Näyttelijälegenda Kati Outinen joutui aloittamaan työuransa alusta keski-iässä – nämä 4 asiaa se opetti

Kati Outisella on pulma. Hänen pitäisi ostaa auto, mutta millainen auto kannattaa ostaa tässä maailmanajassa? Mahdollisimman ympäristöystävällinen, ja sellainen, joka veisi ympäri Suomea ja sellainen, johon mahtuisivat lavasteet ja muu rekvisiitta.

Sillä tätä Kati Outisen arki yksinyrittäjänä on: lavasteet autoon, käsikirjoittaja-ohjaaja-näyttelijä rattiin, ja kohti seuraavaa esityspaikkaa.

Viikonloppuisin matka käy Helsingin-kodista Karjaalle, jossa hän lämmittää pienen talonsa, kuuntelee musiikkia ja harjoittelee tulevia esityksiä, isolla äänellä.

Tavallaan Aki Kaurismäen luottonäyttelijänä tunnettu Kati on tekemisessään palannut juurilleen. Teini-ikäisenä Oulunkylän harrastajateatterissakin hän käsikirjoitti, ohjasi, puvusti ja lavasti.

– Olen löytänyt oman tekotapani, minulle luontevinta on tehdä kohtaamalla ihmisiä. Mietinkin, miksi en hitto soikoon keksinyt tätä aiemmin, hän kertoo istuessaan meikattavana kuvauksia varten.

Katin monialainen työ on huomattu: hän sai viime vuonna 15 000 euroa Majaoja-säätiöltä, joka huomioi ”kulttuurin marginaaleja, johon Kati Outinen koko laajalla elämäntyöllään sopii”.

Mutta miten yksi kansainvälisesti tunnetuimmista suomalaisnäyttelijöistä onkin nykyään kulttuurin marginaalia?

Ennen kuin Kati voi vastata siihen, meikkaaja pyytää valitsemaan kiiltävän ja mattahuulipunan väliltä.

– Ehkä se mattamainen kuvaa enemmän minua, Kati päättää ja remahtaa nauramaan.

Ajatus nro 1.”Haaveilen, ettei tulevaisuudessa tarvitse korostaa naisen roolia”

Näytteleminen on aina ollut Katille luontevaa, tapa olla maailmassa. Ensimmäisen elokuvaroolin hän teki 17-vuotiaana. Kati näytteli toisen pääroolin Tapio Suomisen ohjaamassa elokuvassa Täältä tullaan, elämä!

Kiroilevan tarkkailuluokan Lissun rooli herätti heti närkästystä. Rooli oli liioiteltu, ei sellaisia tyttöjä ollut.

– Sain siitä heti vihapostia, vaikka eihän se minun kirjoittamani rooli ollut.

Rakkaimpia ovat olleet roolit Kaurismäen elokuvissa, ensimmäinen elokuvassa Varjoja paratiisissa vuonna 1986. Rooli Pelastusarmeijan Irmana elokuvassa Mies vailla menneisyyttä toi hänelle parhaan naisnäyttelijän palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 2002.

Neljänkympin rajapyykin ylitettyään Kati huomasi saman, minkä moni muukin nainen alalla. Roolit katosivat.

– Ei oikeastaan tarjottu enää yhtään mitään.

Vanhenevien naisnäytteljöiden roolien katoamisesta on puhuttu vuosia. Muutos on ollut hidasta. Jotain on nytkähtänyt eteenpäin, siitä kertovat esimerkiksi Pamela Tolan ohjaama Teräsleidit, jonka pääosissa ovat 70- ja 80-vuotiaat Leena Uotila, Seela Sella ja Saara Pakkasvirta sekä tv-sarja Paratiisi, jonka pääroolissa on kuusikymppinen Riitta Havukainen.

Naisen rooleihin on vaadittu myös syvyyttä ja toiminnallisuutta. Siinä Kati on jo huomannutkin muutosta: esimerkiksi seksuaalista vallankäyttöä käsittelevässä Yksittäistapaus-elokuvasarjassa, joista yhdessä Katikin vilahtaa. Laura Birnin ja Anna Paavilaisen käsikirjoittama lyhytelokuva Kaksi ruumista rannalla puolestaan kritisoi elokuvien luutunutta tapaa esittää nuori nainen vähäpukeisena uhrina.

– Juuri hiljattain lopetin katsomasta yhtä kehuttua sarjaa, kun jo heti alussa nähdään täysin alaston ja alaikäinen nainen kuolleena ja sievästi aseteltuna. Se on sietämätöntä pornoa, Kati sanoo.

Hän ei haaveile mistään sen kummemmasta kuin naisrooleista, jotka ovat kokonaisia ihmiskuvia. Kuten vaikkapa Irman rooli elokuvassa Mies vailla menneisyyttä, jossa Kati näytteli Matti Pellonpään roolin tämän kuoltua. Käsikirjoitusta ei näyttelijävaihdoksen takia muutettu.

– Matkalla tasavahvoihin miesten ja naisen rooleihin täytyy korostaa naisten rooleja, mutta toivon, ettei niistä tarvitsisi tulevaisuudessa puhua.

Viime aikoina Katillekin on alettu taas tarjota rooleja, vaikka vähän. Viimeksi hän piipahti irlantilaisessa kauhuelokuvassa The Hole in the Ground. Eikä hän kaikkeen lähde mukaan.

– Hyvä mittari on se, kehtaanko kertoa lapsenlapsilleni, että mumma on tällaisessa mukana.

Ajatus 2:”Metoo-keskustelu on tarpeellista”

Kun Kati aloitti 19-vuotiaana näyttelijä-opinnot, Teatterikorkeakoulussa elettiin vankasti Jouko Turkan aikaa. Vaikka turkkalainen fyysisyys oli tanssia ja taistelulajeja harrastaneelle tytölle mieleen, Kati ymmärtää, miksi Turkka traumatisoi monia.

– Se oli sitä pelkoa ja manipulaatiota, myös seksismi oli syvällä koulun rakenteissa.

Joku saattoi vaikka Katin rasvatessa kasvojaan tulla tölvimään, että millähän se Outinen haluaisi, että sen naamaa rasvattaisiin. Sellaisesta ei kannattanut lähteä huomauttamaan.

– Silloin olisi vain syytetty munan puutteesta tai peniskateudesta.

Kun Kati palasi kouluun näyttelijäntyön professoriksi vuonna 2002, moni asia oli muuttunut. Hän itse järjesti esimerkiksi luennon seksuaalisesta häirinnästä ja työpaikkakiusaamisesta.

– Siitä rankistelukulttuurista oli silti vaikea päästä. Aina ne raiskausharjoitteet ja muut putkahtavat jostain, se kulttuuri on ollut niin vahva.

Seksuaalista häirintää, kiusaamista ja vallankäyttöä esiintuonut metoo-liike on Katista tuikitarpeellinen. Mikään esiin tuoduista kokemuksista ei yllättänyt.

– Onneksi näistä nyt puhutaan. Metoon myötä tajusin, että minuakin on kohdeltu aivan hirvittävällä tavalla.

Etenkin rekrytointitilanteista hänellä on ahdistavia kokemuksia.

– Jos vaadin samaa palkkaa kuin elokuvan miesnäyttelijällä, tuottaja saattoi kyseenalaistaa mielenterveyteni. Tai ammattitaitoa halveksittiin, minunlaisiani kuulemma mahtui 13 tusinaan. Toisinaan näytin vääränlaiselta.

Ja nämä tilanteissa, joissa elokuvan ohjaaja oli nimenomaan toivonut Katia rooliin. Niinpä jos ohjaaja ja käsikirjoitus olivat mieleen, Kati yritti unohtaa koskaan jutelleensakaan ”sen yhden tyhmän kanssa”.

Myös vähättely oli yleistä. Syitä menestykseen etsittiin, eihän Kati ollut edes kuuluisasta taiteilijasuvusta.

– Että kenet minä tunnen, kenelle olen antanut. Oli ihan mahdoton uskoa, että minä näyttelin hyvin!

Isoimmat työnsä Kati on onnekseen tehnyt hyvissä työryhmissä, kuten Kaurismäen elokuvissa.

Ajatus nro 3:”Raha on vapautta”

Ohjaaja Milja Sarkolan Pääomani-näytelmässä apurahataiteilija pitää pakkomielteisesti lukua varoistaan, mutta häpeää rahasta puhumista. Kati tunnistaa taiteilijan ”hirvittävän monimutkaisen” suhteen rahaan.

– Ihan siitä lähtien mitä kehtaa pyytää keikkapalkkioksi. Kun alalta puuttuu työehtosopimus, se on yksinyrittäjälle oikea villi länsi.

Toisaalta raha tarkoittaa mahdollisuuksia.

– Raha on vapautta. Olen surkea laatimaan apurahahakemuksia, ja kielteiset päätökset tuntuvat musertavilta.

Edellisen esityksen tai roolin tuotoilla hän rahoittaa seuraavan esityksen harjoituksia. Pisin vaihe, kun Kati ei ole tiennyt, mistä seuraavat tulot tulevat, on ollut kolme kuukautta. Silloin rahattomuus aiheuttaa täydellisen näköalattomuuden.

Taloudellisesti turvatuinta aikaa Kati eli työskennellessään kymmenen vuoden ajan Teatterikorkeakoulussa. Oli rauhoittavaa tietää, että jos hänen vetämänsä kurssi ei onnistuisi, sitä voisi aina parantaa.

– Eikä heti lopu tienestit tai tule fuduja. Mutta jos munaa oman teatteriesityksensä, niin se on siitä poikki, se on niin armotonta.

Edes isot roolityöt eivät ole taanneet leveämpää leipää. Kun Kati palkittiin Cannesin elokuvajuhlilla, hän ei uskaltanut ottaa hotellihuoneensa minibaarista vesipulloa, jos hänellä ei olisikaan varaa maksaa sitä.

– Silloin kun olen ollut eniten esillä, minulla on ollut vähiten rahaa.

Eräs kollega kertoi ensin ihmetelleensä Katin puheita taloudellisesta niukkuudesta kunnes oli ymmärtänyt, ettei Katilla ollut miestä rahoittamassa freelance-elämää.

– Niinpä! Olin yksinhuoltaja, ja elin vielä naispalkalla, eli sain näyttelijänä koko ajan huonompaa palkkaa kuin miehet. En ole koskaan ollut köyhä, mutta olen elänyt todella niukasti.

Kati oli 22-vuotias, kun hän sai Iidan, ja yksinhuoltaja hänestä tuli tytön ollessa kaksivuotias.

Kun Iida alkoi opiskella dramaturgiksi, Kati ei nähnyt asiakseen varoitella alan epävarmuudesta vaan lupasi tukea tytärtään kaikin tavoin. Hän on aina halunnut kasvattaa kannustamalla. Tai oikeastaan hän ei ole kasvattanut, katsonut vain, millainen tyyppi lapsesta kasvaa.

– Päätin ainakin kuunnella, sillä minua ei lapsena kuunneltu. Halusin myös antaa Iidalle lapsena kaiken, minkä hän haluaa, jos vain rahat riittivät. Miksi hänen olisi pitänyt minulta oppia se, ettei maailmassa saa kaikkea mitä haluaa.

Ajatus nro 4:”Aika ystävien kanssa on arvokasta”

Katin ikätovereiden kokoontumisissa on viimeisen vuoden aikana ollut yksi kestopuheenaihe: eläke.

– Minulla on ystäviä, jotka eivät yksinkertaisesti voi jäädä eläkkeelle, sillä tulot laskevat niin järkyttävän paljon. Vaikka he kaikki ovat tehneet kaksikymppisistä asti koko elämänsä töitä, verottavat äitiyslomat ja opintovapaat niin, että eläke saattaa jäädä 700–800 euroon.

Katin tilanne ei ole yhtä huono, mutta se edellyttää työkykyisenä pysymistä.

– Sen takia minua pelottaa täyttää ensi vuonna 60. On kuormittavaa ajatella, että on pakko jaksaa vielä pitkään. Jokaisesta kolotuksesta herää pelko, että onko tämä vakavaa, tähänkö tämä tyssää.

Taannoin Kati törmäsi junamatkalla piispa emerita Irja Askolaan, jolle hän kertoi monista työn alla olevista projekteistaan.

– Hän sanoi minulle, että kuule Kati, mieluisakin työ voi uuvuttaa. Jälleen yksi vanha, viisas nainen.

Niinpä Kati on viime aikoina kiinnittänyt enemmän huomiota jaksamiseensa: hän lepää ja nauttii taiteesta muutenkin kuin työn puolesta.

– Luovuus on valjastettu välineeksi saavuttaa muita asioita, mutta taide on itsessään hienoa ja arvokasta. Se tuo sanoja käsitellä tunteita, ajatuksia ja filosofisia kysymyksiä.

Taiteen lisäksi Kati luottaa rakkaiden ihmisten hyvää tekevään seuraan.

– Ystävien kanssa vietetty aika on erityisen arvokasta, lähetän jääräpäisesti whatsapp-viestejä ystävilleni, että koska tavataan. Ja tietenkin vietän aikaa tyttären perheen kanssa.

Hän on luvannut järjestää aina kalenteriinsa tilaa lapsenlapsilleen. Niin tänäänkin. Kun meikki on valmis ja valokuvat otettu, Kati kietaisee hiuksensa nutturalle ja lähtee hakemaan lastenlapsia päiväkodista.

Juttu on ensimmäistä kertaa julkaistu huhtikuun 2020 Gloriassa. Jutun nettiversiota on lyhennetty printissä ilmestyneestä versiosta.