Äitini ei ole kuullutkaan marittamisesta, mutta hän tyhjentää hyllyjään. Minulle.

Kun hän tulee kylään, hänellä on mukanaan nyssykkä. Viimeksi siinä oli puiset, juustoon kiinnitettävät napit, pakastuspusseja, kahvipaketti ja pari terävää veistä.

Kun menen hänelle kylään, teemme kotikierroksen, jonka aikana hän etsii lisää pois annettavaa tavaraa. Aina samassa kohdassa kierrosta, olohuoneessa, sanon kuitenkin äidille: näistä et luovu.

Äidillä on nimittäin vanha, aikoinaan apteekista ostettu iso kaappi, jonka hän on maalauttanut kiiltävän mustaksi. Sen edessä pysähdymme. Kaapin yläosan lasiovet suojaavat kauniita astioita. Mitään uutta kaappiin ei ole tullut sitten 1980-luvun. Astiakaappi on kuin valokuva-albumi.

Kaapiston keskellä ovat kermanvalkoiset, kultareunaiset kupit, jotka äiti juoksi ostamaan 1960-luvun lopulla juuri ennen kuin tuoreen avioparin ensimmäiset vieraat olivat tulossa kylään. Tämän tarinan äiti kertoo aina.

Oikeassa reunassa ovat vihreäjalalliset, Saara Hopean suunnittelemat, Nuutajärven Traviata-viinilasit ja vihreät, ”kuplivaa” Humppilan lasia olevat lautaset, joilta söimme ja syömme vieläkin kesäsalaatit.

Hopeinen kahviastiasto on Teheranista. Näen mielessäni arabisheikin ojentavan sen 1980-luvulla isälleni, joka kotiin palattuaan laski sen eksoottisena nähtävyytenä arkiselle, lohjalaiselle kahvipöydälle.

Emme uskotelleet edes itsellemme, että käyttäisimme sitä. Mutta kaunis se on.

Oma astiakaappini on vaatimattomampi kuin äitini kaappi. Mutta on siinäkin lasistorivejä enemmän kuin tarpeeseen. Edesmenneet appivanhempani keräsivät laseja ja aterimia.

Pelkästään Timo Sarpanevan suunnittelemien Arkipelago-lasien jalkojen katsominen on esteettinen elämys. Muistan aina kertoa sen tyttärilleni, kun esittelen kaappia kuin valokuva-albumia.

Marjatta-laseista juomme valkoviiniä kesällä, ja saman sarjan kapeat lasit pääsevät vesilaseiksi juhlapöytään. Ruotsalaiset, Bertil Vallienin Kosta Bodalle suunnittelemat Chateau-viinilasit ovat meidän ”iittalamme”. Ihailen niiden aaltoilevaa pintaa ja sitä, että suunnittelija halusi tehdä lasit, jotka saattoi valmistaa vain käsin.

Minäkään en aio luopua astioista. Marokkolaisista lautasista ja puolalaisista posliinikupeista on varmasti jäänyt jo muistijälki tyttärille.

Toimittaja Hanna Jensen yrittää sisustaa, mutta ei tahdo onnistua.
Hanna Jensenin kolumni on julkaistu Glorian Kodissa 3/2017.