Välttävä kunto, ei vettä eikä sähköjä – Sisustussuunnittelija perheineen kunnosti purkukuntoisesta hirsihuvilasta haaveidensa kakkoskodin

Kuka hullu hankkii 200-neliöisen, purkukuntoisen, sähköttömän ja vailla juoksevaa vettä olevan hirsihuvilan puuhailumielessä, kun yhtälöstä löytyvät ennestään jo vanha omakotitalo, kolme lasta, koira ja neljä kanaa? Minä ja täysin vailla pelon tunnetta elävä aviomieheni.

Pari vuotta taloprojektimme valmistumisen jälkeen olimme pötköttäneet toimettomina talvi-illat sohvallamme ja kartoittaneet sekä Espanjan Aurinkorannikon että eteläisen Suomen mökkimarkkinat. Mahdollisuus uimiseen oli meille aluksi isompi kriteeri kuin rakennuksen vuosiluku tai sijainti. Kun olimme hylänneet Espanjan, rajasimme hakua myös Suomen kartalla. Mökkimatka olisi sujuttava alle kahteen tuntiin. Seuraavaksi rajasimme neliöt: viisihenkinen, eläväinen ja ylisosiaalinen perheemme vaatii tilaa ympärilleen, joten sata neliötä oli minimi. Viimeisenä, muttei suinkaan vähäisimpänä rajauksena tuli kohteen kunto. Huono ja välttävä olivat hakusovelluksissa lähimpänä toiveitamme. Työkseen remontteja tekevä mieheni ja projekteja hamuava sisustussuunnittelijan sieluni olivat uhmakkaasti molemmat samoilla linjoilla asiassa.

Kun laajensimme ajatusta järvestä jokeen, päädyimme ihmettelemään vanhan hirsihuvilan kuvia Oikotiellä. Tarjouskohteen todellisesta hinnasta ei ollut hajuakaan, mutta yli vuoden myyntiaika herätti kiinnostuksen paikkaan. Mieheni lähti remonttikaverinsa kanssa Etelä-Savoon ihmettelemään hirsihuvilaa, ja videomateriaalien ja kuvien perusteella teimme seuraavana päivänä tarjouksen. Jo samana iltana olimme purkukuntoisen huvilan onnelliset ostajat.

Oikaisuja ja epärealistisia aikatauluja

Kunnostuksen tarve oli valtaisa, sillä huvila oli siirretty paikalle Venäjältä vuonna 1915, eikä sähköjä tai juoksevaa vettä ollut. Tarinan mukaan suomalainen neiti Häkkänen oli ollut tehtävissä tsaarin hovissa ja saanut palkakseen huvilan, joka sitten siirrettiin Suomen puolelle. Onneksemme talo oli välttänyt isot remontit ja monta tilaa oli lähes alkuperäisessä kunnossa. Tavoitteenamme oli luoda nykyajan mukavuudet talon tyyliä kunnioittaen. Pohjapiirustukseen puutuimme vain muutaman oviaukon verran, sillä palvelusväen mukaan tehdyt ratkaisut eivät olleet enää toimivia meidän arjessamme.

 

Muistona remonttikeväästä meillä on niin kutsuttu "vitsikalenteri", johon vailla kokemuksen tuomaa järkeä merkitsimme täysin epärealistisia aikatauluja. Monet asiat, joiden olisi pitänyt valmistua keväällä 2016, eivät ole edelleenkään valmiita. Toisaalta emme mieheni kanssa usko, että yksikään iso remontti käynnistyisi, jos todellinen aikataulu ja työn määrä olisi etukäteen täysin selvillä tekijöille.

Emme olleet tekemässä esimerkillistä perinnerakentamisprojektia, koska halusimme talon käyttökuntoon kohtuullisella rahamäärällä ja aikataululla. Oikaisimme materiaali- ja tyylivalinnoissa monessa kohtaa - meidän onneksemme Museovirasto tekee harvoin kotikäyntejä. Tyylillisesti raikastimme värimaailmaa ja levytimme useamman paljaan hirsiseinän, joille olen havainnut olevani henkisesti allerginen.

Marsalkka Mannerheimin huussi

Ostettuamme talon sovimme myös osan irtaimiston ostosta. Puusepän taloon nikkaroimat kalusteet, Tori.fi ja kirpputorit ovat koko kalustuksen takana. Ainoat uudet tuotteet ovat olleet sängynpatjat, ruokasalin tuolit ja yksi seinälampetti. 200 neliön täyttämiseen ei kulunut montaa viikkoa. Isänmaallisin ja historiallisin hankinta on ehdottomasti ollut Marsalkka Mannerheimin muotokuva ulkohuussimme seinällä. Tarinan mukaan hän on käynyt tarpeillaan huussissamme matkalla Helsingistä pääesikuntaan Mikkeliin. Talon sen hetkinen omistaja oli toiminut sotaministerin avustajana ja tarjonnut silloisen Viitostien varressa ollutta huvilaansa levähdyspaikaksi seurueelle.

Nyt, neljä vuotta ostopäätöksen jälkeen, olemme edelleen kuin vastarakastuneita huvilaamme. Teini-ikäisiksi varttuneet lapsemme joudumme nykyään pakottamaan sinne, mutta uskomme vahvasti, että tulee vielä aika, kun uusi sukupolvi ymmärtää paikan ihanuuden ja ainutlaatuisuuden uudelleen.

Juttu on julkaistu Glorian Kodin numerossa 9/2020.