Uuden Orenda-elokuvan ohjannut Pirjo Honkasalo: "Ihminen ei ole niin pieni, miksi hänet on nyt tehty"

Nainen kävelee iltahämärissä meren pieksemää hiekkatietä. Vetää perässään pientä matkalaukkua. Perille päästyään hän tapaa erakoituneen, vanhemman naisen, joka ei hänen tulostaan tiedä eikä ilahdu. Bachin musiikki täyttää talon, mutta vieraskoreuteen ei ole tarvetta. Koira saa hyppiä tulijaa vasten.

"Koira innostuu, kun sitä pelkää se on siinä mielessä normaali", kuittaa vanhempi nainen ja tarkoittaa paljon muutakin kuin mitä kirjaimellisesti sanoo.

Kohtaus on Pirjo Honkasalon uuden elokuvan, Orendan, alusta. Se nousee hakematta mieleen, kun astun tuotantoyhtiö Bufon tiloihin Helsingin Teurastamolla. Pitkä ja hoikka elokuvaohjaaja näyttää farkuissaan iättömältä. Innostunein vastaanottaja on koira, vasta hampaitaan teroittava pentu.

Pirjon dokumentteja ja draamaelokuvia yhdistää usein julma tarina ja upeat kuvat. Orendan suuria teemoja ovat syyllisyys ja armo. Tarinan edetessä elokuva saa trillerimäisiä piirteitä. Tämäkin elokuva on henkeäsalpaavan komeaa katsottavaa, mutta tarina ei ole lohduton vaan kohottava. Monet repliikit ovat suorastaan aforistisia.

Käsikirjoituksen laatinut Pirkko Saisio näyttelee toista pääosaa, kirkkoonsa pettynyttä pappia. Alma Pöysti on oopperalaulaja, joka hakeutuu papin luo toiveineen, koska heillä on menneisyydessään yhdistävä tekijä. Yhteinen kipupiste.

Varsinainen rakkauskertomus Orenda ei ole, mutta kumpikin naisista tulee keventäneeksi omaa ja toisen taakkaa.

Pirjo on kuvannut itse kaikki dokumenttielokuvansa. Nyt hän kiittelee vuolaasti Orendan kuvannutta Max Smedsiä. 40 vuoden ikäero ei näkynyt missään. Kun ohjaaja saa kokoon kovan tiimin, hän tietää pääsevänsä helpommalla. Ainoa "vaikea" oli oma puoliso, ensimmäisessä pääroolissaan.

- Saisio on näytellyt usein teatterissa, mutta hänen lähtökohtansa on aina ollut se, että "mä vihaan, kun mua ohjataan". Missään muussa projektissa ei ole kuitenkaan naurettu niin paljon kuin Orendaa tehdessä.

Orenda tarkoittaa erityistä, näkymätöntä voimaa. Tässä tapauksessa myös ihmisen kykyä muuttaa omaa elämäänsä ja ympäröivää maailmaa.

- Ihminen ei ole niin pieni, miksi hänet on nyt tehty.

TEESI 1. Jokainen tarvitsee tienviittoja

Maailmankuvani on ollut avara lapsesta asti. Osasin syödä puikoilla jo 6-vuotiaana, kun meillä kävi Porissa japanilaisia vieraita. Isäni Jorma oli Outokummun johtajia ja rakensi suomalaisilla patenteilla kupariteollisuutta ympäri maailmaa.

Hän oli hiljainen ja herkkä mies, lähtöisin vaatimattomista oloista. Vuorineuvos-titteliään hän ei käyttänyt koskaan. Insinööripiireissä hänen lempinimensä oli Henki.

Toksisesta maskuliinisuudesta en tiedä mitään.

Isältä minulle on periytynyt rakkaus kuvaan. Hän oli loistelias piirtäjä. Äidiltäni Leenalta opin, että ihmisiä ei tarvitse pelätä. Huoltotarkastajana toiminut äiti nautti erityisesti kenttätyöstä. Joskus hän otti minut mukaansa pahoihin paikkoihin - ikään kuin rauhoittamaan tilannetta. Ei se ihan ohjesäännön mukaan mennyt, mutta mitään vakavaa ei sattunut. Tuolloin oivalsin, että äitini kaltaiset olivat kaikkein kurjimmassa jamassa oleville ihmisille ainoita, jotka heistä välittävät.

Odotuksista huolimatta en mennyt lukemaan matematiikkaa. 16-vuotiaana näin Capitol-teatterissa Viscontin elokuvan Rocco ja hänen veljensä, joka kuvaa perhesiteiden murentumista. Tajusin, että elokuvan keinoin voi tehdä muutakin kuin viihdyttää. Voi kertoa mitä vain.

Ensimmäinen opiskeluvuoteni elokuvalinjalla oli turhauttava. Emme saaneet käyttää kameraa. Koulun taiteellinen johtaja Kaj Franck halusi Bauhaus-aatteen innoittamana, että kaikki osastot toimivat aluksi yhdessä. Piirsimme elävää mallia ja teimme kipsivaluja. Vasta jälkeenpäin tajusin, miten hedelmällistä aikaa se oli. Oppilaat ovat usein tyytymättömiä, koska varsinkin taideaineissa on vaikea mitata opittua. Ärtymys kohdistuu yleensä opetukseen, vaikka ongelma on useimmiten oppilas itse.

TEESI 2. Älä sorki toisten elämää

Purjehdimme Pirkko Saision kanssa joitakin vuosia sitten Jurmoon. Samaan aikaan satamaan rantautui yhteysalus, josta tuli ulos pappi ja joukko kehitysvammaisia hoitajineen. He tunnistivat Saision ja pyysivät meitä kanssaan kirkkoon. Myöntelimme epämääräisesti, aikomattakaan mennä.

Kiertelimme pari tuntia saaren rantoja. Kirkon ohittaessamme tajusimme, että jumalanpalvelusta ei ollut vielä edes aloitettu, koska he olivat odottaneet meitä!

Saarna yllätti. Sen hieno ydinsanoma oli: älä ota ihmiseltä pois hänen kohtaloaan - se on ainoa, mikä hänellä on. Puhe kohdistettiin näille Down-ihmisille. Mutta erityisesti se muistutti meitä muita, että on turha mennä voivottelemaan ja sorkkimaan toisten elämää, koska se voi olla erittäin hyvää sellaisenaan. Usein kuvittelemme auttavamme ihmistä, kun pyrimme muokkaamaan häntä samanlaiseksi kuin itse olemme.

Tämä Jurmo-kokemus pääsi osaksi Orendaa. Aluksi jännitti, etten sorru luomaan typerää vaikutelmaa. Ettei tule tunnetta, että käytän kehitysvammaisia vain rekvisiittana. Down-ihmisten vanhemmat ja hoitajat olivat kuitenkin hankkeesta hyvin innostuneita. Ja itse Down-väki sielukkaine kasvoineen täysillä mukana.

Rakastan yli kaiken ihmisten kasvoja. Ohjaajana mietin, kuinka pääsen sisälle niiden hiljaisuuteen. Taitavinkaan näyttelijä ei voi peittää oman mielensä historiaa. Kukaan ei voi näytellä itseään kokonaan pois.

Ohjaajalla on sama tilanne kuin kapellimestarilla. 19 sekuntia aikaa osoittaa, onko hänellä tarvittavaa auktoriteettia. Myöhemmin sitä ei voi enää korjata. Dokumenttia tehdessä tulee kuitenkin oltua ohjaajana nöyrempi, kun kohteeksi on antautunut tavallinen ihminen. Yksi itselleni erityisen läheisistä töistä on Japanissa kuvattu Ito - kilvoittelijan päiväkirja. Se kertoo buddhalaisesta papista, joka rupesi yöbaarin pitäjäksi. Kuvausten jälkeen kysyin häneltä: miksi luotit minuun? Hän vastasi, että meissä assosioi sama sisäinen hahmo, Nuuskamuikkunen.

TEESI 3. Syyllisyys tulee syntymälahjana

Isäni ei halunnut puhua lapsuudestaan koskaan mitään. En täysin luota hänen sisarensa antamiin tietoihin, mutta ilmeisesti isovanhempieni suuri ikäero oli jotenkin tuomittavaa ja häpeällistä Kalannin seudulla. Isoäitini oli 16 vuotta miestään vanhempi.

Me kaikki synnymme esisyyllisyyden sisälle. Yli sukupolvien ulottuva trauma on iso teema monissa elokuvissani, vaikka en ole siihen tietoisesti tähdännyt.

Melancholian 3 huonetta -dokumenttia Tsetseniassa kuvatessani tajusin erityisen selvästi, miten viha oli istutettu lapsiin. Miten tuhotun Groznyin katulapset ja Ingushian pakolaisleirille pelastetut orvot seisoivat kuin lehdettömät puut, mieli tyhjänä ja kaiken nähneinä.

Venäjä on yrittänyt alistaa Tsetseniaa 200 vuotta. Nyt sama tapahtuu Ukrainassa. Ja rintamalinjan kummallakin puolella lapsille syötetään viholliskuvaa, josta tulee elinikäinen taakka. Sama pätee Israeliin ja Palestiinaan.

Miten vihan kierre voidaan katkaista? Mikään rationaalinen päätös se ei ole. Ajattelen, että tässä kohtaa astuu esiin armo. Kun viha täyttyy, sitä ei jakseta enää kantaa.

Näin ehti tapahtua venäläisten ja suomalaisten suhteissa toisen maailmansodan jälkeen. Kunnes heräsimme nykyiseen todellisuuteen.

Alitajuisen syyllisyyden aisapari on tunneyksinäisyys. Tunnistan senkin itsessäni.

Töitteni kautta olen yrittänyt selvittää, mikä on se voima, joka saa ihmisen liikkeelle, etsimään oman elämänsä totuutta. Mutta vieläkään en osaa vastata, mitä merkitystä elämällä on. Se on mahdoton kysymys.

TEESI 4. Raha on hyvä renki

Amerikassa asuva enoni on aito miljonääri farmeineen ja Floridan-huviloineen. Taannoin eno naurahti, että tehän elätte kuin me. Hän viittasi kolmeen kotiimme Helsingissä, Lyökin saarella ja Madeiralla. Enon puitteisiin verrattuna ne kaikki ovat kyllä aika vaatimattomia paitsi maisemiensa puolesta.

Asuminen useassa paikassa on suurta ylellisyyttä. Onneksi meitä on kaksi tienaamassa. Muuten en ole tippaakaan kiinnostunut rahasta. Olen ollut tuottamassa useita kalliita elokuvia, mutta en voisi kuvitella miettiväni järkeviä sijoituskohteita. Amerikkalaisen tuotantoyhtiön edustaja kiteytti taloudellisen lyhytnäköisyyteni taannoin näin: "Avasin sinulle taivaan portit, mutta olet liian typerä astuaksesi sisään." Olimme käyneet neuvotteluja, mutta kuultuani, että teoksen lopullinen leikkaus ei ole ohjaajalla vaan tuottajalla, kieltäydyin yhteistyöstä.

Nelikymppisenä koin nähneeni alalla jo kaiken. Lopetin elokuvien tekemisen. Kului vuosia, kunnes Rauni Mollbergin tytär Eira pyysi minua viemään ompelukoneita Viroon, Pyhtitsan luostariin. Vein koneet, ahkeroin nunnien kanssa peltotöissä ja mietin elämääni. Paluumatkalla törmäsin juna-asemalla ruotsalaiseen tuottajaan, joka kysyi, mitä olen tekemässä. Kuulin itseni sanovan: dokumenttia Pyhtitsan nunnista.

Ruotsalainen kysyi saman tien kuinka paljon tarvitsen rahaa. Pohdin elokuvan budjettia kolme minuuttia ja ilmoitin summan. Sopimuksen luonnostelimme viereisen olutkapakan pahvialustalle. Se on tallella vieläkin.

Suurten projektien jälkeen palasin käsityöläiseksi. Oli vapauttavaa tajuta, että nainen ja kamera riittävät.

TEESI 5. Ammatillinen menestys suojaa ennakkoluuloilta

Rakkaus on mysteeri. Olemme olleet Pirkko Saision kanssa yhdessä yli 40 vuotta. Jaamme yhä samat kiinnostuksen kohteet ja esitämme toisillemme mahdottomia kysymyksiä. Minä olen meistä käytännöllisempi, selviän puusepänkin töistä. Saisio on parempi kokki.

Kun tutustuin Saisioon, hänen tyttärensä Elsa Saisio oli puolitoistavuotias. Vielä 90-luvulla Elsa taisi olla ainut julkisuudessa näkyvä sateenkaariperheen lapsi.

Ammatillinen menestys on suojannut meitä ennakkoluuloilta ja antanut kaikupohjaa sanoille. Varsinkin Saisio on ollut kannanotoissaan aktiivinen ja rohkea.

Juhlimme häitämme Kaisaniemen ravintolassa kesällä 2009. Samoihin aikoihin adoptoin Elsan, joka oli tuolloin 29-vuotias. Aikaisemmin se ei ollut mahdollista. Virallinen vanhemmuus on minulle tärkeä tunnejuttu, mutta adoptio selkeyttää monia asioita myös juridisesti.

Kesäisin Elsa lomailee perheineen Uudenkaupungin edustalla, samalla saarella kuin me. Meillä on siellä oma talo ja Elsan käytössä on minun lapsuuskesieni mökki.

Tämän päivän homoseksuaalit pääsevät helpommalla. Se näkyy ihmisen koko olemuksessa. Kun tulin kehiin, moni lesbo oireili aggressiivisesti. Jatkuvasta peittelystä tuli niin paha olla. Osa musertui paineen alla.

Valitettavasti monissa maissa on menty viime aikoina jyrkästi taaksepäin, asenteet ovat koventuneet ja turvattomuus lisääntynyt. Parikymppisenä liftasin ympäri Yhdysvaltoja kymmeniä tuhansia kilometrejä. Maa ei ollut tuolloin henkisesti näin jakautunut, mutta ei sellainen reissu olisi enää muutenkaan mahdollista.

TEESI 6. Saari yhdistää ja erottaa

Kotimme Madeiralla on sikäläinen mummonmökki, kivestä rakennettu. Alakerrassa oli alun perin maalattia, navetta ja karjakeittiö, yläkerrassa kolme pientä huonetta. Nyt alakerrassa on kunnon keittiö ja koko talossa sähkölämmitys, vaikka ei sitä usein tarvita.

Kylämme sijaitsee 500 metrin korkeudessa. Parasta on Atlantille aukeava panoraama, 200 astetta. Positiivisena yllätyksenä tuli, että aurinko laskee koko talven terassille.

Erityisen hienoa on seudun hiljaisuus. Rinteet ovat niin jyrkkiä, että siellä eivät jyllää mitkään koneet. Viljely hoituu yhä käsivoimin, mikä on osaltaan syy seudun köyhyyteen. Muuttoliike 1800-luvulta lähtien on ollut suurta. Joka talosta on lähdetty. Amerikkaan, Venezuelaan tai Etelä-Afrikkaan, kuten lähinaapurimme, entiset kauppiaat, jotka ryöstetyiksi tultuaan palasivat kotikyläänsä.

Nuoret eivät palaa - ja suvut hajoavat lopullisesti. Näissä perhekeskeisissä kulttuureissa se on todellinen tragedia. Suomessa tätä ei suuremmin ajatella. Etupäässä mietimme, kuka meille saa tulla.

Naapurimme ei ollut nähnyt lapsiaan ja lastenlapsiaan kuuteen vuoteen. Ehdotimme, että he käyttäisivät meille asennettua skype-yhteyttä. Kun hetki koitti, siirryimme hienotunteisesti alakertaan, mutta ylhäältä kantautuva itku ja parku koskettivat syvästi myös meitä.

Viihdyn itsekseni, mutta omassa kylässä koettu yhteisöllisyys ei tunnu koskaan rasittavalta velvollisuudelta. Talvi rullaa kirkkokalenterin tahtiin, ja me siinä mukana, kirkon kautta kapakkaan ja grillijuhliin.

Osaan lukea paikallisia lehtiä, mutta puhumisen suhteen olen pettynyt itseeni. Naapurienkin kanssa tulee portugalia enemmän käytettyä englantia.

Kun Jörn Donner täytti 60, hän sanoi ajattelevansa kuolemaa joka päivä. Koen itsekin edenneeni luopumisikään. Se tarkoittaa kokonaisolemusta, aivan kaikkea, eikä ole kovin helppo vaihe. Toisaalta, olen nyt entistä tietoisempi siitä, mikä on aikani arvoista. 

Juttu on julkaistu Gloriassa 2/2025.