Huippumuodissa on tapana lainata ja sekoitella erilaisia etnisiä aiheita. Aina ei osu ihan nappiin. Rastatyyli, Marc Jacobs syksy 2017.
Huippumuodissa on tapana lainata ja sekoitella erilaisia etnisiä aiheita. Aina ei osu ihan nappiin. Rastatyyli, Marc Jacobs syksy 2017.
Intiaanipäähine sai kyytiä Victoria's Secretin show'ssa vuonna 2012.
Intiaanipäähine sai kyytiä Victoria's Secretin show'ssa vuonna 2012.

Kun ostat matkamuiston tai trendihuivin, saatat osallistua vieraan kulttuurin hyväksikäyttöön.

Suomen Miss Maailma -kaunotar edustaa pilailupuodin lapinpuvussa: ”Hirveän loukkaavaa kulttuurin ryöstöä.”

Kiasman twerkkaajat valesaamenpuvuissa kuumentavat tunteita : ”Teoksessa ei ole kyse saamelaisuudesta.”

Näin lööpeissä kirjoitettiin, kun suomalainen Carola Miller aikoi vuonna 2015 edustaa Suomea Miss Maailma -kilpailussa lapinpukua imitoivassa asussa, joka oli hankittu pilailupuodista. Tai kun vuotta myöhemmin taidemuseo Kiasma hankki kokoelmiinsa videoteoksen, jossa naiset heiluttavat takapuoliaan miesten feikkisaamenpukuihin pukeutuneina.

Lopulta missikisaaja vaihtoi pukunsa, ja Kiasman johtaja joutui kirjoittamaan täsmennyksen siitä, ettei Kiasma siunaa alkuperäiskansojen hyväksikäyttöä.

Pähkinänkuoressa termi tarkoittaa sitä, että eri kulttuurista tuleva lainaa toiselle kulttuurille kuuluvia elementtejä, tapoja tai symboleita ilman lupaa ja ymmärtämättä niiden taustoja.

Tärkeiden ja merkityksellisten asujen väärinkäyttö on esimerkki kulttuurisesta omimisesta. Pähkinänkuoressa termi tarkoittaa sitä, että eri kulttuurista tuleva lainaa toiselle kulttuurille kuuluvia elementtejä, tapoja tai symboleita ilman lupaa ja ymmärtämättä niiden taustoja. Yleensä tarkoituksena on saada taloudellista hyötyä.

”Valtakulttuuriin kuuluva voi ottaa toisesta kulttuurista piirteitä joutumatta kärsimään niihin liittyvistä kielteisistä mielleyhtymistä. Valkoihoinen länsimainen voi valita kokeilevansa vaikkapa afropermanenttia. Jos hän huomaa, että siitä on haittaa työnhaussa, hän voi ottaa sen pois. Mustat naiset eivät voi tehdä niin, tai he joutuvat muuttamaan luonnollista ulkonäköään saadakseen töitä”, sanoo Koko Hubara. Hän on päätoimittaja Ruskeat tytöt -verkkolehdessä, joka oman määritelmänsä mukaan on ”media ruskeilta ihmisiltä ruskeille ihmisille”.

”Tietyt kulttuuriset merkit eivät alkuperäisessä ympäristössään ole hyväksyttäviä, mutta valtakulttuurin edustajat voivat käyttää niitä hyväkseen ollakseen kiinnostavampia taiteilijoina tai ihmisinä. Esimerkiksi valtaosa kaupunkikulttuurista on lähtöisin ei-valkoisilta nuorilta, mutta taloudellinen hyöty menee lopulta valkoisten omistamille vaatemerkeille ja levy-yhtiöille.”

Juuri Koko Hubara nosti Suomessa pinnalle keskustelun aiheesta, kun hän keväällä 2016 kritisoi Finlandia-voittaja Laura Lindstedtin Oneiron-romaania. Kritiikissään hän kysyi, mikä suomalaisessa kaunokirjallisuudessa on kulttuurista omimista.

”Ihminen, jolta omitaan, on se, joka saa määritellä, onko kyse kulttuurisesta omimisesta."

”Ihminen, jolta omitaan, on se, joka saa määritellä, onko kyse kulttuurisesta omimisesta. Määrittelin Oneironin omimiseksi, koska kirjailija käytti kulttuuriani ja myös muita kulttuureita saadakseen hyötyä ja mainetta.”

Siitä lähtien omimisesta on alettu puhua mediassa ja julkisessa keskusteluissa yhä useammin, oli aiheena sitten musiikki, muoti, ruoka, elokuvat tai taide.

Oneiron-romaanissa Hubara kiinnitti huomiota hepreankielisten tekstien käyttämiseen ”eksoottisena lisänä” ja juutalaisnaisista annettuun kuvaan, joka oli hänen mukaansa liian yksioikoinen.

Hubaran isä on jemeninjuutalainen ja äiti suomalainen, eikä Oneiron ole ainoa tapaus, jossa hän on törmännyt oman kulttuurinsa omimiseen.

”H&M:llä oli muutama vuosi sitten myynnissä poncho-tyyppinen huivi, joka oli identtinen kopio juutalaismiesten synagogassa käyttämästä rukousliinasta. Muistan lapsuudestani, kun isällänikin oli sellainen hienossa pakkauksessa, eikä siihen saanut koskea kukaan muu kuin hän itse mennessään synagogaan. Kun näin kopion kaupassa, se tuntui aivan käsittämättömältä. Että niin pyhästä asiasta tulee tuote, joka on täysin irrotettu asiayhteydestään”, Hubara kuvailee.

Keskustelu kulttuurisesta omimisesta voi meikäläisittäin kuulostaa vieraalta tai jopa nipottamiselta, mutta se ei ole uusi ilmiö meilläkään. Ei tarvitse mennä kauemmaksi kuin tavalliseen matkamuistomyymälään: ne ovat täynnä asusteita ja vaatteita, jotka on kopioitu saamelaisilta.

”Matkailun tapa hyödyntää saamelaiskulttuuria on perustunut juuri stereotypioihin saamelaisista nokinenäisinä alkoholinkäyttäjinä”

”Matkailun tapa hyödyntää saamelaiskulttuuria on perustunut juuri stereotypioihin saamelaisista nokinenäisinä alkoholinkäyttäjinä, joilla on mystinen uskonto ja tavat”, saamelaisoikeuteen erikoistunut tutkija Piia Nuorgam sanoo.

Hän myöntää, ettei tavallisen kuluttajan ole aina helppoa arvioida, milloin eri kulttuureista on haettu inspiraatiota hyväksyttävällä tavalla ja milloin kyseessä on omiminen tai varkaus.

”Missään nimessä ei pidä lopettaa sellaisten tuotteiden ostamista, joissa saamelaiskulttuuri näkyy. Tuotteiden myynti on alkuperäiskansoille merkittävä keino ylläpitää kulttuurien elinvoimaisuutta.”

Piia Nuorgam toivoo, että kuluttaja ottaisi asioista selvää ennen ostamista.

”Voi kysyä esimerkiksi tuotteen alkuperästä, onko kyseessä käyttötavara vai uskontoon liittyvä pyhä esine. Myös se vaikuttaa, onko tuote suora kopio vai onko siinä lainattu vain jotain osaa”, hän selventää.

Myös Hubara on pohtinut rajanvetoa erityisesti muodissa ja pukeutumisessa.

”En välttämättä pidä omimisena sitä, että ostan matkustaessani paikalliselta ihmiseltä sen maan vaatteen ja käytän sitä Suomessa. Sen sijaan sellainen ketjuliikkeiden harrastama lainailu, että tässä on nyt vähän afrikka-printtiä ja kimonoa ja vähän sitä sun tätä, on kuitenkin eri asia. Se on vain laiskaa ja tylsää, eikä liity oikeastaan muotiin mitenkään.”

Vähemmistökulttuureihin kuuluvia pidetään julkisessa keskustelussa helposti mielensäpahoittajina. 

Yrityksillä on aina enemmän valtaa kuin yksittäisillä kuluttajilla. Vuosi sitten Disney kävi Inarissa tutustumassa saamelaiskulttuuriin Frozen-elokuvan jatko-osaa varten. Tutkija Nuorgam toivoo, että jos saamelaiskulttuuria halutaan hyödyntää, se tehtäisiin yhteistyössä saamelaisten kanssa.

”Kestävä tapa on sellainen, joka ei rakenna haitallisia stereotypioita eikä ylläpidä vanhanaikaista kuvaa saamelaisista. Toivoisin, että saamelaislapset voisivat elokuvaa katsoessaan tuntea ylpeyttä omasta kulttuuristaan.”

Nuorgamin mielestä saamelaisten myös kuuluisi saada kulttuurinsa hyödyntämisestä jotain takaisin.

”Disneyn kohdalla sopiva korvaus voisi olla dubbausoikeuksien saaminen, jotta elokuva voitaisiin kääntää saameksi. Vielä tänä päivänäkään saamelaislapsilla ei ole yhtään äidinkielelleen dubattua elokuvaa.”

Vähemmistökulttuureihin kuuluvia pidetään julkisessa keskustelussa helposti mielensäpahoittajina, jos he ottavat kantaa kulttuuriseen omimiseen. Piia Nuorgam muistuttaa, että suhtautumisella on taustansa. Esimerkiksi saamelaisten oikeuksien kehitys on pysähtynyt, eikä Suomi ei ole ratifioinut alkuperäiskansojen oikeuksia käsittelevää ILO 169-sopimusta.

”Kun lisäksi kulttuuristamme otetaan parhaat palat päältä, tulee helposti kaksinkertainen epäoikeudenmukaisuuden kokemus. Se selittää kiukustumista sellaisissa yksittäistapauksissa, jotka suomalaisten näkökulmasta voivat näyttää erikoisilta”, hän selittää.

”Yhtä lailla pitäisi olla mahdollista tehdä suoja alkuperäiskansojen kulttuureille. Siinä on kyse yhdenvertaisuudesta.”

Nuorgam painottaa, ettei kyse ole erityis-oikeuksien haalimisesta. Esimerkiksi viinien on katsottu olevan niin tärkeä osa ranskalaista kulttuuria, että samppanjalle on kehitetty suoja, joka tunnustetaan maailmanlaajuisesti. Suomessa elintarvikkeiden nimisuojajärjestelmä suojelee muun muassa kalakukkoa, karjalanpiirakkaa ja Lapin puikulaperunaa.

”Yhtä lailla pitäisi olla mahdollista tehdä suoja alkuperäiskansojen kulttuureille. Siinä on kyse yhdenvertaisuudesta.”

Voiko sitten enää käydä kuntokeskuksen joogatunneilla, sisustaa kotiaan itämaisilla koristeilla tai käyttää kimonomallista aamutakkia? Syyllistyykö siinä varastamaan muiden kulttuuria? Koko Hubaran ja Piia Nuorgamin mielestä yksittäisiä sääntöjä tai kieltoja tärkeämpää on käydä aiheesta keskustelua ja pysähtyä miettimään kulttuurien välisiä valtasuhteita. Samoilla linjoilla on folkloristi ja tutkija Heidi Haapoja-Mäkelä.

”Jos vähemmistökulttuurin edustaja itse nostaa asian esille, täytyy puheenvuoroa ehdottomasti kuunnella. Omimisen käsite ei kuitenkaan toimi, jos se läntätään kaikkeen kulttuuriseen toimintaan. Tilanteissa on aina monta näkökulmaa, ja on ongelmallista, jos vain yksi ääni nostetaan esille.”

Haapoja-Mäkelä varoittaa, että suohon voi myös upota liian syvälle, jos asiaa rupeaa pohtimaan joka yhteydessä. Lopulta mikään ei nimittäin ole täysin alkuperäistä. Jopa kansalliseepoksemme Kalevalan yhteydessä voidaan puhua kulttuurisesta omimisesta.

”Lönnrot kokosi Kalevalan runot pääosin Venäjän Karjalan puolelta alueelta, joka ei ole koskaan ollut Suomea. Silti ne ovat päätyneet Suomen kansalliseepokseen. Tällainen omiminen on ollut käynnissä Suomessakin jo kansallisromantiikan ja kansallisvaltion synnystä lähtien”, aihetta tutkinut Haapoja-Mäkelä kertoo.

Keskustelun viimeisin käänne kuultiin viime kesäkuussa, kun alkuperäiskansojen asianajajat vaativat kulttuurisen appropriaation kieltämistä lailla.

Eikä ihme, jos maallikko ei aina tiedä, miten suhtautua kulttuuriseen omimiseen, sillä valtiotkaan eivät ole päässeet aiheesta yhteisymmärrykseen. YK:n alajärjestö WIPO eli Maailman henkisen omaisuuden suojelujärjestö pyrkii keksimään ratkaisuja alkuperäiskansojen kulttuurien suojaamiseksi. Sopivan keinon löytäminen on kestänyt jo 16 vuotta ja jatkuu yhä. Keskustelun viimeisin käänne kuultiin viime kesäkuussa, kun alkuperäiskansojen asianajajat vaativat kulttuurisen appropriaation kieltämistä lailla.

Mitä Suomessa sitten voitaisiin lakimuutoksia odotellessa tehdä? Koko Hubaran mielestä ratkaisu voisi olla kulttuurikeskustelun tuominen mukaan esimerkiksi yliopisto-opetukseen.

”Yhteiskuntatieteissä, kirjallisuustieteissä tai esimerkiksi Aalto-yliopiston muotisuunnittelijalinjalla voitaisiin esitellä eri tutkijoiden näkökulmia ja keskustella aiheesta. Myös se auttaisi, että instituutioissa olisi töissä eritaustaisia ihmisiä”, hän pohtii.

Koko Hubaran mielestä aiheesta on tärkeää keskustella julkisesti, mutta hän ei halua syytellä yksilöitä.

”Minulle ei tulisi mieleenkään mennä sanomaan kadulla kenellekään, että tuo sinun afrikkalainen mekkosi on kulttuurista omimista. Ehkä YK voi sanoa asiasta jotain, mutta ei meistä kenelläkään ole valtaa lähteä kieltämään muita.” 

Vierailija

Mikä ihmeen kulttuurinen omiminen? Tästä on kyse ilmiössä, johon sinäkin olet saattanut syyllistyä

Selvä, minä olen valkoihoisena länsimaalaisen kulttuurin edustajana erittäin loukkaantunut kun joku toisen rotuinen ja kulttuurinen ajaa autoa, käyttää puhelinta tai tietokonetta, katsoo länsimaisia elokuvia tai lukee länsimaista kirjallisuutta tai kuuntelee länsimaista musiikkia tai käyttää länsimaisen tieteen saavutuksia hyväkseen tai käyttää länsimaalaisia vaatteita, saa rokotuksen tai jotain muuta länsimaisen lääketieteen hoitomuotoa... jne. Miten kehtaavatkin.
Lue kommentti
Ele hankki Célinen mekon vuosia sitten alerekistä New Yorkissa. Materiaali ja väri puhuttelivat. Käsikoru on Guardian of the Baltic Sean Pohjanlahti-kokoelmaa.
Ele hankki Célinen mekon vuosia sitten alerekistä New Yorkissa. Materiaali ja väri puhuttelivat. Käsikoru on Guardian of the Baltic Sean Pohjanlahti-kokoelmaa.
Elellä on kolmekymmentä laukkua, jotka sopivat eri tilanteisiin.  Lempivaatteet ovat rekillä Samujin kesähattu muistuttaa lämmöstä ja sointuu yhteen Hermèsin huivin kanssa.
Elellä on kolmekymmentä laukkua, jotka sopivat eri tilanteisiin. Lempivaatteet ovat rekillä Samujin kesähattu muistuttaa lämmöstä ja sointuu yhteen Hermèsin huivin kanssa.

Yrittäjä Ele Lepik pukeutui toimitusjohtajavuosinaan Steve Jobsin oppien mukaan. Nyt pelkistetyn puvuston tilalle on tullut värien loistoa ja katseet kääntäviä yksityiskohtia.

Kun Ele Lepik oli lapsi, vaatteissa ei ollut valinnanvaraa. Neuvostoaikana Virossa puettiin päälle sitä, mitä oli tarjolla.

Eleä ei myöskään kiinnostanut, miltä hän näytti. Tärkeintä oli, että vaatteissa pystyi kiipeämään puissa ja johtamaan lähialueen taloista koottua poikalaumaa. Ystävien pehmolelu- ja prinsessaleikit eivät innostaneet.

”Mieluummin olin tekemässä koiruuksia. Se oli hauskempaa”, Ele sanoo.

Pitkään Elen lempiasu oli keltainen uimapuku ja valkoiset tennistossut. Ne päällä oli hyvä juosta pelloilla ja metsissä.

”Olin pitkään tätimäisesti pukeutuva hammastikkupoikatyttö.”

Vaatteita Ele sai äidiltään ja tädiltään, jotka ompelivat niitä lapsilleen. Vaatteet tehtiin ajatuksella, että niiden pitää kestää aikaa. Kun suomalaiset perhetutut tulivat kylään, he toivat farkkuja ja t-paitoja. Kouluun Ele pukeutui täysvillaiseen koulupukuun.

”Olin pitkään tätimäisesti pukeutuva hammastikkupoikatyttö.”

Muutos tapahtui 25-vuotiaana, kun lakia Tarton yliopistossa opiskellut Ele aloitti perintäyhtiön toimitusjohtajana. Työhön liittyi matkustamista. Ele päätti panostaa vaatteisiin, jotka toimivat kaikissa tilanteissa.

”Vaatekaappini perustui vuosikausia koulupukuajatukselle eli sille, että perusasiat riittävät.”

Ydin koostui mustasta housupuvusta, valkoisista t-paidoista, korkokengistä ja laukusta, johon mahtuivat paperit ja myöhemmin tietokone. Mukana kulkivat myös kotelomekko, farkut, tennistossut ja korut.

”Ajattelin kuin Steve Jobs, että en halua tuhlata energiaa ulkonäköni miettimiseen. Lähtemisen piti olla nopeaa ja vaivatonta.”

Nykyään Ele pukeutuu niin kuin haluaa. Sillä, mitä muut ajattelevat, ei ole merkitystä. Tärkeintä ovat laadukkaat materiaalit, kuten villa, silkki, puuvilla ja pellava.

”Nuorempana hain pukeutumisellani myös uskottavuutta, enää en.”

Tällä hetkellä Ele ei tiedä, missä on vuoden päästä. Hän saattaa asua Helsingissä tai toisella puolella maailmaa. Viroon hän ei usko palaavansa. Vapaus lähteä tai jäädä tuntuu kutkuttavalta.

”Nuorempana hain pukeutumisellani myös uskottavuutta, enää en.”

”Ehkä olen jossain lämpimässä. Uimapuku ja tennistossut ovat yhä yksi suosikkiasuistani.”

Kuvaile tyyliäsi.

Näyttävän ja käytännöllisen välimaasto. Yksi tärkeimmistä tekijöistä pukeutumisessani on mielialani. Valitsen fiilikseni mukaan hulmuavan mekon tai mustat maiharit, farkut ja hupparin. Suomessa olen usein ylipukeutunut. Varsinkin vanhemmat rouvat toteavat, että onpa hieno kokonaisuus.

Mistä teet ihanimmat löytösi?

Jos olen päättäväisellä mielellä liikenteessä ja haluan löytää jotain, tarkastan Helsingissä Samujin, Max Maran ja lempikenkäkauppani Minimal Nordicin tarjonnan. Myös Filippa K. ja Acne ovat hyviä. Vaatteeni ovat peruspellavaisia t-paitoja tai katseenkääntäjiä, joissa on jujua.

Minkä ilmiön toivoisit palaavan muotiin?

Haluaisin, että palaisimme aikaan, jossa jokainen huomioi edes vähän, miten pukeutui. Tennissukat vaellussandaaleissa, reisitaskuhousut, läpinäkyvät leggingsit ja tuulipuvut pitäisi kieltää. On mahtavaa katsoa ihmisiä, jotka näkevät vaivaa ulkonäkönsä eteen. Se on muiden kunnioittamista.

Paras tyylivinkkisi?

Riippuu päivästä. Joskus otan Coco Chanelin hengessä yhden asusteen pois, kun lähden ulos, ja toisinaan lisään viisi. Tärkeintä on kuunnella itseään.

Mitä ostosta kadut?

En kadu hankintojani. Saatan ostaa vaatteen, jota en ala heti käyttää vaan jätän sen odottamaan parempaa hetkeä. Tällä hetkellä olen asettanut itselleni mustien villapaitojen ostokiellon. Uusia en tarvitse kymmeneen vuoteen. Jos huomaan, että en käytä jotain asua, annan sen ystävälleni.

Miten pukeudut juhlaan?

Koska tyylini on valmiiksi melko juhlava, juhla-asuni tarkoittaa usein vain näyttävämpiä korkokenkiä, enemmän koruja, pienempää käsilaukkua ja punaista huulipunaa. Olen valmis kymmenessä minuutissa. En omista iltapukua, vaan tuon kokonaisuuteen särmää muilla keinoilla. Pukeudun juhlavasti myös silloin, kun lähden ulos syömään. Se on osa illan viehätystä.

"Saatan ostaa vaatteen, jota en ala heti käyttää vaan jätän sen odottamaan parempaa hetkeä."

Mistä asusteesta et luopuisi?

Furlan ikivanha kirjekuorilaukku on yksi rakkaimmista asusteistani. Lisäksi sormus, jonka ostin täyttäessäni 25, on ahkerassa käytössä. Hopeinen obsidiaani on hurmaava.

Lempimatkakohteesi?

Kun olin lapsi, kesät olivat pitkiä ja kuumia. Samaan tunnelmaan pääsen Etelä-Ranskassa ja Italiassa. Lisäksi käyn mielelläni Amsterdamissa, Roomassa ja Lontoossa. Kaupungeissa on hyvä fiilis ja ruoka. Vietän myös vuosittain kaksi viikkoa Cannesissa, jota kutsun kesämökikseni. Seuraavaksi matkustan Bangkokiin ja Bhutaniin.

"Unelmoin Birkinin laukusta, Valentinon punaisesta cocktail-mekosta ja Yves Saint Laurentin Le Smoking -puvusta."

Ihanin matkamuistosi?

Viides yhteinen reissumme ex-mieheni kanssa. Meillä oli Toscanassa oma huvila, uima-allas ja näkymä viinitarhalle. Lämpö, ruoka, ihmiset ja nuori rakkautemme jäivät mieleeni.

Mistä design-klassikosta haaveilet?

Huonekalupuolella en mistään. Asuste- ja vaatepuolella unelmoin Birkinin laukusta, Valentinon punaisesta cocktail-mekosta ja Yves Saint Laurentin Le Smoking -puvusta. Sen hankin viimeistään silloin, kun täytän viisikymmentä.

Mitä sisustaminen merkitsee sinulle?

Hyvää tunnelmaa. Viihdyn yksin, mutta rakastan myös kutsua läheisiäni kylään. Kotini tärkeimmät paikat ovat keittiö ja höyrysauna. Myös huonekorkeus on tärkeä. Nyt se on yli kolme metriä. Kun ystäväni saapuvat, valmistan heille Hans Välimäen reseptillä kania, pho-keittoa tai massaman currya. Illan kruunaavat viini ja keskustelu

Kuka?

Ele Lepik, 45. Työskentelee yrittäjänä, sijoittajana ja konsulttina.

Oikeustieteiden maisteri Tarton yliopistosta, EMBA-tutkinto Aalto-yliopistosta. Asuu yksin Helsingin Kruununhaassa. Kotoisin Tallinnasta.

Lempikirjani: Luin W. Somerset Maughmanin Elämän kahleen, kun erosin edellisestä pitkästä suhteestani. Kirja vaikutti ajatusmaailmaani.

Lempiravintolani: Syön viikoittain ulkona, kokkaan mielelläni ja rakastan ruokaa. Suosikkini on rantaravintola VegaLuna Cannesissa. Tyyli-idolini: Mustavalkoelokuvien daamit. Myös Carolyn Bessette-Kennedy oli upea.

Lateksia, haarniskakoruja ja ylellisiä seksileluja – erotismi on nyt muotia. Fetissien kanssa flirttailevat asut kertovat naisellisen tyylin paluusta.

 

"Minusta ihoa pitää kohdella hellästi. Siksi nämä piiskat ovat pehmeää poronnahkaa,” suunnittelija Emanuele Coppari sanoo ja juoksuttaa mustaa nahkatupsua pitkin kämmenselkäänsä. Piiskojen vieressä on nahasta ja metallista punottuja elegantteja rannerenkaita, jotka muistuttavat Chanelin 2.55-laukun hihnaa. Ne voi kytkeä yhteen käsiraudoiksi tai, kuten suunnittelija täsmentää, penisrenkaaksi.

Copparin Les Jeux du Marquis on italialainen asustemerkki, joka valmistaa ylellisiä seksileluja. Osa niistä, kuten juuri mainitut rannerenkaat, taipuvat myös arkikäyttöön. Tänä vuonna Les Jeux De Marquis on raivannut tiensä Pariisin muotiviikkojen Premiere Classe -messuille Borsalinon hattujen, Jeremy Dreyfussin laukkujen ja Minna Parikan kenkien joukkoon. Tuileriesien puistossa muotiliikkeiden sisäänostajat hypistelevät niitä kiinnostuneina.

Rannerenkaat muistuttavat Chanelin 2.55-laukun hihnaa ja ne voi kytkeä yhteen käsiraudoiksi.

Eikä Coppari ole ainoa suunnittelija, joka miettii nyt ihoa. Christopher Kane esitteli syysnäytöksessään puhvihihaisia, kiiltävänmustia PVC-takkeja ja hopeastrasseista ommeltuja harness-vartalokoruja, jotka ovat saaneet innoituksensa seksitarvikkeiden maailmasta. Kanen tyyliin ne oli yhdistetty herkällä kädellä valkoiseen pitsiin, kukkakuvioituun sifonkiin ja villatakkeihin. Shayne Oliverin ensimmäinen Helmut Lang -mallisto ammensi samasta kuvastosta, mutta käänsi sen mittasuhteiltaan vinksahtaneiksi, leikkisän fetisistisiksi asuiksi.

Suunnittelijat ovat kautta aikojen ammentaneet ideoita fetissikuvastosta, mutta nyt tulkinnoissa on uutta, puoleensavetävää lämpöä. Kyse on pikemminkin sensuaalisuudesta ja erotismista kuin fetisseistä.

Suunnittelijat ovat kautta aikojen ammentaneet ideoita fetissikuvastosta.

”Eroottiset vivahteet kertovat feminiinisyyden paluusta muotiin. Olemme eläneet pitkää unisex-tyylin kautta, mutta nyt käännymme kohti glamouria, haute couturea, detaljeja ja eleganssia”, Premier Classen johtaja Sylvie Pourrat analysoi.

Ensimmäiset fetissivaikutteet murtautuivat peruspukeutumiseen varsin erilaisina kuin nyt. 1970-luvun punkkaripariskunta Vivianne Westwood ja Malcolm McLaren myivät lontoolaisessa SEX-putiikissaan myymälän nimen mukaisia vaatteita, joiden tarkoitus oli hämmentää ja ärsyttää.

”Westwoodin tyylissä kiinnostavaa oli se, että vaatteet olivat seksikkäitä, mutta ihmiset eivät pukeutuneet niihin näyttääkseen seksikkäiltä. Se oli vaihtoehtoinen tyyli, joka haastoi myös vallalla ollutta moraalikäsitystä,” Manchesterin yliopiston tekstiilitaiteen professori Alice Kettle selvittää Skype-puhelussa. Kettle ja professori Lesley Millar ovat tutkineet tekstiilien ja eroottisuuden suhdetta helmikuussa ilmestyvässä tietokirjassaan Erotic Cloth: Seduction and Fetishm in Textiles (Bloomsbury).

Lateksi, bondage-vyöt ja ylipolvensaappaat ovat tulleet muotiin tasaisin väliajoin erilaisina versioina.

Sittemmin lateksi, bondage-vyöt ja ylipolvensaappaat ovat tulleet muotiin tasaisin väliajoin erilaisina versioina. Nyt suunnittelijat eivät tarjoile kireitä korsetteja vaan ihoa hiveleviä materiaaleja ja kaunista käsityötä.

”Pariisin Pigalle on täynnä seksikauppoja, joissa on rumia tavaroita. Halusin tehdä jotakin kauniimpaa ja laadukkaampaa – ja hauskempaa,” muotisuunnittelija Bastien Beny selvittää. Hän on ansainnut kannuksensa Hermèsin asustesuunnittelijana, ja nyt hän luotsaa omaa Domestique-merkkiään. Sen klassiset asusteet ovat saaneet inspiraationsa Pigallen kauppojen maailmasta.

Christopherkanet ja domestiquet kääntävät tutun eroottisen kuvaston arkipäiväiseksi kauneudeksi. Ne muistuttavat, että olemme ruumiillisia olentoja – ja että pukeutuminen voi olla sensuellia. Ruumillisuus ja viehättävä pukeutuminen eivät kuitenkaan koskaan ole naisille ongelmattomia juttuja.

 

Eiffel-tornin kupeessa sijaitseva Le Crazy Horse -tanssiteatteri on yhdistänyt muotia, leikkisyyttä ja sensuelliutta jo kuudenkymmenen vuoden ajan. Jokaisessa sen show’ssa on Jean-Paul Gaultierin tai Christian Louboutinin kaltaisen nimekkään suunnittelijan laatima koreografia ja puvustus. Taiteellisen johtajan Andrée Deissenbergin sanoja lainaten kaikkien asujen pitää mahtua kenkälaatikkoon, eli tanssijoiden iho on enimmäkseen paljaana.

”Show ei pyri viettelemään ketään. Viettelevyys on sivutuote tai oikeastaan sivuvahinko.”

Siksi Deissenberg kavahtaa, kun kuulee sanan erotismi.

”Show ei pyri viettelemään ketään. Esiintyjämme kertovat tarinoita vartaloillaan. Ne ovat hassuja tarinoita ja traagisia tarinoita. Viettelevyys on sivutuote tai oikeastaan sivuvahinko,” Deiswsenberg sanoo.

Hän istuu tanssiteatterin pikkuruisessa takahuoneessa, jonka puukehyksiset viininpunaiset sohvat täsmäävät teatterin lattioita peittävään kokolattiamattoon. Tunnin kuluttua viereiseen saliin alkaa virrata ranskalaisia pariskuntia, pieniä aasialaisia turistiseurueita ja kolmekymppisiä naisia ystävineen. Seinään ruuvattu taulu kertoo, että aikaisemmin yleisössä ovat istuneet Rihanna, Beyoncé ja Sonia Rykiel. Paikalla ei näy hämäräperäisiä tiirailijoita. Silti Deisenberg puhuu naisista ja alastomuudesta kieli keskellä suuta.

”Alastomuus voidaan helposti käsittää väärin. Raja viihteen ja jonkinlaisen ’hutsahtavuuden’ välillä tulee helposti vastaan”, Deisenberg selittää.

”Naisten alastomuuden ei pitäisi olla vulgaaria. Sen ei pitäisi olla ’hutsahtavaa’. Miesten katse tekee naisvartalosta sellaisen. Niin kauan kuin naisten pitää olla varovaisia, että he eivät näytä halvoilta, miehet säilyttävät valtansa.”

The Curen Lullaby alkaa soida ja kimaltava esirippu nousee. Pimeällä lavalla voi juuri ja juuri erottaa divaanilla makaavan naisen si-luetin. Kapea valokeila leikkaa salin ja sytyttää hänen ääriviivansa kimallukseen. Nainen alkaa tanssia, ja valokeila piirtää hänen iholleen tulimeren, tähtitaivaan ja kieppuvan avaruuden.

”Naisten alastomuuden ei pitäisi ’hutsahtavaa’. Miesten katse tekee naisvartalosta sellaisen.”

Seksuaalisesta ahdistelusta syytetyn Hollywoodin elokuvamogulin Harvey Weinsteinin tapaus on tuore esimerkki siitä, kuinka helposti naisia yhä syyllistetään vartalostaan ja pukeutumisestaan. Muotisuunnittelija Donna Karan puolusti Weinsteinia ehdottamalla, että vika on kuitenkin naisten vaatetuksessa.

”Miten esitämme itsemme naisina? Haemmeko ongelmia kaikella tällä sensuaalisuudella ja seksuaalisuudella?” hän pohdiskeli Cine Fashion-elokuvagaalassa juorulehti Daily Mailille.

Professori Lesley Millar ottaa asian puheeksi haastattelun aluksi ja tuohtuu Skype-yhteyden toisessa päässä.

”Naiset eivät ole koskaan vastuussa miesten tekemisistä. Ikivanha keskustelu on herännyt jälleen”, hän napauttaa.

”Vaate herättää tunteita itsensä ja kantajan välillä ja voi tehdä niin myös kahden ihmisen välillä.”

Hän palaa tekstiilien ja sensuaalisuuden väliseen suhteeseen.

”Vaatteen ja vartalon suhde on fyysinen ja usein aistillinen. Vaate herättää tunteita itsensä ja kantajan välillä ja voi tehdä niin myös kahden ihmisen välillä.”

Millarille ja Kettlelle tekstiilien eroottisuus tarkoittaa herkkyyttä kankaan liikkeille iholla, kykyä ihailla tanssijoiden asuja tai sitä, miten kangassuikaleet kehystävät alastomia vartaloita Titianin maalauksissa tai antiikin jumalveistoksissa.

Kettle ja Millar ovat ensimmäisiä tekstiilitaiteen tutkijoita, jotka pureutuvat aiheeseen. Heidän työlleen on tilausta: konferenssit myydään nyt loppuun muutamassa vuorokaudessa ja teoksesta on jo runsaasti ennakkotilauksia, vaikka ilmestymispäivään on vielä kuukausia.

Brittiläinen kenkäsuunnittelija Jessica Beecham on vastikään lanseerannut omaan nimeään kantavan merkin, joka valmistaa asusteita nilkoille ja kenkien koristeiksi: leveitä, silkkinauhoilla nilkan ympäri solmittavia hopeapantoja, höyheniä, ketjuja ja lyhyitä kultakoristeisia säärystimiä.

 

”Luuletko, että nämä voisivat myydä Suomessa,” Beecham kysyy uteliaana.

Rehellinen vastaus kysymykseen on ”tuskin”. Kotimaiset menestyjät ovat marimekkoja, samujeja ja riiheläinen-hernesniemiä. Ne luottavat unisex-tyyliin, väljään minimalismiin, sporttivaikutteisiin tai sitten tyttömäiseen mekkotyyliin. Lehtien pukeutumisvinkeissä mainitaan usein, että korkkarit kannattaa pukea vaikka farkkujen kanssa ja mekon pariksi sopii rento pilotti. Feminiinisen tyylin vähäisyys voi olla makukysymys mutta se voi myös kertoa suomalaisen kulttuurin suhteesta naisiin. Varsinkin nuorempiin naisiin saatetaan suhtautua työpaikoilla vähättelevästi, jos he pukeutuvat perinteisen naisellisesti. Neutraali tyyli saattaa lisätä uskottavuutta.

Feminiinisen tyylin vähäisyys voi olla makukysymys mutta se voi myös kertoa suomalaisen kulttuurin suhteesta naisiin.

”Onpa kiinnostavaa! Pukeutuminen kertoo kyllä paljon yhteiskunnasta, jossa elämme ja siitä, mitä ajattelemme toisistamme”, Kettle innostuu.

Erotismitrendi rakentuu pehmeälle aistillisuudelle ja kauniille yksityiskohdille – siis perinteisesti naisellisina pidetyille elementeille. Niiden ottaminen osaksi omaa tyyliä voi siis hyvinkin olla yhtä radikaalia kuin punkkarien pukeutuminen Westwoodin seksihaarniskoihin. Ja jos ne eivät ole oma juttu, niitä voi ainakin ihailla toisten asuissa.

Vanha Maskuliini

Seksilelut nousivat catwalkeille – näin eroottisesta muodista tuli valtavirtaa

Ylierotisoitunut kulttuurimme on ongelma. Niin miehillä kuin naisillakin. Miesten ongelma on käytös, josta toivottavasti oikaisemme pian ja ahdistelut siirtyvät menneisyyteen, kun vaikkapa tupakointi. Naisille tarjotaan yliseksualisoitunutta viestintää ("Oletko aina masturboinut väärin."), mikä on ehkä ok, mutta on tyyliltään huonon ja naurettavan välillä ja, uskaltaisin sanoa, ei kuulu lasten saatavilla olevaan materiaaliin. Mutta, minkäs teet.
Lue kommentti