Michaelin mielestä parasta musiikkia tehtiin 1960–1970-luvuilla, koska motiivit musiikin teke miseen olivat aidompia. ”Musiikki on kommunikaation keino. Sitä pitää tehdä tekemisen ilosta eikä siksi, että mietitään, mikä on kohderyhmä.”

Michael Monroe, 54, on vaivihkaa varttunut siihen ikään, jossa on varaa jo rauhoittua – ja vähän nostalgisoidakin. Vuodet ovat tuoneet ennen kaikkea tasapainoa. ”Luonteen ja taiteen vuoksi minun ei tarvitse enää kärsiä. Iän puolesta toivon jo vähän iisimpää menoa.”

”Onko sulla euroa?”

Michael Monroe, 54, syöksyy ulos kirpputoriliikkeestä Turun keskustassa. Hän on pukeutunut räätälöityihin, tiukkoihin mustiin housuihin, joiden lahkeissa leviävät valkoiset ja punaiset koristeompeleet. Samoja värejä ja niittejä toistava nahkatakki on yhtä pieni ja istuva eikä asuun mahdu lompakkoa mihinkään.

Euro löytyy, ja Monroe saa kirpputorilta tähtikuosisen, ohuen huivin, jonka hän kietoo heti kaulaansa – lähes samanlaisen entisen tilalle – ja lähtee harppomaan pitkin, ilmavin askelin kohti seuraavaa kirpputoria.

Tällaisen Michael Monroen tuntee Suomessa jo useampi sukupolvi. 1980-luvulta asti hän on heilunut suomalaisessa julkisuudessa lähes samoissa kajaleissa ja tukka sekaisin.

Vaikka tyyli on pysynyt kuin kiveen hakattuna, Michael Monroe on onnistunut sinnittelemään katu-uskottavana sekä keski-ikäisen rockväen että Idols-sukupolven silmissä ja on nyt viisikymppisenä viriili osa suomalaista kulttuurihistoriaa.

1980-luvulta asti Michael on heilunut suomalaisessa julkisuudessa lähes samoissa kajaleissa ja tukka sekaisin.

Tosin viriili sopii enemmän kuvailemaan lonkkavaivaisen hyvää päivää kuin Michaelia, joka kulkee suurissa kengissään kohti Aurajoen rantaa ja hädin tuskin navan peittävässä mustassa paidassaan hyppää yhtäkkiä rakennustelineelle.

Eikä ikä ole miehelle sen erityisemmin vielä mitään merkinnyt. Jalka nousee korkealle ja silmänaluset peittyvät mustilla aurinkolaseilla.

”Jos rupeaa huolestumaan, miten vanha on, se alkaa näkyä naamasta”, hän sanoo.

Michael Monroen elämä, tai sen alku, on osa suomalaisen rock-kulttuurin yhä uudelleen toistettua kansantarua. Monroen läpimurtoyhtye Hanoi Rocks oli olemassa vain reilut viisi vuotta 1980–1985 – Monroe on ollut lähes yhtä kauan mukana Voice of Finlandin tähtivalmentajana – mutta sen merkitys on paljon vuosiaan suurempi.

Hanoi Rocks oli todiste kansakunnalle siitä, että täällä peräpohjolassa osataan tehdä kansainvälisesti coolia musiikkia.

Ja se kiinnostaa yhä: hiljattain Helsingin Kaapelitehtaalla järjestetystä Hanoi Rocks -aiheisesta valokuvanäyttelystä syntyi myös kirja, jossa Michaelkin poseeraa nuorena siloposkena.

Hanoi Rocks oli ensimmäinen todiste kansakunnalle siitä, että täällä peräpohjolassa osataan tehdä kansainvälisesti coolia musiikkia eikä vain maalaishumppaa.

Matti Fagerholmina syntynyt poika kasvoi Michael Monroeksi Helsingin Töölössä Sibeliuksenkadulla. Isä oli tuolloin ”Suomen kuuluisin radioääni” Pentti Fagerholm, ja äiti Marjatta Fagerholm oli Ylellä töissä äänitarkkailijana. Matilla, kavereiden kesken Makkella, on kaksi vanhempaa veljeä.

Ari Väntäsen kirjoittamasta elämäkerrasta Michael Monroe (Like 2011) voi päätellä, että Makke sai kasvaa vapaasti ja toteuttaa itseään niin kuin halusi. Äitiä ei haitannut, kun klassiset pianotunnit vaihtuivat rockiin, ja kymmenvuotiaana Makke pääsi jo ensimmäiselle rockkeikalleen katsomaan Sladea parin korttelin päähän Kisahallille.

Kun Michael Monroe astuu sisään kahvila Café Artiin Aurajoen rannassa, päät kääntyvät vaivihkaa, mutta kukaan ei jää tuijottamaan. Turkulaistunut muusikko on täällä tuttu näky, sillä hän on asunut Turussa ja sen liepeillä siitä asti, kun palasi pysyvästi Suomeen vuonna 1997.

Michael erottuu harmaana päivänä Turun keskustassa kuin sateenkaarenvärinen yksisarvinen ponitallissa.

Kahvilan ulkopuolella Turun keskustassa Michael ei saa kävellä kymmentä metriäkään ilman, että kumartuu ojentamaan The Voice of Finlandin nimikirjoituskortteja kymmenvuotiaille pojille ja pysähtyy poseeraamaan yhteiskuviin. Hän erottuu harmaana päivänä Turun keskustassa kuin sateenkaarenvärinen yksisarvinen ponitallissa, ja se näyttää naurattavan ihmisiä.

”Olisi suotavaa, että jokaisella olisi oma tyyli. Mutta tietysti useimmille sopivat farkut, t-paita ja siilitukka, ja se on ihan okei. Moni näyttäisi todella kummalliselta minun kuteissani”, Monroe sanoo.

Nykyartisteista tyylikehuja saa toinen turkulainen, Robin.

”Jos nyt ei puhuta pelkästä pukeutumisesta, niin Robinia ihailen hänen nuoruuden innokkuutensa, asenteensa ja huikean lava-esiintymisensä vuoksi. Ja onhan hänellä makea ja omanlainen pukeutumistyylikin.”

Nyt tuntuu oudolta, mutta Monroen meikkaaminen oli iso juttu vielä 1990-luvulla. Hän on suomalaisen miesmeikkauksen todellinen tienraivaaja. Etenkin Monroesta muistetaan legenda, ettei hän pese koskaan meikkejään vaan pelkästään lisää pakkelia aamulla. Läppä jäi elämään jostakin haastattelusta.

Lompakkoa Michaelilla ei ole mukana, mutta meikkipussi on.

Vuonna 1985 Michael Monroe sijoittui englantilaisen Sounds-lehden vuosiäänestyksessä neljänneksi suosituimmaksi mieslaulajaksi – ja naislaulajien listalla kuudenneksitoista.

Sen hän kertoo tietysti ylpeästi.

Yli viisikymppisen miesrockmuusikon pitäisi periaatteessa kuulua juuri siihen joukkoon, joka halveksii ”helppoa” tietä suosioon. Erityisesti niin voisi ajatella Michael Monroe.

Lompakkoa Michaelilla ei ole mukana, mutta meikkipussi on.

Hanoi Rocksin legenda on ollut mittapuu sille, millainen on oikea tapa nousta kuuluisaksi musiikkibisneksessä. Se on äärimmäinen vastakohta nykyajalle, jossa kuka tahansa voi tehdä musiikkia tietokoneella isin ja äidin luona, ladata sitä Youtubeen ja saada miljoonayleisön yhdessä yössä.

Michael olisi aivan liian norminmukainen setä, jos hän tuomitsisi nykynuorten tavan tavoitella haaveitaan.

”Se on syy, miksi lähdin aikoinaan mukaan Voice of Finlandiin. Haluan auttaa nuoria tukemalla ja rohkaisemalla, kuten Voicessa tehdään, enkä tuomitsemalla ja dissaamalla, kuten monissa vastaavanlaisissa formaateissa liian usein on tapana.”

Kun Helsinki oli reilut kolmekymmentä vuotta sitten liian ahdas paikka meikkaavalle, pörheätukkaiselle oppikoulupojalle, lähinnä suurta maailmaa oli Tukholma. Sinne Michael päätti jäädä koulun luokkaretkeltä. Kaupungissa oli jo ennestään Antti Hulkko eli Andy McCoy, johon Monroe oli tutustunut Helsingissä.

1970-luvun loppu ja 1980-luvun loppu Tukholmassa olivat vielä niitä aikoja, jolloin kaupungin ongelmana olivat maahanmuuttajat Suomesta. Slussenin sisseiksi kutsutut suomalaiset kodittomat alkoholistit ja narkomaanit parveilivat Slussenin asemalla, ja sekaan solahti vaivattomasti pari rock’n’roll-urasta haaveilevaa helsinkiläispoikaa.

”En suosittele tällaista reittiä muille, vaikka olihan se kasvattavaa aikaa”, Michael naurahtaa.

Rahaa Michael hankki kerjäämällä ja myöhemmin lyhyillä siivouskeikoilla. Ruokaa saatiin myös varastamalla. Vanhemmat eivät kuulleet 17-vuotiaasta pojastaan mitään yli puoleen vuoteen. On vaikeaa kuvitella nyt lähes samanikäisten Robinin tai Isac Elliottin aloittelevan uraansa näin.

Treenikämppä Hanoi Rocksilla kuitenkin oli, ja keikkoja, joista yhden sattui näkemään managerilegenda Seppo Vesterinen. Siitä lähti korkealta ja kovaa Hanoi Rocksin viisivuotinen lento Lontoon kautta Los Angelesiin.

”En suosittele tällaista reittiä muille, vaikka olihan se kasvattavaa aikaa”, Michael naurahtaa.

Jos Michael ei olisi muusikko ja tv-tähti, hän olisi epäilemättä loistava nuoriso-ohjaaja. Näkökulma on aina sen villin, nuoren ja erilaisen puolella.

”Lapset ovat todella luovia, kunnes vanhemmat tuputtavat heille omia, perinteisiin juuttuneita näkemyksiään, joista täytyy sitten pyristellä loppuelämä irti.”

”Onhan nykypäivän artisteilla ihan hyviäkin juttuja, mutta mielestäni tarvitaan enemmän kuin se että puhutaan rumpubiittiin.”

Mutta tietysti vuodet ovat jättäneet rokkariin muitakin jälkiä kuin silmäryppyjä, eikä hän ihan setänostalgiaksi tulkittavaa ajatteluakaan ole onnistunut välttämään.

”Onhan nykypäivän artisteilla ihan hyviäkin juttuja, mutta mielestäni tarvitaan enemmän kuin se että puhutaan rumpubiittiin. Musiikissa pitää olla melodiaa”, hän julistaa.

Nostalgisoiva asenne ei kuitenkaan näy siinä, miten Michael muistelee nuoruutensa rock’n’roll-elämää, eli kaunistelemattomasti sanottuna huumeita ja sekakäyttöä. Ne ovat niittäneet ympäriltä ystäviä ja tuttavia. Eripuraisa Hanoi Rocks hajosi, kun yhtyeen koossapitävä jäsen Razzle kuoli Mötley Crüe -solisti Vince Neilin rattijuoppokyydissä Los Angelesissa vuonna 1984.

Huumeiden kanssa sekoilu on Monroen elämässä siinä määrin bygones, ettei Monroe niin kauheasti siitä enää jaksa jauhaa. Hän sanoo silti, että siitä tuntui aikanaan olevan apua itseensä tutustumisessa ja ”sielunmatkalla”.

”En halunnut vetää mitään ollakseni sekaisin vaan katsoakseni asioita eri näkökulmista eri mielentiloissa. Me ollaan tällä planeetalla oppiaksemme ja kehittyäksemme. Sitten kun olin nähnyt tarpeeksi, lopetin.”

Muusikon oma suosikkitarina ei liity rock-piireihin ja huumeisiin vaan siihen, kuinka hän nilkka murtuneena lapioi kaksimetristä lumihankea Kiikalassa, jotta loka-auto pääsi tyhjentämään maalaismökin tukkeutuneen likakaivon. Vuosi oli 1999, ja nilkka oli murtunut edellisenä iltana Tavastian-keikalla.

Michael Monroe palasi New Yorkista Suomeen ensimmäisen vaimonsa Jude Wilderin kanssa vuonna 1997. New Yorkissa oli kallista ja ahdistavaa. Se oli raskasta etenkin vaimolle, joka kärsi masennuksesta. Pariskunta asettui maalle, lähelle Michaelin mummolaa, jossa hän oli viettänyt aurinkoisen kimaltavia lapsuuden kesiä.

Muusikon oma suosikkitarinaa kertoo siitä, kuinka hän nilkka murtuneena lapioi kaksimetristä lumihankea, jotta loka-auto pääsi tyhjentämään maalaismökin tukkeutuneen likakaivon.

Ihan yhtä kimaltavaa ei Kiikalassa ollut talvisin. Ensimmäisenä talvena aurinkoa ei Michaelin muistin mukaan näkynyt kolmeen kuukauteen.

Suurin muusikon elämän monista koettelemuksista oli vaimon kuolema vuonna 2001. Jude kärsi keuhkoahtaumasta ja sepelvaltimotaudista ja menehtyi aivoverenvuotoon 48-vuotiaana.

”Onneksi tapasin nykyisen vaimoni”, hän sanoo yhä edelleen Johannasta.

Se meinasi viedä mennessään myös Monroen, joka sortui vanhoihin huumetapoihinsa, mutta kuitenkin jälleen kerran pyristeli itsensä elämään.

”Onneksi tapasin nykyisen vaimoni”, hän sanoo yhä edelleen Johannasta, jonka kanssa on ollut naimisissa vuodesta 2003.

Johanna empi pitkään, uskaltaako lähteä Monroen matkaan, mutta uskoi lopulta, että tuleva aviomies aikoo jättää lopullisesti taakseen rockelämän kaikkein huonoimmat puolet.

”Luonteen ja taiteen vuoksi minun ei tarvitse enää kärsiä. Iän puolesta toivon jo vähän iisimpää menoa.”

Ne silmänalusten rypyt, ne vähän huolettavat. Kunnosta täytyy jo erikseen pitää huolta, ja muusikko haaveilee sen takia omasta uima-altaasta. Uiminen olisi mieluisaa, mutta julkiseen uimahalliin hän ei sentään astele tuijotettavaksi.

”Tykkään pitää itseni hoikkana, koska siten on kevyempi olla ja helpompi laittaa niin sanotusti napa selkärankaan eli syvät vatsalihakset tukemaan selkää. Niiden kunto on välttämättömän tärkeä selkäkivun helpottamiseksi, jos on luunkulumaa, kuten minulla alaselässä.”

”En ole koskaan halunnut jämähtää plösöksi sohvaperunaksi, joka lipittää päivittäin kaljaa.”

Myös ulkoisen Michael Monroe -tyylin ylläpitäminen on tärkeää.

”En ole koskaan halunnut jämähtää plösöksi sohvaperunaksi, joka lipittää päivittäin kaljaa ja syö makkaraa eikä välitä enää paljon mistään.”

Toisaalta, hän sanoo, ihmiset ovat paljon mielenkiintoisemman näköisiä vanhempina kuin nuorina.

”Viisikymppisenä sinulla on sellaiset kasvot kuin ansaitset”, hän kuvailee.

Ikä näkyy myös niin, että yli viisikymppisenä hän on vihdoin urallaan sellaisessa tilanteessa, että hänen tekemisiään on alettu arvostaa. Se tuntuu hyvältä.

”Television voima on valtava”, Michael sanoo.

Suosittu musiikkiviihdeohjelma on nostanut muusikkolegendan pintakuohuun, jollaisessa hän ei ole Suomessa oikeastaan aiemmin ollut. Tänä vuonna hän on bändeineen kiertänyt kesän ympäri Suomea, keväällä Japanissa ja Lontoossa, ja syksyllä vuorossa ovat Saksa, Espanja, Italia ja Pohjoismaat. Voice of Finland jatkuu ensi keväänä ja on taannut muusikolle elämän ensimmäisen kerran vakituista palkkaa.

Muita perinteisiä viisikymppisen miehen elämän tunnusmerkkejä ikirokkarin elämään ei kuitenkaan kuulu. Hän ei omista autoa, asuu vuokralla eikä suunnittele maratonin juoksemista sen paremmin kuin sijoitusasunnon ostoakaan.

Voice of Finland jatkuu ensi keväänä ja on taannut muusikolle elämän ensimmäisen kerran vakituista palkkaa.

Tv-julkisuus on tuonut yllättäviäkin tehtäviä. Aiemmin Michael Monroeta olisi tuskin kysytty esimerkiksi Roosa nauha -rintasyöpäkampanjan tunnuksen tekijäksi, kuten tapahtui tänä syksynä.

”En ole varsinaisesti koskaan odottanut mitään arvostusta tekemisilleni, mutta onhan se hienoa tulla tunnustetuksi artistina.”

Michael ei omista autoa, asuu vuokralla eikä suunnittele maratonin juoksemista sen paremmin kuin sijoitusasunnon ostoakaan.

Edellisenä viikonloppuna Monroe oli sanonut jollekin olevansa 55-vuotias, mutta vaimo oli korjannut, että et ole vielä.

”Yritän elää päiviä ennemmin kuin laskea vuosia. Haluan myös oppia uutta koko ajan, mieli toimii parhaiten avoimena kuin laskuvarjo.”

Juttu on alun perin julkaistu lokakuun 2016 Gloriassa.

Kuka?

Michael Monroe, 54, rock-muusikko. Syntymänimeltään Matti Fagerholm.

Syntynyt Helsingissä. Asunut myös Tukholmassa, Lontoossa ja New Yorkissa. Suomeen hän palasi vuonna 1997. Nykyään asuu Turussa.

Legendaarisen Hanoi Rocksin lisäksi soittanut lukuisissa bändikokoonpanoissa. Nykyään Monroen yhtyeen nimi on Michael Monroe.

Viime vuosina Monroe on tullut tunnetuksi The Voide of Finland -tv-ohjelman vakiovalmentajana.

 Vuonna 2011 hänen soolouransa comeback-albumi Sensory Overdrive äänestettiin Classic Rock -lehden lukijaäänestyksessä vuoden albumiksi.

Sharron L. Todd, 37, jätti huipputyön headhunterina New Yorkissa ja perusti siskonsa kanssa Helsinkiin Brooklyn Café & Bakeryn. Se ei kuitenkaan ole hänen urakäänteistään yllättävin. Aiemmin armeijaperheen jälkeläinen salakuunteli Pohjois-Koreaa.

Kahvilaleikeistä se alkoi

New York alkaa olla nähty. Niin yhdysvaltalainen Sharron L. Todd ajatteli kuusi vuotta sitten, kun hän työskenteli Manhattanilla henkilöstöyritys Wakefield Talabiscossa.

33-vuotias Sharron auttoi kansainvälisiä yrityksiä löytämään johtajistoa avainpaikoilleen ja etsi huippuosaajia muun muassa Microsoftille, Nokialle ja Hewlett Packardille. Hänen todellinen haaveensa oli muualla.

”Unelmani oli perustaa kahvila pikkusiskoni kanssa Eurooppaan, soittaa siellä Billie Holidayta ja hörppiä kahvia asiakkaiden kanssa.”

Sharron ja hänen siskonsa Brenda olivat leikkineet kahvilanpitäjiä lapsesta saakka.

Elokuussa 2011 siskokset lensivät Helsinkiin tapaamaan Sharronin vanhaa yliopistokaveria. Pitäisikö heidän muuttaa Helsinkiin? Suomalaisethan joivat tilastojen mukaan maailman eniten kahvia!

Sitä paitsi he olivat huomanneet Viiskulmassa Punavuoressa sijaitsevan pikkuruisen liiketilan, joka oli vuokrattavana. Sharron ja Brenda päättivät muuttaa Suomeen, jos saisivat tilan. Kului pari päivää, ja allekirjoitukset olivat paperissa.

Pian siskokset olivat tyhjentämässä Brooklynissä sijaitsevaa asuntoaan.

”Lentokoneessa keksimme nimen Brooklyn Café. Halusimme tarjota autenttisia, amerikkalaisia herkkuja, ja kahdessa kuukaudessa saapumisestamme kahvila oli jo auki. Kuten arvata saattaa, käsityksemme kahvilanpidosta osoittautui hyvin romantisoiduksi.”

Lapsuus armeijan tukikohdissa

Sharronin ja Brendan isä on Alabamasta kotoisin oleva armeijan upseeri ja logistiikkapäällikkö. Hän tapasi sisarusten korealaisen äidin komennuksella Soulissa. Perhe muutti isän töiden perässä jatkuvasti.

”Äidin ansiosta itsetuntoni on niin hyvä. Hän ei koskaan ole antanut minun pyydellä anteeksi olemassaoloani.”

Sharron tottui leikkimään Yhdysvaltain armeijan päämajassa Soulin Yongsanissa eli Lohikäärmevuorella. ”Muut armeijalapset olivat minulle läheinen ja kannustava yhteisö. Olen vieläkin ystävä kaikkien niiden kanssa, joihin eri tukikohdissa tutustuin.”

Välillä perhe siirtyi Camp Red Cloudiin, Yhdysvaltain armeijan tukikohtaan Uijeongbun kaupunkiin, joka sijaitsee Soulin ja Koreoiden demilitarisoidun vyöhykkeen välissä. Divisioonan tehtävä oli puolustaa Etelä-Koreaa Pohjois-Korean hyökkäykseltä, mutta kotona sodankäynnistä tai politiikasta ei juuri puhuttu.

1970-80-luvulla seka-avioliitot eri etnisiin ryhmiin kuuluvien välillä olivat Yhdysvalloissa nykyistä harvinaisempia.

”En ollut täysin musta enkä täysin korealainen, eivätkä valkoisetkaan tienneet, mikä oikein olin. Kerran tulin kotiin itkien ja kerroin ystäväni sanoneen, että nenäni on liian iso ja ihoni liian tumma. Luulin, että äiti lohduttaisi, mutta hän käskikin minua lopettamaan heti.”

”Sharron, sinun pitää tottua siihen, että joku on aina sinua kauniimpi, fiksumpi ja nopeampi. Jos et hanki nyt itseluottamusta, sinulla on myöhemmin tosi vaikeaa, sillä maailma on kova paikka”, äiti sanoi.

”Äidin ansiosta itsetuntoni on niin hyvä. Hän ei koskaan ole antanut minun pyydellä anteeksi olemassaoloani.”

 

Kun tornit romahtavat

Sharron opiskeli etnologiaa Southern Methodist Universityssä Dallasissa, Teksasissa, mutta kolmen ja puolen vuoden pänttäämisen jälkeen New York alkoi houkutella.

Sharron päätti heittää tulevaisuudestaan kolikkoa. ”Päätin, että jos tulee kruuna, muutan New Yorkiin, ja jos klaava, niin jään.”

”WTC-isku oli elämää muuttava kokemus, hetki, jolloin aikuistuin. Iskut saivat minut tajuamaan, että minun pitää saada elämäni kuntoon.”

Tuli kruuna, ja viikon kuluttua 20-vuotias Sharron oli jo Brooklynissä. Hän sai nukkua ystävänsä sohvalla, tai oikeastaan se oli iso nojatuoli, jonka laitojen yli hänen jalkansa roikkuivat. Sharron sai työn Town&Country-lehdestä mainosmyynnin assistenttina. Sitten tuli syyskuinen tiistai, joka muutti kaiken.

Sharron istui aamulla junassa matkalla töihin, kun se yhtäkkiä pysähtyi Chamber Streetin kohdalla tunneliin. Jostain tuli tieto, että kaksi lentokonetta oli osunut World Trade Centeriin. Kun matkustajat nousivat maan alta Chamber Streetille, kadulla oli täysi kaaos. ”Luulimme, että kolmas maailmansota on syttynyt.”

Sitten, tunti ja 42 minuuttia sen jälkeen, kun lentokoneet olivat osuneet kaksoistorneihin, ne luhistuivat.

”Se oli elämää muuttava kokemus, hetki, jolloin aikuistuin. Iskut saivat minut tajuamaan, että minun pitää saada elämäni kuntoon.”

Hän päätti lopettaa haihattelun, maksaa opintolainansa pois ja päästä urallaan eteenpäin. Kuukauden kuluttua hän värväytyi armeijaan.

Tylsistynyt vakooja

Puolustusvoimien kieli-instituutti, The Defense Language Institute, sijaitsi Tyynen valtameren rannalla Montereyssä, Kaliforniassa. Sharron oli selvittänyt psykologiset testit ja päässyt Yhdysvaltain armeijan tiedusteluosastolle, Military Intelligence Corpsiin. Hänet koulutettiin korean kielen lingvistiksi, ja hänen erikoistumisalueekseen määrättiin Pohjois-Korea. Yksi Sharronin tehtävistä oli kuunnella signaalitiedustelun Pohjois-Koreasta sieppaamia viestejä ja raportoida niistä NSA:lle.

”Pohjois-Korea pystyy pyyhkimään koko Soulin kartalta seitsemässä minuutissa, ja meidän tehtävämme oli kuunnella, onko jotain merkittävää tapahtumassa”, hän selittää.

”Oikeasti istuin ikkunattomassa huoneessa 16-tuntisia päiviä ja kuuntelin pohjoiskorealaisia sotilaita, jotka eivät sanoneet suurimman osan ajasta mitään. Se oli todella, todella tylsää."

Kun Sharron aloitti työnsä neljän kuukauden koulutuksen jälkeen, hän oli saanut korkeimman turvallisuusluokituksen, joka antoi hänelle oikeudet käsitellä työssään huippusalaista tietoa.

”Tosin käsittelemäni tieto oli hyvin sirpaleista. Rivityöntekijät eivät pysty yleensä edes ymmärtämään sen merkitystä”, hän sanoo.

Sharron vakuuttaakin, että hänen työnsä kuulostaa paljon coolimmalta kuin mitä se todellisuudessa oli.

”Oikeasti istuin ikkunattomassa huoneessa 16-tuntisia päiviä ja kuuntelin pohjoiskorealaisia sotilaita, jotka eivät sanoneet suurimman osan ajasta mitään. Joskus he puhuivat tyttöystävistään. Se oli todella, todella tylsää."

Kun Sharron oli kolmen vuoden kuluttua saanut maksetuksi opintolainansa, hän lähti takaisin New Yorkiin ja päätti äitinsä mieliksi kiivetä yritysmaailman huipulle.

Huippuja valitsemassa

Henkilöstöyritys Wakefield Talabiscon hulppea toimisto sijaitsi Manhattanilla 5th Avenuen ja Madison Avenuen välissä. Sharron oli neuvotellut itselleen mukavan palkan bonuksineen, ja työ rekrytoijana oli kiinnostavaa.

”Yritykset ottivat meihin yhteyttä, kun heidän piti löytää paras parhaista.”

Vuosien varrella Sharron oli mukana nostamassa esimerkiksi Michael Mendenhallia Hewlett Packardin vastavaksi markkinointipäälliköksi ja Jerri deVardia Nokian vastaavaksi markkinointipäälliköksi. (”DeVard ei oikein pitänyt Espoosta, ja sitten Nokia sukelsikin.”)

Sharron haastatteli kurinalaisia, kaikkensa työlleen antavia uraohjuksia. Samalla hän näki, että jopa huipputasolla naisjohtajat pyytävät vähemmän palkkaa, etuja ja bonuksia kuin miehet. ”Moni nainen kärsii huijarisyndroomasta, uskoo paljastuvansa hetkellä millä hyvänsä epäpäteväksi”, hän sanoo.

Sharronilla itsellään on aina ollut pokkaa pyytää palkankorotuksia sekä sanoa suoraan, jos jokin töissä tökkii. Hän ei pitänyt esimerkiksi siitä, miten yrityksen temperamenttinen johtaja puhui henkilöstölle kiivastuessaan. ”Tappelin hänen kanssaan monta kertaa ja sanoin, ettei hän voi käyttäytyä niin. Kukaan muu ei uskaltanut, mutta minä otin lopputilinkin useasti", Sharron muistelee.

”Moni nainen kärsii huijarisyndroomasta, uskoo paljastuvansa hetkellä millä hyvänsä epäpäteväksi”

Pomo kuitenkin piti Sharronin rohkeudesta, ja pyysi hänet aina uudestaan töihin.”Esimieheni selitti, että ei päässyt New Yorkin huipulle olemalla ´sweet cookie´. En johda omaa bisnestäni niin kuin hän, mutta opin häneltä paljon. Edelleenkin saatan soittaa hänelle, jos minulla on yritykseni kanssa vaikeuksia ”, Sharron sanoo.

Neljän vuoden jälkeen Wakefield Talabiscossa Sharron ei kuitenkaan enää tuntenut nälkää uusiin urahyppyihin henkilöstöalalla. Todellinen intohimo oli muualla: italialaisessa kahvissa, kuppikakuissa ja bageleissa.

Siskot aina yhdessä

Sharron avaa Little Brooklyn -kahvilan oven Helsingin Korkeavuorenkadulla, ja pian paikalle saapuu myös hänen sisarensa Brenda Todd, 32. Viime kesäkuussa avattu pikkukahvila on sisaryritys alkuperäiselle, Viiskulmassa sijaitsevalle Brooklyn Cafélle. Lisäksi sisaruksilla on kolmas kahvila Otaniemessä, Aalto-yliopiston tiloissa.

”Leivoin ensimmäisen kakkuni yhdeksänvuotiaana vanhempiemme hääpäivää varten, ja tein aina brownieita, keksejä ja kuppikakkuja erilaisiin myyjäisiin”, Brenda selittää.

Nyt kahviloiden tuotteet leivotaan Brkln Bakeryssä, siskosten omistamassa leipomossa.

Sharron ja Brenda tekevät itse yhä kaikkea tiskin takana työskentelemisestä siivoamiseen, ja joskus työpäivät venyvät 19-tuntisiksi.

”Kun avasimme Brooklyn Cafén, sen suosio levisi kuin maastopalo. Kaikki aina sanovatkin meille, että kylläpäs Brooklynin tytöillä menee hyvin. Mutta pankkitilini ei ole samaa mieltä! Tämä on ollut raskas taloudellinen tie, ja vasta nyt alkaa näyttää paremmalta”, Sharron paljastaa.

Sisarukset tappelevat harvoin, ja silloinkin riidat kestävät korkeintaan viisi minuuttia. Harvinaista vapaa-aikaansa he viettävät usein yhdessä, matkustavat lautalla piknikille Suomenlinnaan tai istuvat We Got Beef -baarissa tapaamassa ystäviään. Molemmat tekevät myös mielellään löytöjä eettistä muotia myyvässä Sofinafissa Uudenmaankadulla tai käyvät ostamassa amerikkalaisia makeisia Robertin Herkussa Fredrikinkadulla, kivenheiton päästä kahvilastaan.

”Voisi sanoa, että me melkein jaamme aivot”, Sharron sanoo.

Harry Potterin jäljillä

Kun Sharron täytti lokakuussa 37 vuotta, hänen suomalainen poikaystävänsä osti hänelle ja Brendalle lahjaksi matkan Skotlantiin. Siskokset ovat suuria Harry Potter -faneja, ja he vierailivat paikoissa, joissa kirjasarjaan perustuvia elokuvia on kuvattu.

Lapsuuden peruina Sharron on aina pitänyt matkustamisesta. Yksi hänen lempipaikoistaan on Seoraksan kansallispuisto Etelä-Koreassa. ”Kun lapsena menimme siellä vuorelle, olimme niin korkealla, että ajoimme läpi pilvien.”

”Olen sydämeltäni kirjoittaja. Haluisin kirjoittaa fiktiota elääkseni”

Tulevaisuudessa kaksikon suunnitelmissa on avata vielä yksi Brooklyn-kahvila Kallioon ja laajentua ehkä Pohjoismaihin. Myös Toscana Italiassa houkuttelee viinitilojensa takia.

Sharron paljastaa, että hänen suurin unelmansa on sittenkin vielä toteuttamatta.

”Olen sydämeltäni kirjoittaja. Haluisin kirjoittaa fiktiota elääkseni”, hän sanoo ja kertoo perustaneensa kirjoituspiirin, jonka jäsenet tekevät kirjoitustreffejä ja kommentoivat toistensa tekstejä.

”Perheessämme luettiin aina. Nuorena Jane Austinin ja Charles Dickensin ja Ernst Hemingwayn klassikot olivat suosikkejani, nyt luen esimerkiksi Khaled Hosseinia ja Tolstoita.

Viime aikoina Sharron on kirjoittanut löyhästi elämäänsä perustuvaa kirjaa, jossa on vaikutteita maagisesta realismista. Hänen toiveissaan on saada se julkaistua.

Kirjallisuus on Sharronille pakopaikka velvollisuuksista ja hektisestä kiireestä.

"Kun elämä tuntuu liian arkiselta, luen Pablo Nerudan runoja."

Juttu on alun perin julkaistu joulukuun 2016 Gloriassa.

 

Kuka?

 

Sharron L. Todd, 37, kuppikakkuihin erikoistuneen Brooklyn-kahviloiden toinen omistaja. Perustanut kahvilat siskonsa Brendan kanssa.

Isä amerikkalainen, äiti kotoisin Koreasta. Muutti lapsena jatkuvasti isän työn vuoksi ympäri maailmaa.

Työskennellyt aiemmin puolustusvoimien palveluksessa vakoilemassa Pohjois-Koreaa sekä huipputason head hunterina New Yorkissa. Haaveilee kirjailijanurasta.

Joko nämä huippuromaanit on luettu?

1) Synkistä tarinoistaan tunnettu Antti Tuomainen yllättää kirjoittamalla aidosti hauskan dekkarin. Murhaajan paljastumista kiinnostavampaa on seurata päähenkilön, omaa kuolemaansa myrkytyksen uhrina odottavan miehen, itsetutkiskelua sekä valmistautumista väistämättömään. Huumori nousee niistä järjettömistä tilanteista, joihin omaa tappajaansa etsivä mies joutuu.

2) Anna-Kaari Hakkaraisen blogimaailmaa kuvaava teos on kiehtova aikalaisromaani. Ensimmäistä kertaa (ainakin suomalaisessa) kirjallisuudessa kuvataan analyyttisesti valtavaksi kasvanutta blogi-ilmiötä ja pohditaan, mitä se kertoo maailmasta. Yksi päähenkilöistä, huippubloggaaja Dora, rakentaa itselleen täydellistä julkisivua, ja sillä on kova hinta. Loppu on lähes trillerimäinen.

3) Markus Leikolan järkälemäinen romaani on lähihistoriaa uudesta näkökulmasta, kaunokirjallisena versiona tosin. Jos etsit vastausta kysymykseen, mitä viime aikoina on tapahtunut, tartu siihen. Välillä tarinat rönsyilevät jopa liian runsaina, sillä katettavana on ajanjakso 1910-luvulta lähes nykypäivään. Toisaalta yltiöpäisen suuri henkilögalleria on perusteltu, sillä se osoittaa, miten paljon yksittäinen ihminen voi vaikuttaa historiaan.

 

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli. Like.

Anna-Kaari Hakkarainen: Kristallipalatsi. Tammi.

Markus Leikola: Uuden maailman katu. WSOY.

 

 

Helsingin Sanomien palkittu toimittaja Ilkka Malmberg sairastui elokuussa haimasyöpään ja menehtyi sairauteen joulukuussa. Elämän Aakkosissa oli päällimmäisenä kiitollisuus kaikesta koetusta. 

A Aleksis Kivi. En väsy ihastelemasta ensimmäisen suomenkielisen romaanin Seitsemän veljeksen kieltä ja rakennetta. A voisi olla myös Alastalon salissa. Volter Kilven kieltä voisi nauttia nukkumaan mennessä pienen katkelman kuin hyvän viskin.

B Beatles. En soita kotona musiikkia, kuuntelen vain mitä Ylen Radio 1 tarjoaa. On hämmästyttävää, kuinka Beatles-melodian yllättävä kuuleminen vie minut menneisyyteen kuin aikakone.

C Celsius. Tykkään äärisäistä. Suomessa helle suistaa kaupungin raiteiltaan ja paukkupakkasella on jylhää ja juhlallista. Siksi rakastan vuodenaikojen vaihtelua. Tropiikissa olisi tylsää.

D Demokratia. Pohjoismaat. Mikä aarre meillä onkaan. Se on hankalaa ja se ei aina tunnu toimivan, mutta siitä emme saa ikinä luopua.

E Elämälle kiitos.

F Fyysisyys. Kasvoin aikana ennen kuntosaleja. 181-senttisenä pidin itseäni pitkänä, mutta olimme laiheliineja vailla lihaksia. Nuorempien keskellä olen pieni ja hintelä, ja se harmittaa minua.

G “Es ist genug”, Bachin koraali (BWV 60). Tämä riittää. Tuli pian mieleeni diagnoosin jälkeen. Jostain syystä ajatus oli ollut mielessäni koko kauniin kesän.

H  Oikeastaan ha, Hehtaari. Tuo sattumanvarainen pläntti suota ja kalliota Posiolla, aikoinaan Suomen halvin hehtaari. Olen tehnyt siitä toistasataa juttua ja yhden kirjan. Yli 19 vuodessa se on opettanut minulle paljon: miten selviytyä pakkasessa ja pimeydessä, mutta ennen kaikkea sen kautta olen katsonut Suomea toisinpäin – pohjoisesta etelään, syrjästä keskukseen. Olen saanut ystäviä, mökin, upeat pohjoisen vuodenajat, ja nyt siellä vierailee jo seuraava sukupolvi.

I Isä. Minulla ei ollut isää. Sellainen piti yrittää kuvitella. En oikein osannut. Mutta aloin surra sitä vasta aikuisena. 

J Jokela. Olen seissyt valokuvaaja  Markus Jokelan kameran vieressä reportaasikeikoilla kolme vuosikymmentä. Se on opettanut havaitsemaan ja näkemään. Mikä onkin reportaasia tehdessä tärkeintä. En oikein usko haastatteluun.

K Kuolema. Syksy, lumi, kuolema ovat kielessämme hyvin vanhoja sanoja. Ne tulevat kaukaa. 

L Lehtimies. Tykkään siitä tittelistä, siinä on paperia ja painomustetta. En kuulunutkaan tähän hätäiseen digiaikaan.

M Metsä. Mielestäni Suomen kaunein sana. Murteissa se taipuu villisti.( Mettässä, metäsä,  mehtässä, mehtäsä jne.)

N Nostalgia. En ole nostalginen. Ennen oli huonommin. 

O Onni. Se ei ole sama kuin ´happiness`. Sitä voi toki yrittää tavoitella, mutta se tulee odottamatta ja katoaa yllättäen.

P Perhe. Vaimoni Katan kanssa lähdimme “vaeltamaan yli elon ohdakkeisen mäen”. Se on ollut rämpimistä ja rakkautta. Meillä on kolme kouluikäistä hienoa poikaa. Isättömyydestäni johtuen poikien kasvattaminen on ollut vaikeaa, mutta vähän väliä ylpeys valtaa minut: millaisia miehiä heistä onkaan tulossa! Lisäksi minulla on aikuinen tytär edellisestä avioliitosta. Hänen kanssaan oli aivan erilaista: Isä oli aina ihailun kohde. 

Q Qu’est-ce que c’est? Koko elämäni olen paininut ranskankielen kanssa. Joskus kysyy itseltään, kannattiko se?

R Rehellisyys. Olen yrittänyt opettaa lapsilleni, että on parempi tulla huijatuksi kuin itse huijata. Sellainen ajattelu on pitkää pohjoismaalaista perintöä. Siitä ei saa tinkiä. 

S Saattohoito. Se voi kuulostaa toivottomalta, mutta ei se minusta sitä ole ollut. Voit keskittyä siihen mikä on tärkeätä, ja tiedät että sinusta pidetään hyvää huolta.  Helsingin Terhokoti on kaikkien kehujensa veroinen. Jokaisella pitäisi olla oikeus sellaiseen rauhalliseen kuolemaan. 

T Tanttu, Juha Tanttu. Minulta on usein kysytty journalistista esikuvaa. En pitkään osannut nimetä sitä, mutta kyllä se taitaa olla Hesarin edesmennyt Juha Tanttu, Lauantaisivujen vetäjä, hiljainen Kadunmies. Hän oli aivan erilainen kuin minä: hiplaili kankaita, maisteli viinejä, arvioi ravintoloita, piipahteli taidenäyttelyissä, ja  poistui Helsingin keskustan kortteleista vain mennäkseen jonkin muun pääkaupungin keskustaan. Hän oli hifistelijä ja elitisti. Mutta hän oli oikea Kynämies, jonka teksti ei vaatinut paljon tilaa, mutta jonka havainnot olivat äärimmäisen tarkkoja. 

U Ulkomaat. Nuorena luuhasin vuosia rinkka selässä pitkin maailmaa. Halusin asettua asumaan ulkomaille. Opiskelin aina kieliä. Haaveilin kosmopoliittisesta urasta. Kävi aivan päivastoin: vaikka olen saanut työssäni matkustaa paljon, päädyin kuvaamaan ennen muuta Suomea, suomalaista arkea. 

V Valo. Kauneimpia radiosta kuultavia lauseita on “Yötön yö on siirtynyt Posion korkeudelle”. Rakastan kesäöitä ja masennun etelän loskaisessa kaamoksessa. Pimeän ajan kestää, kun tietää että kohta tulee taas kirkas kevät, ja valoa on enemmän kuin silmiin mahtuu. 

W Wikipedia. Wikipedia on toivoa luova esimerkki siitä,kuinka suurta nimettömät ihmiset voivat yhdessä vapaaehtoisesti ja omalla ajallaan saada aikaan.

X X on kiehtova kirjain: Marx, Hendrix, Naxos, Luxor, Texas, Mexico, Oaxaca. Nyt x-kirjainta näkee paljon lääkkeiden nimissä. 

Y Yksinäisyys. Viihdyn erittäin hyvin yksinäni, en pitkästy koskaan. Mutta olen nuorena kokenut, miten lohdutonta ja lamauttavaa yksinäisyys voi olla. Silloin ei viihdy omassa seurassaan eikä löydä tietä toisten ihmisten luo.

Z Syvä uni on paras lääke. 

Å Å on vähemmistön kirjain. Suomenruotsalaisilta meillä on paljon opittavaa. Ollaan yhdessä, tehdään yhdessä, pidetään huolta, luotetaan ihmisiin.

Ä Äiti. Äitini on syntynyt vuonna 1927. Harva suunnittelee laitteita hänen ikäisilleen. Kännykät, hipaisukytkimet, kodinkoneet, radiot, televisiot, automaatit, suihkusäätimet ja jopa valokatkaisimet on tehty hänelle käyttökelvottomiksi. Surkeaa vanhusdesignia.  

Ö Öljymäki. Kaupungeista minulle on tärkein Jerusalem. Siellä mikään ei ole unohtunut. 60-vuotispäiväni aamuna sain herätä The American Colony hotellissa Itä-Jerusalemin arabikaupunginosassa. Onneksi ehdin näyttää sen vaimolleni: arabikorttelien uhma, äärijuutalaisten kiihko, Jerusalemin koko hulluus. Muuri, Hebron, siirtokunnat, tiesulut. Olisinpa saanut vielä kerran nähdä auringonlaskun Öljymäeltä. Mutta antaa olla: Hieno se on täältäkin. 

 

 

 

Rakastan muotia. Siinä yhdistyvät estetiikka, taide, luovuus, bisnes ja elävä kulttuurihistoria. Esimerkiksi Helsingin näyttelyn vuoksi nyt ajankohtainen japanilainen taiteilija Yayoi Kusama on tehnyt paljon muotia ja yhteistyöhankkeita muun muassa Louis Vuittonin kanssa. Samoin minihame yhdistyy edelleen monien mielessä 1960-luvun naisten vapautusliikkeeseen.

Siksi minusta on harmi, että muotiin suhtaudutaan usein niin rajoittuneesti. Toisessa ääripäässä ajatellaan, että muoti on turhanpäiväistä hömpötystä, vaikka jokainen meistä ihan joka aamu kuitenkin pukeutuu ja viestittää sillä jotain.

Moni muodin sisäpiiriläinen – esimerkiksi suunnittelijat, stailistit ja muotitoimittajat – taas suhtautuu muotiin ankaran vakavasti. Huumori on lähestulkoon kielletty.

Muoti kuuluu kaikille, ja juuri siksi se saaolla myös hauskaa leikittelyä.

Totta kai muoti pitääkin ottaa vakavasti siinä mielessä, että se on isoa kansainvälistä bisnestä. Se ei kuitenkaan saa tarkoittaa sitä, että keskustelu tyrehtyy, jos puheenvuoroa ei esitä juuri oikeanlainen muotiyksilö – se huipputrendikäs sellainen.

Muoti kuuluu kaikille, ja juuri siksi se saa välillä olla myös hauskaa leikittelyä. Enkä nyt tarkoita sitä, että saman tien pitäisi siirtyä siististä jakkupuvusta kreisiin kullattuun halattiin, vaan sitä, että muoti voisi paljon enemmän heijastella persoonaamme ja fiiliksiämme. Kannustan itseänikin irrottelemaan enemmän. Ostin juuri hillityn kullanhehkuiset housut, kohta uskaltaudun ne päällä myös töihin.

Joskus tuntuu, että me muoti-ihmiset otamme itsemme niin vakavasti sen vuoksi, että haluamme niin kovasti tulla vakavasti otetuiksi. Voi kuitenkin olla vakavasti otettava ja silti hauska.