Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professori ja näyttelijä Elina Knihtilä, 45, ei enää häpeä puhua tasa-arvoasioista.

”Kun opiskelin Teatterikorkeakoulussa 1990-luvulla, tunsin, että sukupuoleni takia en päässyt samalle viivalle miespuolisten opiskelukavereideni kanssa. Tunsin, että minua kohdeltiin epäoikeudenmukaisesti. Minusta tuli hyvin vihainen ja mustavalkoinen feministi.

Kun valmistuin, tasa-arvovaateeni alkoivat kuitenkin hävettää. Syynä oli pelko: pelkäsin leimautuvani hankalaksi ja huumorintajuttomaksi ihmiseksi, jolle kukaan ei halua tarjota töitä. Lopetin tasa-arvosta puhumisen moneksi vuodeksi.

2000-luvun alussa luin Anna Kortelaisen kirjan Levoton nainen, joka käsitteli hysterian kulttuurihistoriaa. Kirjassa kerrottiin, kuinka viisaat herrat tohtorit keksivät, että naiset ovat arvaamattoman oikukkaita silloin, kun mystinen kohtu eli latinaksi hystera lähtee liikkeelle heidän kehossaan. Muun muassa Ellen Edelfelt leimattiin tällä keksityllä sairaudella.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Pelkäsin leimautuvani hankalaksi ja huumorintajuttomaksi ihmiseksi, jolle kukaan ei halua tarjota töitä.”

Nykyihmisen korviin hysterian oireet kuulostavat paniikkihäiriön tai ahdistushäiriön oireilta, enkä yhtään ihmettele, että Ellen Edelfeltiä on ahdistanut. Hän joutui alistumaan miehisen yhteiskunnan vaatimuksille. Tajusin, miten paljon sadassa vuodessa oli tehty työtä, ettei minun sukupolveni naisten tarvinnut kokea mitään vastaavaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kirjan lukeminen palautti minulle ajatuksen, että taistelua ei saa lopettaa ja meidän kaikkien on jaksettava tehdä tasa-arvotyötä. Vanhemmiten olen kuitenkin omalla kohdallani ymmärtänyt, että parhaiten se onnistuu keskustelemalla, ei rintsikoita polttamalla.

Tekemistä on edelleenkin. Esimerkiksi fiktiossa maailmaa katsotaan edelleenkin lähinnä valkoisen heteromiehen näkökulmasta. Naispuoliset teatteriohjaajat ohjaavat isolle näyttämölle paljon harvemmin kuin miehet. Itselleni käänteentekevää oli tajuta, että minun on turha odottaa muiden kirjoittavan itselleni mieleisiä rooleja. Siksi aloimme tehdä  Pirjo Longan  ja Mari Perankosken kanssa omia sketsisarjoja, joissa olimme subjekteja emmekä objekteja.”

30-vuotispäiviensä kunniaksi Gloria kysyi inspiroivilta naisilta, mikä on heidän tärkein oppinsa elämässä. Kaikki haastattelut löydät huhtikuun 2017 numerosta.

Niin

Ajatella, että ihmisoikeuksien puolesta on häpeällistä puhua, mutta ei ole häpeällistä se, että me otamme syömävelkaa maksaaksemme yhteiskunnan rahoilla hyväosaisille miehille ja pojille, joista osa ei karta systemaattista ja tahallista väkivaltaa vapaallakaan, jääkiekkohallit ja kovat palkat pelaajille, valmentajille, ja muulle herrakerholle.

Me pidämme kiusatuksi joutumista nolona, mutta porukkahengestä ja porukassa yhden potkimisesta kiimaa, hurmosta, ja yhteisöllisyyttä etsivät eivät häpeä vaan päinvastoin ylentävät itsensä

Sisältö jatkuu mainoksen alla