Äitini Meeri oli huikean tyylikäs nainen.
Hän haaveili nuorena tyttönä oman ompelimon perustamisesta, mutta päätyi sitten rovastin vaimoksi ja viiden lapsen äidiksi. Muotihaaveet haalistuivat pikkuhiljaa, mutta äiti kuitenkin ompeli hyvin pitkään liki kaikki vaatteensa. Muistan äidin elegantit hellemekot, joita hän surautteli etelän lomille. Tai minulle kudotun lepakkohihaisen neuleen, jossa oli violettia, vaaleanpunaista ja sinistä, ja josta yläasteen keittäjäkin totesi, että onpa siinä kaunis pusero. Elättelen toivetta, että tämä pusero on tallessa jossain lapsuudenkotini kätköissä.
Kuplivia cocktailpartyja ruustinnalla ei ollut, mutta seuroihin pukeuduttiin kauniiseen, itse ommeltuun leninkiin ja korkokenkiin.
Meerin tyylikkyyden salaisuus oli klassisuus. Äiti ei koskaan käyttänyt olohousuja, ja esimerkiksi kalareissuille hän puki värikkään kotelomekon. Kuplivia cocktailpartyja ruustinnalla ei ollut, mutta seuroihin pukeuduttiin kauniiseen, itse ommeltuun leninkiin ja korkokenkiin. Aurinkolaseja oli useita, ja niiden piti olla Jackie O -henkisesti isot. Siksi jopa murtomaahiihtokuvissa äiti näyttää tyrmäävän tyylikkäältä.
Äitini eli pienellä paikkakunnalla, ja vaikka sen iskulause olikin ”menestyksen tunnus Kannus!”, se ei varsinaisesti ihan aina inspiroinut pukeutumaan elegantisti. Siitä huolimatta äiti näki vaivaa. Hän osti myös ahkerasti Damernas Världiä ja Burdaa – tai Turboa, kuten pikkusiskoni Miia Burda-lehden nimen aina muisti. Pötköttelin lattialla muotikuvia selaillen ja haaveilin.
Äidin hautajaisiin viime vuonna puin kauniin kotelomekon ja korkokengät.
Seuraan muotia ahkerasti, mutta en laittaudu likikään yhtä huolellisesti kuin äiti. Ruuhkavuodet ja mukavuudenhalu voittavat. Äidin hautajaisiin viime vuonna puin kuitenkin kauniin kotelomekon ja korkokengät. Tiesin, että se ilahduttaisi häntä. Nyt on ruvennut tuntumaan siltä, että tekisi mieli taas satsata enemmän. Äidin kunniaksi.
