52.

”Aloin nähdä ympärilläni hetkiä, joita ryhdyin kutsumaan onnellisuushetkiksi.”

Tärkeimmät muutokset ovat kuitenkin henkisiä.

”Aloin nähdä ympärilläni hetkiä, joita ryhdyin kutsumaan onnellisuushetkiksi.”

Kun tällainen tunne tuli, Mikko sulki silmänsä ja laski kymmeneen.

”Halusin muistaa, että hyviäkin asioita tapahtuu. Tapanani on vain ollut aina painaa suvannot paremmin mieleeni”, hän pohtii.  

Muutos on näkynyt myös työasioissa. Helmikuussa Mikko julkaisi musiikkia ensimmäistä kertaa kahteentoista vuoteen.

Sinkkuelämää

Yksi muutoksen merkeistä on myös se, että Mikko on sinkku, ja haluaa tällä hetkellä ollakin. Alkuvuodesta hän erosi malli-stylisti Maryam Razavista, ja keväällä hänen uutisoitiin viihtyvän Sofia-nimisen ruotsalaisnaisen kanssa, mutta Mikon mukaan kyseessä on läheinen ystävä vuosien takaa.

”Tällä hetkellä en tahdo parisuhteeseen. En tunne olevani valmis.”

”Vietämme aikaa yhdessä, koska ystäväni haluaa laajentaa matkailubisnestään mahdollisesti myös Helsinkiin.”

”Tällä hetkellä en tahdo parisuhteeseen. En tunne olevani valmis. Tärkeintä on oppia olemaan yksin. Vasta, kun osaan sen, voin jatkaa”, hän sanoo.  

 

Mitä uutta elämänmuutos on Mikon elämään tuonut? Mitä hän pohtii roolistaan isänä, entä uransa tulevaisuudesta? Mitkä ovat hänen tärkeimmät toiveensa tulevaisuudesta? Lue Mikon haastattelu 2.8. ilmestyneessä elokuun Gloriasta.

Teininä käsitykseni työelämästä perustui amerikkalaisiin tv-sarjoihin. Tapitin Kate ja Allie -komediaa huoneessani ja haaveilin eläväni New Yorkissa, jossa pitäisin appelsiinimehua jääkaapissa lasikannussa ja rullaluistelisin töihin ylisuuressa ruutujakussa niin kuin Kate eli Susan Saint James teki.

Todellisuus ensimmäisessä kesätyöpaikassani Kannuksen Säästöpankissa oli hivenen toinen. En rullaluistellut vaan pyöräilin hiljaista kylänraittia töihin. Mietin silti tarkkaan miten pukeudun. Eräs asuista oli ehtaa Saint Jamesia – ruskea, tuhdisti olkatopattu Malli-Marin pitkä jakku, 501-levikset ja ruskeat ballerinat. New York -asukokonaisuus ylläni siivoilin varastoja ja tein muita rutiinityötehtäviä intoa täynnä.

”Enää en jaksa ihan yhtä tarkkaan miettiä asukokonaisuuksiani kuin jaksoin 16-vuotiaana.”

Muodit vaihtuivat, ura urkeni. Siivosin hotellihuoneita, vietin au pair -vuoden Sveitsissä, pääsin yliopistoon, hoidin opintojen ohessa lapsia (hälsningar till Maria och Wava), työskentelin toimistosihteerinä. Jokainen on duuni on ollut tärkeä, ja huonoistakin olen oppinut nöyryyttä ja omatoimisuutta. Kaikkein paras työ on kuitenkin tämä nykyinen Glorian päätoimittajana. Jokaiseen työpäivääni kuuluu muotia, kauneutta ja ihanaa elämää, saan työskennellä hienon tiimin kanssa ja lehdellämme on fiksut, palautetta antavat lukijat.

Ensimmäisestä työkesästäni pankissa on kulunut 30 vuotta. Edelleen pyöräilen töihin lämpimillä säillä, mutta enää en jaksa ihan yhtä tarkkaan miettiä asukokonaisuuksiani kuin jaksoin 16-vuotiaana. Tämän numeron Tukholman muotijutustamme (s. 46) inspiroituneena aion kylläkin hankkia syksyksi Hopen raitamekon.

Hienoa töihinpaluuta!

Ps. Muistathan tulla katsastamaan syksyn muotitarjontaa Gloria Fashion Show'hun 1.9.

saila-mari.kohtala@sanoma.com