Saila-Mari koronakoltussaan.
Saila-Mari koronakoltussaan.

Koronan kovimmassa väsytystaisteluvaiheessa päätin hankkia unelmieni mekon. Koronakoltun.

Olin säästänyt rahaa, ja nyt päätin ne käyttää. Paneuduin iltaisin selaamaan eri vaihtoehtoja itselleni hyvin huolelliseen (lue: maaniseen) tapaan.

Etsin jotain erilaista, näyttävää, mutta ei kuitenkaan niin juhlavaa, että se jäisi kaapin perille.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Oli outoa etsiä jotain, jolla ei ollut perin juurin käytännönläheistä lähtökohtaa. Olen vuosien varrella vähentänyt vaateostojani ja ylipäätään ostanut vähemmän, mutta laadukkaampaa ja enemmän vain tarpeeseen. Mutta joskus mieli kaipaa iloa ja irrottelua. Etenkin maailmanlaajuisen pandemian aikaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Lopulta löysin irlantilaisen muotisuunnittelija Simone Rochan katolisen kirkon asuista innoituksensa saaneen mekon, jonka materiaali on häkellyttävän kaunis ja muoto hauskan ylimitoitettu. Ja siinä oli taskut, ykköskriteerini mekkoa hankkiessa ylipäätään.

Ensimmäisen viikon ajan koronakolttuni roikkui makuuhuoneessani paraatipaikalla, josta näin sen heti herätessäni.

Olin kuin se 10-vuotias Saila-Mari, jolle äiti oli tilannut Anttilasta upean koko-oranssin asun (muistan sen tarkalleen: paperbag-housut ja college-paita, jonka etuosassa oli valkoista ohutta verkkoa). Asu odotti tuolin selkänojalla useamman päivän. Katselin sitä iltaisin, enkä olisi millään malttanut odottaa, että koulu alkaa.

Nyt olen käyttänyt mekkobudjettini pitkäksi aikaa, mutta rakastan koronakolttuani. Se lohduttaa ja ilahduttaa, ja se ylläni nousen arjen murheiden yläpuolelle. Tunnen jo nyt, että tämä mekko pysyy matkassani hyvin pitkään.

Elämässä ei kannata tyytyä halpoihin ratkaisuihin. Välillä kompromissit ovat toki välttämättömiä, mutta omissa muotivalinnoissaan voi ja pitää tehdä rohkeita ratkaisuja. Ostaa vain juuri sitä mitä haluaa – harvemmin, mutta sitäkin ilahduttavammin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla