Michaelin mielestä  parasta musiikkia tehtiin 1960–1970-luvuilla, koska motiivit musiikin teke miseen olivat aidompia. ”Musiikki on kommunikaation keino. Sitä pitää tehdä tekemisen ilosta eikä siksi, että mietitään, mikä on kohderyhmä.”
Michaelin mielestä parasta musiikkia tehtiin 1960–1970-luvuilla, koska motiivit musiikin teke miseen olivat aidompia. ”Musiikki on kommunikaation keino. Sitä pitää tehdä tekemisen ilosta eikä siksi, että mietitään, mikä on kohderyhmä.”

Michael Monroe, 54, on vaivihkaa varttunut siihen ikään, jossa on varaa jo rauhoittua – ja vähän nostalgisoidakin. Vuodet ovat tuoneet ennen kaikkea tasapainoa. ”Luonteen ja taiteen vuoksi minun ei tarvitse enää kärsiä. Iän puolesta toivon jo vähän iisimpää menoa.”

”Onko sulla euroa?”

Michael Monroe, 54, syöksyy ulos kirpputoriliikkeestä Turun keskustassa. Hän on pukeutunut räätälöityihin, tiukkoihin mustiin housuihin, joiden lahkeissa leviävät valkoiset ja punaiset koristeompeleet. Samoja värejä ja niittejä toistava nahkatakki on yhtä pieni ja istuva eikä asuun mahdu lompakkoa mihinkään.

Euro löytyy, ja Monroe saa kirpputorilta tähtikuosisen, ohuen huivin, jonka hän kietoo heti kaulaansa – lähes samanlaisen entisen tilalle – ja lähtee harppomaan pitkin, ilmavin askelin kohti seuraavaa kirpputoria.

Tällaisen Michael Monroen tuntee Suomessa jo useampi sukupolvi. 1980-luvulta asti hän on heilunut suomalaisessa julkisuudessa lähes samoissa kajaleissa ja tukka sekaisin.

Vaikka tyyli on pysynyt kuin kiveen hakattuna, Michael Monroe on onnistunut sinnittelemään katu-uskottavana sekä keski-ikäisen rockväen että Idols-sukupolven silmissä ja on nyt viisikymppisenä viriili osa suomalaista kulttuurihistoriaa.

1980-luvulta asti Michael on heilunut suomalaisessa julkisuudessa lähes samoissa kajaleissa ja tukka sekaisin.

Tosin viriili sopii enemmän kuvailemaan lonkkavaivaisen hyvää päivää kuin Michaelia, joka kulkee suurissa kengissään kohti Aurajoen rantaa ja hädin tuskin navan peittävässä mustassa paidassaan hyppää yhtäkkiä rakennustelineelle.

Eikä ikä ole miehelle sen erityisemmin vielä mitään merkinnyt. Jalka nousee korkealle ja silmänaluset peittyvät mustilla aurinkolaseilla.

”Jos rupeaa huolestumaan, miten vanha on, se alkaa näkyä naamasta”, hän sanoo.

Michael Monroen elämä, tai sen alku, on osa suomalaisen rock-kulttuurin yhä uudelleen toistettua kansantarua. Monroen läpimurtoyhtye Hanoi Rocks oli olemassa vain reilut viisi vuotta 1980–1985 – Monroe on ollut lähes yhtä kauan mukana Voice of Finlandin tähtivalmentajana – mutta sen merkitys on paljon vuosiaan suurempi.

Hanoi Rocks oli todiste kansakunnalle siitä, että täällä peräpohjolassa osataan tehdä kansainvälisesti coolia musiikkia.

Ja se kiinnostaa yhä: hiljattain Helsingin Kaapelitehtaalla järjestetystä Hanoi Rocks -aiheisesta valokuvanäyttelystä syntyi myös kirja, jossa Michaelkin poseeraa nuorena siloposkena.

Hanoi Rocks oli ensimmäinen todiste kansakunnalle siitä, että täällä peräpohjolassa osataan tehdä kansainvälisesti coolia musiikkia eikä vain maalaishumppaa.

Matti Fagerholmina syntynyt poika kasvoi Michael Monroeksi Helsingin Töölössä Sibeliuksenkadulla. Isä oli tuolloin ”Suomen kuuluisin radioääni” Pentti Fagerholm, ja äiti Marjatta Fagerholm oli Ylellä töissä äänitarkkailijana. Matilla, kavereiden kesken Makkella, on kaksi vanhempaa veljeä.

Ari Väntäsen kirjoittamasta elämäkerrasta Michael Monroe (Like 2011) voi päätellä, että Makke sai kasvaa vapaasti ja toteuttaa itseään niin kuin halusi. Äitiä ei haitannut, kun klassiset pianotunnit vaihtuivat rockiin, ja kymmenvuotiaana Makke pääsi jo ensimmäiselle rockkeikalleen katsomaan Sladea parin korttelin päähän Kisahallille.

Kun Michael Monroe astuu sisään kahvila Café Artiin Aurajoen rannassa, päät kääntyvät vaivihkaa, mutta kukaan ei jää tuijottamaan. Turkulaistunut muusikko on täällä tuttu näky, sillä hän on asunut Turussa ja sen liepeillä siitä asti, kun palasi pysyvästi Suomeen vuonna 1997.

Michael erottuu harmaana päivänä Turun keskustassa kuin sateenkaarenvärinen yksisarvinen ponitallissa.

Kahvilan ulkopuolella Turun keskustassa Michael ei saa kävellä kymmentä metriäkään ilman, että kumartuu ojentamaan The Voice of Finlandin nimikirjoituskortteja kymmenvuotiaille pojille ja pysähtyy poseeraamaan yhteiskuviin. Hän erottuu harmaana päivänä Turun keskustassa kuin sateenkaarenvärinen yksisarvinen ponitallissa, ja se näyttää naurattavan ihmisiä.

”Olisi suotavaa, että jokaisella olisi oma tyyli. Mutta tietysti useimmille sopivat farkut, t-paita ja siilitukka, ja se on ihan okei. Moni näyttäisi todella kummalliselta minun kuteissani”, Monroe sanoo.

Nykyartisteista tyylikehuja saa toinen turkulainen, Robin.

”Jos nyt ei puhuta pelkästä pukeutumisesta, niin Robinia ihailen hänen nuoruuden innokkuutensa, asenteensa ja huikean lava-esiintymisensä vuoksi. Ja onhan hänellä makea ja omanlainen pukeutumistyylikin.”

Nyt tuntuu oudolta, mutta Monroen meikkaaminen oli iso juttu vielä 1990-luvulla. Hän on suomalaisen miesmeikkauksen todellinen tienraivaaja. Etenkin Monroesta muistetaan legenda, ettei hän pese koskaan meikkejään vaan pelkästään lisää pakkelia aamulla. Läppä jäi elämään jostakin haastattelusta.

Lompakkoa Michaelilla ei ole mukana, mutta meikkipussi on.

Vuonna 1985 Michael Monroe sijoittui englantilaisen Sounds-lehden vuosiäänestyksessä neljänneksi suosituimmaksi mieslaulajaksi – ja naislaulajien listalla kuudenneksitoista.

Sen hän kertoo tietysti ylpeästi.

Yli viisikymppisen miesrockmuusikon pitäisi periaatteessa kuulua juuri siihen joukkoon, joka halveksii ”helppoa” tietä suosioon. Erityisesti niin voisi ajatella Michael Monroe.

Lompakkoa Michaelilla ei ole mukana, mutta meikkipussi on.

Hanoi Rocksin legenda on ollut mittapuu sille, millainen on oikea tapa nousta kuuluisaksi musiikkibisneksessä. Se on äärimmäinen vastakohta nykyajalle, jossa kuka tahansa voi tehdä musiikkia tietokoneella isin ja äidin luona, ladata sitä Youtubeen ja saada miljoonayleisön yhdessä yössä.

Michael olisi aivan liian norminmukainen setä, jos hän tuomitsisi nykynuorten tavan tavoitella haaveitaan.

”Se on syy, miksi lähdin aikoinaan mukaan Voice of Finlandiin. Haluan auttaa nuoria tukemalla ja rohkaisemalla, kuten Voicessa tehdään, enkä tuomitsemalla ja dissaamalla, kuten monissa vastaavanlaisissa formaateissa liian usein on tapana.”

Kun Helsinki oli reilut kolmekymmentä vuotta sitten liian ahdas paikka meikkaavalle, pörheätukkaiselle oppikoulupojalle, lähinnä suurta maailmaa oli Tukholma. Sinne Michael päätti jäädä koulun luokkaretkeltä. Kaupungissa oli jo ennestään Antti Hulkko eli Andy McCoy, johon Monroe oli tutustunut Helsingissä.

1970-luvun loppu ja 1980-luvun loppu Tukholmassa olivat vielä niitä aikoja, jolloin kaupungin ongelmana olivat maahanmuuttajat Suomesta. Slussenin sisseiksi kutsutut suomalaiset kodittomat alkoholistit ja narkomaanit parveilivat Slussenin asemalla, ja sekaan solahti vaivattomasti pari rock’n’roll-urasta haaveilevaa helsinkiläispoikaa.

”En suosittele tällaista reittiä muille, vaikka olihan se kasvattavaa aikaa”, Michael naurahtaa.

Rahaa Michael hankki kerjäämällä ja myöhemmin lyhyillä siivouskeikoilla. Ruokaa saatiin myös varastamalla. Vanhemmat eivät kuulleet 17-vuotiaasta pojastaan mitään yli puoleen vuoteen. On vaikeaa kuvitella nyt lähes samanikäisten Robinin tai Isac Elliottin aloittelevan uraansa näin.

Treenikämppä Hanoi Rocksilla kuitenkin oli, ja keikkoja, joista yhden sattui näkemään managerilegenda Seppo Vesterinen. Siitä lähti korkealta ja kovaa Hanoi Rocksin viisivuotinen lento Lontoon kautta Los Angelesiin.

”En suosittele tällaista reittiä muille, vaikka olihan se kasvattavaa aikaa”, Michael naurahtaa.

Jos Michael ei olisi muusikko ja tv-tähti, hän olisi epäilemättä loistava nuoriso-ohjaaja. Näkökulma on aina sen villin, nuoren ja erilaisen puolella.

”Lapset ovat todella luovia, kunnes vanhemmat tuputtavat heille omia, perinteisiin juuttuneita näkemyksiään, joista täytyy sitten pyristellä loppuelämä irti.”

”Onhan nykypäivän artisteilla ihan hyviäkin juttuja, mutta mielestäni tarvitaan enemmän kuin se että puhutaan rumpubiittiin.”

Mutta tietysti vuodet ovat jättäneet rokkariin muitakin jälkiä kuin silmäryppyjä, eikä hän ihan setänostalgiaksi tulkittavaa ajatteluakaan ole onnistunut välttämään.

”Onhan nykypäivän artisteilla ihan hyviäkin juttuja, mutta mielestäni tarvitaan enemmän kuin se että puhutaan rumpubiittiin. Musiikissa pitää olla melodiaa”, hän julistaa.

Nostalgisoiva asenne ei kuitenkaan näy siinä, miten Michael muistelee nuoruutensa rock’n’roll-elämää, eli kaunistelemattomasti sanottuna huumeita ja sekakäyttöä. Ne ovat niittäneet ympäriltä ystäviä ja tuttavia. Eripuraisa Hanoi Rocks hajosi, kun yhtyeen koossapitävä jäsen Razzle kuoli Mötley Crüe -solisti Vince Neilin rattijuoppokyydissä Los Angelesissa vuonna 1984.

Huumeiden kanssa sekoilu on Monroen elämässä siinä määrin bygones, ettei Monroe niin kauheasti siitä enää jaksa jauhaa. Hän sanoo silti, että siitä tuntui aikanaan olevan apua itseensä tutustumisessa ja ”sielunmatkalla”.

”En halunnut vetää mitään ollakseni sekaisin vaan katsoakseni asioita eri näkökulmista eri mielentiloissa. Me ollaan tällä planeetalla oppiaksemme ja kehittyäksemme. Sitten kun olin nähnyt tarpeeksi, lopetin.”

Muusikon oma suosikkitarina ei liity rock-piireihin ja huumeisiin vaan siihen, kuinka hän nilkka murtuneena lapioi kaksimetristä lumihankea Kiikalassa, jotta loka-auto pääsi tyhjentämään maalaismökin tukkeutuneen likakaivon. Vuosi oli 1999, ja nilkka oli murtunut edellisenä iltana Tavastian-keikalla.

Michael Monroe palasi New Yorkista Suomeen ensimmäisen vaimonsa Jude Wilderin kanssa vuonna 1997. New Yorkissa oli kallista ja ahdistavaa. Se oli raskasta etenkin vaimolle, joka kärsi masennuksesta. Pariskunta asettui maalle, lähelle Michaelin mummolaa, jossa hän oli viettänyt aurinkoisen kimaltavia lapsuuden kesiä.

Muusikon oma suosikkitarinaa kertoo siitä, kuinka hän nilkka murtuneena lapioi kaksimetristä lumihankea, jotta loka-auto pääsi tyhjentämään maalaismökin tukkeutuneen likakaivon.

Ihan yhtä kimaltavaa ei Kiikalassa ollut talvisin. Ensimmäisenä talvena aurinkoa ei Michaelin muistin mukaan näkynyt kolmeen kuukauteen.

Suurin muusikon elämän monista koettelemuksista oli vaimon kuolema vuonna 2001. Jude kärsi keuhkoahtaumasta ja sepelvaltimotaudista ja menehtyi aivoverenvuotoon 48-vuotiaana.

”Onneksi tapasin nykyisen vaimoni”, hän sanoo yhä edelleen Johannasta.

Se meinasi viedä mennessään myös Monroen, joka sortui vanhoihin huumetapoihinsa, mutta kuitenkin jälleen kerran pyristeli itsensä elämään.

”Onneksi tapasin nykyisen vaimoni”, hän sanoo yhä edelleen Johannasta, jonka kanssa on ollut naimisissa vuodesta 2003.

Johanna empi pitkään, uskaltaako lähteä Monroen matkaan, mutta uskoi lopulta, että tuleva aviomies aikoo jättää lopullisesti taakseen rockelämän kaikkein huonoimmat puolet.

”Luonteen ja taiteen vuoksi minun ei tarvitse enää kärsiä. Iän puolesta toivon jo vähän iisimpää menoa.”

Ne silmänalusten rypyt, ne vähän huolettavat. Kunnosta täytyy jo erikseen pitää huolta, ja muusikko haaveilee sen takia omasta uima-altaasta. Uiminen olisi mieluisaa, mutta julkiseen uimahalliin hän ei sentään astele tuijotettavaksi.

”Tykkään pitää itseni hoikkana, koska siten on kevyempi olla ja helpompi laittaa niin sanotusti napa selkärankaan eli syvät vatsalihakset tukemaan selkää. Niiden kunto on välttämättömän tärkeä selkäkivun helpottamiseksi, jos on luunkulumaa, kuten minulla alaselässä.”

”En ole koskaan halunnut jämähtää plösöksi sohvaperunaksi, joka lipittää päivittäin kaljaa.”

Myös ulkoisen Michael Monroe -tyylin ylläpitäminen on tärkeää.

”En ole koskaan halunnut jämähtää plösöksi sohvaperunaksi, joka lipittää päivittäin kaljaa ja syö makkaraa eikä välitä enää paljon mistään.”

Toisaalta, hän sanoo, ihmiset ovat paljon mielenkiintoisemman näköisiä vanhempina kuin nuorina.

”Viisikymppisenä sinulla on sellaiset kasvot kuin ansaitset”, hän kuvailee.

Ikä näkyy myös niin, että yli viisikymppisenä hän on vihdoin urallaan sellaisessa tilanteessa, että hänen tekemisiään on alettu arvostaa. Se tuntuu hyvältä.

”Television voima on valtava”, Michael sanoo.

Suosittu musiikkiviihdeohjelma on nostanut muusikkolegendan pintakuohuun, jollaisessa hän ei ole Suomessa oikeastaan aiemmin ollut. Tänä vuonna hän on bändeineen kiertänyt kesän ympäri Suomea, keväällä Japanissa ja Lontoossa, ja syksyllä vuorossa ovat Saksa, Espanja, Italia ja Pohjoismaat. Voice of Finland jatkuu ensi keväänä ja on taannut muusikolle elämän ensimmäisen kerran vakituista palkkaa.

Muita perinteisiä viisikymppisen miehen elämän tunnusmerkkejä ikirokkarin elämään ei kuitenkaan kuulu. Hän ei omista autoa, asuu vuokralla eikä suunnittele maratonin juoksemista sen paremmin kuin sijoitusasunnon ostoakaan.

Voice of Finland jatkuu ensi keväänä ja on taannut muusikolle elämän ensimmäisen kerran vakituista palkkaa.

Tv-julkisuus on tuonut yllättäviäkin tehtäviä. Aiemmin Michael Monroeta olisi tuskin kysytty esimerkiksi Roosa nauha -rintasyöpäkampanjan tunnuksen tekijäksi, kuten tapahtui tänä syksynä.

”En ole varsinaisesti koskaan odottanut mitään arvostusta tekemisilleni, mutta onhan se hienoa tulla tunnustetuksi artistina.”

Michael ei omista autoa, asuu vuokralla eikä suunnittele maratonin juoksemista sen paremmin kuin sijoitusasunnon ostoakaan.

Edellisenä viikonloppuna Monroe oli sanonut jollekin olevansa 55-vuotias, mutta vaimo oli korjannut, että et ole vielä.

”Yritän elää päiviä ennemmin kuin laskea vuosia. Haluan myös oppia uutta koko ajan, mieli toimii parhaiten avoimena kuin laskuvarjo.”

Juttu on alun perin julkaistu lokakuun 2016 Gloriassa.

Kuka?

Michael Monroe, 54, rock-muusikko. Syntymänimeltään Matti Fagerholm.

Syntynyt Helsingissä. Asunut myös Tukholmassa, Lontoossa ja New Yorkissa. Suomeen hän palasi vuonna 1997. Nykyään asuu Turussa.

Legendaarisen Hanoi Rocksin lisäksi soittanut lukuisissa bändikokoonpanoissa. Nykyään Monroen yhtyeen nimi on Michael Monroe.

Viime vuosina Monroe on tullut tunnetuksi The Voide of Finland -tv-ohjelman vakiovalmentajana.

 Vuonna 2011 hänen soolouransa comeback-albumi Sensory Overdrive äänestettiin Classic Rock -lehden lukijaäänestyksessä vuoden albumiksi.