Tämä pandemia on opettanut minulle kantapään kautta sen, että itsestään huolehtiminen on ihmisyyden perusasioita.
Ensimmäisenä etätyöviikkona otin vielä todella rennosti. Ei meikkiä, ei hiustenlaittoa, ei kiristäviä vaatteita, vain lökäpöksyjä ja rentoa menoa.
Tunsin oloni voittajaksi. Kierähdin sängystä aamukahville, avasin läppärin ja olin saman tien töissä. Videopalavereita varten puin vastentahtoisesti jonkin siedettävän yläosan ja sipaisin huulikiiltoa, mutta muuten en välittänyt ulkonäköasioista.
Toisella viikolla iskivät tunneailahtelut. En enää iloinnutkaan lökäpöksyistäni vaan tunsin oloni nuhjuiseksi. Olin levoton.
Kolmannella viikolla pää alkoi hajota. Tunsin polttavaa halua laittautua ja tuntea oloni ihmiseksi.
Palasin hitaasti, mutta varmasti ihonhoitorutiineihini, raspasin kantapäät ja laitoin jopa yönaamion kasvoille. Aamulla aloin taas meikata normaalisti, laitoin hiukseni ja puin päälle jotain lökäpöksyjä siistimpää.
Toimintani muistutti kriisistä toipumista. Useinhan elämänhallinnan palauttaminen alkaa ulkonäön kohentamisesta – pesemme hiukset, laitamme ripsiväriä, siistimme kynnet, ja pian jo olemmekin valmiina seuraavaan askeleeseen, vaikkapa pieneen happihyppelyyn.
Huolitellumpana oloni alkoi helpottaa. Samalla huomasin, että en laittaudu ketään toista varten. Teen sen vain itselleni ja silti tunnen oloni paremmaksi.
