Malin Buska näyttelee normeja rikkovaa kuningatar Kristiinaa Mika Kaurismäen ylistetyssä Tyttökuningas-elokuvassa. Meänkielisestä näyttelijättärestä Ylitorniolta on sukeutunut Ruotsin kuumin tyyli-idoli ja it-tyttö.
 

Ruotsalaista Malin Buskaa, 31, tekisi mieli verrata näyttelijä ja muoti-ikoni Chloë Sevignyyn. Hän on Sevignyn tapaan kriitikoiden arvostama näyttelijä, joka
tunnetaan ravistelevista rooleistaan. Viimeksi hän näytteli normeja rikkovaa kuningatar Kristiinaa Mika Kaurismäen uudessa elokuvassa Tyttökuningas, ja sai siitä heti parhaan naisnäyttelijän palkinnon Kanadan vanhimpiin kuuluvilla elokuvafestivaaleilla, Montreal World Film Festivaleilla.

Suomen teattereihin elokuva saapui joulukuussa. Molemmat ovat myös seurattuja tyylinsä vuoksi. Eri muotiraamatut ovat julistaneet Chloë Sevignyn maailman tyylikkäimpien naisten listalle moneen kertaan, ja Malin taas sai Ruotsin Elleltä vuoden 2015 parhaan pukeutujan tittelin. Malin sekoittaa ruotsalaisten avantgardesuunnittelijoiden kokeellisia luomuksia luksusmerkkeihin ja second handiin. Hän on punaisilla matoilla esiintyessään Ruotsin seuratuimpia näyttelijöitä.

Ennen kaikkea molemmilla naisilla on samankaltaista, kapinallista karismaa, joka vetoaa katsojiin intensiivisyydellään. Tuo vetovoima tuntuu selvästi myös talvisena iltapäivänä eiralaisessa valokuvausstudiossa, jossa Malinia meikataan Glorian muotikuvauksia varten. Ei epäilystäkään, etteikö hän olisi yhtä uskottava it-tyttö kuin Sevigny aikoinaan, mutta vain ilkikurisempi – ja ehkä ripauksen boheemimpi.

”Elämäntapani ei ole mikään kaikista tyypillisin”, Malin tunnustaa meikkaajan tupsutellessa puuteria hänen kasvoilleen.
”Olen nomadi. Saavuin juuri Los Angelesista, nyt olen hetken Helsingissä, seuraavaksi menen Tukholmaan pariksi päiväksi ja sieltä Lontooseen. Mutta en tiedä, missä olen ensi viikolla. Seuraan vain, minne elämä vie.”

Näyttelijällä on viimeeksi ollut oma tukikohta yli puoli vuotta sitten, jolloin hän antoi pois vuokra-asuntonsa Tukholmassa. Viime kuukaudet hän on kiertänut elokuvafestivaaleilla ympäri maailmaa esittelemässä Tyttökuningasta, ja asustellut siellä täällä, hotelleissa ja ystäviensä nurkissa.

”Elämäntapani ei ole mikään kaikista tyypillisin.”

Malinin kodittomuus ei johdu vain elokuvakiireistä. Siitä lähtien kun hän muutti pois lapsuudenkodistaan Tornionjokilaaksosta, hän on elänyt pitkiä aikoja ilman omaa asuntoa.

”Etsin vielä paikkaa, johon teen pesäni”, hän sanoo – ja kuulostaa siltä, että aikoo sitä ennen tehdä vielä aika monta jännittävää seikkailua. Vai mitä pitäisi odottaa naiselta, joka halusi tehdä muutaman vuoden takaisessa Snabba Cash – livet deluxe -toimintafilmissä kaikki stunttinsa itse? Olihan hän harjoitellut elokuvaa varten taukoamatta itsepuolustuslajeja.

Serbialaisen mafiapomon tytärtä näytellyt Malin sai taistelukohtauksessa kunnon aivotärähdyksen ja hänen peukalonkyntensä lähti irti, mutta hän haluaakin roolien tulevan iholle.

”Se on hauskinta niin. Mutta siitä joutuu maksamaan.”

 

Vuonna 2011 Malin sai Tukholman elokuvafestivaaleilla Rising Star -palkinnon elokuvasta Happy End, jossa hän näytteli väkivaltaisessa suhteessa elävää siivoojaa. Palkintoraati kuvaili hänen olleen vaikuttavan tarkka ja vivahteikas roolissa, jossa hänen henkilöhahmonsa oli ulkokuoreltaan kova mutta sisäisesti hauras. Osa kriitikoista ihmettelikin elokuvan ilmestymisen jälkeen, miksei Buska saanut suorituksestaan Guldbagge-ehdokkuutta – tai itse palkintoa. Mika Kaurismäki oli kuitenkin myyty ja otti juuri tuon roolin takia yhteyttä näyttelijän agenttiin.

”Luotan vaistoihini ja yritän kuunnella itseäni.”

Kristiina, 1600-luvulla elänyt, kapinallinen Ruotsin kuningatar, oli Malinille hyvin tuttu, sillä hänen isoäitinsä oli aina ollut hyvin kiinnostunut kuninkaallisista. Malin tiesi Kristiinan olleen vain viisi, kun hänen isänsä, kuningas Kustaa II Adof, kaatui 30-vuotisessa sodassa. Oli hyvin poikkeuksellista, että nainen kasvatettiin tuohon aikaan hallitsijaksi, mutta kuninkaalla ei ollut muita perillisiä.

Täysi-ikäistyttyään Kristiina otti paikkansa valtakunnan johtajana ja muun muassa kieltäytyi menemästä naimisiin. Kristiinan aikana Ruotsin hovista tuli Euroopan suurin kulttuurikeskus: kuningatar kutsui Tukholmaan tieteen uudistajia filosofi René Descartesista lähtien ja kartutti kirjastoaan.

”Kristiina on minulle valtava feministi-ikoni ja inspiraation lähde, ja itse asiassa olen saanut hänen mukaansa jopa toisen nimeni. Hän oli hyvin kiinnostava persoona, joka piti kiinni oikeuksistaan ja seurasi omaa polkuaan. Minäkin olen aina elänyt niin. Luotan vaistoihini ja yritän kuunnella itseäni”, Malin sanoo.

Ainakin Tyttökuninkaan roolin kohdalla Malinin intuitio näyttää toimineen. Kaurismäen elokuva on suurella todennäköisyydellä käännekohta hänen urallaan, sillä elokuva on kansainvälinen, englanniksi näytelty yhteistuotanto, jota levitetään ympäri maailmaa. Malin ei peittele kiinnostustaan uraan Ruotsin ulkopuolella. Hän onkin käynyt jo tunnustelemassa Yhdysvalloissa, löytyisikö sieltä töitä.

 

Tyttökuningas kuvattiin pääosin Turun linnassa toissa vuonna. Ennen kuvausten alkamista Malin asui puoli vuotta pienessä mökissä Turun ulkopuolella  yksinäisyyteen vetäytyneenä. Hän luki elämäkertoja Kristiinasta ja opetteli ratsastamaan.

”Seurustelin vain hevosten kanssa. Saattoi mennä viikkoja, eteen puhunut edes puhelimessa. Minulla ei ollut kännykkää enkä mennyt Facebookiin. Minulla oli aikaa miettiä Kristiinan aikaista yhteiskuntaa ja rooliani."

”Moni tuhlaa aikansa söpöihin kissavideoihin, mutta minä luen mieluummin.”

Malin alkaa puhua huvittuneena siitä, kuinka tekniikka on ottanut vallan elämässämme. Ihimisillä ei ole enää aikaa lukea kirjoja, kun kaikki ovat puhelimensa lumoissa.

”Moni tuhlaa aikansa söpöihin kissavideoihin, mutta minä luen mieluummin. Viimeksi taisin lukea post-punkjätkä Richard Hellin biografian, Patti Smithin tuoreen elämäkerran ja kirjallisuutta avaruusajasta. Ja lisäksi klassikoita, niin kuin Oscar Wildea ja Kafkaa.”

Jo lapsena Malinin löysi varmimmin kirjastosta. Hän asui rehtoriäitinsä kanssa Övertorneåssa 2000 asukkaan kirkonkylässä, Pohjoisnavan yläpuolella
”keskellä ei-mitään”.

”Siellä on aikamoiset ääriolosuhteet. Talvella on pimeää 24 tuntia vuorokaudessa, kesällä taas valoisaa vuorokauden ympäri.”

Meänkielinen Malin vietti usein aikaa myös Suomen puolella Ylitorniolla niin kuin muutkin raja-alueen asukkaat. Hän kertoo jopa puhuvansa suomea jonkin verran.

”Suomalainen, melankolinen sielunmaisema on minulle melkein ruotsalaista läheisempää.”

Kouluaika oli Malinille välillä vaikeaa. Hän oli kyseenalaistaja, joka haastoi opettajia selittämään, miksi asiat olivat niin kuin olivat.
”En esimerkiksi ymmärtänyt, miksi matematiikkaa ei voinut opettaa piirtämällä ja visualisoimalla. Olisin itse oppinut niin paremmin, mutta niin ei vain saanut tehdä.”

Tiedonjanoinen Malin huomasi koululaitoksen rakennetun niin, että kaikkien pitää sopia samanlaiseen muottiin. Hänen käytöksensä tulkittiin tottelemattomuudeksi ja opettajat alkoivat pitää häntä niskoittelijana.

”Se on sääli, sillä uteliaisuus on kaikkein kaunein asia maailmassa ja vie meitä eniten eteenpäin.”

Onneksi löytyi näytteleminen ja harrastajateatteri, jossa Malinin ei tarvinnut typistää itseään tai luovuuttaan. Hän fanitti Greta Garboa, Gena Rowlandsia ja John Cassavetesia, Hollywoodin kulta-aikojen näyttelijöitä ja luki heistä elämäkertoja. 15-vuotiaana hän näki Larry Clarkin elokuvan Kids. Kohua aiheuttanut, lohduton kuvaus huumeita käyttävistä, toisiaan seksuaalisesti hyväksikäyttävistä nuorista iski hänen tajuntaansa lujaa.

”Ajattelin että hitto, Clark on tehnyt täysin todellisen filmin meistä, teineistä, jotka eivät ole vain suloisia ja simppeleitä tyyppejä, vaan todella kompleksisia ihmisiä”.

 

Malin halusi itsekin tehdä jotain vastaavaa. Lukion jälkeen, vuonna 2007 Malin aloitti opinnot Teatteriakatemiassa Malmössä. Kolmen vuoden opiskelujen jälkeen hän oli mukana perustamassa teatteriryhmää, joka teki filosofisia, kyseenalaistavia dokumenttinäytelmiä, kuten Orgioiden aika ja Olennaisen triptyykki.

”Olennaisen triptyykissä esimerkiksi määrittelimme ihmisenä olemisen ytimen”, Malin naurahtaa ja jatkaa olleensa sittenkin kiinnostuneempi  elokuvanäyttelemisestä.

Vuonna 2010 Malin alkoi saada elokuvarooleja, ja hän jätti teatteriryhmän. Malin teki komediaa, trillereitä ja draamaa – ja nautti joka hetkestä.
”Näytellessäni elokuvissa sydämeni alkaa lyödä nopeammin. Näen paljon paremmin, kuulen paremmin ja haistan paremmin. Oloni on kuin vastarakastuneella.”

Mutta elokuvamaailmassa on myös omat ongelmansa – samat, jotka ärsyttävät Malinia muuallakin yhteiskunnassa. Hän ei esimerkiksi voi ymmärtää, miksi naisnäyttelijöille maksetaan edelleenkin vähemmän palkkaa kuin mieskollegoilleen. Naisiin kohdistuvat myös kovemmat ulkonäköpaineet kuin miehiin.

”Näytellessäni elokuvissa sydämeni alkaa lyödä nopeammin. Näen paljon paremmin, kuulen paremmin ja haistan paremmin. Oloni on kuin vastarakastuneella.”

"Ihmiset ovat aina tunteneet vetovoimaa nuoruutta ja kauneutta kohtaan, mutta tuntuu, että se on mennyt jo liian pitkälle. Naisnäyttelijöillä pitää olla hehkuva iho ja mahtavat hiukset. Heidän pitää olla söpöjä ja 15 vuotta nuorempia kuin heidän roolihahmonsa. Miesnäyttelijät taas voivat olla rumia, heillä saa olla punainen nenä, ohuet hiukset ja huono iho, mutta heitä pidetään silti karismaattisina”,Malin tuohtuu.

Hänen kritiikkinsä ei silti tarkoita, etteikö ulkonäköön saisi panostaa. Malin rakastaa itsekin muotia, muotilehtiä ja kauniiden ihmisten katselemista. Jo lapsena hän kiinnitti huomiota tyylinsä ja saattoi vaihtaa asua yhdeksän kertaa päivässä.

”Olen aika kokeellinen pukeutuja. Minulla on eri tyyli joka päivä. Asuni riippuu täysin tunnetilastani, mutta pidän erityisesti veistoksellisista, maskuliinisista asuista feminiinisin attribuutein.”

 

Malinin lempisuunnittelijoita ovat J.W Anderson, Nicolas Ghesquière, Yohji Yamamoto, Rei Kawakubo ja Antwerpenin kuusikko. Hän kieltäytyy kulkemasta pintamuodin perässä ja käyttää mielellään vuosia vanhoja lempivaatteitaan päivittämällä ne ajan henkeen erilaisilla asusteilla.

Ympäristötietoisena Malin on kiinnostunut erityisesti slowfashionista, vaatteista, jotka on tehty ekologisesti ja eettisesti laadukkaista materiaaleista ja jotka kestävät aikaa hyvin.

”Pyrin valitsemaan vaatteeni hyvin ja ostamaan vähemmän. Silti olen superkiinnostunut muotimaailmasta ja seuraan näytöksiä, suunnittelijoita ja sensonkeja. Ihan jo senkin takia, että ne kertovat aina jotain myös yhteiskunnan tilasta.”

”Maalaan, teen veistoksia ja ompelen. Niiden lisäksi haluaisin tehdä myös musiikkia, vaikka en kylläkään laula kauniisti.”

Haastattelun lopuksi Malin ei halua kätellä, vaan halata ronskisti. Ennen kuin hän lähtee vetämään höyhenin koristeltua iltapukua ylleen, hän kertoo vielä  rakastavansa käsillä tekemistä.

”Maalaan, teen veistoksia ja ompelen. Niiden lisäksi haluaisin tehdä myös musiikkia, vaikka en kylläkään laula kauniisti.”

Ja kun katsoo Malinin ilkikurisia ja uhmakkaita poseerauksia valokuvaajan selän takaa, tuntuu selvältä, ettei hänen tarvitsekaan laulaa kauniisti. Kuningatar Kristiinalta lainattu asenne riittää kyllä.

Juttu on alun perin julkaistu tammikuun 2016 Gloriassa.

Katin kantapaikkoihin kuuluu Scarlett-viinibaari Pullman-hotellin 37. kerroksessa.
Katin kantapaikkoihin kuuluu Scarlett-viinibaari Pullman-hotellin 37. kerroksessa.
Työn vastapainoksi Kati kuntoilee joka päivä.
Työn vastapainoksi Kati kuntoilee joka päivä.

Thaimaalaisella autiorannalla Kati Häkkinen sai idean sinne sopivasta rantahotellista. Kovalla työllä syntyi huippusuosittu Aava Resort & Spa, ja mikkeliläinen Kati jäi maailmalle. ”Pidän itseäni menestyjänä, koska uskalsin lähteä toteuttamaan unelmaani.”

Hotelliyrittäjä Kati Häkkinen nauttii miljoonakaupunki Bangkokin vilinästä.

”Tykkään myös ajaa täällä autolla. Kaupungin sykkeessä ideatkin lentävät. Minulla on paljon uusia liikeideoita, joille etsin sijoittajia ja kumppaneita”, Kati, 37, sanoo.

Katilla on vahvaa näyttöä siitä, että hän pystyy toteuttamaan ideansa. Yhdeksän vuotta sitten hän oli reppureissulla Thaimaassa silloisen puolisonsa Atte Savisalon kanssa. Tuolloin pariskunta työskenteli Aten vanhempien omistamassa Savcorissa, teknologiayrityksessä, joka on Ballet Mikkelin takana. Kati oli Ballet Mikkelin johtaja, Atte financial controller.

Autiolla Khanomin rannalla pariskunta sai idean rantahotellista. Nyt samaisella rannalla seisoo heidän yhdessä omistamansa Aava Resort and Spa, joka on saanut monia kansainvälisiä palkintoja. Tuorein on marraskuussa 2016 myönnetty Aasian parhaan hotellin ja kylpylän HAPA (Hospitality Asia Platinum Awards) -palkinto.

Kati työskenteli vuosia ilman lomia ja palkkaa Aavan menestyksen eteen.

”Todellinen menestyksen mittari on se, että henkilökunnalla on hyvä olla ja se nauttii työstään”, Kati sanoo.

Kati työskenteli vuosia ilman lomia ja palkkaa Aavan menestyksen eteen. Yrityksen rakentaminen opetti hänelle paljon.

”Muutto Aasiaan ei sinänsä ollut vaikeaa, koska olen aina ollut valmis vastaanottamaan kaiken, mitä uusi kulttuuri tuo mukanaan. Äitiyslomia en ehtinyt pitää, ja esikoispoikani on nukkunut kantokopassa kokouksissa heti syntymästään lähtien.”

Nyt hotellissa on palkattu johtaja, ja Katin vastuulla on markkinointi ja PR-toiminta.

”Palkinnot tuntuvat toki hyviltä – etenkin, koska aluksi niin moni nauroi ideallemme.”

Menestyksen hinta

Ensimmäisen palkintonsa Aava sai kuusi vuotta avajaisten jälkeen.

”Ensimmäiset vuodet yrittäjänä eivät olleet helppoja. En silti kadu yhtään hetkeä enkä yhtään kyyneltä. Jaksoin aina uskoa ideaamme”, Kati sanoo.

Katille menestys merkitsee ennen kaikkea vapautta valita.

”Raha luo turvallisuutta. Moni ei tule ajatelleeksi, että ulkomailla asuva suomalainen joutuu maksamaan kalliin hinnan terveysvakuutuksista ja lasten koulumaksuista. Olen aika tarkka siitä, mihin käytän rahaa, mutta säästäjätyyppiä en ole koskaan ollut.”

”Pidän itseäni menestyjänä.”

Palkittu hotelli ei kuitenkaan edelleenkään ole omistajilleen rahasampo. Rahaa tarvitaan myös uusiin investointeihin, sillä Aava-hotelliperhe on laajenemassa.

”Tuplaamme Aavan kapasiteetin rakentamalla erillisen hotellin ja uusia korkean palvelutason villoja. Suunnitelmat ovat jo pitkällä”, Kati kertoo. Aava etsii parhaillaan siihen uskovia sijoittajia muun muassa suomalaisen joukkorahoituskumppanin kautta.

”Pidän itseäni menestyjänä. En kuitenkaan Aavan takia vaan siksi, että uskalsin lähteä toteuttamaan unelmaani. ”


Äitiys antaa voimaa

Vielä kymmenen vuotta sitten Kati ei ajatellut olevansa äitityyppiä. Lokakuinen ilta tv:n ääressä muutti mielen.

”Näin televisiossa vaippamainoksen ja purskahdin itkuun, kun näin vauvan.”

”Elämä on hyvää näin. Mies tulee vastaan, jos tulee.”

Vuonna 2009 syntyi Nino-poika ja kaksi vuotta sen jälkeen Aida-tytär. Lapset ovat eläneet koko ikänsä Thaimaassa, joten he puhuvat ja lukevat sujuvasti thain kieltä, jota he oppivat Khanomin kyläkoulussa. Muutto pääkaupunkiin oli tarpeen myös siksi, että lapset pääsisivät kansainväliseen kouluun.

Kati ja Atte erosivat neljä vuotta sitten.

”Eroon ei liity vihaa tai pettymystä. Olemme edelleen työkavereita ja ystäviä. Olimme yhdessä 17 vuotta, ja rakkaus vain kuoli”, Kati sanoo.

Kati ei etsi uutta kumppania.

”Elämä on hyvää näin. Mies tulee vastaan, jos tulee. Rimani on korkealla, ja miehen tulee ennen kaikkea saada minut nauramaan.”

Thaimaassa asuva Atte on läsnä lasten elämässä, ja perheessä on myös kolmas luottoaikuinen, heitä pienestä asti hoitanut kotiapulainen Mui.

”Mui on perheenjäsen, mutta minä olen äiti ja kasvatan lapseni. Minua ärsyttää se, että joku pitää minua huonona äitinä siksi, että minulla on palkattua kotiapua. Apulaisten ansiosta olen parempi äiti ja voin olla vapaa-ajalla täysipainoisesti lasten kanssa. ”

 

Ulkonäöllä on väliä

Thaimaassa naiset käyttävät paljon aikaa ja rahaa ulkonäöstään huolehtimiseen.

”Ulkonäköön panostaminen on kunnioitusta toisia kohtaan. Se on käyntikortti, johon muut kiinnittävät huomiota”, Kati toteaa.

Kuutisen vuotta sitten Kati löysi monipuolisen liikunnan, ja nykyään hän kuntoilee joka päivä. Thainyrkkeilyn lisäksi tärkeitä lajeja ovat jooga, pilates ja vaeltaminen vuorilla.

”Suomalaiset tunnistaa valitettavasti usein ulkoisesta olemuksesta. Mistä ihmeestä tulee ajatus, ettei tarvitse yhtään välittää siitä, miltä näyttää?”

”Suomalaiset tunnistaa valitettavasti usein ulkoisesta olemuksesta. Mistä ihmeestä tulee ajatus, ettei tarvitse yhtään välittää siitä, miltä näyttää? Ihan jokainen on varmasti paremmalla mielellä, jos peilistä katsoo tyyppi, johon on tyytyväinen. ”

Katin oma tyyli on klassinen.

”Teetän paljon jakkuja ja housupukuja räätälillä, käytän usein mekkoja tai farkkuja ja rakastan korkeita korkoja.”

Kati suosittelee tutustumaan thaimaalaisten suunnittelijoiden luomuksiin, joita myyvät Bangkokissa muun muassa ostoskeskukset Central Embassy ja Siam Discovery. Thaimaan korkean luksusveron vuoksi hän hankkii käsilaukkunsa Hong Kongista.

Koti on maailmalla

Vapaa-aikaa Katilla ei edelleenkään liiemmin ole, mutta Bangkok tarjoaa vapaa-ajan viettoon paremmat mahdollisuudet kuin entinen kotikylä Khanom.

”Bangkok on Aasian kulinarismin mekka. Suosikkiravintoloihini kuuluu tällä hetkellä esimerkiksi intialaista molekyylikeittiötä tarjoava Gaggan ja Nahm, jossa on vanhoja thairuokia brittikokokin uudistamina.”

Bangkokissa Katille on avautunut yhteys muihin suomalaisiin naisiin.

”Khanomissa en puhunut suomea muiden kuin lasteni kanssa. Perustin Bangkokiin FINWA-naisjärjestön, joka toimii naisten verkostona ja tekee hyväntekeväisyyttä. ”

Tulevaisuuden haaveena on löytää aikaa matkustamiselle.

Katin kunnianhimoisena tavoitteena on kerätä naisjärjestön kautta lahjoituksia sataan äitiyspakkaukseen, jotka lahjoitetaan yksinhuoltaja- ja hiv-positiivisille äideille yhteistyössä muun muassa Suomen Lähetysseuran avustushankkeiden mukana.

Tulevaisuuden haaveena on löytää aikaa matkustamiselle.

”Lähialueilla kuten Vietnamissa, Laosissa ja Hong Kongissa olen käynyt usein, mutta haluaisin lisäksi Eurooppaan ajamaan avoautolla Italiassa, musikaaleihin Lontoossa ja Pariisiin Champs Élysées’n tunnelmaan.”

Suomeen Kati ei kaipaa.

”Maailma on imaissut minut mukaansa.”

 

Kuka?

Kati Häkkinen, 37, hotelliyrittäjä Thaimaassa Khanomissa. Asuu Bangkokissa.

Toinen omistaja Aava Resort and Spa -hotellissa, perustajajäsen ja puheenjohtaja FINWA-naisjärjestössä.

Perhe: poika Nino, 8, ja tytär Aida, 6.

Parasta Bangkokissa: Miljoonakaupungin syke, vireys, vauhti, värit ja luksus sekoittuneina mukaansa imaisevaan kaaokseen.

Mauranen tekee  mielellään töitä miesten kanssa. "Naiset ovat varautuneempia", hän sanoo.
Mauranen tekee mielellään töitä miesten kanssa. "Naiset ovat varautuneempia", hän sanoo.

Näyttelijä Rea Mauranen ei ole koskaan halunnut päästä helpolla. Suurista iloista ja suruista on syntynyt taidetta ja unohtumattomia kokemuksia. ”Elämää ei pidä pihtailla”, hän sanoo.

Järvenselällä käy viima, mutta pyöreän pöydän ääressä on kotoisaa ja lämmintä. Rea Mauranen, 68, kattaa pöytään voileipiä, ranskalaisittain valmistettua kahvia, leikkeleitä ja lohta. Aviomies Pekka Nuru tulee puutarhahommista ja kertoo, että korvia kuumottaa.

”Puhutaanko täällä minusta?” Puhutaan. Ja paljon muustakin.

Ensin töistä, Maurasen pitkä-ikäisimmästä rakkaudesta.

 

Näyttelijän yli 40-vuotiseen uraan mahtuvat Jussi-patsaat elokuvista Tulipää ja Neitoperho. 70-luvun taistolaisvuosina hän työskenteli Kom-teatterissa ja myöhemmin Kalle Holmbergin johtamassa Helsingin Kaupunginteatterin ryhmässä. 90-luvulta lähtien Mauranen on ollut freelancer. Viimeksi hänet nähtiin tv-sarjoissa Presidentti ja Rakkautta vain.

Kalenteri on täynnä uuden teatterituotannon harjoituspäiviä, vaikka näyttelijän piti jäädä eläkkeelle jo vuosia sitten.

”Masennuin hirveästi, kun tajusin millaista elämä on eläkkeellä. Ei helvetti.”

”Masennuin hirveästi, kun tajusin millaista elämä on eläkkeellä. Ei helvetti. Tylsää. Kokeilin vähän aikaa oleskella vain, mutta sitten rupesi tulemaan duunia. Otin kaiken vastaan. Vanha heppa hirnahti ja lähti taas liikkeelle.”

Töihin Maurasta vetää luovan porukan seura. Yksin oleminen ahdistaa, mutta työyhteisö pitää hyvässä vireessä. Uuteen porukkaan solahtaminen on aina innostavaa.

”Ensin pitää kuulostella, keitä muut ovat. Miten näiden kanssa toimitaan? Porukkaan syntyy oma sisäinen huumori. Joutuu vähän tarkkailemaan toisia. Mitä se ajattelee? Kaikki ihmisethän peittelevät totuuksia. Minkähänlaisia petoja meistä paljastuisikaan, jos emme sitä tekisi?”

 

Uralle on osunut vain pari hankalaa tyyppiä. Sellaiset ovat jääneet huoletta taakse.

”Kaikenlaista tulee, mutta olen antanut mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Se on paras tapa. Joku päästää mielestään hyvän vitsin, ja toinen on ihan kauhuissaan.”

Mauranen nauraa olevansa ”todellinen paskahuumorin ystävä”.

”Naisilla on niin paljon enemmän paineita ulkonäöstä ja hyväksymisestä.”

”Siksi tykkään tehdä töitä miesten kanssa. Naiset ovat varautuneempia, heidän välillään on enemmän kyräilyä. Naisilla on niin paljon enemmän paineita ulkonäöstä ja hyväksymisestä.”

Miesten kanssa työskentely on hänelle usein helpompaa kuin naisten.

”Miehet pääsevät kiertelemättä asiaan. Jos työskentelen miesten kanssa, otan tavallaan miehen paikan siinä joukossa. Naisten vahvuus on paljon parempi taito käsitellä tunteita. Siinä eivät ainakaan minun ikäpolveni kaikki miehet ole olleet yhtä taitavia.”

Pitkän linjan näyttelijä on seurannut elokuva- ja teatterialan ahdisteluskandaaleja mietteliäänä.

”Ketään ei saa käyttää seksuaalisesti hyväksi, ei naisia eikä miehiä. Jos minulle on joskus yritetty jotain sellaista, olen antanut kyllä aina takaisin. Annan tulla kamalaa tekstiä enkä antaudu uhriksi vaan nostan hirveän huudon. Mutta jotkut pelkäävät niin paljon, että jähmettyvät, pelkäävät menettävänsä työnsä. Tästä keskustelusta voi tulla vielä aika soppa.”

 

Kun Mauraselta kysyy hänen vahvan itsetuntonsa salaisuutta, vastaukseksi helähtää nauru.

”Kukaan ei rupea näyttelijäksi, jos ei ole mitään säröä sisällä. Silloin ei ole mitä antaa.”

Mauranen sai särön lapsuudessaan. Perheeseen kuului kolme tytärtä, isä oli menestyvä diplomi-insinööri ja äiti kotirouva. Ulkoisesti kaikki oli mallillaan, mutta vanhempien riidat pelottivat pientä Reaa. Pelosta jäi jäljelle outo ahdistus, joka on seurannut mukana koko elämän.

”Tietynlainen iltapäivän valo aiheuttaa ahdistuksen, enkä voi tehdä muuta kuin odottaa, että se menee ohi. Se liittyy siihen, että olen pienenä lapsena odottanut isää kotiin iltapäivällä eikä isä tullutkaan. Tiesin, että tästä seuraa riita. Äiti oli hyvin mustasukkainen. Oli kamalaa, kun en voinut kuin pelätä ja itkeä.”

”Kukaan ei rupea näyttelijäksi, jos ei ole mitään säröä sisällä. Silloin ei ole mitä antaa.”

Maurasen mielestä monet vanhemmat luulevat lapsiaan vahvemmiksi kuin nämä ovatkaan.

”Jos huudan Pekalle tai Pekka huutaa minulle, koiramme Sonja tulee paikalle ja on huolissaan. Ja se on eläin. Millaista se on lapselle, joka rakastaa molempia vanhempiaan?”

 

Nuorena Mauranen haaveili lääkärin tai modistin urasta. Hän oli hyvä piirtämään ja haki opiskelemaan Ateneumiin, mutta ei päässyt. Teatterikoulun ovet avautuivat saman tien. Tanssia harrastava nainen pärjäsi hyvin liikunnallisessa näyttelijäkoulutuksessa. Kotoa ei herunut kannustusta.

”Äiti ja isä ajattelivat, että ylioppilaaksi, sitten akateeminen ura. Isä vastusti ja kirjoitti muistokirjaani, että ’Pitkä ja paatinen on tie, mi´ taiteen kukkuloille vie.’ Se taitaa olla Eino Leinon runosta.”

”Isä ajatteli, että minusta tulee nälkätaiteilija”

Mauranen alkaa pohtia mitä paatinen oikeastaan tarkoittaa. Korvapuustia syövä Nuru lupaa selvittää. Mauranen hakee lasilliset valkoviiniä. Nuru googlaa kännykällään ja ilmoittaa löydöstään.

”Paatinen: Itsepintainen, itsepäinen, itämurteissa käytetty jopa kirosanana. Se tarkoittaa lähtemätöntä taakkaa, joka on ja pysyy.”

”Sellaista isä ajatteli näyttelijän elämän olevan. Hän oli varma, että minusta tulee nälkätaiteilija”, Mauranen sanoo.

Mutta onko elämä sitten ollut paatista?

”Välillä on ollut tosi paatista. Ja traagista.”

Lapsuudenkodista seurannut kipu on auttanut taiteen tekemisessä.

”Sillä tavalla näyttelijät, kuvataitelijat ja kirjailijat toimivat. Otetaan mennyt tuska muistin lokerosta ja käytetään sitä tietoisesti. Olen monta kertaa lavalla tappanut kaikki sukulaiseni.”

 

Osan elämän tragedioista ovat aiheuttaneet myrskyisät miessuhteet. Nuorena rakkauselämä oli tunteikasta ja raastavaa. Mauranen rakastui aina vaikeisiin miehiin.

”Onpa sitten jotain mitä mummona muistella. Ei pidä pihtailla elämää. En usko sielunvaellukseen, enkä edes halua tulla takaisin tänne Tellukselle. On hyvä elää ja tehdä kaikkea, ja kolhuistakin oppii. Helpot tiet eivät ole minua koskaan kiinnostaneet. Sellainen on tylsää, varsinkin nuorena.”

Ensirakkaus syttyi kouluaikana.

”Se oli rumpali. Niillä oli bändi, ja harjoiteltiin kellarissa. En ihastunut häneen niinkään rumpujen soiton tähden vaan koska hän oli komea ja kiva, ja hänen faijallaan oli purjevene.”

Mauranen rakastui aina vaikeisiin miehiin.

Teatterilaisen työtä oli vaikea yhdistää vakavaan seurusteluun. Mauranen kiersi Kom-teatterin kanssa maata, eikä yhteistä kotia ja pysyvää parisuhdetta pystynyt rakentamaan. Suhteet olivat repiviä.

”Kun rakastuu, ei tajua toisen vaarallisia piirteitä. Itsekeskeisyys ja jopa narsismi jäävät huomaamatta. Henkistä väkivaltaa ei näe kukaan ulkopuolinen. Se on salakavalaa ja murskaavaa. Aloin miettiä, miksi hakeuduin aina samaan tilanteeseen. Tajusin, että ratkaisu oli minulla itselläni. Jos aina on kamalaa, pitää miettiä mitä itse tekee väärin.”

Työ oli raskasta ja huvit sen mukaisia.

”Elämä oli rikkonaista. Istuimme aina ravintolassa”, hän muistelee.

Maanantai oli näyttelijöiden vapaapäivä, ja ravintola Kosmoksessa olivat kaikki: kuvataiteilijat, muusikot, kirjailijat ja näyttelijät. ”Ja sitten mentiin jatkoille. En tajua, miten jaksoimme. Lähdin usein kuudeksi aamulla telkkariin maskiin. Sitten yhdeksitoista teatteriin harjoituksiin, sitten radioon tai telkkariin. Illalla esitys tai harjoitus teatterilla. Ja taas baariin.”

Mauranen rakasti ravintolaelämää, höpöttelyä ja syvällisten puhumista ystävien kanssa ja vanhempiin taiteilijalegendoihin tutustumista. Humaltuneet kirjailijat kertoivat tupakansavun keskellä uskomattomia juttuja, ja romanssit ja ystävyydet syttyivät kaupungin yössä. Lopulta juhlat oli kuitenkin pakko lopettaa.

”Halusin pois siitä ympyrästä. Se oli sellainen Bermudan kolmio. Mullan alla on nyt osa niistä, jotka sinne jäivät. Olisin varmaan ollut yksi niistä, jos olisin jäänyt sinne pyörimään. Kyllä se oli tietoinen ajatus, että pelastautukoon ken voi.”

”Ei töistä pois jääty siksi, että on kankkunen. Ei, ei.”

Mauranen muutti silloisen miehensä kanssa Veikkolaan ja hankki kaksi kissaa, joiden luokse oli pakko palata iltaisin.

”Nykyisinhän nuoret eivät juuri juo, ne vain punnertavat. On ihan tervettä, että nykyajan nuoret näyttelijät jumppailevat, mutta paljosta ne jäävät paitsi. Oli ihanaa käydä asioita läpi ravintolassa, nauraa ja kuunnella juttuja. Eikä töistä pois jääty siksi, että on kankkunen. Ei, ei.”

 

70-luvulla nuori Mauranen oli monien muiden taiteilijoiden tavoin taistolainen. Arkistokuvissa hän seisoo Komin lavalla kuin uljas työn sankaritar, leuka pystyssä ja selkä suorana. Kaunisääninen näyttelijä lauloi myös Kom-teatterin levyillä. Levyt aiheuttivat totta kai perhekriisejä joka joulu.

”Isä oli upseeri, ja hän oli palvellut rintamalla. Vein aina Kom-teatterin levyn joululahjaksi kotiin. Isä yritti puhua minun kanssani niistä asioista, mutta äiti tuli heti hysteeriseksi. Aina sieltä lähdettiin ovet paukkuen.”

”Taistolaisuudessa oli kestävää ajatus solidaarisuudesta maailman ihmisiä kohtaan, kärsiviä kohtaan.”

Taistolaisuus katosi historian hämäriin, mutta Maurasen mielestä ajan hengessä oli paljon arvokastakin.

”Taistolaisuudessa oli kestävää ajatus solidaarisuudesta maailman ihmisiä kohtaan, kärsiviä kohtaan. Ja rauha, sitä olen aina puolustamassa. Sota on kauheinta mitä on, ja se on miesten tekosia. Joku poika lähettää pommeja, ja toinen poika lähettää omansa. Yksi hullu on Amerikassa, toinen hullu Pohjois-Koreassa ja kolmas Venäjällä.”

 

Vilkkaan nuoruuden jälkeen kotielämä maistuu hyvältä. Omakotitalo järven rannalla on kaunis, valoisa ja elegantti, täynnä taideteoksia, lasia, pehmoisia lukunurkkauksia, vehreitä huonekasveja ja kauniita yksityiskohtia. Keittiöstä näkee suoraan pyöreän ruokapöydän luo, niin että kokkaillessa voi pitää ystäville seuraa. Seinänkokoiset ikkunat antavat järvenselälle.

Mauranen ja Nuru nauttivat joka päivä hyvästä ruuasta, ja perhe ja ystävät ovat tervetulleita.

”Pekasta tuli turvasatama. Edellisessä liitossa ei oikein puhuttu, mutta Pekan kanssa puhutaan.”

Pariskunta tapasi Tukholmassa 25 vuotta sitten yhteisen ystävän luona. Maurasen sydän oli särkynyt edellisestä erosta eikä uusi suhde tuntunut ajankohtaiselta, mutta vähitellen Nurusta tuli yhä tärkeämpi.

”Pekasta tuli turvasatama. Edellisessä liitossa ei oikein puhuttu, mutta Pekan kanssa puhutaan. Välillä huudetaan kuin rajapirut, mutta se menee ohi. Emme kanna koskaan kaunaa.”

 

Mauraselle rakkaus on tärkeää, mutta kaikkein tärkeintä naiselle on itsenäisyys. Jokaisen tytön kannattaisi haaveilla urasta eikä unelmien prinssistä.

”Takavuosien naiset olivat täysin miesten armoilla, varsinkin sodan jälkeen. Miehet tulivat sekapäisinä sodasta, mutta erota ei voinut. Nykyisin onneksi voi. On hyvä että naisia ei enää kannusteta pelkästään kotiäideiksi. Tyttöjen koulutuksen tärkeydestä puhutaan aina kehitysmaiden yhteydessä, mutta yhtä tärkeää se on täällä meilläkin.”

Toive omasta lapsesta jäi toteutumatta. Kun elämäntilanne antoi myöten, aika oli käymässä vähiin.

”Olisin ollut ylihuolehtiva äiti, jos olisin saanut vanhana lapsen.”

”Pohdin sitä hirveästi kun aloitimme yhteisen elämän Pekan kanssa. Olin 42-vuotias ja ajattelin, että kun lapsi syntyisi, olisin jo 43. Olisin ollut ylihuolehtiva äiti, jos olisin saanut vanhana lapsen. Enkä olisi silloin jaksanut enää samalla tavalla lastenhoitoa, valvomista ja muuta. Ajattelin että olisin jo 60, kun lapsi olisi teini. Ajatus ei tuntunut minulle hyvältä.”

Päätöstään hän suri pitkään.

”Lapsen hankkiminen olisi voinut olla katastrofi, eikä minulla ollut rohkeutta ottaa sitä riskiä. Se oli se päätös. Olin siinä mamero. Oli iso juttu luopua siitä, ja se sattui, mutta ei se enää satu.”

 

Nurun kolmesta lapsesta jutellessa Maurasen hymy on herkässä.

”Pekan lapsista on tullut minulle tosi tärkeitä.”

Kolme nyt jo aikuista lasta käyvät usein vierailulla. Mukana on jo lapsenlapsia, pikku taaperoita, joiden vuoksi koriste-esineet nostetaan ylös turvaan.

”Joskus erehdyn komentamaan lapsia jyrkästi. Sehän on kai nykypäivänä kielletty.”

Elämän varrelle sattuneet bonuslapset ovat rakkaita, vaikka uusperhe-elämässä on haasteensa.

”Olen ollut niin monissa paikoissa äitipuolena. Siinä on vaikea rooli.”

Maurasen silmiin syttyy ilkikurinen hohde.

”Jonain päivänä kirjoitan pahan äitipuolen päiväkirjan. Latelen siihen ja kuolen pois ennen kuin kukaan ehtii sanoa mitään.”

Kuka?

Rea Mauranen, 68, teatteri- ja elokuvanäyttelijä.

Työskennellyt mm. Kansallisteatterissa. Palkittu Jussi-patsaillaelokuvista Tulipää ja Neitoperho.

Työskennellyt 70-luvulla taistolaisessa Kom-teatterissa

Julkaissut useita äänilevyjä.

Asuu Veikkolassa puolisonsa Pekka Nurun kanssa.