Tässä ovat Topshopin luimukorvalliset avokkaat...
Tässä ovat Topshopin luimukorvalliset avokkaat...
... ja tässä aidot Minna Parikat, jotka kenties ovat inspiroineet niitä.
... ja tässä aidot Minna Parikat, jotka kenties ovat inspiroineet niitä.

Muodin kopiointi on valtava bisnes. Moni suunnittelija on luomustensa uudesta elämästä vain hyvillään. Toisaalta kopioita tuotetaan usein arveluttavissa oloissa, eivätkä niiden suunnittelijat puhu työstään julkisesti.

Kuvassa oli pitsinen mustavalkoinen silkkitoppi.

Célinen Pariisin putiikissa työskennellyt kaverini osoitti merkin uutta mallistoa kännykästään muotiviikon jälkeen ja sanoi tyynesti: ”En malta odottaa, että voin ostaa tuon Zarasta parin kuukauden päästä.”

Samaa absurdia mieltä ovat Espanjan Voguen muotitoimittajat. He päivittävät viikoittain nettisivuilleen luksustuotteen, jonka he toivovat Amancio Ortegan omistaman Zaran seuraavaksi kopioivan. Tai ainutlaatuisuudestaan tunnetun Chanelin perustaja Coco Chanel, joka kutsui kopiointia menestyksen lunnasrahoiksi jo 1930-luvulla.

Muodin kopiointi ei ole uutta, mutta siitä on tullut entistä hyväksytympää. Jäljittelyyn ovat turtuneet niin kuluttajat, tekijät kuin lakikin.

Muotitietoiset yhdistävät häpeilemättä luksusta sitä jäljitteleviin halpavaatteisiin. Euroopassa muodin tekijänoikeudellinen suojaaminen maksaa paljon ja kestää kauan, kun taas Yhdysvalloissa muoti on laillisesti lähes vapaata riistaa. Suunnittelijoille halpamerkille livahtaminen taas on yhä houkuttelevampaa, koska ne tarjoavat enemmän työpaikkoja ja maksavat luksusbrändejä parempaa palkkaa.

Muodin kopiointi ei ole uutta, mutta siitä on tullut entistä hyväksytympää.

Kopiointi ei myöskään ole enää vain H&M:n, Zaran, Century 21:n tai TopShopin heiniä, vaikka ne tekevätkin siitä merkkiensä selkärangan. Parhaat luksusmerkitkin jäljittelevät ja poimivat ideoita muilta, vaikka harva puhuu siitä.

Onko kopiointi muotibisneksen vihollinen vai pikemminkin sitä ylläpitävä voima?

 

Tuosta hihaa vähän lyhyemmäksi. Detalji eri kohtaan. Vaihdetaan väri.

Ranskalainen muotisuunnittelija Sophie istui tutulla kiinalaisella vaatetehtaalla, katsoi läppäriltään suorana Chloén näytöstä Pariisin muotiviikolta ja piirsi samalla paperille ensimmäisiä prototyyppejä Zaran tulevaan neulemallistoon.

”Esimerkiksi Balmainin takkien liian terävät olkapäät muuttuivat Zaran versiossa hillityimmiksi ja siten käytettävimmiksi.”

”Suunnittelin 300 neuletta kaudessa. Ennen kuin yksikään vaate lähti tuotantoon, markkinointi- ja lakiosasto tarkastivat, ettei malli ollut liian samanlainen kuin alkuperäinen”, Sophie sanoo nyt Pariisissa. Hän ehti työskennellä Zaran suunnittelijana Coruñassa seitsemän vuotta, kunnes palasi Pariisiin ja alkoi freelanceriksi. Hän ei halua kertoa työstään oikealla nimellään, koska pelkää sen vaikuttavan työnsaantiin tulevaisuudessa.

Sophien mukaan Zara ei suoraan kopioi, vaan inspiroituu luksusmerkkien mallistoista.

”Esimerkiksi Balmainin takkien liian terävät olkapäät muuttuivat Zaran versiossa hillityimmiksi ja siten käytettävimmiksi. Se on tapa demokratisoida muotia ja pehmentää trendejä tavalliselle kuluttajalle”, Sophie sanoo.

Kopiointi ei ollut Sophielle ongelma. Hän näki sen haasteena luovuudelle, kun trendejä piti työstää paineen alla jatkuvasti uuteen suuntaan ja mallistoista piti heti osata valita ne vaatekappaleet, joita kannatti jäljitellä. Eikä sekään häirinnyt, että markkinointiväkeä oli talossa suunnittelijoita tuplasti enemmän ja he päättivät lopullisesta designista. Tai se, että joka aamu pomot pitivät kokouksen edellispäivän myynneistä, joiden perusteella suosikkeja suunniteltiin lisää.

”Kaikki tiesivät, keitä me olimme, mutta kukaan ei sanonut mitään.”

Vain silloin kädet hikoilivat, kun Sophie kävi shoppailureissuilla Louis Vuittonilla, Chloélla, Isabel Marantilla tai Pradalla kahden markkinointivastaavan kanssa. Päivän aikana he ostivat kaikki kiinnostavat neuleet suoraan luksusputiikeista.

”Kaikki tiesivät, keitä me olimme, mutta kukaan ei sanonut mitään.”

Reissun jälkeen ryhmä syynäsi ostoksia toimistolla ja Sophie lähetti näytepaloja tehtaille viestillä: Onnistuuko tällainen?

”Kaikki alalla tietävät, että Zara maksaa, eikä mene koskaan oikeuteen. Talouskriisin alkaessa moni luksusmerkki reklamoi heti juuri siksi.”

 

Fiksu strategia, sanoo brittiläinen muotisuunnittelija Polly. Hän suunnitteli neuleita TopShopilla, kun Rihanna vei merkin oikeuteen t-paidasta, jonka rinnassa komeili Rihannan kuva. Laulajatar voitti.

”En puhunut koskaan suunnittelusta lakiosaston kanssa. Meidän tavoite oli aina päästä Zaran edelle, mutta se oli mahdotonta. TopShopin toimistolla pyöri huhu, että Zaralla olisi Aasiassa tehdaslaiva, jossa mallistot ommeltiin matkalla Eurooppaan. Zara on ilman laivaakin alan nopein”, Polly sanoo. Hänkään ei halua esiintyä jutussa omalla nimellään.

”Kaikki alalla kopioivat, mutta kukaan ei puhu siitä kuin hiljaisesta sopimuksesta.”

TopShop-pestin aikana Polly reissasi usein Etelä-Koreaan hakemaan inspiraatiota ja keskittyi suunnittelemaan kolmelle siksi kaudeksi valitulle naistyypille vaatteita: oli eksentrinen lontootar, The Royal Tenenbaums -elokuvan Margot ja graafinen, minimalistinen nainen. Markkinoinnista hänelle annettiin ohjeeksi tehdä lähinnä Alexander Wangin näköistä jälkeä. Ja hän teki, koska tienasi hyvin.

”Kaikki alalla kopioivat, mutta kukaan ei puhu siitä kuin hiljaisesta sopimuksesta.”

”On typerää, että esimerkiksi Alexander McQueenin printtisuunnittelija saa pientä peruspalkkaa, kun taas halpamerkin suunnittelija saa kolme kertaa enemmän siitä, että kopioi printin mekkoon.”

 

Nyt Polly arvostaa työpaikkaansa luksusmerkillä New Yorkissa, koska tehtaiden työ-olot ovat tiptop ja inspiraatiota voi hakea muotitalon arkistoista matkimisen sijaan.

”Kerran TopShopilla minua pyydettiin kopioimaan Kenzon 3D-palloneule. Tekniikka oli vaikea päätellä valokuvasta, mutta lopputulos oli niin samankaltainen, että markkinointiosasto päätti tuoda sen myytäväksi vain kauppoihin. Netissä kun on paljon helpompi jäädä kiinni.”

Kas, näyttääpä tutulta. Keväällä 2012 newyorkilainen lakiopiskelija Julie Zerbo oli Moskovassa ja katseli läppäriltään Chanelin muotinäytöksen kuvia. Hän kiinnitti huomion syksyn 2012 -malliston näyttäviin violetteihin kristallikoruihin mallin ranteessa.

”Luulin, että Chanel oli käyttänyt nuoren newyorkilaissuunnittelija Pamela Loven rannekoruja. Kävi ilmi, että niissä olikin Chanelin leima”, Julie Zerbo sanoo skypessä kotoaan.

Julie Zerbo on paljastanut kymmeniä muotikopioita sivuillaan, kuten Nasty Galin identtisen kopion Givenchyn Rotweiler-laukusta tai Zaran Surprise-tekstillä varustetun jäljitelmän Supreme-katumuotimerkin nimikko- t-paidasta.

Zerbo kirjoitti epäilyttävästä yhtäläisyydestä The Fashion Law -nettisivuillaan. Se johti Chanelin vetämään Love-kopiokorut pois markkinoilta ja pyytämään julkisesti anteeksi. Lovelle se oli markkinoinnin jättipotti.

Tapauksen jälkeen Julie Zerbo on paljastanut kymmeniä muotikopioita sivuillaan, kuten Nasty Galin identtisen kopion Givenchyn Rotweiler-laukusta tai Zaran Surprise-tekstillä varustetun jäljitelmän Supreme-katumuotimerkin nimikko- t-paidasta.

”Kunnon kopion tunnistaa siitä, että se joko myydään parissa päivässä loppuun tai vedetään nopeasti pois markkinoilta.”

 

Zerbon mukaan ihmiset eivät ymmärrä, kuinka vakavasta asiasta kopioinnissa on kyse.

”Muodin demokratisoiminen on myytti. Jos maksat viisi dollaria vaatteesta, joku muu maksaa loput. On helppoa unohtaa, kuka vaatteita tekee, missä ja millaisissa oloissa.”

Bangladeshiläinen tai kambodzalainen tehdastyöntekijä tienaa 50–100 euroa kuukaudessa. Puuvillan poimijalle maksetaan 1,5 euroa tunnilta tai ei sitäkään. Työpäivät venyvät usein parikymmentuntisiksi.

”Muodin demokratisoiminen on myytti. Jos maksat viisi dollaria vaatteesta, joku muu maksaa loput.”

Kansainvälisen työjärjestön ILO:n mukaan maailmassa 168 miljoonaa lasta tekee töitä ja moni heistä tekstiilitehtailla. Niitä kutsutaan hikipajoiksi, joissa on tavallista käyttää orja- ja lapsityövoimaa sekä luistaa turvallisuusvaatimuksista. Tuorein haaste piilee Turkissa, jossa syyrialaislasten tiedetään työskentelevän pilkkahintaan vaatetehtailla.

Eikö halpamerkin suunnittelijan omatuntoa koskaan kolkuta?

”En nähnyt tehtailla koskaan yhtään lasta”, Zaran entinen suunnittelija Sophie sanoo. ”Mutta en voi olla varma, etteikö lapsia olisi ollut. Moni tehdas saattaa alihankkia työvoimaa, joten vaatteen todellista tekijää on vaikea jäljittää. Tehtaiden paikalliset pomot osaavat peittää jälkensä, kun saavat vihiä, että Zaran tarkastajat ovat tulossa.”

 

Vuonna 2012 pakistanilainen tekstiilitehdas paloi ja yli 300 työntekijää kuoli. Vuotta myöhemmin Bangladeshissa tekstiilitehdas romahti ja 1 100 ihmistä menetti henkensä. Viimeistään siksi monet halpamerkit yrittävät nyt petrata. Monet brändit ovat julkaisseet tuotantomaat ja käyttämiensä tehtaiden nimet nettisivuillaan.

Lisäksi esimerkiksi H&M tekee Conscious-kierrätysmateriaalimallistoja, joiden tekijöiden luvataan työskentelevän kunnon oloissa ja saavan kohtuullista palkkaa. Jakavatpa he jopa Global Change Award -palkinnonkin vuosittain sille, joka kehittää parhaan kestävän kehityksen muoti-idean. Viime vuonna voittaja oli suomalainen puuvillan kierrätyksen ympäristöystävällinen menetelmä making waste-cotton new.

The Fashion Law’n Zerbo tuhahtaa. Hänen mielestään halpamerkit vain naamioivat näin isompia, kalliimpia ja likaisempia ongelmiaan.

”Suurin osa kopiosyytteistä neuvotellaan rahalla.”

”Ketjumerkkien bisnesmalli perustuu yhä isojen vaatemäärien tuotantoon pienellä rahalla. Muotibisnes yrittää aina pikemminkin säilyttää tasapainon kuin heiluttaa venettä. Siksi Isabel Marant, Karl Lagerfeld ja Balmain ovat tehneet yhteistyötä halpamerkin kanssa. Kyse on aina rahasta.”

Zerbo kaivaa ahkerasti kopiotietoja netistä, kaupoista ja julkisista syytetietokannoista kuten Westlaw tai Pacer. Niistä käy ilmi kaikki Yhdysvaltojen oikeusjutut, myös muotikopiosyytteet.

”Sivut eivät kerro koko totuutta. Suurin osa kopiosyytteistä neuvotellaan rahalla.”

 

Reilut kaksikymmentä prosenttia. Niin paljon pariisilaisen Hipanema-merkin perustajan Jenny Collinet’n työajasta kuuluu nykyään kopioimisen käsittelyyn. Huhtikuussa 2012 lanseeratun merkin avaintuote on magneetilla kiinnitettävä brasilialainen rannekoru, jonka pariisilainen putiikki ko-pioi heti samana kesänä.

”Olin järkyttynyt. Meillä ei ollut vielä lakimiestä, emmekä ymmärtäneet tekijänoikeuksista mitään. Saimme sovittua asian kasvotusten ja kauppa antoi korunsa meille. Nyt takavarikoimme useita satoja kopioita vuosittain, viimeksi Costa Ricasta, Meksikosta ja Saksasta. Tämä on sotaa”, Collinet sanoo.

Hipanemalla on kansainvälisiä lakimiehiä Pariisissa ja kokonainen lakitoimisto Kiinassa. Kolme kertaa merkki on ollut oikeudessa. Suurin osa syytteistä sovitaan. Viimeksi kättä on lyöty Gemey Maybelline L’Oréalin ja ranskalaisen Kiabi-vaatemerkin kanssa.

”Oikeudenkäynnit maksavat paljon ja kestävät monta vuotta. On parempi tehdä ennaltaehkäisevää työtä.”

Jenny Collinet hakee nykyään tekijänsuojan joka mallistonsa jokaiselle mallille: koruille, asusteille ja vaatteille. Sen voi tehdä kerralla kaikille Euroopan Unionin maille, mutta muille suoja pitää hakea erikseen. Se maksaa tuhansia euroja ja vie aikaa, mutta kannattaa. Vain suojan ansiosta tulli tarttuu jäljitelmiin, joita tulee ympäri maailmaa.

Kopiointibisneksessä liikkuu vuosittain lähes puoli biljoonaa euroa.

Jotkut muotimerkit ovat myös onnistuneet viime aikoina patentoimaan myyntitykkiensä designin kuten Céline Diamond- ja Case-laukkunsa tai Christian Louboutin punaiset kengänpohjansa. Prosessi maksaa ja kestää vielä kauemmin.

OECD:n eli taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestön huhtikuussa julkaisema raportti kertoo, että itse kopiointibisneksessä liikkuu vuosittain lähes puoli biljoonaa euroa. Summalla saisi yli kaksi miljoonaa kappaletta Hèrmesin kalleinta krokotiilinnahkaista Birkin-laukkua.

”Tekijänä on vaikea hyväksyä, että ideoitani ja mallejani varastetaan. Mutta kopiointi kuuluu muodin peliin, ja tieto Hipanemasta on varmasti levinnyt eteenpäin osaksi sen vuoksi. Ja onhan se imartelevaa, kun isot merkit kopioivat. Mutta eikö kellään tosiaan ole enää omia ideoita?” Jenny Collinet kysyy.

 

Uusia ideoita ei ole ollut muodissa pitkään aikaan. Ja hyvä niin.

Sitä mieltä on Los Angelesin yliopiston lain professori Kal Raustiala, joka on kirjoittanut juristi Christopher Sprigmanin kanssa kirjan The Knockoff Economy: How imitation sparks innovation.

”Jo 1930–40-luvuilla New Yorkissa toimi muotia kontrolloinut kilta. Kun se vuonna 1941 lopetettiin, ajateltiin, että työpaikat häviävät ja muoti kuolee. Niin ei koskaan käynyt. Päinvastoin kopiot kehittivät trendejä ja levittivät niitä nopeasti eteenpäin”, Kal Raustiala sanoo puhelimitse toimistoltaan.

”Suurin osa nimekkäistä suunnittelijoista on kopioinnista vain hyvillään.”

Professorin mukaan muodin tekijänoikeuslakiin ei pidä koskea, koska kopiointi toimii luovuuden polttoaineena. Kun halpamerkit tuovat isojen muotimerkkien vaatteet ja trendit massoille nopeasti, muotitalojen suunnittelijoille tulee paine luoda uutta niille varakkaille kuluttajille, jotka haluavat olla cool ja ottavat trendit ensimmäisinä käyttöön. Siksi muotitalot tekevät nykyään niin monia välimallistoja perinteisten lisäksi.

Rytmi on käynyt monelle suunnittelijalle liian raskaaksi, kuten Raf Simonsille, joka lähti viime syksynä Diorilta.

”Silti suurin osa nimekkäistä suunnittelijoista on kopioinnista vain hyvillään”, Raustiala sanoo. ”He tietävät, että kopiointi tarkoittaa menestystä, eikä immateriaalioikeuksien hankkimisessa ole siksi järkeä.”

Kal Raustiala ottaa esimerkiksi newyorkilaisen trendikaupunginosan Bushwickin, jonne yksi avaa kahvilan, sitten toinen ja pian kolmas. Normaali reaktio olisi, että hyvä kun tulee tervettä kilpailua, ja niin sen pitäisi olla muodissakin. Raustialan mukaan muoti on yhtä käytännöllinen ja arkinen asia kuin kahvi. Tai ruoka.

”Eivät reseptitkään ole suojattuja, mutta ruoka ja kokit eivät ole ehkä koskaan olleet niin luovia kuin nyt”, Raustiala sanoo.

Sitten professori sanoo sen, mitä saattoi odottaa. Että kopiointi demokratisoi muotia, koska niin kaikilla on siihen varaa. Ja jos tekijänoikeuslakia tiukennetaan ja kopiointia kontrolloidaan, muodin hinta nousee ja tuottavuus laskee.

Entäpä sitten muodin eettisyys ja tehdastyöntekijät, joiden ihmisarvoisista oloista ei ole varmuutta?

”Jotakin voi aina sattua mikrotasolla jollekin, mutta makrotasolla kopiointi on muodille, sen taloudelle ja luovuudelle hyvä asia. Se kasvattaa innovaatioita, kun yksi keksii idean ja toinen jatkaa siitä.”

 

Mutta mitä tarkoittaa innovaatio alalla, joka perustuu kierrättämiseen?

Ajatellaan vaikka ranskalaista Vêtements-merkkiä, jota hehkutetaan muotialan uudistajaksi. Se tarjoaa keltaisia DHL-paitoja, dekonstruoituja muotoja ja mustia metallimusiikista inspiroituneita huppareita tribaalitekstein. Onko siinä jotakin uutta?

Omintakeisen, uuden ja luovan muodin lupaus piilee myös entistä useammissa eettistä muotia myyvissä nettikaupoissa ja nuorissa suunnittelijoissa.

Tarkka muodintuntija huomaa, että Vêtements on onnistunut kaupallistamaan ja työstämään samoja ideoita, joita on jo nähty Comme des Garçonsilla tai Martin Margielalla. Mutta se, mikä tuoksuu raikkaalta, on merkin bisnesfilosofia, jossa tehdään vain yksi mallisto, rajattu erä vaatteita, joka ilmestyy heti muotinäytöksen jälkeen. Näin kuluttajien ei tarvitse odottaa, vaatteen eksklusiivinen luksusarvo säilyy, eivätkä halpamerkit ehdi niitä kopioida. Toivottavasti.

Omintakeisen, uuden ja luovan muodin lupaus piilee myös entistä useammissa eettistä muotia myyvissä nettikaupoissa ja nuorissa suunnittelijoissa, joihin alan paineet, vaatimukset ja kaupallisuus eivät ole vielä ylettyneet. Mitä enemmän niistä pidetään meteliä, sitä enemmän kuluttajat saavat tietoa vaihtoehtoisesta muodista.

Päätösvalta on lopulta kuluttajalla. Jos Célinen pitsisilkkitopin jäljitelmiä ostetaan, niitä tehdään jatkossakin.

Vierailija

Kuljetko sinäkin kopiovaatteessa? Näin tehokkaasti huippumuotia kopioidaan

Ihan mitä vain voi kopioida ja julkaista eteenpäin omana luomuksenaan; neulehdestä tai sivuilta napattu malli omalla twistillä muuttuu omaksi malliksi, ajatelma tai jopa toisen tekstin pätkä omaksi, kun lähde unohtuu. Toiset ovat todella tarkkoja ja tuovat lähteen esiin, toiset ottavat kehut vastaan hiiskaisemattakaan tekstin alkuperästä. Tosiasia kuitenkin on, että aina joku on bongannut alkuperäisen mallin/tekstin.
Lue kommentti
Ele hankki Célinen mekon vuosia sitten alerekistä New Yorkissa. Materiaali ja väri puhuttelivat. Käsikoru on Guardian of the Baltic Sean Pohjanlahti-kokoelmaa.
Ele hankki Célinen mekon vuosia sitten alerekistä New Yorkissa. Materiaali ja väri puhuttelivat. Käsikoru on Guardian of the Baltic Sean Pohjanlahti-kokoelmaa.
Elellä on kolmekymmentä laukkua, jotka sopivat eri tilanteisiin.  Lempivaatteet ovat rekillä Samujin kesähattu muistuttaa lämmöstä ja sointuu yhteen Hermèsin huivin kanssa.
Elellä on kolmekymmentä laukkua, jotka sopivat eri tilanteisiin. Lempivaatteet ovat rekillä Samujin kesähattu muistuttaa lämmöstä ja sointuu yhteen Hermèsin huivin kanssa.

Yrittäjä Ele Lepik pukeutui toimitusjohtajavuosinaan Steve Jobsin oppien mukaan. Nyt pelkistetyn puvuston tilalle on tullut värien loistoa ja katseet kääntäviä yksityiskohtia.

Kun Ele Lepik oli lapsi, vaatteissa ei ollut valinnanvaraa. Neuvostoaikana Virossa puettiin päälle sitä, mitä oli tarjolla.

Eleä ei myöskään kiinnostanut, miltä hän näytti. Tärkeintä oli, että vaatteissa pystyi kiipeämään puissa ja johtamaan lähialueen taloista koottua poikalaumaa. Ystävien pehmolelu- ja prinsessaleikit eivät innostaneet.

”Mieluummin olin tekemässä koiruuksia. Se oli hauskempaa”, Ele sanoo.

Pitkään Elen lempiasu oli keltainen uimapuku ja valkoiset tennistossut. Ne päällä oli hyvä juosta pelloilla ja metsissä.

”Olin pitkään tätimäisesti pukeutuva hammastikkupoikatyttö.”

Vaatteita Ele sai äidiltään ja tädiltään, jotka ompelivat niitä lapsilleen. Vaatteet tehtiin ajatuksella, että niiden pitää kestää aikaa. Kun suomalaiset perhetutut tulivat kylään, he toivat farkkuja ja t-paitoja. Kouluun Ele pukeutui täysvillaiseen koulupukuun.

”Olin pitkään tätimäisesti pukeutuva hammastikkupoikatyttö.”

Muutos tapahtui 25-vuotiaana, kun lakia Tarton yliopistossa opiskellut Ele aloitti perintäyhtiön toimitusjohtajana. Työhön liittyi matkustamista. Ele päätti panostaa vaatteisiin, jotka toimivat kaikissa tilanteissa.

”Vaatekaappini perustui vuosikausia koulupukuajatukselle eli sille, että perusasiat riittävät.”

Ydin koostui mustasta housupuvusta, valkoisista t-paidoista, korkokengistä ja laukusta, johon mahtuivat paperit ja myöhemmin tietokone. Mukana kulkivat myös kotelomekko, farkut, tennistossut ja korut.

”Ajattelin kuin Steve Jobs, että en halua tuhlata energiaa ulkonäköni miettimiseen. Lähtemisen piti olla nopeaa ja vaivatonta.”

Nykyään Ele pukeutuu niin kuin haluaa. Sillä, mitä muut ajattelevat, ei ole merkitystä. Tärkeintä ovat laadukkaat materiaalit, kuten villa, silkki, puuvilla ja pellava.

”Nuorempana hain pukeutumisellani myös uskottavuutta, enää en.”

Tällä hetkellä Ele ei tiedä, missä on vuoden päästä. Hän saattaa asua Helsingissä tai toisella puolella maailmaa. Viroon hän ei usko palaavansa. Vapaus lähteä tai jäädä tuntuu kutkuttavalta.

”Nuorempana hain pukeutumisellani myös uskottavuutta, enää en.”

”Ehkä olen jossain lämpimässä. Uimapuku ja tennistossut ovat yhä yksi suosikkiasuistani.”

Kuvaile tyyliäsi.

Näyttävän ja käytännöllisen välimaasto. Yksi tärkeimmistä tekijöistä pukeutumisessani on mielialani. Valitsen fiilikseni mukaan hulmuavan mekon tai mustat maiharit, farkut ja hupparin. Suomessa olen usein ylipukeutunut. Varsinkin vanhemmat rouvat toteavat, että onpa hieno kokonaisuus.

Mistä teet ihanimmat löytösi?

Jos olen päättäväisellä mielellä liikenteessä ja haluan löytää jotain, tarkastan Helsingissä Samujin, Max Maran ja lempikenkäkauppani Minimal Nordicin tarjonnan. Myös Filippa K. ja Acne ovat hyviä. Vaatteeni ovat peruspellavaisia t-paitoja tai katseenkääntäjiä, joissa on jujua.

Minkä ilmiön toivoisit palaavan muotiin?

Haluaisin, että palaisimme aikaan, jossa jokainen huomioi edes vähän, miten pukeutui. Tennissukat vaellussandaaleissa, reisitaskuhousut, läpinäkyvät leggingsit ja tuulipuvut pitäisi kieltää. On mahtavaa katsoa ihmisiä, jotka näkevät vaivaa ulkonäkönsä eteen. Se on muiden kunnioittamista.

Paras tyylivinkkisi?

Riippuu päivästä. Joskus otan Coco Chanelin hengessä yhden asusteen pois, kun lähden ulos, ja toisinaan lisään viisi. Tärkeintä on kuunnella itseään.

Mitä ostosta kadut?

En kadu hankintojani. Saatan ostaa vaatteen, jota en ala heti käyttää vaan jätän sen odottamaan parempaa hetkeä. Tällä hetkellä olen asettanut itselleni mustien villapaitojen ostokiellon. Uusia en tarvitse kymmeneen vuoteen. Jos huomaan, että en käytä jotain asua, annan sen ystävälleni.

Miten pukeudut juhlaan?

Koska tyylini on valmiiksi melko juhlava, juhla-asuni tarkoittaa usein vain näyttävämpiä korkokenkiä, enemmän koruja, pienempää käsilaukkua ja punaista huulipunaa. Olen valmis kymmenessä minuutissa. En omista iltapukua, vaan tuon kokonaisuuteen särmää muilla keinoilla. Pukeudun juhlavasti myös silloin, kun lähden ulos syömään. Se on osa illan viehätystä.

"Saatan ostaa vaatteen, jota en ala heti käyttää vaan jätän sen odottamaan parempaa hetkeä."

Mistä asusteesta et luopuisi?

Furlan ikivanha kirjekuorilaukku on yksi rakkaimmista asusteistani. Lisäksi sormus, jonka ostin täyttäessäni 25, on ahkerassa käytössä. Hopeinen obsidiaani on hurmaava.

Lempimatkakohteesi?

Kun olin lapsi, kesät olivat pitkiä ja kuumia. Samaan tunnelmaan pääsen Etelä-Ranskassa ja Italiassa. Lisäksi käyn mielelläni Amsterdamissa, Roomassa ja Lontoossa. Kaupungeissa on hyvä fiilis ja ruoka. Vietän myös vuosittain kaksi viikkoa Cannesissa, jota kutsun kesämökikseni. Seuraavaksi matkustan Bangkokiin ja Bhutaniin.

"Unelmoin Birkinin laukusta, Valentinon punaisesta cocktail-mekosta ja Yves Saint Laurentin Le Smoking -puvusta."

Ihanin matkamuistosi?

Viides yhteinen reissumme ex-mieheni kanssa. Meillä oli Toscanassa oma huvila, uima-allas ja näkymä viinitarhalle. Lämpö, ruoka, ihmiset ja nuori rakkautemme jäivät mieleeni.

Mistä design-klassikosta haaveilet?

Huonekalupuolella en mistään. Asuste- ja vaatepuolella unelmoin Birkinin laukusta, Valentinon punaisesta cocktail-mekosta ja Yves Saint Laurentin Le Smoking -puvusta. Sen hankin viimeistään silloin, kun täytän viisikymmentä.

Mitä sisustaminen merkitsee sinulle?

Hyvää tunnelmaa. Viihdyn yksin, mutta rakastan myös kutsua läheisiäni kylään. Kotini tärkeimmät paikat ovat keittiö ja höyrysauna. Myös huonekorkeus on tärkeä. Nyt se on yli kolme metriä. Kun ystäväni saapuvat, valmistan heille Hans Välimäen reseptillä kania, pho-keittoa tai massaman currya. Illan kruunaavat viini ja keskustelu

Kuka?

Ele Lepik, 45. Työskentelee yrittäjänä, sijoittajana ja konsulttina.

Oikeustieteiden maisteri Tarton yliopistosta, EMBA-tutkinto Aalto-yliopistosta. Asuu yksin Helsingin Kruununhaassa. Kotoisin Tallinnasta.

Lempikirjani: Luin W. Somerset Maughmanin Elämän kahleen, kun erosin edellisestä pitkästä suhteestani. Kirja vaikutti ajatusmaailmaani.

Lempiravintolani: Syön viikoittain ulkona, kokkaan mielelläni ja rakastan ruokaa. Suosikkini on rantaravintola VegaLuna Cannesissa. Tyyli-idolini: Mustavalkoelokuvien daamit. Myös Carolyn Bessette-Kennedy oli upea.

Kiva elämä

Yrittäjä Ele Lepik tunnetaan värikkäästä tyylistään: ”Tennissukat vaellussandaaleissa, reisitaskuhousut ja tuulipuvut pitäisi kieltää”......

Ja ilmeisesti narsisteja suututtaa ihmiset, jotka osaavat pukeutua kivasti. Eivätkä käytä kamalia tennissukkia sandaaleissa. Hyvä että jotkut sentään ymmärtävät ottaa kanssaeläjät huomioon, mutta sitä narsisti ei osaa, kun oma napa ja minä-minä lähempänä. Elen koti myös yksi Helsingin kauniimmista..
Lue kommentti

Lateksia, haarniskakoruja ja ylellisiä seksileluja – erotismi on nyt muotia. Fetissien kanssa flirttailevat asut kertovat naisellisen tyylin paluusta.

 

"Minusta ihoa pitää kohdella hellästi. Siksi nämä piiskat ovat pehmeää poronnahkaa,” suunnittelija Emanuele Coppari sanoo ja juoksuttaa mustaa nahkatupsua pitkin kämmenselkäänsä. Piiskojen vieressä on nahasta ja metallista punottuja elegantteja rannerenkaita, jotka muistuttavat Chanelin 2.55-laukun hihnaa. Ne voi kytkeä yhteen käsiraudoiksi tai, kuten suunnittelija täsmentää, penisrenkaaksi.

Copparin Les Jeux du Marquis on italialainen asustemerkki, joka valmistaa ylellisiä seksileluja. Osa niistä, kuten juuri mainitut rannerenkaat, taipuvat myös arkikäyttöön. Tänä vuonna Les Jeux De Marquis on raivannut tiensä Pariisin muotiviikkojen Premiere Classe -messuille Borsalinon hattujen, Jeremy Dreyfussin laukkujen ja Minna Parikan kenkien joukkoon. Tuileriesien puistossa muotiliikkeiden sisäänostajat hypistelevät niitä kiinnostuneina.

Rannerenkaat muistuttavat Chanelin 2.55-laukun hihnaa ja ne voi kytkeä yhteen käsiraudoiksi.

Eikä Coppari ole ainoa suunnittelija, joka miettii nyt ihoa. Christopher Kane esitteli syysnäytöksessään puhvihihaisia, kiiltävänmustia PVC-takkeja ja hopeastrasseista ommeltuja harness-vartalokoruja, jotka ovat saaneet innoituksensa seksitarvikkeiden maailmasta. Kanen tyyliin ne oli yhdistetty herkällä kädellä valkoiseen pitsiin, kukkakuvioituun sifonkiin ja villatakkeihin. Shayne Oliverin ensimmäinen Helmut Lang -mallisto ammensi samasta kuvastosta, mutta käänsi sen mittasuhteiltaan vinksahtaneiksi, leikkisän fetisistisiksi asuiksi.

Suunnittelijat ovat kautta aikojen ammentaneet ideoita fetissikuvastosta, mutta nyt tulkinnoissa on uutta, puoleensavetävää lämpöä. Kyse on pikemminkin sensuaalisuudesta ja erotismista kuin fetisseistä.

Suunnittelijat ovat kautta aikojen ammentaneet ideoita fetissikuvastosta.

”Eroottiset vivahteet kertovat feminiinisyyden paluusta muotiin. Olemme eläneet pitkää unisex-tyylin kautta, mutta nyt käännymme kohti glamouria, haute couturea, detaljeja ja eleganssia”, Premier Classen johtaja Sylvie Pourrat analysoi.

Ensimmäiset fetissivaikutteet murtautuivat peruspukeutumiseen varsin erilaisina kuin nyt. 1970-luvun punkkaripariskunta Vivianne Westwood ja Malcolm McLaren myivät lontoolaisessa SEX-putiikissaan myymälän nimen mukaisia vaatteita, joiden tarkoitus oli hämmentää ja ärsyttää.

”Westwoodin tyylissä kiinnostavaa oli se, että vaatteet olivat seksikkäitä, mutta ihmiset eivät pukeutuneet niihin näyttääkseen seksikkäiltä. Se oli vaihtoehtoinen tyyli, joka haastoi myös vallalla ollutta moraalikäsitystä,” Manchesterin yliopiston tekstiilitaiteen professori Alice Kettle selvittää Skype-puhelussa. Kettle ja professori Lesley Millar ovat tutkineet tekstiilien ja eroottisuuden suhdetta helmikuussa ilmestyvässä tietokirjassaan Erotic Cloth: Seduction and Fetishm in Textiles (Bloomsbury).

Lateksi, bondage-vyöt ja ylipolvensaappaat ovat tulleet muotiin tasaisin väliajoin erilaisina versioina.

Sittemmin lateksi, bondage-vyöt ja ylipolvensaappaat ovat tulleet muotiin tasaisin väliajoin erilaisina versioina. Nyt suunnittelijat eivät tarjoile kireitä korsetteja vaan ihoa hiveleviä materiaaleja ja kaunista käsityötä.

”Pariisin Pigalle on täynnä seksikauppoja, joissa on rumia tavaroita. Halusin tehdä jotakin kauniimpaa ja laadukkaampaa – ja hauskempaa,” muotisuunnittelija Bastien Beny selvittää. Hän on ansainnut kannuksensa Hermèsin asustesuunnittelijana, ja nyt hän luotsaa omaa Domestique-merkkiään. Sen klassiset asusteet ovat saaneet inspiraationsa Pigallen kauppojen maailmasta.

Christopherkanet ja domestiquet kääntävät tutun eroottisen kuvaston arkipäiväiseksi kauneudeksi. Ne muistuttavat, että olemme ruumiillisia olentoja – ja että pukeutuminen voi olla sensuellia. Ruumillisuus ja viehättävä pukeutuminen eivät kuitenkaan koskaan ole naisille ongelmattomia juttuja.

 

Eiffel-tornin kupeessa sijaitseva Le Crazy Horse -tanssiteatteri on yhdistänyt muotia, leikkisyyttä ja sensuelliutta jo kuudenkymmenen vuoden ajan. Jokaisessa sen show’ssa on Jean-Paul Gaultierin tai Christian Louboutinin kaltaisen nimekkään suunnittelijan laatima koreografia ja puvustus. Taiteellisen johtajan Andrée Deissenbergin sanoja lainaten kaikkien asujen pitää mahtua kenkälaatikkoon, eli tanssijoiden iho on enimmäkseen paljaana.

”Show ei pyri viettelemään ketään. Viettelevyys on sivutuote tai oikeastaan sivuvahinko.”

Siksi Deissenberg kavahtaa, kun kuulee sanan erotismi.

”Show ei pyri viettelemään ketään. Esiintyjämme kertovat tarinoita vartaloillaan. Ne ovat hassuja tarinoita ja traagisia tarinoita. Viettelevyys on sivutuote tai oikeastaan sivuvahinko,” Deiswsenberg sanoo.

Hän istuu tanssiteatterin pikkuruisessa takahuoneessa, jonka puukehyksiset viininpunaiset sohvat täsmäävät teatterin lattioita peittävään kokolattiamattoon. Tunnin kuluttua viereiseen saliin alkaa virrata ranskalaisia pariskuntia, pieniä aasialaisia turistiseurueita ja kolmekymppisiä naisia ystävineen. Seinään ruuvattu taulu kertoo, että aikaisemmin yleisössä ovat istuneet Rihanna, Beyoncé ja Sonia Rykiel. Paikalla ei näy hämäräperäisiä tiirailijoita. Silti Deisenberg puhuu naisista ja alastomuudesta kieli keskellä suuta.

”Alastomuus voidaan helposti käsittää väärin. Raja viihteen ja jonkinlaisen ’hutsahtavuuden’ välillä tulee helposti vastaan”, Deisenberg selittää.

”Naisten alastomuuden ei pitäisi olla vulgaaria. Sen ei pitäisi olla ’hutsahtavaa’. Miesten katse tekee naisvartalosta sellaisen. Niin kauan kuin naisten pitää olla varovaisia, että he eivät näytä halvoilta, miehet säilyttävät valtansa.”

The Curen Lullaby alkaa soida ja kimaltava esirippu nousee. Pimeällä lavalla voi juuri ja juuri erottaa divaanilla makaavan naisen si-luetin. Kapea valokeila leikkaa salin ja sytyttää hänen ääriviivansa kimallukseen. Nainen alkaa tanssia, ja valokeila piirtää hänen iholleen tulimeren, tähtitaivaan ja kieppuvan avaruuden.

”Naisten alastomuuden ei pitäisi ’hutsahtavaa’. Miesten katse tekee naisvartalosta sellaisen.”

Seksuaalisesta ahdistelusta syytetyn Hollywoodin elokuvamogulin Harvey Weinsteinin tapaus on tuore esimerkki siitä, kuinka helposti naisia yhä syyllistetään vartalostaan ja pukeutumisestaan. Muotisuunnittelija Donna Karan puolusti Weinsteinia ehdottamalla, että vika on kuitenkin naisten vaatetuksessa.

”Miten esitämme itsemme naisina? Haemmeko ongelmia kaikella tällä sensuaalisuudella ja seksuaalisuudella?” hän pohdiskeli Cine Fashion-elokuvagaalassa juorulehti Daily Mailille.

Professori Lesley Millar ottaa asian puheeksi haastattelun aluksi ja tuohtuu Skype-yhteyden toisessa päässä.

”Naiset eivät ole koskaan vastuussa miesten tekemisistä. Ikivanha keskustelu on herännyt jälleen”, hän napauttaa.

”Vaate herättää tunteita itsensä ja kantajan välillä ja voi tehdä niin myös kahden ihmisen välillä.”

Hän palaa tekstiilien ja sensuaalisuuden väliseen suhteeseen.

”Vaatteen ja vartalon suhde on fyysinen ja usein aistillinen. Vaate herättää tunteita itsensä ja kantajan välillä ja voi tehdä niin myös kahden ihmisen välillä.”

Millarille ja Kettlelle tekstiilien eroottisuus tarkoittaa herkkyyttä kankaan liikkeille iholla, kykyä ihailla tanssijoiden asuja tai sitä, miten kangassuikaleet kehystävät alastomia vartaloita Titianin maalauksissa tai antiikin jumalveistoksissa.

Kettle ja Millar ovat ensimmäisiä tekstiilitaiteen tutkijoita, jotka pureutuvat aiheeseen. Heidän työlleen on tilausta: konferenssit myydään nyt loppuun muutamassa vuorokaudessa ja teoksesta on jo runsaasti ennakkotilauksia, vaikka ilmestymispäivään on vielä kuukausia.

Brittiläinen kenkäsuunnittelija Jessica Beecham on vastikään lanseerannut omaan nimeään kantavan merkin, joka valmistaa asusteita nilkoille ja kenkien koristeiksi: leveitä, silkkinauhoilla nilkan ympäri solmittavia hopeapantoja, höyheniä, ketjuja ja lyhyitä kultakoristeisia säärystimiä.

 

”Luuletko, että nämä voisivat myydä Suomessa,” Beecham kysyy uteliaana.

Rehellinen vastaus kysymykseen on ”tuskin”. Kotimaiset menestyjät ovat marimekkoja, samujeja ja riiheläinen-hernesniemiä. Ne luottavat unisex-tyyliin, väljään minimalismiin, sporttivaikutteisiin tai sitten tyttömäiseen mekkotyyliin. Lehtien pukeutumisvinkeissä mainitaan usein, että korkkarit kannattaa pukea vaikka farkkujen kanssa ja mekon pariksi sopii rento pilotti. Feminiinisen tyylin vähäisyys voi olla makukysymys mutta se voi myös kertoa suomalaisen kulttuurin suhteesta naisiin. Varsinkin nuorempiin naisiin saatetaan suhtautua työpaikoilla vähättelevästi, jos he pukeutuvat perinteisen naisellisesti. Neutraali tyyli saattaa lisätä uskottavuutta.

Feminiinisen tyylin vähäisyys voi olla makukysymys mutta se voi myös kertoa suomalaisen kulttuurin suhteesta naisiin.

”Onpa kiinnostavaa! Pukeutuminen kertoo kyllä paljon yhteiskunnasta, jossa elämme ja siitä, mitä ajattelemme toisistamme”, Kettle innostuu.

Erotismitrendi rakentuu pehmeälle aistillisuudelle ja kauniille yksityiskohdille – siis perinteisesti naisellisina pidetyille elementeille. Niiden ottaminen osaksi omaa tyyliä voi siis hyvinkin olla yhtä radikaalia kuin punkkarien pukeutuminen Westwoodin seksihaarniskoihin. Ja jos ne eivät ole oma juttu, niitä voi ainakin ihailla toisten asuissa.

Vanha Maskuliini

Seksilelut nousivat catwalkeille – näin eroottisesta muodista tuli valtavirtaa

Ylierotisoitunut kulttuurimme on ongelma. Niin miehillä kuin naisillakin. Miesten ongelma on käytös, josta toivottavasti oikaisemme pian ja ahdistelut siirtyvät menneisyyteen, kun vaikkapa tupakointi. Naisille tarjotaan yliseksualisoitunutta viestintää ("Oletko aina masturboinut väärin."), mikä on ehkä ok, mutta on tyyliltään huonon ja naurettavan välillä ja, uskaltaisin sanoa, ei kuulu lasten saatavilla olevaan materiaaliin. Mutta, minkäs teet.
Lue kommentti