Kämp Groupin tuore toimitusjohtaja Laura Tarkka on diplomi-insinööri ja sijoitusanalyytikko, entinen pankkiiri ja kolmen lapsen äiti. ”En ole ylisuorittaja, vaikka jotkut minua sellaisena pitävät.”

”Olen tällainen varkautelainen maalaistyttö”, Kämp Groupin toimitusjohtaja Laura Tarkka, 44, nauraa eikä vaikuta vähääkään sellaiselta.

Hän on johtanut joulukuun alusta Suomen tasokkaimpana pidettyä hotelliryhmää, johon kuuluvat legendaarisen Kämpin lisäksi pääkaupunkiseudun neljä Glo-hotellia, Klaus K, Haven ja Fabian ja elokuussa avattava Lilla Roberts.

”Kun ensimmäinen Glo-hotelli aikoinaan lanseerattiin, ystäväni oli markkinointijohtajana ja esiinnyin Glon mainosvideolla”, hän muistelee.

Tarkan tyylikäs habitus sopisi edelleen hotelliryhmän mainontaan: tuore toimitusjohtaja istuu tummansinisessä kotelomekossa ja Italian-matkan päivetyksessä Kämpin kristallikruunujen alla. Ensimmäisessä toimitusjohtajan pestissään terveyspuolelta hotellialalle loikanneella Tarkalla on kuitenkin paljon isommat kuviot mielessään.

”Nyt on juuri se aika, jolloin pitää ajatella uudella tavalla ja investoida.”

Kämp Group on hiljattain hankkinut lisää hotelleja ja ryhtynyt rakentamaan pitkäaikaiseen asumiseen soveltuvaa luksushuoneistokokonaisuutta entiseen elokuvateatteriin Maximiin, joka sijaitsee Kämpin toisella puolella Kluuvi-kadulla.

Hotellibisnes ei piehtaroi sen paremmissa näkymissä kuin muukaan talous. Haasteena on saada asiakkaat palaamaan hotelliin. Tarkka on toiveikas.

”Meidän pitää olla syy tulla Helsinkiin.”

Ura

Olen nyt ollut Kämp Groupin toimitusjohtajana reilut puoli vuotta ja sitä ennen vajaat puoli vuotta varatoimitusjohtajana. On kai aika harvinaista, että toimitusjohtajaksi palkataan ihminen, jolla ei ole toimitusjohtaja- eikä toimialakokemusta.

Tulin Kämpiin Diacorin talous- ja varatoimitusjohtajan paikalta ja sanoin jo rekrytointivaiheessa, etten haluaa enää talousjohtajan tehtäviin. Tein niitä jo ennen Diacoria Fazerilla, joten reaktioni Kämpille oli ensiksi ei kiitos. Sovittiin, että aloitan varatoimitusjohtajana ja siirryn toimitusjohtajaksi sitten, kun olen valmis.

Valmistuttuani tuotantotalouden diplomi-insinööriksi olin aluksi pankkiiriuralla. Sieltä siirryin Fazerille. Soitin varatoimitusjohtajalle, että voisin auttaa heitä yritysjärjestelyissä ja kasvustrategian toteuttamisessa. Mietin pitkään, että haluan työskennellä alalla, jonka ymmärrän – ja ymmärrän karkkia, suklaata, leipää ja ruokaa!

Ahkera ja onnekas

Olen aina tykännyt numeroista ja analysoimisesta. Kun hain Varkaudesta lukion jälkeen opiskelemaan, spekuloin, mihin pääsisin helposti sisään. Vaihtoehtoina olivat kauppakorkeakoulu tai teknillinen yliopisto Lappeenrannassa. Päättelin, että naiselle diplomi-insinöörin koulutus olisi hyödyllisempi, ja menin vuodeksi kokeilemaan tuotantotalouden linjalle, vaikka kauppis olikin ykkösvaihtoehto. Vuoden aikana ei tullut kertaakaan mieleen, että vaihtaisin pois. Opiskelin vuoden Ranskassakin. Myöhemmin olen opiskellut tutkinnon myös Hankenilta.

Pystyn esittämään ymmärrettävästi lukuja sellaisille ihmisille, jotka eivät ymmärrä niistä välttämättä mitään, se on lahjakkuuteni. Ystäväni sanoi kerran, että työni on vähän kuin Monopolin pelaamista oikeasti, ja olen aina tykännytkin strategisista peleistä.

Urallani olen ollut hirveän onnekas ja tehnyt paljon töitä. Tosin mieheni vinoilee, että ei tässä onnekkuudesta ole kyse vaan älyttömästä työnteosta.

Urani varrella olen joutunut miettimään, haluanko olla asiantuntija, joka on minulle helppo rooli, vai esimies. Aika harva haluaa, ja vielä harvempi on hyvä esimies.

Itse en ole varsinaisesti koskaan pyrkinyt pomoksi, mutta minulla on ollut hyviä esimiehiä, jotka ovat uskoneet minuun enemmän kuin itse olen uskonut. Eräs oma alaiseni on kuvaillut minua uudelle kollegalleen, että olen vaativa mutta oikeudenmukainen. Haluan, että ihmiset ylittävät itsensä. Epäonnistuminen ja virheet eivät ole vaarallisia, kunhan niistä ottaa opikseen.

Feminismi

Sukupuoli on varmaankin vaikuttanut uraani pelkästään positiivisesti, enkä ole koskaan kokenut mitään syrjintää. Kun olin 1990-luvulla rahoitusalalla, se oli hirveän miesvaltainen, ja oli tietysti kaikenlaisia saunailtoja, joissa en ollut mukana. En tehnyt siitä isoa asiaa. Minulla oli pienet lapset silloin, joten en olisi päässytkään saunailtoihin.

Kun olen tehnyt isoja urasiirtoja, olen soittanut kaksi vuotta nuoremmalla siskolleni Lotalle, joka on myös diplomi-insinööri, ja kysynyt, voinko tehdä näin. Sisko on hyvä ystäväni ja kolmetoista vuotta nuoremman pikkusiskoni Annin mielestä myös meistä kahdesta selvästi henkisesti kypsempi. Joskus olen miettinyt, onko neuvojen kyseleminen naisille tyypillinen piirre vai vain persoonaani liittyvä.

Olen feministi, kyllä. Se liittyy siihen, että puretaan nais-mies-asetelmaa ja nähdään, että kaikenlaisia ihmisiä tarvitaan työelämässä myös johtavissa asemissa.

Käännekohta

Vuonna 2011 aloin miettiä, mitä oikeasti haluan tehdä. Minulla oli kolme pientä lasta, iso tiimi ja paljon matkapäiviä Venäjälle, Baltiaan ja Skandinaviaan. Olin sopinut Fazerilla, että jään kesäloman jälkeen vuodeksi vuorotteluvapaalle tätä pohtimaan.

Olin ollut pari päivää lomalla, kun tuli tieto, että siskollani Lotalla on työmatkalla Brysselissä katkennut jalka. Ryhdyin järjestämään häntä sieltä Suomeen. Sitten selvisi katkeamisen syy: hänellä oli jalassaan pahanlaatuinen ja harvinainen syöpä. Lotta oli silloin 40-vuotias ja käynyt kipeän jalan takia jo useasti lääkärissä. Lääkärit lähinnä vihjailivat, että tuossa iässä alkaa kaikenlaista kremppaa tulla polviin. Hän oli ollut seuraavalla viikolla menossa magneettikuviin.

Mitkään omat synnytykset eivät tuntuneet miltään, kun odotin Lotan leikkauksen tuloksia. Oli tosi ihana ja kaunis kesäpäivä, kun pyöräilin Lauttasaaresta katsomaan Lottaa Töölön sairaalaan ja mietin, palaankohan enää koskaan töihin. Pohdin, uhraanko koko elämäni töille, olenko elänyt kuten olen halunnut tai haluan. Haluanko olla lasteni tai mieheni kanssa enemmän?

Kun Lotta toipui, minäkin tavallaan löysin itseni ja työhalut palasivat.

Siskoani hoidettiin kahdessa paikassa ja näin läheltä, miten järkyttävää byrokratia voi olla. Silloin päätin, että haluan itse terveysalalle töihin. Olen niin idealisti, että halusin tehostaa toimintaa ilman, että potilaan hoito huonontuu mitenkään – päinvastoin. Pian huomasin, että Diacorille haettiin talousjohtajaa. Jäin ensimmäisessä haussa kakkoseksi, mutta kohta minulle soitettiin, että valittu hakija on perunut, ja työtä tarjottiin minulle.

Lyhyessäkin ajassa – olin Diacorilla vain puolitoista vuotta – opin, että tehostaminen on mahdollista, myös julkisella puolella, mutta vaatii todella merkittävää uutta ajattelua.

Perhe

Mieheni Harri on graafikko, ja hänellä on oma yritys. Olemme olleet yhdessä parikymmentä vuotta. Meillä on 9-, 13- ja 15-vuotiaat lapset, ja olisi hirveän hankalaa, jos molemmat aikuiset tekisivät yhtä paljon töitä kuin minä. Teen töitä myös kotona, ja siellä voisi silloin vaikka atomipommi räjähtää, enkä huomaisi mitään. Jos roolit olisivat toisinpäin, vaimo olisi varmasti hermostunut aikapäiviä sitten. Heh, mieheni saa nyt varmaan hirveästi säälipisteitä!

Työelämässä en ole koskaan pelännyt epäonnistumista tehtävissäni vaan sitä, että minulta menee työn takia perhe. En ole koskaan halunnut uhrata koko elämääni työlle. Tietysti lapsia on ikävä, ja heilläkin on ikävä minua.

Olen ollut kaikkien lasten kanssa kotona heidän synnyttyään, kahden ensimmäisen kanssa puolitoista vuotta. Olen meidän perheestä se, joka muistaa lasten Wilma-tunnukset ja koordinoi käsipallotreenit. Kolmannen lapsen kanssa en jaksanut enää istua puistossa ja aloitin kolmipäiväisen työviikon, kun hän oli seitsenkuinen. Olin silloin osakkaana investointipankissa ja sain synnytyssairaalaan isoimmat kukat kansainvälisiltä sijoittajilta.

En usko, että lapsista tulee sen takia onnettomia, ettei äiti ole viettänyt heidän kanssaan tarpeeksi aikaa. Jostain muusta syystä tietysti voi tulla. Lapsille heidän oman perheensä tavat ovat ihan normaaleja.

Lapsille on hirveän tärkeää se, että vanhemmat ovat onnellisia. Toivon eniten, että heistäkin tulisi onnellisia.

Heittäytyjä

En pidä itseäni määrätietoisena enkä kunnianhimoisena, mutta suhtaudun työhön intohimoisesti.

Tietyllä tavalla olen myös uhkarohkea heittäytyjä, kuten silloin, kun Fazerilla työskennellessäni lähdimme koko perhe Ruotsiin vuodeksi 2008–2009. Muutimme Ruotsiin ison yrityskaupan takia. Fazer Bageri osti kolme kertaa itseään suuremman yrityksen. Olin vastannut ostoprosessista ja halusin mukaan integrointiin ja lähemmäksi liiketoimintaa. En halunnut ruveta reissaamaan siellä Suomesta käsin, joten sanoin, että teen tämän sitten kunnolla. Tai ehkä mieheni on vielä hullumpi. Hän oli tyyliin nukkumassa kun kysyin, muutetaanko Ruotsiin. Hän vastasi okei.

En ole myöskään mikään ylisuorittaja, vaikka muut saattavat minua sellaisena pitää. Tehokkuuteni perustuu myös siihen, että tarvitsen hirveän vähän unta, selviän viidellä tunnilla yössä ja voin ihan hyvin olla päivän syömättä.

Tanssi ja jooga

Tanssin nuorena balettia, ja minusta olisi ihan hyvin voinut tulla tanssija. Nyt käyn aikuisbaletissa. Aivot tietävät, miten liike pitäisi tehdä, mutta keho ei meinaa siihen enää taipua.

Pidän myös joogasta ja teen välillä tosi fyysistäkin flow’ta sekä lentojoogaa, jota tehdään ilmassa roikkuen liinojen avulla. Joogaan myös aamuisin kotona. Siitä saa henkistä latausta päivään.

Esikuvat

Vuonna 1998 Mandatum oli ostamassa Protosta ja me tulevat osakkaat neuvottelimme Nallen ja muun Mandatumin johdon kanssa. Oli jo myöhä, kun pääjuristi Ilona Ervasti-Vaintolan puhelin soi. Hän vastasi kesken neuvottelun puhelimeen: ”Äiti”.

Se on ollut esikuvani toiminnassani. Aina ei voi vastata, mutta usein voi. Ja silloin aina vastaan Äiti – se on samalla pakosanani.

Todellinen esikuvani on ollut kuitenkin siskoni Lotta. Hän taisteli sairauden ja byrokratian läpi eikä koskaan luovuttanut. Hänen syöpänsä uusiutui, ja samaan aikaan, kun allekirjoitin sopimusta Kämp Groupin kanssa, hänen jalkansa amputoitiin. Hänellä on nyt hankala, mekaaninen proteesi, mutta hän on aivan samanlainen kuin ennenkin, paitsi vielä vahvempi. Amputoinnin jälkeen hänen suurin huolensa oli, ettei hän pääse purjehtimaan, mutta siellä hän oli purjeveneen kannella heti seuraavana kesänä.”

Artikkeli on julkaistu alun perin elokuun 2015 Gloriassa.

Kuka?

 

Kämp Groupin toimitusjohtaja Laura Tarkka on syntynyt Varkaudessa vuonna 1970.

Hän on opiskellut diplomi-insinööriksi Lappeenrannassa ja suorittanut CEFA-tutkinnon Svenska Handelhögskolanissa.

Tarkka on työskennellyt muun muassa pankkiiriliike Icecapitalissa sekä talousjohtajana Fazerilla ja Diacorilla.

Perheeseen kuuluu graafikkopuoliso Harri Tarkka ja 9-, 13- ja 15-vuotiaat lapset.

Harrastaa aikuisbalettia ja joogaa.

”Suhtaudun vaateketjuihin samoin kuin supermarketteihin. Jos on mahdollisuus valita, suosin mieluummin pieniä brändejä.” Housut Lemaire. Paita H&M. Sandaalit Samuji.
”Suhtaudun vaateketjuihin samoin kuin supermarketteihin. Jos on mahdollisuus valita, suosin mieluummin pieniä brändejä.” Housut Lemaire. Paita H&M. Sandaalit Samuji.

Yrittäjä Sara Karlsson viettää kesät ilmavissa vaatteissa Italian maaseudulla. Tyylissään hän satsaa silittämiseen ja sydämelliseen käytökseen.

Sara Karlsson on työskennellyt koko työelämänsä ajan muodin, designin, estetiikan ja luovuuden parissa. Siksi hän tietää, että vaate, joka tuntuu päällä helpolta ja ylelliseltä, on aina pitkän suunnittelu- ja tuotantoprosessin tulos.

”Loppuun asti mietityt ideat ovat yksinkertaisia niin designissa kuin elämässäkin. Jos jokin idea on monimutkainen tai tilanne tuntuu sekavalta, se on vielä kesken ja sen täytyy saada vielä kehittyä. Elämää ei voi hoputtaa.”

Sara innostuu luovasta ajattelusta, hyvästä suunnittelusta, hyvistä raaka-aineista ja taidokkaasta käsityöstä. Muodissa Saraa kiehtovat erityisesti pienet ja omaääniset brändi, kuten Deitas, The Row, Lemaire, Samuji, Ryan Roche ja Juslin Maunula. Hän ompelee vaatteita myös itse.

”Siinä oivaltaa, miten monta vaihetta laadukkaan vaatteen valmistamisessa on.”

Sara on aina pukeutunut vähäeleisesti, meikannut vähän ja tuntenut olonsa kotoisaksi epämuodollisissa tilanteissa, vaatteissa ja ympäristöissä.

”Lapsuudenkodissani kaikki oli konstailematonta mutta samaan aikaan rakkaudella laitettua ja jotenkin raikasta. Vietimme kesät saaristossa, söimme itse kalastettua kalaa joka päivä, poimimme metsämansikoita ja uimme meressä, joka ei oikeastaan koskaan ollut kovin lämmin.”

”Japanissa lääkäri voi määrätä potilaalleen lääkkeeksi metsässä oleskelua. Minusta se on innostava ajatus.”

Nykyään Sara viettää kesät maalla Italiassa.

”Teen töitä ulkona, syön ulkona, luen ulkona, torkun ulkona. Ulkoilmassa kaikki on parempaa. Uskon että ihmiselle tekee hyvää etsiä ympäriltään kauneutta: katsella kukkia, taidetta, kauniita maisemia, pilvenhattaroita. Olla lähempänä kaikkea sitä, mistä elämä syntyy. Viljellä jotain syötävää itse, vaikka vain salaattia ja yrttejä parvekelaatikoissa. Japanissa lääkäri voi määrätä potilaalleen lääkkeeksi metsässä oleskelua. Minusta se on innostava ajatus.”

Saran kesätyyli on mutkaton: asut ovat usein bikineitä ja uimapukuja, joiden ylle on heitetty jotain väljää ja viileää. Illalliselle hän pukeutuu kuitenkin aina rauhassa ja ajatuksella.

”Se antaa päiville ryhtiä ja juhlistaa yhdessä syömistä. Vaatteiden merkitystä maailmassa on helppo vähätellä, mutta minun mielestäni pukeutuminen on yksi niistä arkisista rutiineista, jotka ankkuroivat päivän.”

Saran mielestä tyyliä on vaikea erottaa ympäristöstä ja käytöstavoista.

”Tyyli on sanoissa, jotka päästämme suustamme, lahjoissa, joita annamme muille, tavassamme asetella hedelmät kulhoon ja kattaa – tai olla kattamatta – pöytä ateriaa varten. Sillä, viitsimmekö pitää huolta itsestämme ulkoisesti, on valtavan suuri vaikutus siihen, miten kannamme itsemme ja kohtaamme toiset ihmiset.”

Kuvaile tyyliäsi.

Vähäeleinen, konstailematon, inspiroitunut. Sensuellit kaapuvaatteet ovat erikoisalaani. Ylläni voi nähdä usein valkoisen eri sävyjä, vajaamittaisia housuja, laadukkaita neuleita ja villakangastakkeja, väljiä silkistä valmistettuja housuja, kimonoita ja mekkoja. Rakastan hyvin tehtyjä kenkiä ja vaatteita, jotka saavat käyttäjänsä rentoutumaan ja loistamaan. Ostan harvoin uutta, ja käytän samaa asua usein.

Millainen on luottoasusi?

Miellyn helposti erilaisiin univormuihin, joita saatan käyttää vuoden tai pari, ihan jatkuvasti. Musta ohut pooloneule yhdistettynä Stella McCartneyn valkoisiin vajaamittaisiin farkkuihin ja Célinen tennareihin on esimerkki tällaisesta. Kesällä käytän Samujin mekkoja ja silkkihousuja ja Stella McCartneyn silkkihaalareita.

Ketkä ovat vaikuttaneet tyyliisi?

Luonto, taide, kirjat, elokuvat, musiikki. Perheeni, ystäväni ja kaikki ihanat ihmiset, joiden kanssa saan työskennellä ja viettää aikaa. Ajan ilmiöt ja oman minän kirkastuminen vaikuttavat nekin olemiseen ja pukeutumiseen. Uskon, että mitä paremmin oppii hyväksymään itsensä sellaisena kuin on, sitä kauniimmalta sekä oma naama että muut ihmiset ja maailma alkavat näyttää. Silloin ei tarvitse tyylin tai meikin avulla yrittää olla jotain enemmän kuin on.

Tärkein tyylioivalluksesi?

15-vuotiaana tärkein asia maailmassa saattoi hetkellisesti olla jonkun tietyn kenkäparin hankkiminen, mutta tätä nykyä pidän isoimpana tyylisaavutuksena mielenrauhaa. Mietin palaveriin mennessäni ja sähköpostia lähettäessäni, mitä annan muille ihmisille. Aina kun mahdollista, tahtoisin sen olevan mieluummin näkemystä ja kirkkaita ideoita kuin sameaa vatvomista tai oman egon pönkitystä.

Mikä on rakkain vaatteesi?

Jokainen on sitä jollain hetkellä. Rakastan parasta mahdollista laatua kaikessa. Laatu tarkoittaa minulle taiturimaista suunnittelua, käsityötä ja hyviä raaka-aineita, mutta myös luovuutta, vapautta, aikaa ja hauskuutta. Siksi pidän erityisesti sympaattisista ja mukavista vaatteista, joita on tuotettu hyvässä ilmapiirissä maltilliseen tahtiin maltillinen määrä. Uskon, että vaatteiden kauneus ja viehätys on seurausta tästä.

Paras tyylivinkkisi?

Hyvä tyyli ei vaadi jatkuvia hankintoja. Hyvien yöunien, kynsiharjan, silitysraudan, teippirullan ja sydämellisen käytöksen avulla pääsee pitkälle. Silitän jopa valkoisen t-paidan. Pieni vaiva, suuri merkitys.

Mistä asusteesta et luovu?

Rimowan alumiinisista matkalaukuista. Ne ovat ikitavaraa. Jos niihin tulee lommo, niitä voi oikoa vasaralla.

Minne matkustat mieluiten?

Tutuista paikoista Italiaan, Kaliforniaan ja Japaniin. Seuraava uusi kohde voisi olla Uusi-Seelanti, Kuuba tai jokin Afrikan maa.

Mitkä ovat rakkaimmat muistosi matkoiltasi?

Kesät Italiassa. Aurinko! Sää on hyvä, samoin ruoka. Luontoon ja mutkattomaan tunnelmaan ei kyllästy ikinä: sirkkojen siritykseen ja tulikärpäsiin illalla, tai siihen miltä jasmiini tuoksuu, turkoosiin mereen, italialaiseen kiireettömään elämänrytmiin, siihen että ateriat voi syödä ulkona, että pääruoan ja jälkiruoan välissä syödään vihreää salaattia, että koiran voi ottaa mukaan kaikkialle ja tuntemattomat ihmiset puhuvat sille kauniisti.

Mistä design-klassikosta haaveilet?

En mistään. Tarkoituksenmukainen suunnittelu on minusta kiehtovinta. Haaveilen kauniista ja käytännöllisistä hyttysverkoista ikkunoihin ja suihkulähteestä puutarhaan.

Mitä sisustaminen merkitsee sinulle?

Tila vaikuttaa hurjan paljon siihen, miten me ihmiset käyttäydymme, viihdymme ja voimme. Kirjoitan kirjaa kodin ja kodikkuuden vaikutuksesta hyvään elämään. Se ilmestyy tammikuussa. Olen kiinnostunut paikoista, joissa ihmiset rentoutuvat ja uskaltavat olla itsensä kokoisia. G

Kuka?

Sara Karlsson, 34, on yrittäjä, joka kirjoittaa kirjaa, päivittää Minutes-sivustoaan ja tekee tekstejä ja kuvia suomalaisille brändeille. Asuu miehen, tytärpuolen ja koiran kanssa Ullanlinnassa Helsingissä.

Lempimatkakohde: ”Italia, Kalifornia ja Japani. Meillä on Keski-Italiassa talo, jossa vietämme kesät.”

Lempiruoka ja juoma: ”Simppeli kotiruoka. Hyvä vihreä salaatti on bravuurini, vesi ja viini ovat lempi-juomiani. Juomme viiniä päivittäin mutta vähän kerrallaan. Rakastan arkiviinejä. ”

Saara Kankaanrinta on kokoustanut Vladimir Putinin kanssa ja perustanut kaksi yritystä, jotka ovat herättäneet maailmanluokan vaikuttajienkin kiinnostuksen. Hänelle on tärkeää käyttää varallisuuttaan ja vaikutusvaltaansa oikeiden asioiden, erityisesti luonnonsuojelun, puolesta.

Sileät kallioluodot ja merenpinnasta heijastuva taivas. Suolan tuoksu, merilintujen huudot ja rantaan hyökyvät aallot. Ne ovat asioita, jotka saavat Saara Kankaanrinnan, 40, sydämen lyömään nopeammin. Itämeri odottaa häntä ikkunan takana, kun Saara herää aamuisin vanhassa hirsitalossaan Hangossa. Se velloo veneen alla, kun hän käy kokemassa verkkoja tai lähtee purjehtimaan kolmen lapsensa ja miehensä kanssa.

”Meri liikuttaa minua syvästi sieluun saakka”, Joensuusta kotoisin oleva Saara sanoo.

”Se edustaa vapautta ja luonnon voimaa. Kotirannassamme on hienot myrskyt. Tukka lähtee, kun tuulee 20 metriä sekunnissa ja seisoo tuolla kallioilla. Silloin ymmärtää hyvin ihmisen pienuuden.”

Itämeren aaltojen äärellä Saara tunsi tulleensa kotiin. Se tapahtui ylioppilaskirjoitusten jälkeen, jolloin hän muutti sisämaasta töihin Helsinkiin. Rakkaus mereen yhdisti myös Saaran ja hänen miehensä, Cargotecin suuromistajan Ilkka Herlinin. Yhdessä kollegansa kanssa Saara ja Ilkka ovat perustaneet Baltic Sea Action Groupin, joka pelastaa Itämerta rehevöitymiseltä yritysten, päättäjien, maanviljelijöiden ja tutkijoiden kanssa. Lisäksi pariskunnalla on bioenergiayritys Qvidja Kraft, joka tuottaa ratkaisuja uusiutuvan energian varastointiin sekä ekologinen yritys Soilfood, joka auttaa maanviljelijöitä vähentämään ravinne- ja hiilihävikkiä.

”Kun tavoite tuntuu liian korkealta, se on todennäköisesti oikein asetettu.”

”Ajattelen, että maailman radikaali muuttaminen on mahdollista. Mottoni on, että kun tavoite tuntuu liian korkealta, se on todennäköisesti oikein asetettu”, Saara sanoo kotitalonsa verannalla.

Siinä, meren kuohuja katsellen, Baltic Sea Action Group -säätiön hallituksen puheenjohtaja tekee läppärillään usein etätöitä: lukee tuoreinta ilmastotutkimusta, pitää Skype-palavereja, valmistelee esityksiä ja järjestää tapaamisia poliitikkojen, eri alojen vaikuttajien sekä tutkijoiden kanssa. Perheen koirat, chesapeakelahdennoutaja Reina ja karjalankarhukoira Kapu pötköttelevät Saaran jaloissa.

”Kapu on Ilkan metsästyskoira, ja ihmiset luulevat aina, että se on uros. Ihan kuin kapteeni ei voisi olla myös nainen”, hän nauraa.

 

Merenrantatontti löytyi netistä viitisen vuotta sitten. Vaikka Saaran työmatkat Helsinkiin ja Paraisille pitenivät reilusti, perhe muutti Helsingistä luonnon rauhaan. Kotitalo on 20-luvulla rakennettu pappila, joka siirrettiin Nivalasta ja perinnekorjattiin kauttaaltaan.

”On suurta ylellisyyttä asua hirsitalossa luonnon keskellä. Ilmaston kannalta edestakaisin suhaaminen olisi tosin sietämätöntä, ellei autoni kulkisi biokaasulla”, Saara sanoo. Sitä hän saa Paraisilla sijaitsevan perheen maatilan biokaasulaitoksesta.

Saara yrittää elää mahdollisimman ekologisesti. Hän kokkaa kasvisruokaa tai Ilkan metsästämää riistaa ja jättää tehotuotetun lihan kauppaan. Perhe viettää kesät suurimmaksi osaksi Suomen saaristossa. Tavaran sijaan he haalivat elämyksiä luonnosta.

”Kotonamme on mahdollisimman vähän tavaraa. Jos murtovaras tulee, muuta varastettavaa ei löydy kuin talomme kalliit hirret”, Saara sanoo ja nauraa.

”En ymmärrä, mikseivät ilmastonmuutoksen vaikutukset ja luonnon massatuho ole joka päivä pääuutisten aiheena.”

Ilmastonmuutoksen torjumisesta on tullut viime vuosina Saaralle tärkeä tavoite Itämeren suojelemisen rinnalle. Viime lokakuussa Saara käynnisti Baltic Sea Action Groupissa Ilmatieteen laitoksen ja Sitran kanssa Carbon Action -pilottiprojektin. Siinä tutkitaan, miten hiilen varastoitumista ilmakehästä peltomaahan voidaan nopeuttaa suomalaisilla maatiloilla. Hanke on herättänyt kiinnostusta ympäri maailmaa. Mukana sen verkostossa on huippututkijoita nobelisti Rattan Lalista lähtien sekä kymmeniä suomalaisia maatiloja.

”Meidän on pakko yrittää tehdä kaikkemme. En ymmärrä, mikseivät ilmastonmuutoksen vaikutukset ja luonnon massatuho ole joka päivä pääuutisten aiheena”, Saara sanoo ja huomauttaa, että vuoden 1970 jälkeen maailman selkärankaisista yli puolet on kadonnut ihmisen toiminnan seurauksena, ja hyönteisistä jo 80 prosenttia.

 

Pelottavat uutiset saavat Saaran toimimaan entistä tarmokkaammin – ja unelmoimaan paremmasta maailmasta

"Se on tapani selvitä tuhoavan meiningin keskellä. Usein unelmat muuttuvat projekteiksi, ja tekemällä maailma muuttuu.”

Saara on halunnut vaikuttaa nuoresta saakka: aluksi luokkansa puheenjohtajana, sitten ainejärjestöaktiivina Turun yliopistossa, jossa hän opiskeli poliittista historiaa ja valtio-oppia.

”En oikein osaa olla sivussa vaikka yrittäisinkin”, Saara sanoo ja virnistää.

Toimeliaisuus on peritty kotoa joensuulaisesta yrittäjäperheestä. Vanhemmat pyörittivät satavuotiasta sukuyritystä, johon kuuluivat tavaratalo ja myöhemmin karkkikauppa sekä lahjatavarakauppa. Yritys teki konkurssin 1990-luvun lamassa, ja perheen talousvaikeuksien takia Saara teki jo lukioikäisenä kahta työtä, R-kioskilla ja baarissa.

”Meillä selvittiin onneksi ilman itsemurhia, mutta kaikille ei käynyt yhtä hyvin”, Saara muistelee. Vaikka lamavuodet olivat raskaita, ne antoivat kuitenkin Saaralle myös tärkeän oppitunnin elämästä.

”Opin, että hirvittävän vaikeistakin paikoista voi selvitä.”

Koulussa Saara oli kympin oppilas. Hän rakasti uusien asioiden opettelua ja addiktoitui tietoon. Ympäristökysymyksiin hän heräsi toden teolla parikymppisenä luettuaan biologi Rachel Carsonin vuonna 1962 kirjoittaman klassikkoteoksen Äänetön kevät, joka esitteli kemiallisten hyönteismyrkkyjen aiheuttamia tuhoja.

”Opin, että hirvittävän vaikeistakin paikoista voi selvitä.”

Valmistuttuaan Saara meni töihin John Nurmisen säätiöön, jossa hänen vastuullaan olivat Pietarin jätevesien puhdistushankkeen media- ja yhteiskuntasuhteet. 19 vuotta Saaraa vanhempi Ilkka oli mukana samassa projektissa.

”Hänen kapasiteettinsa käsitellä tietoa ja nähdä olennainen tekivät minuun vaikutuksen. Ile on poikkeusyksilö.”

 

Kun Saara ja Ilkka olivat työskennelleet yhdessä kolme vuotta, he päättivät perustaa kollegansa Anna Kotsalo-Mustosen kanssa Baltic Sea Action Groupin. Tiivis yhteistyö ja hengenheimolaisuus johtivat rakastumiseen, ja toukokuussa 2009 pariskunta meni naimisiin Gullkronan saaressa Nauvossa. ”Kolme ystäväämme soitti selloilla Myrskyluodon Maijaa katoksen alla tihkusateessa. Se oli elämämme onnellisin päivä. Kun löytää ihmisen, joka on kohinattomasti samalla taajuudella, maailma järkkyy.”

Jo vuosia pariskunta on tehnyt töitä yhdessä ekologisesti kestävämmän maailman puolesta, ja se on Saaran mukaan ”ihan parasta”.

”Kun tekee intohimotyötä, kumppani voi jäädä kakkoseksi, koska työ on niin iso osa persoonaa ja elämää. Me voimme onneksi jakaa intohimomme. Molemmilla on myös historiantutkijan pohjakoulutus, ja näemme maailman samalla tavalla.”

Saara tietää, että osa ihmisistä näkee hänet vain Suomen rikkaimpiin kuuluvan miljardöörimiehen puolisona. Se ei häntä hätkäytä.

”Ajattelen, että työni jälki puhuu puolestaan. Murehdin mieluummin oikeita asioita, vaikka minulla onkin herkkä vaisto siinä, kenelle rahalla ja asemalla on merkitystä.”

”Kun tekee intohimotyötä, kumppani voi jäädä kakkoseksi.”

Saara myöntää, että pariskunnan hyvä taloudellinen tilanne tekee mahdolliseksi edetä vauhdikkaasti luonnonsuojeluasioissa. He omistavat esimerkiksi kaksi maatilaa, jossa harjoitetaan hiiltä sitovaa, Itämeri-ystävällistä ja ravinteita kierrättävää ruoantuotantoa: luomutilan Tenholassa ja Suomen vanhimman kartanon Qvidjan Paraisilla. Qvidjassa on viljelty maata jo tuhat vuotta, siellä on 800 hehtaaria maata ja 30 suojeltua rakennusta – muun muassa keskiaikainen harmaakivilinna, joita pariskunta kunnostuttaa hiljalleen. Lampaat, highlander-karja ja hevoset elävät vapaina pihatossa ja rotaatiolaidunnuksessa.

”Siellä on käynnissä Suomen suurin orgaanisten aineiden ruutukoe, jossa pyrimme ymmärtämään typen, fosforin ja hiilen dynamiikkaa sekä sienijuurten, maaperämikrobien ja kasvien yhteistyötä”, Saara kertoo.

 

Ensimmäiset kirjalliset maininnat Qvidjan tilasta ovat 1400-luvun alkupuolelta. Silloin saksalaissyntyinen kauppias Peter van der Linden myi sen Turun piispalle Maunu Olavinpoika Tavastille. Kauppahinta oli 400 markkaa ja puoli pakkaa arvokangasta. Myöhemminkin tilaa ovat isännöineet Suomen silmäätekevät.

Kun Qvidjassa eli 1800-luvulla kapteenin leski Hedvig Maria Prytz, vieraina kävi jatkuvasti Suomen johtavia taiteilijoita. Ilmeisesti itseään huvittaakseen Prytz punnitsi jokaisen vieraansa viljavaa’alla, ja merkkasi painon vaakakirjaan. Saara on lukenut kirjasta, että esimerkiksi Johan Ludvig Runeberg painoi vuonna 1827 kahdeksan lispuntaa ja viisi naulaa eli runsaat 70 kiloa.

Myös Saara nauttii työnsä vastapainoksi juhlien järjestämisestä. ”Kun alkaa kiristää, järjestän illanvieton ystävien kanssa. Ei arjen rallista selviä muuten täyspäisenä. Lasten juhlille kutsumme aina kaikki päiväkodin ja koulun lapset perheineen.”

Pariskunnalla on myös tapana kutsua villillä kortilla pikkujouluihinsa viisi ihmistä, jotka he haluaisivat tavata. Idea lähti leikistä ”kenen kanssa haluaisit illalliselle, jos saisit kutsua kenet tahansa”.

”Viimeksi kutsuin valokuvaaja Meeri Koutaniemen.”

Pääasiassa vapaa-aika kuluu kuitenkin lasten ja koirien kanssa. Pariskunta haluaa pitää lasten päiväkotipäivät lyhyinä ja kuskaa heitä liikuntaharrastuksiin – ja sinne kalaverkoille. ”Heillä on rajattomasti verkkoaikaa”, Saara vitsailee.

Pariskunnalla on tapana kutsua villillä kortilla pikkujouluihinsa viisi ihmistä, jotka he haluaisivat tavata.

Pariskunnan lapsetkin tietävät, että vanhemmat tekevät töitä luonnonsuojelun parissa. Se selvisi, kun Saara kysyi asiasta yhdeltä lapsistaan.

”Teillä on niitä kakkapalavereja”, Saara matkii vastausta ja nauraa.

Lapset leikkivät milloin hallituksen kokouksia, milloin tutkijoita. ”Vähän aikaa sitten he hakivat aurinkolasit päässään takasta tuhkaa pulloon, silppusivat mukaan paperia kuiduksi ja lisäsivät vielä potasta pissaa, ja leikkivät sitten vievänsä sörsselin tuotekehitykseen lannoitelaboratorioon.”

 

Työmäärä ei hirvitä. ”Saan voimaa siitä, että pystyn tekemään merkityksellistä työtä mahdollisimman isosti”, Saara sanoo.

Tittelit tai korkean tason tapaamiset eivät häntä hetkauta.

”Soitan vaikka paaville, jos se auttaa. Olen karjalainen enkä ole koskaan pelännyt auktoriteetteja.”

Sillä asenteella hän pääsi ainoana pohjoismaisena kansainvälisen hiilensidontaverkoston jäseneksi sen jälkeen, kun oli kirjoittanut alan huipuille Yhdysvaltoihin ja Australiaan. Ja kun Baltic Sea Action Group järjesti vuonna 2010 valtion kanssa Itämeren alueen päämiesten huippukokouksen, Saara kohtasi tilaisuuteen saapuneen Venäjän presidentin Vladimir Putinin.

”Oli koomista ajatella, että tuossa se maailman seuratuin mies menee. Mutta Venäjällä harva hanke edistyy, jos Putin ei ole mukana.”

Ainoastaan kerran Saara on hieman häkeltynyt uudesta tuttavuudesta. Vuosi sitten hän oli Massachusettsissa hiilensidontaseminaarissa, kun eräs amerikkalainen ekologi ystävineen halusi esitellä vetämäänsä globaalia maa-alueiden kunnostushanketta. Tapaamisessa selvisi, että miehen ystävä olikin Amerikan merkittävimpään pankki- ja teollisuussukuun kuuluvan David Rockefellerin tytär Newa Goodwin.

”Silloin ajattelin, että tinkimätön työ kantaa hedelmää, kun nämä kaksi vaikuttajaa ajavat tunteja luokseni tavatakseen. Newa oli vaatimaton ja ihana 70-vuotias nainen, joka tekee tärkeää ympäristötyötä. Ja nyt Qvidja on samassa hankkeessa kuin Rockefellerien suvun maatilakin.”

”Soitan vaikka paaville, jos se auttaa.”

”Mahdollisuus vaikuttaa maailmaan on suuri etuoikeus”, Saara sanoo. ”Se pitää käyttää järkevästi ja vastuullisesti.”

Virheitä hän ei pelkää. ”Niistä oppii vaikka välillä nolottaakin.”

Kamalinta Saaran mielestä olisi, jos hän kuulisi olevansa hankala tyyppi. ”Tiukassakaan paikassa ei saa päästää suustaan ihan mitä tahansa, vaikka miten kirvelisi. Tosin ystävät ja perhe tietävät, että maltti ei ole suurin vahvuuteni. Hidastelu hermostuttaa.”

Malttia kuitenkin löytyy silloin, kun sitä todella tarvitaan – kuten silloin, kun vene uhkaa upota. Vuosia sitten Saara ja Ilkka olivat soutamassa verkkoja pilkkopimeällä, kun Saara huomasi, että jalat kastuivat. Käsikopelolla hän tunsi, että tappi on hukassa ja etsi sen paikoilleen.

”En kuulemma keskeyttänyt edes juttua, jota olin kertomassa. Se taitaa kuitenkin kertoa eniten siitä, miten paljon hölötän. Minusta ei saa hillittyä ja seesteistä tekemälläkään.” G

Kuka?

Saara Kankaanrinta, 40, Baltic Sea Action Groupin hallituksen puheenjohtaja ja perustaja. Soilfood Oy:n ja Qvidja Kraft Ab:n perustaja ja hallituksen jäsen.

Asuu miehensä Ilkka Herlinin ja heidän 4-,6- ja 7-vuotiaiden lastensa kanssa Hangossa.

Harrastaa runojen, sarjakuvien, dekkarien ja proosan lukemista, saaristoa ja jazztanssia alkeisryhmässä. Viihtyy taidemuseoissa.