Miehelläni ja minulla on tapana järjestää vuosittain iso juhlat kotonamme. Perinne alkoi vuonna 2012, kunnes tyssähti tänä vuonna koronaan.
Emme pidä juhlista, joissa kaikki yrittävät olla jotenkin ollakseen. Olemmekin satsanneet juhliemme ilmapiiriin paljon. Haluamme iloa, rentoutta ja rakkautta.
Ihmiset luovat juhlan, joten kutsumme paikalle mahdollisimman erilaisia ihmisiä, joita yhdistää hyvä sydän. Tämä kirjava joukko koostuu vanhoista ystävistä, uusista tuttavuuksista töiden ja harrastuksien kautta, naapureista ja tuttujen tutuista.
Ihmisethän pyrkivät yleensä olemaan tekemisissä itsensä kaltaisten tyyppien kanssa, mutta parhaimmillaan onnistumme juhlissamme tutustuttamaan uusia tyyppejä toisiinsa.
Olemme todenneet, että mitä tiiviimpi tunnelma, sitä rennompia kaikki ovat. Siksi juhliimme kutsutaankin aika hulppea määrä väkeä, ensimmäisinä vuosina 100 henkeä, mutta viime vuosina jo jopa 200. Ei tule kankeita hiljaisia hetkiä, kun ihmiset hymyillen liikuskelevat väenpaljoudessa täydestä huoneesta toiseen.
Nyt koronaikaan se juhliemme iloisesti kupliva, rakastava tungos tuntuu unelta. Onko meillä oikeasti ollut sellaisia juhlia?
Kun koronaväsymys alkaa täysin ottaa vallan, pitää unelmoida. Elämämme ei ehkä koskaan palaan täysin samaan, mutta elämän ihanat asiat kyllä pysyvät. Joskus tulee vielä hetki, jolloin voimme jälleen juhlia isommin.
Ja juhlia voi toki nytkin. Pienimuotoisesti, mutta silti. Ihan yksinäänkin on sallittua pukeutua upeasti, avata samppanja ja kohottaa malja elämälle.
