Kasviekologian professorin, Anna-Liisa Laineen tutkimus voi auttaa selättämään maailman ruokakriisejä. Usko omaan intuitioon on johtanut tieteellisiin läpimurtoihin. Hän haluaa lisää naisia huipulle alalla kuin alalla.

Urallaan poikkeuksellisen itsenäinen ja rohkea. Näin on Anna-Liisa Lainetta, 40, luonnehdittu, kun hän on napsinut jo nuoresta pitäen merkittäviä tunnustuksia tiedemaailmassa. Luonnonkasvien sienitauteja tutkiva Anna-Liisa on muun muassa selvittänyt kasvitaudin perimän ja osoittanut kokeellisesti, kuinka nopeasti kasvista tulee sille vastustuskykyinen.

Käytännössä hänen tutkimuksensa voi auttaa selättämään maailman ruokakriisejä. Kasvitaudit nimittäin aiheuttavat valtavia satotappioita. Suomessa sadosta tuhoutuu vuosittain noin kymmenen prosenttia, kehitysmaissa lähes 40. Ei mikään vähäpätöinen pulma, mutta Anna-Liisalla on sen ratkaisemiseen tarvittavaa päättäväisyyttä. ”Ryhmänjohtajana minulla ei ole yhtään toleranssia löysäilylle.” Työ on tuntunut niin merkitykselliseltä, ettei Anna-Liisa ole malttanut jäädä edes äitiyslomille.

Ura

Tutkin luonnonkasvien sienitauteja ja niiden evoluutiota. Etsin vastausta siihen, miksi jotkut yksilöt sairastuvat ja toiset eivät. Yritän oppia tuntemaan tautien evoluution, tunnistamaan sen, mitä tapahtuu geneettisesti tautien infektiokyvyn muuttuessa. Olen myös kehittänyt tutkimusryhmäni kanssa työkaluja tautien tutkimiseen, muun muassa kryojäädytysmenetelmän, jonka avulla tautikantoja voidaan pakastaa ja herättää henkiin.

Olen koulutukseltani biologi, mutta yhdistelen tutkimuksessani genetiikkaa, epidemiologiaa, kasvipatologiaa, ekologiaa ja evoluutiobiologiaa. Kiinnostuin heti opintojeni alussa lajien välisistä vuorovaikutussuhteista, erityisesti lois–isäntä-suhteista, joihin tauditkin kuuluvat. On kiehtovaa, miten toista hyödyttävä, mutta toiselle jopa kuolemaksi koituva vuorovaikutussuhde, voi olla niin laajalle levinnyt elämänmuoto.

Sivupolut

Kiinnostuin alastani vahingossa. Lukion alussa ajattelin lähteväni lukemaan kirjallisuutta, sillä olen aina ollut lukutoukka. Kun olin 16, muutimme äitini työn takia Kuopiosta vuodeksi Pohjois-Carolinaan Yhdysvaltoihin. Paikallisessa lukiossa opiskeltiin asioita, jotka olin opetellut jo pari vuotta aiemmin, joten sain kuuntelijaoppilaan statuksen yliopistoon. Otin kaikki mahdolliset kirjallisuuden kurssit Shakespearesta modernismiin, ja kuukauden kuluttua tiesin, etten haluakaan kirjallisuuden opiskelijaksi. En pitänyt tekstin akateemisesta analysoimisesta, mutta opin tekemään töitä.

Aiemmin olin pärjännyt koulussa vasemmalla kädellä, mutta se ei enää toiminut, kun olin nuorin kaikista ja työskentelin vieraalla kielellä. Opiskelemisen oppimisesta oli kuitenkin valtavasti hyötyä, kun menin myöhemmin yliopistoon lukemaan biologiaa.

Vapaus

Tieteen teossa on nykyään paljon vähemmän vapausasteita kuin ennen. Aiemmin väitöskirjaa tehtiin viidestä kuuteen vuotta, mutta nykyään sen pitää olla valmis kolmessa, neljässä vuodessa.

Kun itse sain rahoituksen väitöskirjaani varten, minulle annettiin täysin vapaat kädet tehdä, mitä haluan. Minulla oli vahva intuitio siitä, mitä minun pitää tutkia, vaikka sitä ei ollut koskaan aiemmin tehty. Kun tarvitsin työssäni menetelmiä, jotka eivät olleet Suomessa käytössä, menin ulkomaisiin laboratorioihin opettelemaan niitä. Vapaus tuotti tulosta, ja sain Suomen Akatemialta palkinnon tieteellisestä rohkeudesta.

Kansainvälisyys

Suomi on niin pieni maa, että huippututkimusta tehdään pääosin ulkomailla. Aktiivinen osallistuminen kansainvälisen tiedeyhteisön keskusteluun on todella tärkeää, jos haluaa huipulle. Kontaktit korkeissa asemissa oleviin ihmisiin voivat olla uran kannalta ratkaisevia, sillä tiedemaailma toimii pitkälti kutsujen kautta: tutkijoita kutsutaan arvioimaan artikkeli tiedelehteen, puhujaksi alan johtavaan kongressiin tai kirjoittamaan tärkeään julkaisuun.

Itse sain hyödyllisiä kontakteja varsinkin post doc -tutkijana Kalifornian yliopistossa ja Australian valtion tutkimuslaitoksessa CSIRO:ssa Canberrassa. On ihan eri asia tavata ihmisiä lyhyesti seminaareissa kuin tehdä heidän kanssaan päivittäin töitä laboratoriossa.

Luonto

Nautin työssäni siitä, että saan olla kosketuksissa luontoon. Kaliforniassa tutkimusasemamme oli Santa Ynez Valleyssa vehreällä kukkulalla sijaitseva vanha ranch. Alue oli kumpuilevaa, harvaanasuttua seutua, jossa oli ikivanhoja tammipuita, punapuumetsiä, villiä luontoa ja pieniä, vauraita kyliä – ja tv-tähti Ellen DeGeneres lähinaapurinamme.

Kenttätutkimusjaksoilla asuin asuntovaunussa ja tutkin perhoslajeja, jotka olivat aktiivisia päivisin kello 10–15. Kun päivän tutkimus oli kolmelta tehty, lähdimme kollegoideni kanssa tutustumaan naapuruston viinitiloihin. Suomessa vietän joka kesä aikaa Ahvenanmaalla, jonka niityillä tutkimuskohteeni heinäratamo ja härmäsieni elävät.

Lasikatto

Pitkään ajattelin, ettei naisena tiedemaailmassa etenemisessä ole mitään esteitä. Minulla oli aina ollut sellainen olo, että maailma on avoin ja täynnä mahdollisuuksia. Sitten sain For Women in Science -palkinnon ja minua haastateltiin tv-uutisiin. Missäs ne kaikki naisprofessorit ovat, haastattelija kysyi minulta. En osannut vastata mitään. Perehdyttyäni Pohjoismaisiin tilastoihin huomasin, että vain joka viides professori on nainen, vaikka yliopistossa aloittavista hieman yli puolet on naisopiskelijoita. Miehet ja naiset tekevät kuitenkin suurin piirtein saman verran väitöksiä. Sen ymmärtäminen oli minulle havahtumisen paikka.

Esikuvat

Feminismi koetaan kauhean negatiivisena sanana, vaikka kaikille pitäisi olla itsestään selvää, että kyse on naisten ja miesten tasa-arvosta. Feminismiä tarvitaan, sillä naiset puuttuvat edelleenkin huipulta alalla kuin alalla. Naiset eivät välttämättä osaa visioida itseään johtoasemiin, jos eivät näe ympärillään ketään, johon samastua. Yksi omista esikuvistani on ollut maailman johtaviin geenitutkijoihin kuulunut, professori ja akateemikko Leena Palotie.

Eniten minuun on kuitenkin vaikuttanut tutkijaäitini, Kuopion yliopiston professori, joka on koulutukseltaan hammaslääkäri. Hänen esimerkkinsä takia tutkijaksi ryhtyminen tuntui alusta saakka itsestäänselvyydeltä. Minulla on hyvä itseluottamus, joka pohjautuu kotoa saamaani turvaan. Minua on rohkaistu kokeilemaan erilaisia asioita ja muistutettu, ettei aina tarvitse onnistua.

Roolit

Miesten ja naisten roolit työelämässä ovat tiukassa. Kokouksia varten naiset keittävät kahvin ja miehet hoitavat powerpointin, vaikka tehtävät eivät ole millään lailla sukupuolisidonnaisia. Itse olen pyrkinyt aktiivisesti muuttamaan tällaisia käytäntöjä. Tutkimusryhmässäni vastuu esimerkiksi kollegojen lahjojen tai juhlien tarjoiluiden hankkimisesta kiertää ihmisten välillä. Vauvalahjaa ei mene automaattisesti ostamaan tutkimusryhmän nuorin nainen.

Olen myös kouluttanut lapsia Tiede tulee tarhaan -konseptin avulla. Olemme kutsuneet päiväkotiryhmiä yliopistolle tekemään tieteellisiä kokeita ja tutustumaan siihen, miltä tutkijat näyttävät. Lasten mielikuvia parrakkaista tiedemiehistä on hyvä ravistella.

Äitiys

Kun perustin perheen, olin tutkimusryhmäni johtaja. En voinut laittaa sähköpostiini poissaoloilmoitusta kolmeksi vuodeksi, sillä olin vastuussa nuorista, mahtavista tutkijoista. Kummankaan lapseni kohdalla en ole pitänyt varsinaista äitiyslomaa. Työnteko perhevapailla tuntui luontevalta – hoidin vain hommat niissä raameissa, joissa se oli mahdollista. Varsinkin kuopukseni vauva-aika oli seesteistä ja tuotteliasta. Kirjoitin, kun vauva nukkui kolmen tunnin päiväunet, ja kerran viikossa kävin tapaamassa tutkimusryhmääni.

Luomisen tarve nähdään naisen kohdalla usein kovin negatiivisessa valossa. Minulla tuo tarve on kova, ja uskon perheenikin olevan onnellisempi, kun olen voinut kanavoida energiaani muuallekin kuin kotiin. Jos vastuu lapsesta uskallettaisiin jakaa äidin ja isän kesken jo melko aikaisessa vaiheessa, perheetkin voisivat paremmin. Mieheni hoiti kuopustamme vuoden kotona, kun työskentelin tutkijana Australiassa.

Luonne

Innostun uusista ideoista ja ajatuksista nopeasti ja paljon. Se on tutkijalle haastava luonteenpiirre, sillä tutkimus on kauhean hidasta. Ideasta julkaisuun menee helposti viisikin vuotta. Olen myös aika int-rovertti, ja tyypillinen tapani ratkaista asioita on pohtia niitä itse. Voin olla poissaoleva, kun mietin päässäni miljoonia eri ratkaisuja. Kotona olen samanlainen, ja läheiseni kokevat sen joskus rasittavaksi.

Olen myös vähän hömelö, hajamielinen professori, mutta toisaalta se auttaa keskittymään. Pää täyttyy helposti kaikesta pienestä sälästä, mutta olen hyvä tyhjentämään pääni ja keskittymään olennaiseen. Vielä opiskeluaikoinani en voinut lukea edes kirjaston lukusalissa, sillä häiriinnyin niin helposti. Nyt teen töitä vaikka lentokoneessa tai tennishallilla odottaessani lapsia harjoituksista.

Harrastukset

Kun olin nuori, luin monta kirjaa viikossa. Lasteni vauvavaiheessa lukeminen jäi, mutta nyt se on taas ykkösharrastukseni. Luen sekä romaaneja että populaaria tiedekirjallisuutta. Tykkään myös juoksemisesta, mutta en ole asettanut itselleni mitään hurjia tavoitteita. Sain juoksemisesta rutiinin, kun päätin, että 15 minuutin lenkkikin riittää.”

Juttu on julkaistu alun perin heinäkuun 2015 Gloriassa.

Kuka?

Anna-Liisa Laine, 40

* Kasviekologian professori Helsingin yliopistossa.

* Johtaa 12 hengen tutkimusryhmää, joka on mukana Suomen Akatemian huippuyksikössä.

* Valittiin huhtikuussa 2015 Helsingin yliopiston Vuoden dosentiksi.

* Palkittu L’Oréalin ja UNESCOn For Women in Science -kannustuspalkinnolla.

* Perheeseen kuuluvat puoliso ja kaksi lasta.

Ammattihumoristi Paula Noronen on naurattanut ihmisiä jo vuosikymmeniä, vaikka tunnustautuu ujoksi. Se on hyvä, sillä juuri vähän sivusta näkee asioiden huvittavat puolet.

 

Mene katsomaan uusi Batman-elokuva ja tee siitä arvio.

Sen työtehtävän vuonna 1996 joensuulaisessa paikallisradio Rexissä Paula Noronen, 43, muistaa hyvin.

Parikymppinen Noronen oli muuttanut Joensuuhun päähänpistosta: miksei kokeilisi asua kaupungissa, jossa ei tunne ketään. Paikallisradioon hän oli päätynyt kävelemällä kadulta sisään ja kysymällä työpaikkaa.

Noronen tajusi, että huumori saattaakin olla asia, jonka hän osaa.

"Tein Batman-arviosta kolumnimuotoisen, ja kun se oli valmis, radion legendaarinen toimittaja Alpo Kettunen kuunteli sen. Hän jätti nauhan päälle post it -lapun, jossa oli hymynaama ja siinä luki, että hyvä, tämä oli hauska. Silloin ajattelin, että ahaa, tässä oli jotakin, joka nauratti!"

Noronen tajusi, että huumori saattaakin olla asia, jonka hän osaa.

Onneksi tajusi, sillä nykyään kirjailija, radiojuontaja, käsikirjoittaja ja tv-panelisti Noronen on yksi Suomen johtavista huumorin tekijöistä. Hän on vakiokasvo Nelosen Hyvissä ja huonoissa uutisissa sekä TV2:n Villissä kortissa. Hänen YleX:ää edeltävälle nuorisokanavalle Radiomafialle luomansa hahmo, Räkkärimarketin kassa, korsolainen Tarja Kulho, on legendaarinen. Ylen nuortenohjelmissa seikkailivat Norosen ideoimat Sartsa ja Timppa, jossa Timppana oli nykyään omasta muotimerkistään tunnettu Samu-Jussi Koski.

Ja hänen nykyinen päätyönsä, alakoulu-ikäisille suunnattu Supermarsu-kirjasarjansa, on myös niin hauska, että Norosen aikuiset tuttavat välillä hämmästelevät sitä ääneen.

”Vaikka olisihan se paljon oudompaa, jos kirjoissani ei olisi huumoria”, Noronen hämmästelee takaisin.

Ensimmäinen, Joona Tenan ohjaama Supermarsu-elokuva tulee ensi-iltaan 26. tammikuuta.

Mutta ennen kuin Paula Norosesta tuli julkisesti hauska, hän kirjaimellisesti hiiviskeli seiniä pitkin.

”Näin Radiomafian tuottaja minulle myöhemmin kertoi, kun menin sinne harjoitteluun. Olin kamalan ujo, ja siellä olivat töissä esimerkiksi Olga Ketonen, Ari Peltonen, Jusu Lounela ja Kristiina Tolkki, joita rakastin, ihailin ja jumaloin.”

Ja hiiviskelisi Noronen mielellään vieläkin, vaikka onkin jo paljon tottuneempi esiintymään.

 

”On otettava jotakin syötävää, että jaksan puhua itsestäni”, Noronen huokaa puoliksi vitsillä, mutta myös puoliksi tosissaan ja koluaa kahvilan tiskistä croissantin ja jaffan.

Paula Noronen kasvoi Järvenpäässä. Kun hän oli neljävuotias, nelihenkinen perhe (Paula, isä, äiti ja isosisko) muutti kerrostaloalueelta omakotitaloalueelle muutaman kilometrin päähän keskustasta.

”Samalla kadulla on muuten asunut myös Päivi Lipponen, mutta hän on sen verran vanhempi, ettei me tunnettu.”

Norosen lapsuus ja nuoruus kuulostavat niin tyypillisen 80-lukulaiselta, että kertomuksen voisi painaa lähihistorian oppikirjaan.

”Ensimmäinen urahaaveeni oli perustaa Suomeen taverna.”

Omakotitaloalueella oli paljon samanikäisiä lapsia, jotka perustivat etsivätoimiston, kuten siihen aikaan kaikki lapset kaikkialla Suomessa. Etsivätoimiston toimialana oli tietysti epäillä naapuruston perheitä erinäisistä rikoksista, mutta sitkeästä vakoilusta huolimatta mitään rikoksia ei koskaan löytynyt. 1980-luvun tekninen kehitys toi taskulamppuihin värikalvoja, jolla lampun valon värin saattoi vaihtaa. Sinistä valoa kasvoihinsa loimottamalla oli palkitsevaa pelotella kavereita metsässä. 15-vuotiaana Noronen sai kesätyön Suomen Sokerin henkilöstöravintolasta ja hankki rahoilla mopon, Suzuki PV 50:n, josta isä rahoitti osan tukeakseen lapsen työintoa. Lomamatkojakin tehtiin.

”Ensimmäinen urahaaveeni oli perustaa Suomeen taverna. Olimme Rodoksella, ja katsoin siellä ihaillen vahvoja tarjoilijoita, jotka jaksoivat kantaa kaksikymmentä annosta kanaa ja ranskalaisia kerralla ja olivat samaan aikaan hauskoja ja kivoja kaikille. En ollut aiemmin nähnyt mitään sellaista.”

Lukiossa Noronen alkoi esiintyä hyvän ystävänsä Heidi Nuutilaisen kanssa. He eivät olleet missään teatterikerhossa vaan tekivät keskenään näytelmiä, joista ei kunnianhimoa puuttunut, kuten uuden version Kalevalasta.

”Pelkäsin esiintymistä aivan hirveästi, mutta jäin nopeasti koukkuun siihen tunteeseen, kun olin voittanut pelkoni.”

Esiintyminen ei edelleenkään ole Noroselle mikään nautinnon lähde. Eikä tyhjänpäiväinen puhuminen.

Vaihto-oppilaana Hollannissa Noronen oli muutaman ensimmäisen viikon huomaamattaan niin vaitonainen, että vaihtoperhe huolestui. Ihan kiva kun olet täällä, mutta voisit joskus puhuakin jotain, he sanoivat.

”Pelkäsin esiintymistä aivan hirveästi, mutta jäin nopeasti koukkuun siihen tunteeseen, kun olin voittanut pelkoni.”

”Kysyin, että mitä oikein puhuisin. Perhe ehdotti, että kerro vaikka mitä olet tänään tehnyt, että menit kouluun. Toistin sitten, että menin tänään kouluun ja ajattelin, että kai näinkin voi kommunikoida. Ajattelen yleensä edelleenkin, etteivät minun ajatukseni ja menemiseni ketään kiinnosta.”

Lukion jälkeen Järvenpäästä lähdettiin Helsinkiin. Noronen oli töissä McDonald'silla Hakaniemessä ja haki Lahteen opiskelemaan näyttämötaidetta.

”Lauloin pääsykokeessa Juha Vainion Vanhoja poikia viiksekkäitä, koska yritin olla sielukas. Eikä se mene kovin korkealta.”

Hän ei päässyt sisään, mutta pääsi sen sijaan Joensuun lähelle Niittylahden opistoon.

”Pelkäsin kuollakseni, että siellä tehdään jokin esitys ja niinhän siellä tehtiin.”

Humoristin työ ei ole ammatti, johon olisi koulutus. Polku täytyy keksiä ja luoda itse eikä se useimmiten ole sen enempää suora kuin sileäkään.

”Jos nyt neuvoisin nuorta itseäni, sanoisin, että luota intuitioosi äläkä anna takaiskujen masentaa. Et ole vääränlainen, olet vain väärässä paikassa väärään aikaan.”

Noronen on tehnyt radio-ohjelmaa, jonka nimi oli Patterin välissä Paula ja Kati. Hänen sketsihahmonsa on mennyt naimisiin Frederikin kanssa. Hän sai Ylellä toteuttaa idean, jossa puhenäyteltiin – aamuyön lähetysaikaan – koko Top Gun -elokuva suomeksi. Ideat olivat luovia ja niin kreisejä, että välillä ne karahtivat esimiesportaassa kiville. Norosen työsopimuksia jatkettiin aina muutaman kuukauden pätkä kerrallaan

”Jos nyt neuvoisin nuorta itseäni, sanoisin, että luota intuitioosi äläkä anna takaiskujen masentaa. Et ole vääränlainen, olet vain väärässä paikassa väärään aikaan.”

”Kun Yleen tulivat vuosituhannen vaihteessa amerikkalaiset konsultit tekemään radiouudistusta, sinne luotiin tiimit. Minut laitettiin aamutiimiin ja kerrottiin, että tiimissä on kaksi tähteä, jotka juontavat, ja vaikka minä en pääse lähetykseen, olen silti tiimin tärkein henkilö, sen sielu, koska tehtävänäni on ottaa vieraat vastaan ja tarjota heille kahvia.”

Ensimmäisessä radiotyöpaikassaan joensuulaisessa paikallisradiossa Noronen kävi töissä ilmaiseksi. 1990-luvun alun lamassa kehitettiin systeemi, jossa nuori meni työharjoitteluun ja siltä ajalta yhteiskunta maksoi nuorelle työmarkkinatukea, joka oli käytännössä sama kuin työttömyyspäiväraha, himpun verran korkeampi. Tukikuukausien jälkeen ani harva palkattiin oikeisiin töihin, eikä Norosellekaan löytynyt Joensuusta työpaikkaa.

Mutta radiosta tuli Norosen media. Se on täydellinen väline ihmiselle, joka haluaa esiintyä vaikka kammoksuu sitä.

”Radiossa voi esiintyä muttei tarvitse näkyä.”

Noronen haki Helsinkiin ammattikorkeakouluun medianomiopintoihin. Pääsykokeissa järjestettiin jonkinlaiset psykologiset soveltuvuustestit. Noronen jäi varasijalle.

”Minulle soitettiin sieltä, etten kuulemma kykene ryhmätyöhön. Ensin vähän ihmettelin sitä, koska mielestäni olin tehnyt ryhmissä aika paljonkin kaikkea, mutta sitten rupesin ajattelemaan, etten varmaankaan sitten kykene.”

 

Noronen on myöhemmin tehnyt töitä lukemattomissa käsikirjoittajatiimeissä ja ryhmissä. Silti 20 vuoden takainen arvio kolkuttelee välillä takaraivossa.

”Hurjaa, että luodaan lyhyen tapaamisen jälkeen niin vahva kuva ihmisestä, joka saattaa vielä ruveta uskomaan arvioon. Voi siinä jotain perää olla, mutta ihan hyvin on silti mennyt!”

Hän pääsi kuitenkin Laajasalon opiston kuuluisalle radiolinjalle, jossa on opiskellut sellaisia mediahahmoja kuten Tuomas Enbuske, Jenni Pääskysaari ja Ile Jokinen. Sieltä aukesi unelmien harjoittelupaikka, Ylen Radiomafia, missä hän tuottaja Hansku Kurkelan mukaan hiipi seinänvierustoja pitkin.

Ensimmäisenä työnään Noronen teki kymmenosaisen sarjan aiheesta värit. Hän sai istua toimituksessa yksin kopissa apunaan arkistotyöntekijä. Se oli ihanaa, juuri sellaista työtä, missä seinänvierushiiviskelijän ei tarvinnut mennä kadulle haastattelemaan ihmisiä.

”Esimerkiksi violettia käsittelin niin, että pyysin Anita Hirvosta painamaan silmäluomiaan niin kauan, että hän näkee pelkkää violettia.”

Norosen tapa tehdä radio-ohjelmaa sai hänen tuottajansa ihastuksiin, mutta esimiehiä ei niinkään.

”Ajattelin kuulemma radion ihan väärin. Itse onneksi kuulin nämä palautteet vasta paljon myöhemmin.”

Nykyään ammattilaishumoristina Noronen testauttaa tv-ohjelmiin käsikirjoittamansa vitsit tv-alalla työskentelevällä puolisollaan.

Norosen huumori on aina perustunut arkisiin havaintoihin, siihen, kun katsotaan jokapäiväisiä asioita vähän vinosta kulmasta. Nykyään ammattilaishumoristina Noronen testauttaa tv-ohjelmiin käsikirjoittamansa vitsit tv-alalla työskentelevällä puolisollaan.

”Yleisin kommentti on, että en ymmärtänyt tuota”, Noronen hekottaa.

”Sitten hän kysyy, kuinka monta näitä [vitsejä] vielä on.”

 

Katsoakseen asioita eri kulmasta on seisottava vähän eri paikassa kuin muut. Noronen kirjoitti vuonna 2015 Image-lehdessä ilmestyneessä esseessä tunteneensa itsensä aina jollakin tavalla ulkopuoliseksi. Hän käsittelee ulkopuolisuutta tekstissään pääasiassa humoristisesti, mutta kirjoittaa myös siitä, kuinka ei lapsena sopinut ahtaisiin sukupuolirooleihin, joiden varjolla hänelle puettiin päiväkodissa väkisin prinsessamekko, kun pojat saivat mennä puuverstaaseen.

Imagen essee on kirjoitettu Norosen kahdelle lapselle, ja sen pontimena on Norosta viime vuosina eniten koskettanut yhteiskunnallinen asia, tasa-arvoinen avioliittolaki. Vuonna 2015 laki oli jo eduskunnassa hyväksytty, mutta sen kaatamiseksi uudelleen oli viritelty monenlaisia kampanjoita, joissa arvosteltiin perheitä. Ne ylittivät Norosen ärsyyntymiskynnyksen.

”En voinut olla ajattelematta niitä lapsia, jotka kuulivat ja ymmärsivät, mistä niissä kampanjoissa puhuttiin.”

”Välillä minua vaivaa se, miksen osallistu enempää yhteiskunnalliseen keskusteluun somessa.”

Laki tuli voimaan tämän vuoden maaliskuussa, ja nyt Noronen itsekin on Suomen lain silmissä virallisesti naimisissa.

”Välillä minua vaivaa se, miksen osallistu enempää yhteiskunnalliseen keskusteluun somessa, ja näyttääkö se siltä, ettei minua kiinnosta. Harvoin keskustelu siellä kuitenkaan johtaa mihinkään. Itse rakastan somea. On mahtavaa katsella ihmisten lomakuvia!”

Mutta onneksi silloin ei ollut somea, kun Noronen pääsi töihin Radiomafiaan.

”Jos silloin olisi ollut sosiaalinen media ja nettikeskustelut, en olisi nyt tässä. Olisin lopettanut heti!” Noronen sanoo.

”Nykypalaute on vain muutaman näppäilyn päässä ja voi olla hyvinkin raadollista. Tarja Kulhon hahmo herätti varmasti myös negatiivisia tunteita, ja tuskin niitä olisi palautteissa säästelty. Sen hetkinen ammatillinen itsetuntoni tuskin olisi sitä kestänyt.”

Siihen aikaan eivät tosiaan shoutboxit tai twitterit laulaneet. Noroselle on esimerkiksi selvinnyt vasta vuosia myöhemmin, miten kuunneltuja Tarja Kulhot olivat. Kuuntelijamäärät ja palautteet käsiteltiin tuottajapalavereissa tekijöiden korvien ulottumattomissa.

Sitten tuli taas radiouudistus, Radiomafia muuttui YleX:ksi ja käsikirjoitettu huumori lopetettiin kanavalta. Noronen siirrettiin hetken aikaa eläneen YleQ-kanavan aamuohjelmaan, josta koko tiimi sai potkut muutaman kuukauden jälkeen.

”Makasin masentuneena Töölön yksiössäni ja ajattelin, ettei minusta ole yhtään mihinkään. Sitten Samu-Jussi soitti ja pyysi kanssaan viikoksi etelään. Lähdin ja jätin kännykän kotiin, koska kuka minua kaipaisi.”

Sillä aikaa oli kuitenkin puhelin soinut kymmeniä kertoja. Henkka Hyppönen ihmetteli vastaajassa, miten Norosta on niin kovin vaikea saada kiinni. Hän pyysi Norosta käsikirjoittamaan Krisse Show'ta.

Nykyään Noronen on taiteen kandidaatti Taideteollisen korkeakoulun tv- ja elokuvakäsikirjoituslinjalta. Käsikirjoitus-, radio- ja muita huumoritöitä on riittänyt.

Vaikka Norosen ammatillinen itsetunto on vuosien varrella vahvistunut, hän ei esimerkiksi vieläkään kutsu itseään kirjailijaksi – vaikka on julkaissut 14 kirjaa.

”En tunne olevani kirjailija. Kirjailijat ovat sellaisia... syvällisiä, tai jotain sellaista, mitä en koe itse olevani, minun on hirveän vaikeaa rinnastaa itseni heihin. Voin olla kirjailija, jos joku muu määrittelee sen.”

”En tunne olevani kirjailija. Kirjailijat ovat sellaisia... syvällisiä, tai jotain sellaista, mitä en koe itse olevani.”

Pieru. Kun keskustellaan ammattihumoristin kanssa, on yksi aihe, jota ei voi olla ottamatta puheeksi. Se on pieru.

”Kyllähän pieru nyt naurattaa!” Noronen toteaa itsestäänselvyyden.

Yleensä ammattilaista on vaikea naurattaa. Erityisesti Norosta alkaa ahdistaa, jos hänelle on valmiiksi pedattu, että joku on aivan takuulla sikahauskaa. Silloin häntä ei ainakaan naurata.

”En esimerkiksi tajua, mitä tarkoittaa, kun joku nauraa kippurassa. Mitä se on? Itse en ainakaan ole koskaan nauranut kippurassa.”

Ellei sitten kyse ole pierusta.

”Jonkin aikaa sitten televisiosta tuli dokumentti, jonka nimi oli Pierut pilaavat elämäni. Siinä oli nainen, joka kertoi, koko ajan piereskellen, miten vaikeaa on esimerkiksi suunnitella häitä, kun pelkää piereskelevänsä koko vihkiseremonian ajan. Nauroin ääneen ohjelman ensimmäiset 15 minuuttia.”

 

Norosella ei ole huumorigenressä esikuvia eikä hän ole koskaan kokenut, että naisena ja naurattajana olisi jotenkin vaikeampaa kuin huumorin kentällä työskentelevillä miehillä.

Noronen ei haaveile Hollywoodista, tietenkään. Se olisi järvenpääläiselle seinänvierustahiipijälle kauhea paikka.

”Eivät sedät ole minua koskaan dissanneet. Oma kokemukseni on, että sedät ovat olleet innoissaan, kun on monenlaisia erilaisia tekijöitä. Ja oman huomioni mukaan naiskoomikoksi kutsuminenkin on parin viimeisen vuoden ajan jos ei nyt ihan loppunut niin ainakin vähentynyt paljon. Tästä voivat kyllä stand up -koomikot olla eri mieltä.”

Noronen ei haaveile Hollywoodista, tietenkään. Se olisi järvenpääläiselle seinänvierustahiipijälle kauhea paikka.

”En kaipaa tunnettavuutta yhtään. Kaipaan vain sitä, että saisin tehdä vielä isommin ja laajemmin näitä samoja hommia, joista nyt nautin.”

Niitä ovat tv:n hassuttelupaneeliohjelmat, radio-ohjelmat, Supermarsu- ja muutkin lastenkirjat ja -leffat – sekä myös aikuisille suunnatut kirjat.

”Olen aikuisille kirjoittamista miettinyt jo jonkin aikaa. Kyllä se vielä sieltä tulee."

Kuka?

Paula Noronen, 43, kirjailija, humoristi ja tv- ja radioesiintyjä.

Valmistunut taiteen kandidaatiksi Taideteollisesta korkeakoulusta.

Tunnetaan erityisesti Hyvät ja huonot uutiset -ohjelman vakiopanelistina, Supermarsu-lastenkirjoistaan sekä sketsihahmoistaan, kuten Tarja Kulhosta, joka esiintyi vuosituhannen alussa Ylen kanavilla.

Norosen Supermarsu-kirjoista valmistuu ensimmäinen elokuva, jonka ensi-ilta on tammikuussa.

Noronen on naimisissa, ja perheessä on kaksi lasta.

Mieheni varmaan luuli, etten keksisi enää uusia syitä vaihtaa huonekalujen järjestystä. Kuinka väärässä hän olikaan.

Kun olin eräänä aamuna siivonnut kolme tuntia – jynssännyt kyykyssä kylpyhuoneen lattiaa, imuroinut lattialla maaten nojatuolin takaa, siirrellyt irtonaisia huonekaluja paikasta toiseen imurin edestä – olin valmis julistamaan: koti pitää sisustaa siivoamista ajatellen ja helpottaen!

Miksei lähipiirissäni ole tarpeeksi käytännöllisiä ihmisiä, jotka olisivat ajoissa opettaneet, ettei kotona saa olla yhtään nurkkaa, johon ei pääse imurin varren kera vääntelemättä itseään ihmeellisille mutkille?

Kävelin ympäri kotia tarkkaillen. Meillä miinoja riitti: Hankalia mattoja, joiden päällä lepää raskaita huonekaluja. Kaappeja, joiden alle imurinvarsi ei mahdu mutta jonne pölymatot asettuvat. (Kaikissa huonekaluissa pitäisi olla pyörät alla!) Tauluja seinää vasten nojaamassa niin, ettei robotti-imurista voi uneksiakaan. Oli matkalaukkuja ”sisustusesineinä”, korotettuja askelmia ja sängyn alla niin painavia säilytyslaatikoita, että niiden nostaminen aiheutti rasitusvamman. Imuroiminen pienessä makuuhuoneessa tuntui pahalta rangaistukselta.

Koti oli sisustettu järkevän siivousihmisen painajaiseksi. Vain provosoidakseen kissa oksensi lauteiden alle.

Niinpä järjestin seremoniallisen viikonlopun. Sen lisäksi, että pesimme saunan ja uunin, nostimme taulut seinälle ja siirsimme matkalaukut kellariin (projektiin kuului sivutuotteena myös vintin siivous). Nostimme seinäkoukkuihin tavarat, jotka olivat lojuneet lattialla. Koti näytti paremmalta. Siivoaminen helpottui.

Kysyimme jälleen kerran itseltämme: Miten ihmeessä juuri sellaiset asiat kotona jäävät tekemättä, joista lopulta suoriutuu parissa tunnissa, ellei jopa minuutissa.

Toimittaja Hanna Jensen yrittää sisustaa, mutta ei tahdo onnistua.
Hanna Jensenin kolumni on julkaistu Glorian Kodissa 8/2017.