Äitini ei ole kuullutkaan marittamisesta, mutta hän tyhjentää hyllyjään. Minulle.

Kun hän tulee kylään, hänellä on mukanaan nyssykkä. Viimeksi siinä oli puiset, juustoon kiinnitettävät napit, pakastuspusseja, kahvipaketti ja pari terävää veistä.

Kun menen hänelle kylään, teemme kotikierroksen, jonka aikana hän etsii lisää pois annettavaa tavaraa. Aina samassa kohdassa kierrosta, olohuoneessa, sanon kuitenkin äidille: näistä et luovu.

Äidillä on nimittäin vanha, aikoinaan apteekista ostettu iso kaappi, jonka hän on maalauttanut kiiltävän mustaksi. Sen edessä pysähdymme. Kaapin yläosan lasiovet suojaavat kauniita astioita. Mitään uutta kaappiin ei ole tullut sitten 1980-luvun. Astiakaappi on kuin valokuva-albumi.

Kaapiston keskellä ovat kermanvalkoiset, kultareunaiset kupit, jotka äiti juoksi ostamaan 1960-luvun lopulla juuri ennen kuin tuoreen avioparin ensimmäiset vieraat olivat tulossa kylään. Tämän tarinan äiti kertoo aina.

Oikeassa reunassa ovat vihreäjalalliset, Saara Hopean suunnittelemat, Nuutajärven Traviata-viinilasit ja vihreät, ”kuplivaa” Humppilan lasia olevat lautaset, joilta söimme ja syömme vieläkin kesäsalaatit.

Hopeinen kahviastiasto on Teheranista. Näen mielessäni arabisheikin ojentavan sen 1980-luvulla isälleni, joka kotiin palattuaan laski sen eksoottisena nähtävyytenä arkiselle, lohjalaiselle kahvipöydälle.

Emme uskotelleet edes itsellemme, että käyttäisimme sitä. Mutta kaunis se on.

Oma astiakaappini on vaatimattomampi kuin äitini kaappi. Mutta on siinäkin lasistorivejä enemmän kuin tarpeeseen. Edesmenneet appivanhempani keräsivät laseja ja aterimia.

Pelkästään Timo Sarpanevan suunnittelemien Arkipelago-lasien jalkojen katsominen on esteettinen elämys. Muistan aina kertoa sen tyttärilleni, kun esittelen kaappia kuin valokuva-albumia.

Marjatta-laseista juomme valkoviiniä kesällä, ja saman sarjan kapeat lasit pääsevät vesilaseiksi juhlapöytään. Ruotsalaiset, Bertil Vallienin Kosta Bodalle suunnittelemat Chateau-viinilasit ovat meidän ”iittalamme”. Ihailen niiden aaltoilevaa pintaa ja sitä, että suunnittelija halusi tehdä lasit, jotka saattoi valmistaa vain käsin.

Minäkään en aio luopua astioista. Marokkolaisista lautasista ja puolalaisista posliinikupeista on varmasti jäänyt jo muistijälki tyttärille.

Toimittaja Hanna Jensen yrittää sisustaa, mutta ei tahdo onnistua.
Hanna Jensenin kolumni on julkaistu Glorian Kodissa 3/2017.

Olohuone on  kodin suurin huone, ja sen ikkunat aukeavat kahteen suuntaan. Vanha ruokapöytä on löytö Mångfaldens hus -liikkeestä  Ruotsin Strängnäsistä. Valaisimet pariskunta löysi Fiskarsin antiikkimarkkinoilta, jossa vieraillaan joka kesä. Vihreät, vanhat tuolit Varpu osti  tamperelaisesta Antiikkiliike Anna-Stiinasta. Ruskeat tuolit pöydän päissä ovat löytö Ruotsin Pelastusarmeijan kirpputorilta.
Olohuone on kodin suurin huone, ja sen ikkunat aukeavat kahteen suuntaan. Vanha ruokapöytä on löytö Mångfaldens hus -liikkeestä Ruotsin Strängnäsistä. Valaisimet pariskunta löysi Fiskarsin antiikkimarkkinoilta, jossa vieraillaan joka kesä. Vihreät, vanhat tuolit Varpu osti tamperelaisesta Antiikkiliike Anna-Stiinasta. Ruskeat tuolit pöydän päissä ovat löytö Ruotsin Pelastusarmeijan kirpputorilta.

Hiominen on väkivaltaa pinnoille, Varpu Valkeinen ajattelee ja sisustaa kotiaan boheemin tyylikäästi.

Asukkaat: Hyvinvointialan yrittäjä Varpu Valkeinen, 42, ja account director Timo, 49, sekä pariskunnan poika Samuel ja Milli-kissa.

Koti: Kerrostaloasunto vuonna 1905 rakennetussa talossa Tampereen keskustassa. Tilaa kodissa on 129 neliötä, neljä huonetta ja keittiö.

Vuosikymmenen alkupuolella Varpu Valkeinen, puoliso Timo ja poika Samuel asuivat vanhassa, suuressa hirsitalossa Nokian Siurossa. Ympärillä oli pieni kyläyhteisö, mutta Varpun työ, Samuelin koulu ja harrastukset pakottivat taittamaan parinkymmenen kilometrin matkan Tampereelle päivittäin. Pari mietti, miten kulkemista voisi helpottaa, kun netissä tuli vastaan ilmoitus Tampereen ydinkeskustassa sijaitsevasta asunnosta. Asunto täytti kaikin puolin perheen toiveet, ja niin muuttokuorma suunnattiin kohti Tamperetta vuonna 2014.


Ruutulattia , vanha, musta samettisohva, opetustaulu ja marokkolainen matto määrittelevät eteisen tyylin. Ulko-ovella seinät ovat hennon harmaat ja jatkuvat aulassa mustina.

 


Varpu ja Timo tekevät molemmat töitä myös kotona, ja siksi erillinen työhuone on ollut hyvä ratkaisu.

– Kotiuduimme tänne siltä seisomalta. En jumiudu asuinpaikkoihin, ja kaupunkilaisuus on osa minua. Olemme aiemmin asuneet kymmenkunta vuotta eri puolilla Tukholmaa, Varpu sanoo.


Mustavalkoinen värimaailma jatkuu keittiössä. Perhe säästi vanhat kaapistot ja remontoi keittiöstä omannäköisen poistamalla toisen seinällisen kaappeja.

 


Eteisaula on pitkulainen ja kulkee läpi asunnon. Edellinen asukas maalasi seinät mustiksi ja valitsi lattiaan mustavalkoista ruutua. Ovilasien kuviot ovat asunnon pitkäaikaisen asukkaan maalaamia. Hänen tekemänsä sabluuna on vieläkin tallella.

Asunto oli hyvässä kunnossa ja muuttovalmis. Aiempi omistaja oli maalannut aulan mustaksi ja laittanut aulaan sekä keittiöön mustavalkoruutuisen lattian. Kodin sisustus on runsas ja kerroksellinen, boheemi mutta tyylikäs. Lähes kolmimetrinen huonekorkeus antaa huoneille huimasti avaruutta. Lähes kaikki kalusteet ovat vanhoja ja suurilta osin antiikkia. Varpun silmää miellyttää kulunut pinta.

– Elämä saa näkyä, hiominen on väkivaltaa pinnoille. Rakastan ruosteisia, kuluneita ja kolhuisia tavaroita. Ulkomailla asuessamme naapurit tiesivät tämän ja toivat elämää nähneitä löytöjä meille. Perintöesineetkin ovat saanet meiltä uuden kodin. On ihana ajatella, että Ruotsista ostamamme vanhan ruokapöydän ääressä on aikanaan istunut moni muukin perhe, Varpu sanoo.


Olohuoneesta aukeaa näkymä Samuelin huoneeseen. Howard-sohvan ja divaanin Varpu on vuorannut tyynyin, taljoin ja filtein pehmeiksi pesiksi. Opetustaulu on kirpputorilöytö.

 


Varpun ja Timon vaaleassa makuuhuoneessa huima huonekorkeus tuntuu erityisesti. Antiikkikaappi tuo lisätilaa säilytykselle. Pyöreät virkatut matot kodin monissa huoneissa ovat Varpun kesälomaterapiaa.

Juttu on tiivistelmä Glorian Kodin numerossa 9/2017 ilmestyneestä jutusta Hiomaton timantti.

Taiteilija Jarmo Mäkilän ja lavastaja Päivi Kettusen paritalossa parasta on tila, taide ja kerrostumat.

Asukkaat: lavastaja Päivi Kettunen ja taiteilija Jarmo Mäkilä sekä Päivin poika Otso Kettunen, 13.

Koti: 1970-luvulla rakennettu nelitasoinen paritalo Itä-Helsingissä. Talossa on noin 300 neliötä.

Epäyhtenäisyys ja kontrastit muodostavat Päivi Kettusen ja Jarmo Mäkilän kodissa kokonaisuuden, joka on kiinnostava ja kodikas. Vieraan on käytettävä kaikki tahdonvoimansa keskittyäkseen keskusteluun, kun kaikkialla on niin paljon kutkuttavaa ja mielenkiintoista katsottavaa.

Jarmo ja Päivi, mikä kodissanne on parasta?

Päivi: Parasta täällä on tila. Kun on tarpeeksi tilaa, siivoamisesta ei tule stressiä. Pienet sotkut ikään kuin vain katoavat avaruuteen. Poikani Otson ystävät viihtyvät meillä, ja he voivat pitää paljonkin ääntä pelatessaan ja musiikkia kuunnellessaan. Tähän kotiin voi upota paljon toimintaa, ääntä ja hauskanpitoa ilman, että muut häiriintyvät.

Jarmo: Olen asunut tässä kodissa 1980-luvulta lähtien. Hankin tämän talon alunperin siksi, että halusin perheelleni kodin kävelymatkan päähän silloisesta ateljeestani. Nykyinenkin ateljeeni sijaitsee aivan lähellä. Alue on vehreä ja mukavan kylämäinen. Täällä asuu paljon taiteilijoita ja monista naapureista on tullut ystäviäni.


Jarmo Mäkilän ja Päivi Kettusen koti on täynnä kerrostumia ja väriä. Jarmolle tärkeää ovat esineiden tuomat muistot. ”Päivi ymmärtää jo työnsäkin kautta esineistä ja niiden arvosta huomattavasti enemmän”, Jarmo sanoo.

 


Olohuoneen seinällä on Jarmon Lasten ristiretki -teos. Suuri puinen teos on Outi Heiskasen, samoin kuin teos sen päällä. Kultainen, puinen enkelilapsi katossa on Jarmon hankinta venetsialaisesta puusepänverstaasta. Lukunurkkauksen muodostavat huutokaupasta hankittu alkuperäinen Karuselli-tuoli, Habitatin sarjapöytä sekä Ritva´s -antiikkiliikkeestä ostettu Tapio Wirkkalan valaisin.


Teette työksenne taidetta, mutta mikä sen merkitys on kodissanne?

Jarmo: Taide on olennainen osa elämäämme, ja kavahdan tyhjiä valkoisia seiniä. Taulut vaihtuvat meillä usein. Omat työni lähtevät näyttelyihin, ja vaihtelen töitä kollegoideni kanssa tai ostan niitä. Heidän teoksissaan on läsnä minulle tärkeitä ihmisiä ja heihin liittyviä muistoja. Hankin sellaista taidetta, joka koskettaa minua ja mistä pidän. Oma tunne on kaikkein tärkein kriteeri.

Päivi: Käyn työni puolesta hyvin erilaisten ihmisten kodeissa. Usein minulle tulee tunne, että vaimot ovat sisustaneet kodin ja hankkineet sinne myös taiteen. Olisi hyvä, että myös miehet osallistuisivat, niin kodeista tulisi elävämpiä ja kaikkien asukkaidensa näköisiä. Miehet suhtautuvat usein taiteeseen ennakkoluulottomammin ja tunteenomaisemmin kuin naiset. Siten valittu taide voi tuoda sisustukseen paljon enemmän tasoja ja mielenkiintoa. Meillä molemmat osallistuvat päätöksiin, ja yhdessä mietimme mihin taulut sijoitetaan.

Koen, että olemme onnistuneet luomaan inspiroivan kodin, kun Otson ystävät pysähtyvät maalausten eteen pohtimaan niitä. Tai kun pieni tyttö huudahti ihastuneena: ”Teillä on enkeli katossa ja tiikeri matossa!”

Onko sohvatyynyn sävyttäminen taiteeseen rikos?

Jarmo: Ei missään nimessä, siitähän syntyy sommitelma! Harva kulkee taideostoksilla sohvatyyny mukanaan, siinä ehkä menee raja. On tärkeää, että taulu hankitaan ennen sohvatyynyä.


Yläkerran vierasmakuuhuoneeseen on sijoitettu Rauha Mäkilän pastellinsävyisiä töitä tuomaan väriä pelkistetysti kalustettuun tilaan.

 


Alakerran saunan yhteydessä olevassa oleskelutilassa on säilytetty autenttinen 1970-luvun tunnelma. Kalusteet ovat Artekin ja matto on valmistettu purjeesta. Se toimii siksi hyvin kosteassa tilassa.

Juttu on tiivistelmä Glorian Kodin numerossa 1/2018 ilmestyneestä jutusta Tilaa & Taidetta.