Michaelin mielestä parasta musiikkia tehtiin 1960–1970-luvuilla, koska motiivit musiikin teke miseen olivat aidompia. ”Musiikki on kommunikaation keino. Sitä pitää tehdä tekemisen ilosta eikä siksi, että mietitään, mikä on kohderyhmä.”

Michael Monroe, 54, on vaivihkaa varttunut siihen ikään, jossa on varaa jo rauhoittua – ja vähän nostalgisoidakin. Vuodet ovat tuoneet ennen kaikkea tasapainoa. ”Luonteen ja taiteen vuoksi minun ei tarvitse enää kärsiä. Iän puolesta toivon jo vähän iisimpää menoa.”

”Onko sulla euroa?”

Michael Monroe, 54, syöksyy ulos kirpputoriliikkeestä Turun keskustassa. Hän on pukeutunut räätälöityihin, tiukkoihin mustiin housuihin, joiden lahkeissa leviävät valkoiset ja punaiset koristeompeleet. Samoja värejä ja niittejä toistava nahkatakki on yhtä pieni ja istuva eikä asuun mahdu lompakkoa mihinkään.

Euro löytyy, ja Monroe saa kirpputorilta tähtikuosisen, ohuen huivin, jonka hän kietoo heti kaulaansa – lähes samanlaisen entisen tilalle – ja lähtee harppomaan pitkin, ilmavin askelin kohti seuraavaa kirpputoria.

Tällaisen Michael Monroen tuntee Suomessa jo useampi sukupolvi. 1980-luvulta asti hän on heilunut suomalaisessa julkisuudessa lähes samoissa kajaleissa ja tukka sekaisin.

Vaikka tyyli on pysynyt kuin kiveen hakattuna, Michael Monroe on onnistunut sinnittelemään katu-uskottavana sekä keski-ikäisen rockväen että Idols-sukupolven silmissä ja on nyt viisikymppisenä viriili osa suomalaista kulttuurihistoriaa.

1980-luvulta asti Michael on heilunut suomalaisessa julkisuudessa lähes samoissa kajaleissa ja tukka sekaisin.

Tosin viriili sopii enemmän kuvailemaan lonkkavaivaisen hyvää päivää kuin Michaelia, joka kulkee suurissa kengissään kohti Aurajoen rantaa ja hädin tuskin navan peittävässä mustassa paidassaan hyppää yhtäkkiä rakennustelineelle.

Eikä ikä ole miehelle sen erityisemmin vielä mitään merkinnyt. Jalka nousee korkealle ja silmänaluset peittyvät mustilla aurinkolaseilla.

”Jos rupeaa huolestumaan, miten vanha on, se alkaa näkyä naamasta”, hän sanoo.

Michael Monroen elämä, tai sen alku, on osa suomalaisen rock-kulttuurin yhä uudelleen toistettua kansantarua. Monroen läpimurtoyhtye Hanoi Rocks oli olemassa vain reilut viisi vuotta 1980–1985 – Monroe on ollut lähes yhtä kauan mukana Voice of Finlandin tähtivalmentajana – mutta sen merkitys on paljon vuosiaan suurempi.

Hanoi Rocks oli todiste kansakunnalle siitä, että täällä peräpohjolassa osataan tehdä kansainvälisesti coolia musiikkia.

Ja se kiinnostaa yhä: hiljattain Helsingin Kaapelitehtaalla järjestetystä Hanoi Rocks -aiheisesta valokuvanäyttelystä syntyi myös kirja, jossa Michaelkin poseeraa nuorena siloposkena.

Hanoi Rocks oli ensimmäinen todiste kansakunnalle siitä, että täällä peräpohjolassa osataan tehdä kansainvälisesti coolia musiikkia eikä vain maalaishumppaa.

Matti Fagerholmina syntynyt poika kasvoi Michael Monroeksi Helsingin Töölössä Sibeliuksenkadulla. Isä oli tuolloin ”Suomen kuuluisin radioääni” Pentti Fagerholm, ja äiti Marjatta Fagerholm oli Ylellä töissä äänitarkkailijana. Matilla, kavereiden kesken Makkella, on kaksi vanhempaa veljeä.

Ari Väntäsen kirjoittamasta elämäkerrasta Michael Monroe (Like 2011) voi päätellä, että Makke sai kasvaa vapaasti ja toteuttaa itseään niin kuin halusi. Äitiä ei haitannut, kun klassiset pianotunnit vaihtuivat rockiin, ja kymmenvuotiaana Makke pääsi jo ensimmäiselle rockkeikalleen katsomaan Sladea parin korttelin päähän Kisahallille.

Kun Michael Monroe astuu sisään kahvila Café Artiin Aurajoen rannassa, päät kääntyvät vaivihkaa, mutta kukaan ei jää tuijottamaan. Turkulaistunut muusikko on täällä tuttu näky, sillä hän on asunut Turussa ja sen liepeillä siitä asti, kun palasi pysyvästi Suomeen vuonna 1997.

Michael erottuu harmaana päivänä Turun keskustassa kuin sateenkaarenvärinen yksisarvinen ponitallissa.

Kahvilan ulkopuolella Turun keskustassa Michael ei saa kävellä kymmentä metriäkään ilman, että kumartuu ojentamaan The Voice of Finlandin nimikirjoituskortteja kymmenvuotiaille pojille ja pysähtyy poseeraamaan yhteiskuviin. Hän erottuu harmaana päivänä Turun keskustassa kuin sateenkaarenvärinen yksisarvinen ponitallissa, ja se näyttää naurattavan ihmisiä.

”Olisi suotavaa, että jokaisella olisi oma tyyli. Mutta tietysti useimmille sopivat farkut, t-paita ja siilitukka, ja se on ihan okei. Moni näyttäisi todella kummalliselta minun kuteissani”, Monroe sanoo.

Nykyartisteista tyylikehuja saa toinen turkulainen, Robin.

”Jos nyt ei puhuta pelkästä pukeutumisesta, niin Robinia ihailen hänen nuoruuden innokkuutensa, asenteensa ja huikean lava-esiintymisensä vuoksi. Ja onhan hänellä makea ja omanlainen pukeutumistyylikin.”

Nyt tuntuu oudolta, mutta Monroen meikkaaminen oli iso juttu vielä 1990-luvulla. Hän on suomalaisen miesmeikkauksen todellinen tienraivaaja. Etenkin Monroesta muistetaan legenda, ettei hän pese koskaan meikkejään vaan pelkästään lisää pakkelia aamulla. Läppä jäi elämään jostakin haastattelusta.

Lompakkoa Michaelilla ei ole mukana, mutta meikkipussi on.

Vuonna 1985 Michael Monroe sijoittui englantilaisen Sounds-lehden vuosiäänestyksessä neljänneksi suosituimmaksi mieslaulajaksi – ja naislaulajien listalla kuudenneksitoista.

Sen hän kertoo tietysti ylpeästi.

Yli viisikymppisen miesrockmuusikon pitäisi periaatteessa kuulua juuri siihen joukkoon, joka halveksii ”helppoa” tietä suosioon. Erityisesti niin voisi ajatella Michael Monroe.

Lompakkoa Michaelilla ei ole mukana, mutta meikkipussi on.

Hanoi Rocksin legenda on ollut mittapuu sille, millainen on oikea tapa nousta kuuluisaksi musiikkibisneksessä. Se on äärimmäinen vastakohta nykyajalle, jossa kuka tahansa voi tehdä musiikkia tietokoneella isin ja äidin luona, ladata sitä Youtubeen ja saada miljoonayleisön yhdessä yössä.

Michael olisi aivan liian norminmukainen setä, jos hän tuomitsisi nykynuorten tavan tavoitella haaveitaan.

”Se on syy, miksi lähdin aikoinaan mukaan Voice of Finlandiin. Haluan auttaa nuoria tukemalla ja rohkaisemalla, kuten Voicessa tehdään, enkä tuomitsemalla ja dissaamalla, kuten monissa vastaavanlaisissa formaateissa liian usein on tapana.”

Kun Helsinki oli reilut kolmekymmentä vuotta sitten liian ahdas paikka meikkaavalle, pörheätukkaiselle oppikoulupojalle, lähinnä suurta maailmaa oli Tukholma. Sinne Michael päätti jäädä koulun luokkaretkeltä. Kaupungissa oli jo ennestään Antti Hulkko eli Andy McCoy, johon Monroe oli tutustunut Helsingissä.

1970-luvun loppu ja 1980-luvun loppu Tukholmassa olivat vielä niitä aikoja, jolloin kaupungin ongelmana olivat maahanmuuttajat Suomesta. Slussenin sisseiksi kutsutut suomalaiset kodittomat alkoholistit ja narkomaanit parveilivat Slussenin asemalla, ja sekaan solahti vaivattomasti pari rock’n’roll-urasta haaveilevaa helsinkiläispoikaa.

”En suosittele tällaista reittiä muille, vaikka olihan se kasvattavaa aikaa”, Michael naurahtaa.

Rahaa Michael hankki kerjäämällä ja myöhemmin lyhyillä siivouskeikoilla. Ruokaa saatiin myös varastamalla. Vanhemmat eivät kuulleet 17-vuotiaasta pojastaan mitään yli puoleen vuoteen. On vaikeaa kuvitella nyt lähes samanikäisten Robinin tai Isac Elliottin aloittelevan uraansa näin.

Treenikämppä Hanoi Rocksilla kuitenkin oli, ja keikkoja, joista yhden sattui näkemään managerilegenda Seppo Vesterinen. Siitä lähti korkealta ja kovaa Hanoi Rocksin viisivuotinen lento Lontoon kautta Los Angelesiin.

”En suosittele tällaista reittiä muille, vaikka olihan se kasvattavaa aikaa”, Michael naurahtaa.

Jos Michael ei olisi muusikko ja tv-tähti, hän olisi epäilemättä loistava nuoriso-ohjaaja. Näkökulma on aina sen villin, nuoren ja erilaisen puolella.

”Lapset ovat todella luovia, kunnes vanhemmat tuputtavat heille omia, perinteisiin juuttuneita näkemyksiään, joista täytyy sitten pyristellä loppuelämä irti.”

”Onhan nykypäivän artisteilla ihan hyviäkin juttuja, mutta mielestäni tarvitaan enemmän kuin se että puhutaan rumpubiittiin.”

Mutta tietysti vuodet ovat jättäneet rokkariin muitakin jälkiä kuin silmäryppyjä, eikä hän ihan setänostalgiaksi tulkittavaa ajatteluakaan ole onnistunut välttämään.

”Onhan nykypäivän artisteilla ihan hyviäkin juttuja, mutta mielestäni tarvitaan enemmän kuin se että puhutaan rumpubiittiin. Musiikissa pitää olla melodiaa”, hän julistaa.

Nostalgisoiva asenne ei kuitenkaan näy siinä, miten Michael muistelee nuoruutensa rock’n’roll-elämää, eli kaunistelemattomasti sanottuna huumeita ja sekakäyttöä. Ne ovat niittäneet ympäriltä ystäviä ja tuttavia. Eripuraisa Hanoi Rocks hajosi, kun yhtyeen koossapitävä jäsen Razzle kuoli Mötley Crüe -solisti Vince Neilin rattijuoppokyydissä Los Angelesissa vuonna 1984.

Huumeiden kanssa sekoilu on Monroen elämässä siinä määrin bygones, ettei Monroe niin kauheasti siitä enää jaksa jauhaa. Hän sanoo silti, että siitä tuntui aikanaan olevan apua itseensä tutustumisessa ja ”sielunmatkalla”.

”En halunnut vetää mitään ollakseni sekaisin vaan katsoakseni asioita eri näkökulmista eri mielentiloissa. Me ollaan tällä planeetalla oppiaksemme ja kehittyäksemme. Sitten kun olin nähnyt tarpeeksi, lopetin.”

Muusikon oma suosikkitarina ei liity rock-piireihin ja huumeisiin vaan siihen, kuinka hän nilkka murtuneena lapioi kaksimetristä lumihankea Kiikalassa, jotta loka-auto pääsi tyhjentämään maalaismökin tukkeutuneen likakaivon. Vuosi oli 1999, ja nilkka oli murtunut edellisenä iltana Tavastian-keikalla.

Michael Monroe palasi New Yorkista Suomeen ensimmäisen vaimonsa Jude Wilderin kanssa vuonna 1997. New Yorkissa oli kallista ja ahdistavaa. Se oli raskasta etenkin vaimolle, joka kärsi masennuksesta. Pariskunta asettui maalle, lähelle Michaelin mummolaa, jossa hän oli viettänyt aurinkoisen kimaltavia lapsuuden kesiä.

Muusikon oma suosikkitarinaa kertoo siitä, kuinka hän nilkka murtuneena lapioi kaksimetristä lumihankea, jotta loka-auto pääsi tyhjentämään maalaismökin tukkeutuneen likakaivon.

Ihan yhtä kimaltavaa ei Kiikalassa ollut talvisin. Ensimmäisenä talvena aurinkoa ei Michaelin muistin mukaan näkynyt kolmeen kuukauteen.

Suurin muusikon elämän monista koettelemuksista oli vaimon kuolema vuonna 2001. Jude kärsi keuhkoahtaumasta ja sepelvaltimotaudista ja menehtyi aivoverenvuotoon 48-vuotiaana.

”Onneksi tapasin nykyisen vaimoni”, hän sanoo yhä edelleen Johannasta.

Se meinasi viedä mennessään myös Monroen, joka sortui vanhoihin huumetapoihinsa, mutta kuitenkin jälleen kerran pyristeli itsensä elämään.

”Onneksi tapasin nykyisen vaimoni”, hän sanoo yhä edelleen Johannasta, jonka kanssa on ollut naimisissa vuodesta 2003.

Johanna empi pitkään, uskaltaako lähteä Monroen matkaan, mutta uskoi lopulta, että tuleva aviomies aikoo jättää lopullisesti taakseen rockelämän kaikkein huonoimmat puolet.

”Luonteen ja taiteen vuoksi minun ei tarvitse enää kärsiä. Iän puolesta toivon jo vähän iisimpää menoa.”

Ne silmänalusten rypyt, ne vähän huolettavat. Kunnosta täytyy jo erikseen pitää huolta, ja muusikko haaveilee sen takia omasta uima-altaasta. Uiminen olisi mieluisaa, mutta julkiseen uimahalliin hän ei sentään astele tuijotettavaksi.

”Tykkään pitää itseni hoikkana, koska siten on kevyempi olla ja helpompi laittaa niin sanotusti napa selkärankaan eli syvät vatsalihakset tukemaan selkää. Niiden kunto on välttämättömän tärkeä selkäkivun helpottamiseksi, jos on luunkulumaa, kuten minulla alaselässä.”

”En ole koskaan halunnut jämähtää plösöksi sohvaperunaksi, joka lipittää päivittäin kaljaa.”

Myös ulkoisen Michael Monroe -tyylin ylläpitäminen on tärkeää.

”En ole koskaan halunnut jämähtää plösöksi sohvaperunaksi, joka lipittää päivittäin kaljaa ja syö makkaraa eikä välitä enää paljon mistään.”

Toisaalta, hän sanoo, ihmiset ovat paljon mielenkiintoisemman näköisiä vanhempina kuin nuorina.

”Viisikymppisenä sinulla on sellaiset kasvot kuin ansaitset”, hän kuvailee.

Ikä näkyy myös niin, että yli viisikymppisenä hän on vihdoin urallaan sellaisessa tilanteessa, että hänen tekemisiään on alettu arvostaa. Se tuntuu hyvältä.

”Television voima on valtava”, Michael sanoo.

Suosittu musiikkiviihdeohjelma on nostanut muusikkolegendan pintakuohuun, jollaisessa hän ei ole Suomessa oikeastaan aiemmin ollut. Tänä vuonna hän on bändeineen kiertänyt kesän ympäri Suomea, keväällä Japanissa ja Lontoossa, ja syksyllä vuorossa ovat Saksa, Espanja, Italia ja Pohjoismaat. Voice of Finland jatkuu ensi keväänä ja on taannut muusikolle elämän ensimmäisen kerran vakituista palkkaa.

Muita perinteisiä viisikymppisen miehen elämän tunnusmerkkejä ikirokkarin elämään ei kuitenkaan kuulu. Hän ei omista autoa, asuu vuokralla eikä suunnittele maratonin juoksemista sen paremmin kuin sijoitusasunnon ostoakaan.

Voice of Finland jatkuu ensi keväänä ja on taannut muusikolle elämän ensimmäisen kerran vakituista palkkaa.

Tv-julkisuus on tuonut yllättäviäkin tehtäviä. Aiemmin Michael Monroeta olisi tuskin kysytty esimerkiksi Roosa nauha -rintasyöpäkampanjan tunnuksen tekijäksi, kuten tapahtui tänä syksynä.

”En ole varsinaisesti koskaan odottanut mitään arvostusta tekemisilleni, mutta onhan se hienoa tulla tunnustetuksi artistina.”

Michael ei omista autoa, asuu vuokralla eikä suunnittele maratonin juoksemista sen paremmin kuin sijoitusasunnon ostoakaan.

Edellisenä viikonloppuna Monroe oli sanonut jollekin olevansa 55-vuotias, mutta vaimo oli korjannut, että et ole vielä.

”Yritän elää päiviä ennemmin kuin laskea vuosia. Haluan myös oppia uutta koko ajan, mieli toimii parhaiten avoimena kuin laskuvarjo.”

Juttu on alun perin julkaistu lokakuun 2016 Gloriassa.

Kuka?

Michael Monroe, 54, rock-muusikko. Syntymänimeltään Matti Fagerholm.

Syntynyt Helsingissä. Asunut myös Tukholmassa, Lontoossa ja New Yorkissa. Suomeen hän palasi vuonna 1997. Nykyään asuu Turussa.

Legendaarisen Hanoi Rocksin lisäksi soittanut lukuisissa bändikokoonpanoissa. Nykyään Monroen yhtyeen nimi on Michael Monroe.

Viime vuosina Monroe on tullut tunnetuksi The Voide of Finland -tv-ohjelman vakiovalmentajana.

 Vuonna 2011 hänen soolouransa comeback-albumi Sensory Overdrive äänestettiin Classic Rock -lehden lukijaäänestyksessä vuoden albumiksi.

Näyttelijä Eero Ritala tekee työnsä tosissaan, muttei koskaan tosikkona. Eläinkunnan tuotteista hän luopui siksi, että haluaa muuttaa valinnoillaan maailmaa.

A Armollisuus. Viime vuosina olen oppinut armollisuutta itseäni ja muita kohtaan, nuorena olin kriittisempi. Hektisessä ja kilpailuhenkisessä maailmassa lempeys tuo rauhaa ja rentouttaa. Armollisuus on myötätuntoa ja hyväksyvyyttä.

B Berliini. Ymmärrän, että Berliini on ikäpolveni ja taiteilijoiden klisee. Se on rento, boheemi ja käytännöllinen. Raitiovaunut tulevat saksalaisen tarkasti, ja kioskit ovat auki kellon ympäri. Mielenkiintoisinta teatteria tehdään Berliinissä. Viime kesänä näin neljän tunnin saksankielisen esityksen. Rakastin joka hetkeä, vaikka en puhu saksaa.

C Coenin veljekset. Fanitan harvoin ketään, mutta Coenien elokuvat ovat hyviä. Suurin osa on rikostarinoita, joiden pääosassa on toope rosvo. On mahtavaa seurata, kuinka tekijät yrittävät selvitä tekosistaan. Mukana on myös aina fantasian taso, satu. Elokuvat ovat todellisuuspakoa parhaimmillaan.

D DJ Vauvaukki. Urani tiskijukkana alkoi kuusi vuotta sitten Omatunto-klubilla Kansallisteatterissa. Näyttelijänä olen muiden armoilla, mutta Vauvaukkina saan leikkiä hetken jumalaa ja soittaa illan soundtrackin. Tällä hetkellä neuvottelen, saanko syksyksi ohjelman Radio Helsinkiin.

E Ehdottomuus. Pitäisi olla aina valmis muuttamaan mielipiteitään. Ehdottomuus saa käpertymään, mikä on vaarallista kommunikaatiolle ja luovuudelle. Jos mietin, miksi joku ihminen ei vaikuta mukavalta, hän yleensä paljastuu ehdottomaksi. Jukka Viikilä kirjoitti Akvarelleja Engelin kaupungissa -romaanissaan, että parhaat ystäväni muuttavat nauraen mielipiteitään. Se on osuvasti sanottu.

F Feud: Bette and Joan. Yksi viime aikojen hienoimmista tv-sarjoista. Jessica Lange ja Susan Sarandon tekevät henkeäsalpaavat roolisuoritukset. Naiset esittävät Bette Davisia ja Joan Crawfordia, jotka eivät totisesti olleet hissukoita.

”Valtioiden pitäisi kustantaa kansalaisilleen yksi matka, joka ei saisi suuntautua Kanariansaarille.”

G Gin tonic. Juon yleensä viiniä tai olutta, koska en ole drinkkien ystävä. Jos otan jotain muuta, se on aina gt. Täydellinen kesäjuoma, joka kohosi Napue-ginin ansiosta vielä uudelle tasolle.

H Häät. Ystäväni menee tammikuussa naimisiin meksikolaisella paratiisisaarella. Sain veronpalautuksia, joten pääsen unelmamatkalle paikan päälle.

I Ilo. Leimaa tekemistäni. Taiteellinen prosessi menee harjoituksissa ja esityksissä parhaiten eteenpäin ilon kautta. Kielteisessä tai pelokkaassa ilmapiirissä ei ole ikinä yhtä luovaa. Vaikka sisältö olisi vakava, ilmapiiri voi olla iloinen. Se kannustaa rohkeuteen.

J Joulumaa. Kun ohjaaja Inari Niemi pyysi minua mukaan loppuvuodesta ilmestyvään elokuvaansa, olin innoissani. Esitin luomutilallista vegaania. Toivon, että voimme tehdä jatkossakin yhteistyötä. On palkitsevaa löytää työpari, jolla on samanlainen tyyli työskennellä. Minulle jäi tunne, että pystyin tuottamaan juuri sellaista jälkeä kuin Inna halusi.

K Karl Ove Knausgård. Kun luin Knausgårdia, kävin läpi lapsuuttani ja suhdetta perheeseeni. Kirjojen avulla tein matkan itseeni. Knausgård ei päästä lukijaansa helpolla, vaan pakottaa tämän miettimään. Hän kirjoittaa järisyttävästi.

L Leevi and the Leavings. Bändi on kulkenut mukanani aina. Lapsena kappaleet tuntuivat pikkutuhmilta ja naurattivat. Iän myötä tajusin, kuinka merkittäviä biisejä ne ovat. Parhaimmat vedot ovat Rin Tin Rin ja Muotitietoinen.

M Matkustaminen. Valtioiden pitäisi kustantaa kansalaisilleen yksi matka, joka ei saisi suuntautua Kanariansaarille. Jokaisen olisi hyvä tuntea itsensä ulkopuoliseksi sekä oppia, kuinka toiseen voi luoda kontaktin. Matkustelu avartaa.

N Nizza. Kävin Nizzassa ensimmäistä kertaa huhtikuussa. Kuuden päivän loma tuntui kolmelta viikolta. Ranskan Riviera tarjosi vuoria, merta, aurinkoa ja lyhyen matkan Cannesiin sekä Monacoon. Voisin asua Nizzassa. Ranskalaiset ovat tyylikkäitä.

”Jos uteliaisuus loppuu, elämä loppuu.”

O Onnela. Yksi urani kovimmista haasteista, Solsidan-sarjan suomalainen versio. Kaikki vertaavat sarjaa alkuperäiseen. Lisäksi tein ensimmäisen pääroolini televisiosarjassa. Paineisiin auttoi armollisuus ja se, että vaimoani näytteli Elena Leeve. Avioparin esittäminen onnistuu meiltä, koska olemme tehneet sitä vuosia Q-teatterissa.

P Pyöräily. Parasta, mitä tiedän. Ostin juuri uuden pappapyörän, jolla huristelen joka paikkaan. Loistava tapa tutustua uusiin nurkkiin.

Q Q-teatteri. Toinen teatterikorkeakouluni, jossa pääsin muun muassa Elina Knihtilän oppiin. Olen saanut tehdä näköistäni teatteria, joka tuntuu katsojamäärien perusteella kiinnostavan myös muita.

R Rytmi. Näyttelijän työssä rytmi tulee esiin dialogissa, lempimusiikkini LCD Soundsystem on rytmikästä. Joskus istun Rytmi-ravintolassa Hakaniemessä.

S Sulkapallo. Pelaan muutaman kerran viikossa Merihaassa. Ystävilläni ja minulla on Facebook-ryhmä, jossa on parikymmentä jäsentä. Huutelemme siellä peliseuraa. Olen tietenkin paras.

T Tosissaan, vaan ei tosikkona. Kiteyttää oleellisen. Jos tilanne lukkiutuu, se laukeaa usein siihen, että joku alkaa nauraa. Se, että on hauskaa, ei tarkoita, että toiminta olisi tehotonta. Vältän ryppyotsaisuutta.

U Uteliaisuus. Jos uteliaisuus loppuu, elämä loppuu. On maailman kiinnostavinta olla kiinnostunut kaikesta ympärillään olevasta. Se pitää hengissä.

”Tanssikulttuuria ylläpitävät vanhukset ovat loistavia.”

V Vegaani. Vegaaniksi ryhtyminen on yksi aikuisikäni merkittävimmistä kehollisista ja mielellisistä muutoksista. Se sai alkunsa Cowspiracy-dokumentista. En ole katunut päivääkään. Saan näin paremmin yhteyden ympäristööni ja itseeni. Laihduin myös yli kymmenen kiloa, mutta se ei ole pääasia. Haluan uskoa, että maailmaa voi muuttaa valinnoillaan.

W Will Ferrell. Niin röntti näyttelijä kuin olla ja voi. Ferrell on pähkähullu. Luulen, että hän ei mieti yhtään mitään, tekee vain.

X Xavier Dolan. Elokuvaohjaaja, 28-vuotias ihmelapsi, joka on tehnyt jo viisi pitkää elokuvaa. Äidin ja pojan suhteesta kertova Mommy on hieno.

Y Yhteisö. En tykkää työskennellä yksin paitsi kirjoittaessani. Ryhmä on kaiken a ja o. Mitä useammat aivot, sitä parempi.

Z Zoolander 2. Turvaleffani, jonka katson aina, jos minulla on paha mieli tai krapula. Elokuva on täysin aivoton, nauran vedet silmissä koko ajan. Kun tuttavani kutsui Zoolanderia Facebookissa paskimmaksi leffaksi ikinä, oli ihanaa vastata, että rakastan tätä.

Å Åke Blomqvist. YouTube-hittikaveri, jolta olen oppinut diskoa. Tanssikulttuuria ylläpitävät vanhukset ovat loistavia, kuten Aira Samulin. Haluaisin tanssia enemmän.

Ä Ässä- ja ärrävika. Onnittelen itseäni siitä, että olen puhetyöläinen. Se ei lapsena vaikuttanut itsestään selvältä. Kun olin aikani pärisytellyt ja leikkinyt ampiaista, opin ässän ja ärrän. Harjoitusten jälkeen paitani oli aina kuolassa.

Ö Östermalmin kauppahalli. Kaunis, klassinen kauppahalli on vakiokohteeni Tukholmassa. Kauppahalleissa ylipäätään on aina mahtava tunnelma. G

Juttu on alun perin ilmestynyt kesä-heinäkuun 2017 Gloriassa.

Kuka?

Näyttelijä Eero Ritala, 34, asuu avopuolisonsa kanssa Helsingissä.

Valmistunut teatterikorkeakoulusta, näytellyt Q-teatterissa vuodesta 2008. Voitti parhaan miespääosan Jussin viisi vuotta sitten elokuvasta Kulman pojat.

Esittää yhtä pääosista Rakkautta vain -sarjassa, joka alkaa kesäkuussa Yle TV1 -kanavalla.

Nähdään syksyllä Onnela- ja Donna-televisiosarjoissa.

Muotisuunnittelija Jukka Rintala ja visualisti Matti Vaskelainen ovat kirjaimellisesti vauhdikas pariskunta, sillä työ pitää heidät tien päällä. Yhteinen bisnes on menestynyt vuosikymmeniä, vaikka välillä pidetäänkin napakoita kehityskeskusteluita.

Suomalaista muotia esittelevä gaalanäytös oli pidetty Washington DC:n esikaupunkialueella. Muotisuunnittelija Jukka Rintala ja hänen kumppaninsa, visualisti Matti Vaskelainen olivat jääneet pakkaamaan tavaroitaan pitkän illan päätteeksi. Kun kaikki oli valmista ja iltapuvut siististi valmiita kuljetukseen, oli jo yö, ja kaikki muut olivat poistuneet. Jukka ja Matti olivat ”keskellä ei mitään” eivätkä saaneet taksia.

Kaksikon ei auttanut kuin mennä tien varteen liftaamaan – smokit päällään.

Pian avolava-auto pysähtyi heidän kohdalleen, ja ikkunasta kurkkasi irokeesipäinen punkkari kavereineen. He lupasivat viedä Jukan ja Matin hotellille Washington DC:n keskustaan ja pyysivät heitä hyppäämään kyytiin.

”Istuimme lavalla pitkät tukat hulmuten ja olimme varmoja, ettemme selviä. Lopulta auto kurvasi hotellimme eteen renkaat ulvoen”, Jukka muistelee.

Anekdootti 1980-luvun lopulta kertoo olennaisen Jukan ja Matin 35 vuotta kestäneestä suhteesta ja työtoveruudesta: kyyti on ollut usein hurjaa, mutta yhdessä siitä on aina selvitty.

”Ajan enemmän kuin taksi, 50 000 kilometriä vuodessa.”

Viime kuukaudet he ovat työstäneet kesäkuun alussa Didrichsenin taidemuseossa Helsingissä avattavaa, Jukan 40-vuotista taiteilijauraa esittelevää retrospektiivista näyttelyä. Siellä nähdään Jukan pukuja, luonnoksia, maalauksia, tekstiilejä, valokuvia ja koruja sekä Jukkaa inspiroineita maalauksia ja veistoksia museon taidekokoelmasta.

Työpäivät ovat venyneet pitkiksi, kun lisäksi kaksikko on kiertänyt erilaisilla messuilla ja myyntitapahtumissa ympäri Suomea.

”Ajan enemmän kuin taksi, 50 000 kilometriä vuodessa”, Matti sanoo.

”Mutta tämä työ onkin elämäntapa”, Jukka lisää.

Kahden esteetikon liitto

Kumppanukset tapasivat Helsingissä 1980-luvun alussa. Jukka työskenteli nahka- ja turkispukineita valmistavalla Friitalalla, Matti vastasi nuorisomuotia myyvän MicMacin myymälöiden esillepanosta. Molemmat olivat intohimoisia esteetikkoja ja rakastuivat. Vuonna 1984 he päättivät perustaa yhteisen bisneksen, Studio Jukka Rintalan. Jukka suunnitteli vaatteita, Matti huolehti brändin visuaalisesta ilmeestä ja markkinoinnista.

Nyt, 33 vuotta myöhemmin, työnjako on edelleen sama. Vuosien varrella he ovat suunnitelleet yhdessä satoja muotinäytöksiä ja tehneet puvustuksia näytelmiin ja musikaaleihin.

Miehet vakuuttavat työskentelyn sujuvan kivuttomasti.

”Aika vähän tulee konflikteja. Mutta onhan meillä välillä kehityskeskusteluita”, Jukka sanoo.

”Pitää ollakin. Jukkaa täytyy usein muistutella asioista”, Matti huomauttaa.

”Minulla on Matti kyllä hyvä muisti, liiankin hyvä”, Jukka lataa takaisin.

”Olemme olleet aikoinaan suuria bilettäjiä, mutta nyt tilalle on tullut rauhallisempia asioita.”

Monesti kaksikon aamut alkavat aamiaisella Bulevardilla sijaitsevassa Ekbergin kahvila-konditoriassa, joka on vain kivenheiton päässä heidän kodistaan ja Fredrikinkadulla sijaitsevasta studiostaan. Vapaa-ajallaan he viihtyvät Uudellamaalla sijaitsevalla mökillään, jonka pohjapiirros on Jukan isoisän puusepänverstaan mukaan tehty.

”Olemme olleet aikoinaan suuria bilettäjiä, mutta nyt tilalle on tullut rauhallisempia asioita”, Matti sanoo.

Kaksikon lähipiiriin kuuluu laajan ystäväjoukon lisäksi Jukan 38-vuotias poika ja tämän kaksi lasta.

Paroni Rintala

Kun Jukka oli 12-vuotias, hän tiesi haluavansa muotisuunnittelijaksi. Oli vuosi 1964, ja teollisuus- ja telakkakaupunki Porissa haave urasta muodin parissa oli vähintäänkin epätavallinen. Linja-autoaseman R-kioskilta oli kuitenkin löytynyt Vogue ja Harper´s Bazaar, jotka Jukka tutki aina tarkkaan.

”Kauneus kiinnosti”, hän selittää nyt.

Onneksi Ahlströmin tuotantosuunnittelijana työskentelevä Jukan isä ymmärsi taiteen päälle, ja myös palkanlaskijaäiti tuki poikansa luovia haaveita. Kun Jukka oli 18-vuotias, hänen äitinsä huomasi Anna-lehdessä ilmoituksen kansainvälisestä Euromuoti-kisasta. Jukka piirsi luonnokset, ja hänet valittiin kilpailuun. Voittoa ei tullut, mutta päätös alalle ryhtymisestä vahvistui.

Valmistuttuaan Taideteollisesta korkeakoulusta vuonna 1976 Jukka työskenteli Friitalan lisäksi vuosia freelancerina muun muassa Marimekolle, Nansolle ja Joutsen Finlandille. Samalla hän loi Matin kanssa omaa nimeään kantavia mallistoja niin miehille kuin naisillekin ja on saanut työstään tunnustuksena muun muassa Pro Finlandia-mitalin ja Kultaisen Vaatepuun.

Jukan uniikit iltapuvut ovat Suomessa käsite, mutta samanlainen käsite on myös hänen oma, näyttävä tyylinsä.

”Jukan Viljo-pappa sanoi häntä aina paroniksi”, Matti sanoo ja hymyilee.

”Omasta mielestäni tyylini on kyllä ihan tavallinen”, mustavalkoruudulliseen Vivienne Westwoodin pikkutakkiin ja krokotiilikuvioisiin buutseihin pukeutunut Jukka vastaa.

Larin Parasken luonne

Matin isä työskenteli pankissa ja äiti oli kotirouvana. Perhe asui Pieksämäellä, mutta molemmat vanhemmat olivat karjalaisia. Äitinsä puolelta Matti kertoo olevansa legendaarisen runonlaulajan Larin Parasken sukua.

”Olen perinyt hänen kaikki vaikeat luonteenpiirteensä”, Matti sanoo, muttei suostu kertomaan, mitä ne ovat.

”Aina kun Pariisissa on jokin mielenkiintoinen näyttely, ostamme lentoliput.”

”Matti on ainakin seurallinen ja utelias. Yleensä hän viihtyy, kun on paljon tuttavia. Tampereen messuillakaan sinua ei näkynyt missään moneen tuntiin”, Jukka kiusoittelee.

”Tein pr:ää”, Matti selventää, ja kuvaa sitten puolestaan Jukkaa nopeasti räjähteleväksi ja leppyväksi persoonaksi.

Matti on opiskellut aikoinaan Markkinointi-Instituutissa ja tehnyt uransa aikana visuaalista suunnittelua myös ulkopuolisille. Hän on muun muassa somistanut kauppakeskuksia, vaateliikkeitä ja erilaisia messuosastoja ja tehnyt stailauksia muotinäytöksiin. Matti tekee myös hiuskoristeita ja hatukkeita Jukan suunnittelemiin iltapukuihin. Vapaa-ajallaan hän on harjoittanut taiteellista silmäänsä akvarellimaalauskursseilla.

Magnolioita Pariisissa

Inspiraatiota työhönsä Jukka ja Matti hakevat ulkomaanmatkoilta ja eri kaupunkien taidetarjonnasta. Henkireikiä kaksikolle ovat olleet muutaman kuukauden residenssipaikat esimerkiksi New Yorkin Manhattanilla ja Firenzessä, mutta kaikkein rakkain kaupunki on Pariisi.

”Aina kun Pariisissa on jokin mielenkiintoinen näyttely, ostamme lentoliput. Viimeksi olimme Karl Lagerfeldtin valokuvanäyttelyssa ja Jean-Paul Gaultierin uraa esittelevässä näyttelyssä Grand Palais’sa”, he kertovat. Myös ranskalaisen ekspressionistin Bernard Buffet’n näyttely on jäänyt mieleen, varsinkin Buffet´n tekemä muotokuva Christian Diorista.

”Matti haluaa nykyään piiloutua, enkä ymmärrä miksi.”

Yksi Jukan ja Matin lempipaikoista on Châteu de Vincennesin linnan puutarha, jossa luonnonvaraiset ja istutetut kasvit sulautuvat kauniisti yhteen. ”Se on todella upea varsinkin keväisin, kun magnoliat kukkivat”, Matti sanoo.

Pariisissa kaksikko tekee yleensä myös vaatehankintansa, usein Marais’n kaupunginosassa. Sieltä löytyy muun muassa Jukan lempikenkämerkin Jean-Babtiste Rautureaun liike, josta hän on ostanut esimerkiksi pitkävartiset kiiltonahkasaappaat.

Matti kuvailee pukeutuneensa nuorempana ”kuin huutomerkki”, mutta alkaneensa suosia viime vuosina eleettömämpää tyyliä ja räikeiden värien sijaan mustaa.

”Matti haluaa nykyään piiloutua, enkä ymmärrä miksi”, Jukka ihmettelee. G

Juttu on alun perin ilmestynyt kesä-heinäkuun 2017 Gloriassa.

Kuka?

Jukka Rintala, 65, muotisuunnittelija ja Matti Vaskelainen, visualisti.

Asuvat yhdessä Helsingin Punavuoressa.

Pyörittävät Studio Jukka Rintalaa.

Parasta kodissa? Jukka: Italialaisen Piero Fornasettin aurinkolamppu. Matti: Jukan mustavalkoinen akvarelli.

Sisustusfilosofia: ”Olemme yhdistäneet kotonamme hyvin eri tyylejä ja tehneet seinälle kollaaseja erilaisista taideteoksista. Aina ei tarvitse olla tavanomainen.”

Toimitusjohtaja Daniela Yrjö-Koskinen jätti uran maailmalla, koska halusi jatkaa sukupolvien ketjua perheyrityksessä. Päätös oli lopulta itsestään selvä. ”Jo lapsena nahistelimme veljeni kanssa siitä, kummasta tulee Novitan johtaja.”

 

 

Viisi vuotta kosmetiikkajätti Revlonin markkinointiosastolla Lontoossa olivat parikymppiselle Daniela Yrjö-Koskiselle, silloiselle Gylfenille, upeaa aikaa.

”Asuin ihan kivenheiton päässä Harrodsilta. Joka aamu kävelin Hyde Parkin läpi Revlonille. Töitä tehtiin ihan hulluna, matkustin paljon ja opin valtavasti”, hän kuvailee.

Yhdysvaltalaisyrityksen Lontoon-konttorilla oli Danielan pään menoksi suuret suunnitelmat.

”Revlonilla oli urapolku minulle suunniteltuna. Silloinen esimieheni siellä oli siirtymässä eläkkeelle, ja hän olisi halunnut, että jäisin sinne.”

Silti hän päätti palata kotiin Suomeen, kun perheyritys kutsui.

Päätös ei ollut aivan helppo, mutta viiden vuoden aikana Daniela oli nähnyt myös sisältä päin, miten kosmetiikkayritys listautui pörssiin. Ero kotona odottavaan perheyritykseen, lankavalmistaja Novitaan, tuntui selvältä.

”Ehkä se raadollinen kvartaalitalous ei lopulta sopinut arvoihini. Amerikkalaisessa pörssiyrityksessä näki todellakin kvartaalitalouden paineet.”

”Revlonilta ne soittivat isällenikin, että oletko ihan hullu.”

Myös silloinen poikaystävä, nykyinen aviomies Martti Yrjö-Koskinen vaikutti päätökseen.

Daniela valitsi paluun kotiin ja isoiso-isänsä perustamaan, isänsä Ernst Gylfen johtamaan Novitaan. Lontoo vaihtui Lauttasaareksi, amerikkalaisen kosmetiikkajätin markkinointiosasto Novitan markkinointijohtajan tehtävään.

”Kyllä frenditkin ihmettelivät. Revlonilta ne soittivat isällenikin, että oletko ihan hullu.”

Mutta isä ja tytär tiesivät, mitä tekivät. Vastuu Novitasta oli siirtynyt jo kolmessa sukupolvessa perheessä. Nyt oli neljännen aika.

Vajaa vuosikymmen myöhemmin Novitassa toteutettiin virallinen sukupolvenvaihdos ja omistus siirtyi Danielalle ja hänen sisaruksilleen Patricia Gylfelle ja Ernst Fredrik Gylfelle. Daniela nousi yrityksen varatoimitusjohtajaksi 2008 ja toimitusjohtajaksi 2010.

Lapsuuden haaveita

Ei ole aivan varmaa, oliko ikää seitsemän vai kahdeksan vuotta, mutta ensimmäisiä äidinkielen kirjoitustehtäviä se oli. Tehtävänä oli kirjoittaa, mikä minusta tulee isona. Daniela kirjoitti: ”Novitan toimitusjohtaja.”

”Olen yrittänyt löytää sitä paperia, mutta se on hävinnyt jossain muutoistani”, Daniela harmittelee. 45-vuotiaalle toimitusjohtajalle ainekirjoitus olisi kehystämisen arvoinen.

”Silloin varmaan suurin osa pikkupojista uneksi jostain poliisin urasta, tytöt ballerinan tai mitä lienee. Minusta on ollut ihan pienestä pitäen selvää, että isona minusta tulee Novitan toimitusjohtaja.”

Daniela muistaa, miten isällä oli tapana tuoda kotiin asiakkaita ja Novitan henkilöstöä. Lapset olivat mukana tarjoilemassa ja viihdyttämässä vieraita.

”En ikinä pitänyt ajatusta perheyrityksestä painostavana. Jotain muuta kapinaa oli teini-ikäisenä, mutta ammatillisesti tämä on aina ollut se, mitä haluan.”

”Tämä on meidän kruununjalokivemme, osa perhettä.”

Danielan sisko ja veli istuvat yrityksen hallituksessa.

”Heillä on tärkeä, vastuullinen ja aktiivinen rooli omistajina.”

”Sukupolvenvaihdoksen aikaan veljeni oli Sveitsissä, töissä pankkialalla, ja viihtyi hyvin. Varmaan joskus lapsena leikillään saatoimme nahistella siitä, kenestä tulisi yrityksen johtaja. Veli ajatteli, että hän on vanhin poika, minä sanoin, että minä olen kruununprinsessa”, Daniela sanoo ja hymyilee.

”Sisarukseni tukevat minua vahvasti. Yritys on meillä vain lainassa. Haluamme viedä Novitan seuraavalle polvelle niin, että se on vakavarainen, itsenäinen, kansainvälinen ja digitaalinen.”

Yhtä tärkeää on, että Novita pysyy perheen omistuksessa.

”Totta kai tulee paljon yhteydenottoja, mutta minun on helppo sanoa ei. Se tulee sydämestä. Tämä on meidän kruununjalokivemme, osa perhettä.”

Sukupolvenvaihdoksia

Toimitusjohtajalle perheyritys on kuin kolmas lapsi. Ne kaksi muuta ovat 15-vuotias tytär ja 13-vuotias poika. Tytär ilmoitti viisi-vuotiaana, että hänestä tulee isona joko Novitan johtaja tai kaninhoitaja.

”Painotan lapsille, että he saavat tehdä aikuisina mitä ikinä haluavat.”

Näyttää kuitenkin siltä, että tässäkin perheessä mahdolliset teini-iän kapinat suuntautuvat toisaalle.

”Tyttäreni löytää koko ajan Instagramista ideoita Novitalle ja välittää ne suoraan meidän brändipäälliköllemme.”

”Olen kehottanut lapsiani hakemaan työkokemusta muualta. Tyttäreni on kaikki viikonloput töissä kahvilassa, hän ei halunnut tulla Novitalle työharjoitteluun.”

Yhtäkkiä trendikkäät pojatkin virkkasivat omat piponsa.

Sukupolvenvaihdos, jossa Daniela nousi toimitusjohtajaksi, osoittautui menestykseksi. Viime vuosikymmenen aikana yrityksen liikevaihto on kasvanut puolella ja liikevoitto yli viisinkertaistunut.

”Kun tulin Lontoosta Novitaan, neuleet ja neulominen eivät olleet trendikkäitä. Se oli 1990-luvun laman jälkeistä aikaa. Meidän top-tuotteemme oli harmaa sukkalanka.”

2000-luvun alussa moni yhtäaikainen trendi koitui Novitan eduksi: itse käsillä tekemisen arvostus nousi, ja samaan aikaan näyttäviä neuleita alkoi näkyä catwalkeilla. Pohjoismaisen designin nousu ja tanskalaisten maailmalle lanseeraama hygge sopivat suomalaisen lankakehräämön tarinaan.

Käsityöblogit ja sosiaalisen median nousu vahvistivat tee-se-itse -trendiä. Yhtäkkiä trendikkäät pojatkin virkkasivat omat piponsa.

Maailmanvalloitus käynnissä

Novita perustettiin Helsingin Villakehräämö Oy:nä 1928. Tehdasrakennus, jonka neljännen kerroksen tavarahissin jykevän oven takana Novitan pääkonttori Lauttasaaressa yhä toimii, rakennettiin 1935. Nykyisinkin Novitan lankojen tuotantopaikkana toimiva tehdas Korialla Kouvolassa avattiin 1974.

1980-luvulta imperiumiin ovat kuuluneet Novita-lehti ja Novita-klubi, vuodesta 2005 verkkoyhteisö Neulomo. Nyt tuotetaan Neulekoulu-videoita NovitaTubeen.

”Emmehän me myy lankoja, vaan mielikuvia ja onnistumisen elämyksiä. Ennen neulottiin tarpeeseen, nyt se on harrastus.”

”Pikkutyttönä istuin saunassa isoisän kanssa ja hän opetti, että muista Daniela, ei ne suuret tulot vaan pienet menot.”

Viime vuosina Novita on investoinut voimakkaasti digitaalisiin palveluihin. Se on vetäytynyt Venäjältä ja Baltiasta ja yrittää maailmanvalloitusta Ruotsin, Saksan ja Englannin kautta.

”Olen joutunut perustelemaan näkemyksiäni hallituksessa, mutta se on hyvä. Silloin joutuu miettimään asiat läpi.”

Vakavarainen perheyritys voi investoida uusille markkinoille, mutta terve nuukuus kulkee sekin verissä.

”Muistan, kun pikkutyttönä istuin saunassa isoisän kanssa ja hän opetti, että muista Daniela, ei ne suuret tulot vaan pienet menot. Kyllähän kansainvälistymiseen ja digitaalisiin palveluihin voisi panna rahaa vaikka kuinka paljon.”

Toimitusjohtaja hyväksyy henkilökohtaisesti kaikki Novitan laskut.

”Jos haluan siirtää tämän yrityksen vakavaraisena eteenpäin, pitää olla tarkka.”

Kiltti, mutta kova

Oman johtajanuran virheistä suurimmat ovat liittyneet rekrytointeihin, Daniela arvioi itse.

”Jos en ole kuunnellut omaa gut feelingiäni, sisäistä ääntäni.”

Daniela toteaa, että myös sisäinen ääni voi vahvistua vuosien myötä. Hankalista paikoista selviäminen kasvattaa.

”Kun tulin tänne keltanokkana 1998, isäni pisti minut irtisanomaan omia tiimiläisiäni, joista jotkut olin tuntenut pikkutytöstä asti. Se oli ihan kauheaa. Minä itkin, ja he itkivät. Jälkikäteen olen ajatellut, että se oli sellainen testi.”

Testi opetti nuorelle markkinointijohtajalle, että tarvittaessa hän osaa olla kova.

”Minua joskus haukutaan siitä, että olen liian kiltti. Mutta yleensä se on parasta kaikille, jos vaikka irtisanomistilanteessa on avoin.”

”Minä itkin, ja he itkivät. Jälkikäteen olen ajatellut, että se oli sellainen testi.”

Työn vastapainona Daniela viettää aikaa perheensä ja sukunsa kanssa ”hyggeillen viikonloppukodissa”.

”Ei ole telkkaria. Vedetään villasukat jalkaan ja ollaan siellä takkatulen ääressä. Kiireisen työn vastapainona pitää olla omaa aikaa. Jooga ja neulominen ovat minulle mindfulnessia.”

Neulominen? Työn vastapainona? Danielaa itseäänkin naurattaa.

”Ihme kyllä kun neulon, en mieti työasioita. Se on meditatiivista, minun oma kuplani.” G

Juttu on alun perin ilmestynyt kesä-heinäkuun 2017 Gloriassa.

Kuka?

Daniela Yrjö-Koskinen, 45, Pohjoismaiden suurimman käsityölankojen valmistajan Novitan toimitusjohtaja.

Asuu ja työskentelee Helsingissä. Naimisissa, kaksi lasta.

Valmistunut ruotsinkielisestä kauppakorkeakoulusta Hankenista. Opiskellut myös Berkeleyn yliopistossa Yhdysvalloissa.

 

Näin johdan

1. Arvot. ”On helppo toimia ja tehdä

päätöksiä, kun on vahvat arvot. Aina kun mietin isoja tai pieniä valintoja, tukeudun arvoihimme, jotka on mietitty yhdessä henkilöstön kanssa.”

2. Oikeat yhteistyökumppanit. ”Haluamme tehdä yhteistyötä sellaisten tahojen kanssa, jotka jakavat meidän arvomme. Tekemisessä pitää olla aitoutta ja intohimoa.”

3. Tiimi. ”Tiimityössä kaikkein tärkeintä

on toisen kunnioittaminen ja arvostaminen sekä toisen kuunteleminen ja avoimuus.”

4. Kädet savessa. ”Haluan johtaa yhtenä tiimistä. Juuri messuilla Saksassa olin messuosastolla töissä aamusta iltaan.”

5. Rohkeutta ja ylpeyttä. ”Kun suomalais-yritys menee maailmalle, pitää mennä rohkeasti ja ylpeästi. Kun haistaa mahdollisuuksia, niihin pitää uskaltaa tarttua.”

Sisustusalan ammattilainen Irene Wichmann vaatii vaatteiltaan ajattomuutta ja kestävyyttä. Se kannattaa, sillä monet asut ovat jo toisella kierroksella.

Irene Wichmannille muoti ja muodin seuraaminen olivat aikanaan ”jatkuvaa luovuuden myymälässä vierailemista”.

Näin hän kuvailee vuosiaan aikakauslehtien muotitoimittajana, jolloin hän lensi Euroopan suurkaupunkeihin, seurasi näytöksiä eturivistä ja tiesi, mistä ilmiöstä innostutaan seuraavaksi.

”Muisto on tavallaan huvittava, koska en ole ollenkaan muoti-ihminen. Olen kulkenut samoissa kamoissa jo pitkään”, nykyään sisustustoimittajana työskentelevä Irene toteaa.

Irene kuvailee tyyliään sanoilla classics with a twist. Hän vaatii vaatteiltaan kestävyyttä, laatua ja ajattomuutta, vaatekaapin, jota ei tarvitse jatkuvasti päivittää.

”Muistan, kuinka teini-iässä ärsytti, kun äiti drapeerasi päälleni jotain härpäkettä.”

Vakiasuna on jo vuosikymmeniä ollut loaferit, valkoinen t-paita, kasmirneule ja leveälahkeiset silkkisamettihousut. Asunsa hän tuo ajan henkeen sopiviksi lisäämällä niihin trendikkään asusteen, kuten korun tai huivin.

”Kiertelen yhä mielelläni kaupoissa, mutta uutta ostan vain harvoin ja tarpeeseen.”

Kiinnostus laatuun on perua lapsuudenkodista. Irenen äiti suhtautui luovasti ja vaativasti vaatteisiinsa. Suurimman osan hän teetti ompelijalla, jolle hän vei toinen toistaan upeampia kankaita.

”Muistan, kuinka teini-iässä ärsytti, kun äiti drapeerasi päälleni jotain härpäkettä. Opin arvostamaan sitä vasta myöhemmin. Nyt teen samoin ja kannan taitoa ylpeänä.”

”Sain kerran nuorempana töitä sen perusteella, että minulla oli kuulemma mieletön tyyli.”

Irene suosii pukeutumisessaan mustan lisäksi värejä, varsinkin kesäisin. Usein ystävät kehuvatkin hänen rohkeita väriyhdistelmiään.

Värien käytössä merkittävä vaikutus oli tekstiilitaiteilija Marjatta Metsovaara-Van Haverella, jonka kutomon kangasmyymälässä Urjalassa 15-vuotias Irene oli kesätöissä.

Metsovaara-Van Haverella oli Urjalan-huvilallaan sitruunankeltainen Emma-kalusto ja kankaissaan vierekkäin vihreitä, vaaleanpunaisia ja ruskeita yksityiskohtia.

”En olisi koskaan osannut yhdistää värejä niin. Sitten ymmärsin, että samat värit ovat rinnakkain myös luonnossa. Se oli ihana oivallus.”

Irene korostaa, että hän panosti pukeutumiseen ennen enemmän.

”Ehkä työni on laiskistuttanut, koska joudun konttaamaan sänkyjen alla, kantamaan ja rakentamaan. Teen myös paljon töitä kotona, jolloin asuksi riittävät neule ja farkut”, Irene miettii.

”Se ei kuitenkaan haittaa. Sain nimittäin kerran nuorempana töitä sen perusteella, että minulla oli kuulemma mieletön tyyli. Se riitti.”

Kuvaile tyyliäsi.

Selkeä, klassinen, rohkea ja pysynyt lähes samanlaisena 30 vuotta. Pidän väreistä ja juhlavaatteista, joissa on yksinkertainen muoto ja näyttävä materiaali. Kartan pikkusievää, kuten röyhelöitä, timantein koristeltuja t-paitoja ja merkkejä. Minulla oli nuorempana merkkikausi. Se loppui, kun ymmärsin, että kalliit mainoskuvat ja tunnettu brändi eivät automaattisesti takaa laatua. Halpa hampurilainen voidaan pakata myös Pradan paperiin.

Mitä ostosta kadut?

Yves Saint-Laurentin mustaa bleiseriä, jonka ostin muotitoimittaja-aikoinani 1990-luvun alussa Pariisista kuvitellen, että menen se päälläni kaikkialle. Olen käyttänyt bleiseriä kahdesti. Joku mätti, ehkä olkaleikkaus. Ostos harmitti, koska bleiseri oli kallis. Se odottaa yhä uutta tulemistaan kaapissani.

Mistä teet ihanimmat löydöt?

Matkoilta, useimmiten Lontoosta ja Roomasta. Suomesta ei saa koossani kovin monesta kaupasta tyylikkäitä ja laadukkaita vaatteita. Toki asuja löytyy, mutta niistä puuttuu usein modernia klassisuutta ja twistiä. Se on harmi.

Mistä asusteesta tai vaatteesta et suostuisi luopumaan?

Kasmirhuiveistani. Tikaun käsinkudotut ja eettisesti tuotetut huivit ovat mielettömiä. Lisäksi minulla on isoja, joustavia Balmuirin Helsinki-huiveja, jotka hankin, kun konsultoin yritystä sen alkuaikoina. Huivit ovat aina mukanani lentokoneessa ja kesäpaikallamme. Ne ovat korvaamattomia, koska niihin voi vilun yllättäessä kääriytyä.

Minkä ilmiön toivoisit palaavan muotiin?

Vaikea sanoa, koska minulla on jo nyt toisella kierroksella monia vaatekappaleita, kuten housupuku. Ehkä vastaukseni on olkatoppaukset. Silloin saisin mustan bleiserini käyttöön. Siinä on järkyttävän leveät olkatoppaukset.

Mitä vaatteita hamstraat?

Valkoisia, miestenpaitojen tyyppisiä paitoja. Haluan elää niin, että jos yhdellä paidalla on pasta bologneset rinnuksilla, kaapissa on toinen. Lisäksi ostan ulkomailta Piazza Sempionen Audrey-housuja, koska niitä ei saa enää Suomesta. Housujen linja sopii mittasuhteisiini: se on kapea ja riittävän lyhyt.

Millainen asu toimii kiireisenä aamuna?

Jos menen kuvauksiin, univormuni on aina farkut, t-paita ja polvipituinen villatakki, jossa on taskut. Tapaamisessa toimii mustan kasmirpoolon ja housujen yhdistelmä.

Mikä on luottovaatteesi juhlaan?

Musta, pohjepituinen paljettimekko ja jakku. Pienempään juhlaan laitan silkkisamettiset pyjamahousut ja olkapäät paljastavan neuleen. Jos menen oopperaan, harrastan näyttäviä brokadisia iltatakkeja. Alle voi pistää mitä vain, koska kukaan ei huomaa, mitä siellä on.

Kerro parhaat tyylivinkkisi?

Vaikea kysymys! Paras neuvoni taitaa olla, että pidä muodot selkeinä ja leikittele huiveilla tai isoilla koruilla sesongin mukaan.

Mikä on tärkeintä vaateostoksilla?

Haluaisin sanoa, että eettisyys, mutta joskus tarve ja estetiikka ajavat ohi. Mutta aina, kun mahdollista, pyrin valitsemaan oikein. Täydellisessä maailmassa ostaisin vain eettisiä vaihtoehtoja.

Mitä et ikinä pukisi päällesi?

Ylinaisellista, superkuvioitua, vartalonmyötäistä ja yksityiskohdilla kyllästettyä asua. Olisin liian tietoinen itsestäni ja nykisin vaatetta koko ajan jostain. En pystyisi keskittymään keskusteluun.

Mistä vaatteesta haaveilet?

Ülle Pohjanheimon kaksipuolisesta, käsintehdystä kasmirkankaisesta ulsterista. Se tuntuu ihanalta päällä ja on luksusta huutamatta, että on luksusta. G

 

Juttu on alun perin julkaistu toukokuun 2017 Gloriassa.

Kuka?

Irene Wichmann, 59. Sisustustoimittaja.

Lempituoksu: Frederic Mallen Musc Ravageur. Kun löydän miellyttävän tuoksun, käytän sitä vuosia. Tähän sain vinkin espanjalaiselta ystävältäni. Tuoksussa on vaniljaa ja mystisyyttä, se sopii iltaan.

Lempiauto: Vanhan ajan metsänvihreä Range Rover. Haaveilin teininä, että astun autoon iltapuku päälläni. Kontrasti oli mielestäni supermagea.

Lempimatkakohde: Rakastan Äkäslompoloa, jossa käyn hiihtämässä. Myös Portugal yllättää jatkuvasti. Maa on täynnä kauneutta, hyvää ruokaa ja ihania ihmisiä.