"Alastomuus on ihmisen perustila", sanoo omissa kuvissaan esiintyvä taiteilija Elina Brotherus

Mikä rauha. Didrichsenin keräilijäkoti ja museo Helsingin Kuusisaaressa uinuu vielä aamupäivän valossa.

Valokuvaaja Elina Brotherus kävelee verkkaisesti näyttelysiivestä olohuoneeseen. Rakennus on tullut hänelle kahden vuoden aikana tutuksi. Taiteilija on saanut toimia täällä hyvin poikkeuksellisella tavalla. Lopputulos näkyy valokuvissa taidemuseon seinillä.

- Museon väki on suostunut hassuihin pyyntöihini. Olen saanut käyttää hyvin epätaidehistoriallisia ratkaisuja museokokoelmaa hyödyntäessäni: kuten koota yhdelle seinälle vain vihreitä tai keltaisia maalauksia. Hienointa oli saada kuviini lempimaalareitani: Picassoa, Renoiria, Thesleffiä ja Wardia. Sanoa, että pannaas toi Picasso nyt tohon, Elina muistelee ja nauraa.

Jokaisesta kuvaamastaan talosta hän haluaa kiteyttää sen sielun. Täällä sielu on taidekokoelma. Elina on myös hyödyntänyt kodin kuvitteellista elämää. Näyttely on kuin aikakone talossa eläneiden rinnakkaisiin mahdollisiin todellisuuksiin. Siihen, miten ihmiset ovat tavanneet täällä ystäviä, jutelleet puhelimessa, käyneet suihkussa.

Valokuvaaja on itse tuttuun tapaan kuvissa hahmona. Hän makaa turkoosinvärisissä toppahousuissa Didrichsenin etupihalla olevan uima-altaan täsmälleen samanvärisen veden äärellä. Olohuoneen sohvalla hän istuu keltaisessa mekossa, joka toistaa keltasävyisten taulujen voimaa. Asut hän löytää vaatekaapistaan, jossa on aarteita eri vuosikymmeniltä.

Lisäksi hänen teoksensa keskustelevat miljöön kanssa. Valokuvassa välkkyvä Välimeri jatkuu museon ikkunasta avautuvassa näkymässä ja muuttuu jäiseksi Itämereksi.

Elinan arki jatkuu vielä hetken koleassa Helsingissä. Tänä vuonna hänellä on ennätyksellinen määrä näyttelyitä eri puolilla Eurooppaa. Reissujen välissä Elina ja hänen videotaiteilijapuolisonsa Lauri Astala sekä Marcello-koira suuntaavat Helsingistä Ranskan-kotiin.

- Se, että kaupunkielämä on täällä ja maalaiselämä Burgundissa, on hyvä yhdistelmä. Näin molemmista maista saa parhaan irti.

Teesi 1: Alastomuus on ihmisen perustila

"Sen jälkeen kun ihmiset alkoivat postata omia kuviaan Facebookin ja Instagramiin, kukaan ei ole kysynyt, miksi kuvaan itseäni. Urani alkuaikoina minulta aina kysyttiin, että 'oletko joku narsisti, kun kuvaat itseäsi'. Enää minun ei tarvitse perustella tai puolustella, miksi käytän itseäni mallina.

Minun ei ollut tarkoitus tehdä alastomuudella näkyväksi itseäni. Se oli taidehistoriallinen viittaus. Antiikin ja renessanssin taiteessahan ihmisfiguuri on hyvin usein ilman vaatteita. Alastomuus on ihmisen perustila. Jos laitan teokseeni vaatteet, ne sitovat kuvan aikaan, paikkaan ja epookkiin. Kun vaatteita ei ole, kaikki tällaiset viittaukset ovat poissa.

Kuvissani esiinnyn hyvin harvoin itsenäni. Kuvan naishahmo voisi olla kuka vain. Markkeeraan ihmisen läsnäoloa tai olen sommitelmallinen elementti. Toki tuotannossani on muutamia poikkeuksia - sarjoja, joissa olen käsitellyt omaelämäkerrallisia aiheita, kuten lapsettomuutta tai eroa.

Nykyään olen kuvissani ilman vaatteita, jos aihe sitä vaatii: kuten suihkussa tai uimassa. Silloin viittaan sekä tilanteeseen että taiteen jatkumoon - myös oman taiteeni jatkumoon."

Teesi 2: Kahden kodin taktiikka on toimiva

"Asumme Kampissa 7. kerroksessa, josta näkyy vanhan Helsingin kattoja ja nostokurkia. Toinen kotimme on Avallonissa, Ranskassa.

Burgundista tuli kotiseutuni alun perin siksi, että menin sinne nuorena taiteilijana paikallisen valokuvataiteen museon taiteilijaresidenssiin vuonna 1999. Tapasin pojan, jonka kanssa asuin sittemmin Pariisissa. Olin Pariisissa vähän onneton. Asuinalueemme oli ankea - olisin halunnut nähdä ikkunasta puita. Muutaman vuoden jälkeen aloimme etsiä taloa maalta. Ymmärsin hyvin äkkiä, että budjettini ei riittänyt taloon, joka sijaitsee 20 kilometriä Pariisista vaan paremminkin 200 kilometrin päässä. Koska Burgundi oli minulle jo valmiiksi tuttu, ajoimme sinne. Talo löytyi vuonna 2002. Se oli kivirauniotyyppinen talo, jossa piti pikku hiljaa tehdä kaikki uusiksi. Lämmitystä tai juoksevaa vettä ei ollut.

Pian talon ostamisen jälkeen erosin poikaystävästä. Pidin talon, olin siihen kiintynyt.

Työelämäni pyöri Ranskan kautta maailmalle. Sain Pariisista gallerian, jonka kanssa työskentelen yhä. Onnistuin pääsemään Pariisin kaupungin tukemaan ateljeeseen, jossa pystyin myös asumaan.

Tapasin aika pian nykyisen mieheni, Lauri Astalan. Siinä vaiheessa maalla alkoi remontointi - Lauri on koulutukseltaan kuvanveistäjä. Hänellä pysyvät työkalut kädessä.

Asumme Avallonissa 3-6 kuukautta vuodessa. Kesällä siellä on liian kuuma, ja muutenkin haluan olla kesäisin Suomessa. Burgundiin on ihana mennä keväällä ja syksyllä Maalis-huhtikuussa voimme jo syödä pihalla lounasta. Myös lokakuu on fantastinen. Silloin puissa kypsyvät hedelmät ja pähkinät.

Naapureiden pitämään luomukauppaan on matkaa vain sata metriä.

Sitten kun seniori-ikäisestä koirastamme Marcellosta aika jättää, toivon, että voisimme talvisin lähteä kuukaudeksi tai pariksi työskentelemään jonnekin, missä on takuuvarmasti aurinkoa, kuten Pohjois-Afrikkaan tai Intiaan. Valo on minulle elinehto."

Teesi 3: Onnellinen lapsuus tuo lujan pohjan elämälle

"Minulla oli amerikkalainen lapsuus. Kemisti-isäni väitteli tohtoriksi, kun olin neljävuotias ja vei perheen kahdeksi vuodeksi Oregoniin, jossa hän teki post doc -tutkimusta. Isäni oli intohimoinen luonnontieteilijä - tutkija unelma-ammatissaan. Äitini oli kemisti, koska ei päässyt lääketieteelliseen tiedekuntaan. Molemmat vanhempani kuolivat nuorina, äkillisesti.

Isän kuollessa olin yhdeksänvuotias. Palasimme äidin kanssa Yhdysvaltoihin vielä yhdeksi kesäksi. Muuten asuimme Keravalla.

Kun äitikin kuoli, olin 13-vuotias. Asuin yläaste- ja lukiovuodet isovanhempien luona Tammisaaressa.

Kokemus on varmasti leimannut veljeni ja minun elämääni, mutta lapsuus oli onnellinen siihen asti, kunnes äiti kuoli. Tuntuu, että se on pelastanut. Minulla on vahva tieto siitä, että äitini rakasti minua. Se kannattelee minua tänäkin päivänä."

Teesi 4: Vanhemmallakin iällä voi vaihtaa alaa

"Vanhempiemme mallin mukaan minä ja veljeni lähdimme opiskelemaan kemiaa ja valmistuimmekin siitä. Tosin kun sain maisterin paperit kemian laitokselta, olin jo Taideteollisessa korkeakoulussa opiskelemassa valokuvausta. Olin tajunnut, että luonnontieteellinen perustutkimus ei kiinnosta minua tarpeeksi. Silkasta sinnikkyydestä tein tutkinnon loppuun.

Tein tavallaan samanlaisia ratkaisuja kuin äiti. Kun äiti jäi leskeksi, hän meni Vapaaseen taidekouluun. Hän on ollut minulle tärkeä roolimalli siinä, että vähän vanhemmallakin iällä voi vaihtaa alaa ja tieteen voi vaihtaa taiteeseen. Minulla on vahva muisto varhaisnuoruudesta siitä, miten äiti oli innoissaan ja onnellinen, että oli taidekoulussa.

Olin saanut isältä jo 7-vuotiaana kameran. Minulla oli muisto hänestä, amatöörikuvaajasta, tekemässä kotona kylpyhuoneessa mustavalkoisia kuvia. Ihailin niitä valtavasti.

Äidin kuoltua löysin isän vanhan järjestelmäkameran. Kuvasin sillä mustavalkoiselle filmille ja ajattelin, että tämä on oikeaa valokuvausta - näinhän isäkin teki. Elämäni onnellisin asia on se, että pääsin opiskelemaan valokuvataidetta.

Tämä on myös kertomus siitä, kuinka vähästä asiat voivat olla elämässä kiinni. Sinä vuonna kun hain valokuvataiteen osastolle, sinne otettiin kahdeksan opiskelijaa. Minä olin kahdeksas. Olisin voinut olla yhdeksäs - mitä olisin siinä tapauksessa tehnyt? Olisin ehkä opiskellut kirjallisuutta."

Teesi 5: olemme viime kädessä yksin elämässä

"Vaikeita kohtia elämässäni ovat olleet ne ikävuodet, jolloin ohitin vanhempieni eliniät. Isä kuoli 36-vuotiaana ja äiti 41-vuotiaana.

41-vuotiaaksi asti olin pystynyt ajattelemaan, että kuljen jotakin polkua: äitini on ollut tässä samassa kohdassa elämäänsä ja minä kuljen jollain lailla hänen jalanjäljissään.

Sen jälkeen kun äidin jalanjäljet elämässäni loppuivat, minulla on ollut edessäni valkea lakeus vailla jälkiä. Tuosta on nyt pakko mennä itse. En voi seurata ketään. Ei ole tienviitoittajaa. Olen yksin.

Mutta yksinhän me kaikki viime kädessä olemme - vaikka elämässä olisi ystäviä, sukulaisia, vanhempia, kumppaneita ja joillakin lapsia.

Yhteys toisiin ihmisiin on äärettömän tärkeä, mutta tietoisuus siitä, että olen yksin, on kuitenkin elämän perusolemus. Minusta tuntuu, että se korostuu ihmisissä, jotka ovat jääneet nuorena orvoiksi. Olen oppinut elämään sen kanssa. Minä myös viihdyn yksin.

Omat jalanjälkeni eivät kulje suoraan tai junanraiteita pitkin. En lainkaan usko siihen, että ihminen kehittyy koko ajan kohti jotain parempaa. Mutta me muutumme, koko ajan.

Jos jotain urallani kadun, niin sitä, että olen ollut joskus nuorempana liian ehdoton - joustamaton tilanteessa, kun joku galleristi on esittänyt kritiikkiä teoksestani. Nykyään ohittaisin sellaisen olankohautuksella: tuo ei tykännyt, joku muu tykkää.

Tavoittelen enemmän keskustelua kuin konfliktia. Asiat voi aina myös sivuuttaa: olemme eri mieltä, mutta tästä ei tarvitse tehdä ongelmaa."

Teesi 6: Ikä on täysin epäoleellinen tieto

"Minusta on epäoleellista, minkä ikäinen olen. Olen ottanut iän pois cv:stäkin. En halua, että ihmiset panevat minut johonkin boksiin vain sen takia, että olen syntynyt vuonna x. Se on tarpeeton tieto. Ihmisillähän on samassa iässä hyvin erilaisia elämäntilanteita. Puhun mieluummin siitä, mitä teen.

Tähtihetkeni on ollut yksityisnäyttelyni Pompidou-keskuksessa Pariisissa vuonna 2017. Sanon aina, että se oli minun warholilainen 15 minuuttiani kuuluisuudessa.

Toinen tähtihetki on tulossa tänä vuonna Hampurin taidehallissa, jossa on Caspar David Friedrichin juhlanäyttely. Olen tehnyt Friedrich-aiheisia valokuvia, ja minua pyydettiin mukaan juhlanäyttelyyn. Friedrichin kuuluisa maalaus, Vaeltaja sumumeren yllä, on maaliskuusta joulukuuhun muualla lainassa. Sitten museosta kysyttiin, sopisiko , että minun teokseni laitettaisiin siksi aikaa maalauksen paikalle . En meinaa vieläkään uskoa tätä todeksi: minun kuvani tulee roikkumaan esikuvansa paikalla!"

Teesi 7: Taiteilijaliitto vaatii ymmärrystä ja venymistä

"Kaksi taiteilijaa sietää toistensa tilanteet. Jos ison projektin deadline on lähellä, kaveria ei välttämättä paljon näy. Vastaus iltayhdeksältä lähetettyyn kutsuun illallispöytään voi olla, että teen töitä vielä vähän aikaa. Toisaalta tiedän, että se toimii myös toisin päin.

Olemme Laurin kanssa toisillemme ateljeekriitikoita. Luotamme toistemme makuun ja autamme toisiamme teosten loppuviilauksissa.

On hyvä, että olemme hieman samalla alalla, mutta emme kuitenkaan ihan yksi yhteen. Se voisi olla vaikeaa. Apurahahakemuksissa emme ole toistemme kilpakumppaneita."

Teesi 8: Vanhaa metsää pitää suojella

"Metsien suojelu ja luonnon monimuotoisuuden ylläpito ovat sydäntäni lähellä. Kun voin, lahjoitan rahaa Luonnonperintösäätiölle. Olen myös lahjoittanut teoksiani sekä osallistunut taidehuutokauppoihin, joiden tuotto menee vanhan metsän suojelemiseen.

Keskipitkän tähtäimen tavoitteeni on, että ostan Etelä-Suomesta vanhaa metsää. Ehkäpä palstalle sattuisi myös vanha mökki, jossa voisin viettää aikaa, kunnes kuolen. Testamenttaisin paikan Luonnonperintösäätiölle.

Myös rakennusperinnön suojelu on tärkeää. Rakennuksia on halvempaa purkaa ja rakentaa uutta - kuinka epäekologista sellainen on! Rakennusten kunnossapitoon pitäisi investoida, jotta niitä ei tarvitsisi purkaa. Myös suunnittelun laadun pitäisi kestää aikaa.

Huonosti suunnitellut rakennukset luovat pahoinvointia. On järkyttävää, että asuntoihin piirretään huoneita, joissa ei ole ikkunoita - vain sen takia, että rakennusliikkeet tienaisivat enemmän.

Minut tekee vihaiseksi myös erilaiset tiivistämisrakentamishankkeet. Että jollekin voi juolahtaa mieleen Postitalon ja rautatieaseman väliin jokin täydennysrakentaminen! Kohta meillä on Helsingissä tilanne, että emme enää näe Kauppatorilta Tähtitorninmäkeä. En voi ymmärtää, miten päättäjät eivät arvosta rakennuskulttuuriperintöämme, joka on kansallismaisemaan verrattava asia."

Juttu on julkaistu Gloriassa 04/2023.