Dokumenttiohjaaja Virpi Suutari heräsi jo lapsena näkemään maailman ulkopuolisen silmin. ”Tässä työssä pitää sietää omaa päätään”, hän sanoo.

 

Onpa kaunis kuva.

Kapean, lumikinosten entisestään kaventaman kujan keskivaiheilla pienen pihan perällä kohoaa komea mansardikattoinen puutalo. Ikkunat antavat joka ilmansuuntaan, ovelle nousevat kapeat portaat. Ja portaiden päässä seisoo päähenkilömme, dokumentaristi Virpi Suutari, 48.

Tämä on hänen oma tekniikkansa. Dokumenttielokuvissaan Virpi Suutari suosii laajaa kuvaa. Hän haluaa heittää päähenkilönsä keskelle oman elämänsä näyttämöä.

”En oikein usko siihen, että herutetaan katsojilta tunteita lähikuvassa itkevällä ihmisellä. Laaja kuva on koskettavampi”, hän sanoo.

”Laaja kuva antaa enemmän tietoa myös niistä vammoista, joita elämä on meihin kovertanut. Työnteosta vinoon kasvanut ranka tai yläselkään pahkaksi kovettunut suru ovat fyysisiä merkkejä, jotka kertovat suurempaa tarinaa. Ihmisen tragikoominen eksistenssi näkyy laajassa maisemassa kirkkaammin.”

Huumoria ja kauneutta

Juuri sellaisina Suutari elokuviensa henkilöt näkee. Oli kyseessä sitten Joutilaat-elokuvan elämässään haahuilevat kainuulaisnuoret tai tuoreen Eleganssi-dokumentin huippuyritysjohtajat metsästysretkellään, kamera vangitsee kohteista jotakin hellyttävää.

Hänen dokumenttinsa ovat käsitelleet esimerkiksi syrjäytyneitä nuoria, arjen syntejä ja ihmissuhderikoksia, saksalaissotilaiden ja suomalaisnaisten vaiettuja suhteita sekä puutarhanhoitoa.

”Näen itseni ja lajitoverini ennen kaikkea koomisina olentoina. Komiikka on elokuvissani kuitenkin hyväntahtoista, ei koskaan ilkeää.”

Täytyy kyllä lisätä, että komiikan lisäksi Virpi Suutari etsii kauneutta. Hänen dokumenttinsa ovat käsitelleet esimerkiksi syrjäytyneitä nuoria (Hilton!), arjen syntejä ja ihmissuhderikoksia (Synti), saksalaissotilaiden ja suomalaisnaisten vaiettuja suhteita (Auf Wiedersehen Finnland) sekä puutarhanhoitoa (Edenistä pohjoiseen), ja aina traagisiinkin tarinoihin on löytynyt herkkyyttä, ymmärrystä ja hymyä.

Riisutaan päällysvaatteet ja kengät eteiseen ja istutaan pitkän keittiönpöydän ääreen kerimään hänen omaa tarinaansa. On olemassa tarkka hetki, jolloin dokumentaristin katse heräsi.

Ulkopuolisena

Huhtikuu vuonna 1973. Virpi, rovaniemeläisen perhepäivähoitajan ja opettaja-kuvataiteilijan tytär, on jälleen kiidätetty sairaalaan vaikean astmakohtauksen vuoksi.

Samassa huoneessa makaa kolme lapsipotilasta. Virpi näkee silmiä raottaessaan, miten toinen huonetovereista hiipii nappaamaan hänen vaaleanpunaiseen tinapaperiin kääritystä suklaamunastaan. Sairaalan ulkopuolella vietetään pääsiäistä – ja tässä sairaalahuoneessa Virpin kuusivuotissyntymäpäivää.

Yöllä herätessään Virpi ei pysty liikkumaan. Kuusivuotiaan kädet on sidottu sairaalasängyn reunoihin, jotta hän ei unissaan repisi tippaletkua irti. Pakokauhun rinnalla syntyy myös toisenlainen tunne. Siinä sairaalasängyssä maatessaan lapsi näkeekin itsensä ulkopuolelta, pääosan esittäjänä tässä kummallisessa kohtauksessa.

”Se oli ensimmäinen vieraannutuksen kokemus, jonka muistan.”

Sama kuin kuusivuotiaana

Virpi Suutari puhuu näin: yhtä aikaa hyvin tunteikkaasti ja vähän akateemisesti, hakee samaan aikaan tarinoita ja tarkkoja termejä.”

”Katsoin itseäni, koko tapahtumaa ja niitä muita lapsia siinä huoneessa, kaikkea mitä minulle tehtiin, ulkopuolisen silmin. Kauhun ohella pidin sitä myös mielenkiintoisena ja erityisenä.”

Jotain tärkeää syttyi kuusivuotiaan päässä.

”Minulla on tunne, että olen ytimeltäni se sama ihminen, mitä olin jo kuuden vanhana. Tiesin kaiken tärkeän jo silloin. Nykyisin kuvauksissakin yritän usein kuvitella, millaisia kuvattavat ovat olleet lapsina. Se auttaa löytämään heistä oleellisen.”

Sairastelun takia Virpi joutui olemaan paljon poissa koulusta. Kaiken päälle perhe levitettiin varhaislapsuudessa yhdeksi lukukaudeksi evakkoon eri puolille Suomea äidin tuberkuloosiepäilyn takia. Virpi asui puoli vuotta Maikki-tädin luona Pihtiputaalla.

”Kun sillä tavalla revittiin irti omasta kontekstista, olin aina vähän ulkopuolinen. En ole koskaan tuntenut tarvetta kuulua mihinkään ryhmään. Nautin kyllä yhteistyöstä lahjakkaiden työkavereideni kanssa, mutta viihdyn myös itsekseni. Tässä työssä pitää sietää omaa päätään.”

Aviomies on siunaus

Tosin yksi yhteistyösuhde on Virpin elämässä kestänyt jo 21 vuotta. Aviomies, näyttelijä Martti Suosalo on nykyisin myös yhtiökumppani: aviopari perusti neljä vuotta sitten yhteisen elokuva- ja teatterituotantoyhtiön.

”Martin kohtaaminen on ollut minulle siunaus”, Virpi sanoo.

”Martti on saanut pessimismiin taipuvaisen vaimonsa uskomaan, että kaikki järjestyy lopulta. Olen lepattava persoona, yliherkkä erilaisille tunnelmille. Martti osaa maadoittaa.”

Elokuu 1994. Helsinkiläisyökerho Manalan baaritiskillä yö vaihtuu aamuksi, ja kesätoimittajien bileisiin sekoittuu muuta väkeä.

Virpi törmää baaritiskillä yksin seisoskelevaan tutulta näyttävään hahmoon, kolmekymppiseen Martti Suosaloon. Vastoin tapojaan Martti tarjoaa Virpille drinkin, Bloody Maryn. Muutaman juoman ja tunnin jälkeen hän huomaa istuvansa kommuunisänkynsä reunalla kuuntelemassa tauotta aamuun asti lennokkaita luennoivaa Virpiä.

”Olin niin rakastunut, että ei olisi voinut vähempää kiinnostaa jokin internet.”

Kesätyöpaikassaan Helsingin Sanomissa Virpi saa seuraavana päivänä tehtäväkseen kirjoittaa ajankohtaisen artikkelin otsikolla ”Mikä on internet”.

”Olin niin rakastunut, että ei olisi voinut vähempää kiinnostaa jokin internet. Graafikko piirsi siihen jotain nuolia, että miten tieto kulkee serveriltä toiselle. Olen kertonut lapsille, jotka ovat syntyneet tähän somemaailmaan, että silloin kun me tavattiin, ei edes tiedetty, mikä on internet.”

Virpi Suutarilla ja Martti Suosalolla on kolme lasta, vanhin on jo parikymppinen, keskimmäinen 16, nuorin kymmenen vanha.

”Kun lapset ovat nyt kasvaneet, aikaa vapautuu taas työlle”, Virpi sanoo.

Töitä, lisää töitä

Ja niin töitä on siinnyt. Puolituntinen Eleganssi sai juuri ensi-iltansa DocPointissa ja Tampereen lyhytelokuvafestivaaleilla. Toukokuussa se esitetään Oberhausenin lyhytelokuvafestivaalin kilpailusarjassa. Seuraavaksi työn alla on yhtä aikaa kolme elokuvaa: yksi suomalaisista pienyrittäjistä, yksi Alvar Aallosta,ja kolmas muistisairaasta naisesta.

”Joku voisi ajatella, että onko tuo jossain maniassa. Mutta en tunnusta!”

Kaikki tulevat dokumentit – kuten Virpi Suutarin koko tuotanto – ovat jollain tavalla henkilökohtaisia. Alvar Aaltoon syntyi suhde jo lapsena, kun Virpi vietti pitkiä iltapäiviä Aallon suunnittelemassa Rovaniemen kaupunginkirjastossa.

”Joku voisi ajatella, että onko tuo jossain maniassa. Mutta en tunnusta!”

”Se oli meidän nuorisotalo. Muistan elävästi, miltä ovien messinkikahvat tai nahkatuolit tuntuivat. Millaista oli kulkea viuhkamaiseen muotoon rakennetussa lainaussalissa. Kirjastossa tuli ylellinen, rikas olo, vaikka kotona oli vaatimatonta.”

Pienyrittäjän arki ja asema taas ovat avautuneet uudella tavalla oman yrityksen kautta. Virpi on huomannut nauttivansa jopa kirjanpidosta.

”Mehän ei todellakaan olla mikään kasvuyritys, kun meillä on vain tämä kahden henkilön pääoma. Meille yrittäjyys on tämän päivän sosialismia: Olemme ottaneet tuotantovälineet haltuun. Hankkineet taiteellista vapautta yrittäjyyden kautta.”

Virpi Suutaria viehättää tilintarkastajansa toteamus: ”Yrittäjyys on kaunein tapa ottaa vastuu omasta elämästä.”

Tarjokkaita yrittäjädokumentin aiheeksi ilmoittautui heti yli kaksisataa. Edessä oli taas vaikea valinta. Dokumentaristin kun täytyy kiintyä kohteisiinsa.

Ohjaajan suuri vastuu

”Olipa dokumentin henkilö itähelsinkiläisten lähiöiden joutilas nuori tai taloudelliseen eliittiin kuuluva, heihin pätevät samat säännöt.”

Tämä on aihe, josta Virpi Suutari puhuu varmalla äänellä. Entinen toimittaja on hylännyt puhtaan kriittisen katseen. Tilalla on luovan dokumentaristin lähestymistapa, jota kuvatessaan Suutari siteeraa amerikkalaisdokumentaristi Albert Mayslesiä: Elokuvan kohdetta on lähestyttävä with a kind heart.

”Tämä ei tietenkään tarkoita ihmisen esittämistä vain imartelevassa valossa, mutta ohjaajana on suostuttava näkemään itsensä päähenkilöissään. Katson heitä ulkopuolelta, mutta en koskaan yläpuolelta.”

"Ihmisen on kyettävä jatkamaan elämäänsä myös elokuvan jälkeen.”

Ohjaajan ja dokumentin kohteen läheiselle suhteelle on myös käytännön syy. Usein yhdessä vietetään intensiivisesti jopa vuosia.

”Samalla tavalla kirjailijan päähenkilöistä tulee niin läheisiä, että he melskaavat päässä ja sydämessä lakkaamatta. Sillä erotuksella, että dokumentin päähenkilöt ovat oikeita ihmisiä. Tästä seuraa myös vastuu: ihmisen on kyettävä jatkamaan elämäänsä myös elokuvan jälkeen.”

Luottamus rakentuu rehellisellä puheella – ja joskus vaikka tiskaten.

”Tätäkin olen oppinut Martilta. Hänellä on luonnostaan palvelijan asenne. Olen siivonnut päähenkilöideni koteja, laittanut heille ruokaa ja ollut hautaamassa Kossu-nimistä rottweileria itähelsinkiläiseen metsään miesporukan kanssa. Yhteisten kokemusten jälkeen on ihan eri lähtökohta puhua oleellisista.”

Totta ja tulkintaa

Auf Wiedersehen Finnland -elokuvaan Virpi etsi henkilöitä pari vuotta. Saksalaisten sotilaiden matkaan lähteneitä suomalaisnaisia ei ollut helppo löytää, eivätkä löytyneet millään meinanneet suostua kuvattavaksi. Kärsivällisesti dokumentaristi kahvitteli ja maanitteli.

”Taas kerran matkustin Rovaniemelle Kaisun luokse, joka oli kategorisesti kieltäytynyt jo useita kertoja. Sillä kertaa minulla oli mukanani tuolloin kolmivuotias Aino-tyttäreni ja eteisessä lähtiessämme Kaisu sanoikin Ainolle: ’Kai minun on suostuttava elokuvaan, muuten Ainon äiti on koko ajan niin pahalla päällä!’”

”Lopulta tarinansa jakaneet naiset tunsivat suurta helpotusta avautumisestaan. Kaisu kuoli pian ensi-illan jälkeen. Lyhyt mutta intensiivinen ystävyytemme merkitsi minulle paljon. Jos minulla on nykyään vaikeita hetkiä työssäni, saatan yhä jutella Kaisulle mielessäni ja pyytää häneltä apua.”

Dokumentaristi ottaa muiden elämät oman tarinankerrontansa välineiksi. Joskus lopputulos vaikuttaa melkein fiktiolta, ennalta kirjoitetulta.

”Dokumenttielokuva on todellisuuden luovaa tulkintaa, mutta elokuvan ydinväitteen pitää olla totta.”

Sattuma on parasta

Nuorena Virpi innoittui fiktioelokuvaohjaaja Roy Anderssonin verkkaisesta asetelmallisuudesta. Niinpä Virpi Suutarinkin elokuvissa henkilöt saattavat seistä minuuttikaupalla hiljaa keskellä kuvaa, taivaanrantaan tuijottaen. Mutta tosiaan: rakennetuissa hetkissä on jotain runollista.

Kun Eedenistä pohjoiseen -dokumentin uusperhe seisoo iltahämärässä puutarhassaan, on koko kuva ohjaajan tarkkaan rakentama – kunnes perheen tytär väsyy poseeraamiseen ja nukahtaa isänsä villapaidan sisään.

”Hienointa tässä työssä on juuri sattuma. Se pieni ihme, joka puhaltaa elokuvaan elämän.”

”Hienointa tässä työssä on juuri sattuma. Se pieni ihme, joka puhaltaa elokuvaan elämän. Alfred Hitchcock on sanonut, että fiktiossa ohjaaja on jumala, dokumenttielokuvassa jumala on ohjaaja.”

Filmille tarttuneet sattumat panee järjestykseen kuitenkin ohjaaja. Hilton!-elokuvassa lapsi tenttaa alkoholisoituneelta isältään, miksi tämän parvekkeelta löytyy oksennusta ja jääkaapissa on pelkkiä oluttölkkejä. Rujo kohtaus päättyy herkkään kuvaan lapsesta isän kainalossa.

”Mielikuva, että kunhan vaan panee kameran pyörimään, siihen tallentuu automaattisesti jotain totuudesta, on harhaa.”

Utelias perheenäiti

Kirkas talviaurinko on hitaasti kiertänyt mansardikattoisen talon, ja säteet osuvat sisään nyt eri ikkunoista kuin keskustelua aloittaessamme. Keittiö aukeaa valoisaan olohuoneeseen, jossa ikkunattomiin nurkkiin on nostettu koko seinän korkuiset peilit, jotta taloa ympäröivä puutarha näkyisi sisään paremmin.

Omaa tarinaansa kerratessaan Virpi Suutari katsoo vuorotellen ulos eri ikkunoista vähän silmiään siristäen, kuin muistiinsa tarkentaen.

Millaiseksi hän nyt näkee itsensä tämän oman näyttämönsä keskellä?

”Väsyneeksi keski-ikäiseksi perheenäidiksi. Väsyneeksi mutta yhä uteliaaksi perheenäidiksi.”

”Introvertit ovat usein kameran edessä toimivampia kuin liian sujuvat ihmiset.”

Kokenut dokumentaristi taitaa tietää, ettei kuvaus ole ihan tyhjentävä. Se on kuitenkin hyvin suutarimainen, haikean humoristinen.

”Kömpelyys, haavoittuvuus ja ei-tietoinen läsnäolo koskettavat minua . Siksi introvertit ovat usein kameran edessä toimivampia kuin liian sujuvat ihmiset. Useimmat meistä haluavat esittää rationaalista, vaikka meissä on paljon irrationaalia, tunteellista ja häilyvää.”

”Pienten inhimillisten murtumien taltioiminen tuntuu merkitykselliseltä ja lohdulliselta.”

Tavallisuuden kuvaaja

Ehkä koko ajan merkityksellisemmältä. Tiukan yhteiskunnallisia elokuvia tehnyt ohjaaja on kääntynyt ”ikuisempien aiheiden käsittelyyn”, kuten hän itse sanoo.

”Vaikka yhteiskunnassa tapahtuu nyt hurjia muutoksia, jätän ajankohtaiset aiheet nuoremmille tekijöille. Omissa elokuvissani uskon tavallisuuden kuvaamiseen, mutta tavattomalla ja yllättävällä tavalla.”

”Rakas tyyliesikuvani on edesmennyt Gösta Sundqvist.”

Kääntäessään katseensa ikkunasta keskustelukumppaniin Virpi herkästi hymyilee.

”Rakas tyyliesikuvani on edesmennyt Gösta Sundqvist. Hän osasi tehdä Leevi & the Leavingsille lauluja, joissa banaali ja pyhä limittyvät saumattomasti toisiinsa. Jos kerran laulaa vaikkapa panemisesta, se pitää tehdä viehättävästi ja viattomasti – vain siten syntyy runoutta.”

Ja ilman runoutta, muistakaamme, ei tavoita totuutta.

”Ilman leikkiä ja iloa asioista tulee tympeitä ja tunkkaisia.”

 

Kuka?

Virpi Suutari, 48, taiteilijaprofessori, Euroopan elokuva-akatemian jäsen.

Syntyi Kajaanissa, opiskeli Tampereen yliopistossa tiedotusoppia, valmistui lopulta Taideteollisesta korkeakoulusta taiteen maisteriksi. Palkittu Jussi-palkinnolla elokuvistaan Edenistä pohjoiseen (2014) ja Joutilaat (2001, yhdessä Susanna Helken kanssa).

Naimisissa näyttelijä Martti Suosalon kanssa. Kolme lasta.

 

 

 

”Suhtaudun vaateketjuihin samoin kuin supermarketteihin. Jos on mahdollisuus valita, suosin mieluummin pieniä brändejä.” Housut Lemaire. Paita H&M. Sandaalit Samuji.
”Suhtaudun vaateketjuihin samoin kuin supermarketteihin. Jos on mahdollisuus valita, suosin mieluummin pieniä brändejä.” Housut Lemaire. Paita H&M. Sandaalit Samuji.

Yrittäjä Sara Karlsson viettää kesät ilmavissa vaatteissa Italian maaseudulla. Tyylissään hän satsaa silittämiseen ja sydämelliseen käytökseen.

Sara Karlsson on työskennellyt koko työelämänsä ajan muodin, designin, estetiikan ja luovuuden parissa. Siksi hän tietää, että vaate, joka tuntuu päällä helpolta ja ylelliseltä, on aina pitkän suunnittelu- ja tuotantoprosessin tulos.

”Loppuun asti mietityt ideat ovat yksinkertaisia niin designissa kuin elämässäkin. Jos jokin idea on monimutkainen tai tilanne tuntuu sekavalta, se on vielä kesken ja sen täytyy saada vielä kehittyä. Elämää ei voi hoputtaa.”

Sara innostuu luovasta ajattelusta, hyvästä suunnittelusta, hyvistä raaka-aineista ja taidokkaasta käsityöstä. Muodissa Saraa kiehtovat erityisesti pienet ja omaääniset brändi, kuten Deitas, The Row, Lemaire, Samuji, Ryan Roche ja Juslin Maunula. Hän ompelee vaatteita myös itse.

”Siinä oivaltaa, miten monta vaihetta laadukkaan vaatteen valmistamisessa on.”

Sara on aina pukeutunut vähäeleisesti, meikannut vähän ja tuntenut olonsa kotoisaksi epämuodollisissa tilanteissa, vaatteissa ja ympäristöissä.

”Lapsuudenkodissani kaikki oli konstailematonta mutta samaan aikaan rakkaudella laitettua ja jotenkin raikasta. Vietimme kesät saaristossa, söimme itse kalastettua kalaa joka päivä, poimimme metsämansikoita ja uimme meressä, joka ei oikeastaan koskaan ollut kovin lämmin.”

”Japanissa lääkäri voi määrätä potilaalleen lääkkeeksi metsässä oleskelua. Minusta se on innostava ajatus.”

Nykyään Sara viettää kesät maalla Italiassa.

”Teen töitä ulkona, syön ulkona, luen ulkona, torkun ulkona. Ulkoilmassa kaikki on parempaa. Uskon että ihmiselle tekee hyvää etsiä ympäriltään kauneutta: katsella kukkia, taidetta, kauniita maisemia, pilvenhattaroita. Olla lähempänä kaikkea sitä, mistä elämä syntyy. Viljellä jotain syötävää itse, vaikka vain salaattia ja yrttejä parvekelaatikoissa. Japanissa lääkäri voi määrätä potilaalleen lääkkeeksi metsässä oleskelua. Minusta se on innostava ajatus.”

Saran kesätyyli on mutkaton: asut ovat usein bikineitä ja uimapukuja, joiden ylle on heitetty jotain väljää ja viileää. Illalliselle hän pukeutuu kuitenkin aina rauhassa ja ajatuksella.

”Se antaa päiville ryhtiä ja juhlistaa yhdessä syömistä. Vaatteiden merkitystä maailmassa on helppo vähätellä, mutta minun mielestäni pukeutuminen on yksi niistä arkisista rutiineista, jotka ankkuroivat päivän.”

Saran mielestä tyyliä on vaikea erottaa ympäristöstä ja käytöstavoista.

”Tyyli on sanoissa, jotka päästämme suustamme, lahjoissa, joita annamme muille, tavassamme asetella hedelmät kulhoon ja kattaa – tai olla kattamatta – pöytä ateriaa varten. Sillä, viitsimmekö pitää huolta itsestämme ulkoisesti, on valtavan suuri vaikutus siihen, miten kannamme itsemme ja kohtaamme toiset ihmiset.”

Kuvaile tyyliäsi.

Vähäeleinen, konstailematon, inspiroitunut. Sensuellit kaapuvaatteet ovat erikoisalaani. Ylläni voi nähdä usein valkoisen eri sävyjä, vajaamittaisia housuja, laadukkaita neuleita ja villakangastakkeja, väljiä silkistä valmistettuja housuja, kimonoita ja mekkoja. Rakastan hyvin tehtyjä kenkiä ja vaatteita, jotka saavat käyttäjänsä rentoutumaan ja loistamaan. Ostan harvoin uutta, ja käytän samaa asua usein.

Millainen on luottoasusi?

Miellyn helposti erilaisiin univormuihin, joita saatan käyttää vuoden tai pari, ihan jatkuvasti. Musta ohut pooloneule yhdistettynä Stella McCartneyn valkoisiin vajaamittaisiin farkkuihin ja Célinen tennareihin on esimerkki tällaisesta. Kesällä käytän Samujin mekkoja ja silkkihousuja ja Stella McCartneyn silkkihaalareita.

Ketkä ovat vaikuttaneet tyyliisi?

Luonto, taide, kirjat, elokuvat, musiikki. Perheeni, ystäväni ja kaikki ihanat ihmiset, joiden kanssa saan työskennellä ja viettää aikaa. Ajan ilmiöt ja oman minän kirkastuminen vaikuttavat nekin olemiseen ja pukeutumiseen. Uskon, että mitä paremmin oppii hyväksymään itsensä sellaisena kuin on, sitä kauniimmalta sekä oma naama että muut ihmiset ja maailma alkavat näyttää. Silloin ei tarvitse tyylin tai meikin avulla yrittää olla jotain enemmän kuin on.

Tärkein tyylioivalluksesi?

15-vuotiaana tärkein asia maailmassa saattoi hetkellisesti olla jonkun tietyn kenkäparin hankkiminen, mutta tätä nykyä pidän isoimpana tyylisaavutuksena mielenrauhaa. Mietin palaveriin mennessäni ja sähköpostia lähettäessäni, mitä annan muille ihmisille. Aina kun mahdollista, tahtoisin sen olevan mieluummin näkemystä ja kirkkaita ideoita kuin sameaa vatvomista tai oman egon pönkitystä.

Mikä on rakkain vaatteesi?

Jokainen on sitä jollain hetkellä. Rakastan parasta mahdollista laatua kaikessa. Laatu tarkoittaa minulle taiturimaista suunnittelua, käsityötä ja hyviä raaka-aineita, mutta myös luovuutta, vapautta, aikaa ja hauskuutta. Siksi pidän erityisesti sympaattisista ja mukavista vaatteista, joita on tuotettu hyvässä ilmapiirissä maltilliseen tahtiin maltillinen määrä. Uskon, että vaatteiden kauneus ja viehätys on seurausta tästä.

Paras tyylivinkkisi?

Hyvä tyyli ei vaadi jatkuvia hankintoja. Hyvien yöunien, kynsiharjan, silitysraudan, teippirullan ja sydämellisen käytöksen avulla pääsee pitkälle. Silitän jopa valkoisen t-paidan. Pieni vaiva, suuri merkitys.

Mistä asusteesta et luovu?

Rimowan alumiinisista matkalaukuista. Ne ovat ikitavaraa. Jos niihin tulee lommo, niitä voi oikoa vasaralla.

Minne matkustat mieluiten?

Tutuista paikoista Italiaan, Kaliforniaan ja Japaniin. Seuraava uusi kohde voisi olla Uusi-Seelanti, Kuuba tai jokin Afrikan maa.

Mitkä ovat rakkaimmat muistosi matkoiltasi?

Kesät Italiassa. Aurinko! Sää on hyvä, samoin ruoka. Luontoon ja mutkattomaan tunnelmaan ei kyllästy ikinä: sirkkojen siritykseen ja tulikärpäsiin illalla, tai siihen miltä jasmiini tuoksuu, turkoosiin mereen, italialaiseen kiireettömään elämänrytmiin, siihen että ateriat voi syödä ulkona, että pääruoan ja jälkiruoan välissä syödään vihreää salaattia, että koiran voi ottaa mukaan kaikkialle ja tuntemattomat ihmiset puhuvat sille kauniisti.

Mistä design-klassikosta haaveilet?

En mistään. Tarkoituksenmukainen suunnittelu on minusta kiehtovinta. Haaveilen kauniista ja käytännöllisistä hyttysverkoista ikkunoihin ja suihkulähteestä puutarhaan.

Mitä sisustaminen merkitsee sinulle?

Tila vaikuttaa hurjan paljon siihen, miten me ihmiset käyttäydymme, viihdymme ja voimme. Kirjoitan kirjaa kodin ja kodikkuuden vaikutuksesta hyvään elämään. Se ilmestyy tammikuussa. Olen kiinnostunut paikoista, joissa ihmiset rentoutuvat ja uskaltavat olla itsensä kokoisia. G

Kuka?

Sara Karlsson, 34, on yrittäjä, joka kirjoittaa kirjaa, päivittää Minutes-sivustoaan ja tekee tekstejä ja kuvia suomalaisille brändeille. Asuu miehen, tytärpuolen ja koiran kanssa Ullanlinnassa Helsingissä.

Lempimatkakohde: ”Italia, Kalifornia ja Japani. Meillä on Keski-Italiassa talo, jossa vietämme kesät.”

Lempiruoka ja juoma: ”Simppeli kotiruoka. Hyvä vihreä salaatti on bravuurini, vesi ja viini ovat lempi-juomiani. Juomme viiniä päivittäin mutta vähän kerrallaan. Rakastan arkiviinejä. ”

Saara Kankaanrinta on kokoustanut Vladimir Putinin kanssa ja perustanut kaksi yritystä, jotka ovat herättäneet maailmanluokan vaikuttajienkin kiinnostuksen. Hänelle on tärkeää käyttää varallisuuttaan ja vaikutusvaltaansa oikeiden asioiden, erityisesti luonnonsuojelun, puolesta.

Sileät kallioluodot ja merenpinnasta heijastuva taivas. Suolan tuoksu, merilintujen huudot ja rantaan hyökyvät aallot. Ne ovat asioita, jotka saavat Saara Kankaanrinnan, 40, sydämen lyömään nopeammin. Itämeri odottaa häntä ikkunan takana, kun Saara herää aamuisin vanhassa hirsitalossaan Hangossa. Se velloo veneen alla, kun hän käy kokemassa verkkoja tai lähtee purjehtimaan kolmen lapsensa ja miehensä kanssa.

”Meri liikuttaa minua syvästi sieluun saakka”, Joensuusta kotoisin oleva Saara sanoo.

”Se edustaa vapautta ja luonnon voimaa. Kotirannassamme on hienot myrskyt. Tukka lähtee, kun tuulee 20 metriä sekunnissa ja seisoo tuolla kallioilla. Silloin ymmärtää hyvin ihmisen pienuuden.”

Itämeren aaltojen äärellä Saara tunsi tulleensa kotiin. Se tapahtui ylioppilaskirjoitusten jälkeen, jolloin hän muutti sisämaasta töihin Helsinkiin. Rakkaus mereen yhdisti myös Saaran ja hänen miehensä, Cargotecin suuromistajan Ilkka Herlinin. Yhdessä kollegansa kanssa Saara ja Ilkka ovat perustaneet Baltic Sea Action Groupin, joka pelastaa Itämerta rehevöitymiseltä yritysten, päättäjien, maanviljelijöiden ja tutkijoiden kanssa. Lisäksi pariskunnalla on bioenergiayritys Qvidja Kraft, joka tuottaa ratkaisuja uusiutuvan energian varastointiin sekä ekologinen yritys Soilfood, joka auttaa maanviljelijöitä vähentämään ravinne- ja hiilihävikkiä.

”Kun tavoite tuntuu liian korkealta, se on todennäköisesti oikein asetettu.”

”Ajattelen, että maailman radikaali muuttaminen on mahdollista. Mottoni on, että kun tavoite tuntuu liian korkealta, se on todennäköisesti oikein asetettu”, Saara sanoo kotitalonsa verannalla.

Siinä, meren kuohuja katsellen, Baltic Sea Action Group -säätiön hallituksen puheenjohtaja tekee läppärillään usein etätöitä: lukee tuoreinta ilmastotutkimusta, pitää Skype-palavereja, valmistelee esityksiä ja järjestää tapaamisia poliitikkojen, eri alojen vaikuttajien sekä tutkijoiden kanssa. Perheen koirat, chesapeakelahdennoutaja Reina ja karjalankarhukoira Kapu pötköttelevät Saaran jaloissa.

”Kapu on Ilkan metsästyskoira, ja ihmiset luulevat aina, että se on uros. Ihan kuin kapteeni ei voisi olla myös nainen”, hän nauraa.

 

Merenrantatontti löytyi netistä viitisen vuotta sitten. Vaikka Saaran työmatkat Helsinkiin ja Paraisille pitenivät reilusti, perhe muutti Helsingistä luonnon rauhaan. Kotitalo on 20-luvulla rakennettu pappila, joka siirrettiin Nivalasta ja perinnekorjattiin kauttaaltaan.

”On suurta ylellisyyttä asua hirsitalossa luonnon keskellä. Ilmaston kannalta edestakaisin suhaaminen olisi tosin sietämätöntä, ellei autoni kulkisi biokaasulla”, Saara sanoo. Sitä hän saa Paraisilla sijaitsevan perheen maatilan biokaasulaitoksesta.

Saara yrittää elää mahdollisimman ekologisesti. Hän kokkaa kasvisruokaa tai Ilkan metsästämää riistaa ja jättää tehotuotetun lihan kauppaan. Perhe viettää kesät suurimmaksi osaksi Suomen saaristossa. Tavaran sijaan he haalivat elämyksiä luonnosta.

”Kotonamme on mahdollisimman vähän tavaraa. Jos murtovaras tulee, muuta varastettavaa ei löydy kuin talomme kalliit hirret”, Saara sanoo ja nauraa.

”En ymmärrä, mikseivät ilmastonmuutoksen vaikutukset ja luonnon massatuho ole joka päivä pääuutisten aiheena.”

Ilmastonmuutoksen torjumisesta on tullut viime vuosina Saaralle tärkeä tavoite Itämeren suojelemisen rinnalle. Viime lokakuussa Saara käynnisti Baltic Sea Action Groupissa Ilmatieteen laitoksen ja Sitran kanssa Carbon Action -pilottiprojektin. Siinä tutkitaan, miten hiilen varastoitumista ilmakehästä peltomaahan voidaan nopeuttaa suomalaisilla maatiloilla. Hanke on herättänyt kiinnostusta ympäri maailmaa. Mukana sen verkostossa on huippututkijoita nobelisti Rattan Lalista lähtien sekä kymmeniä suomalaisia maatiloja.

”Meidän on pakko yrittää tehdä kaikkemme. En ymmärrä, mikseivät ilmastonmuutoksen vaikutukset ja luonnon massatuho ole joka päivä pääuutisten aiheena”, Saara sanoo ja huomauttaa, että vuoden 1970 jälkeen maailman selkärankaisista yli puolet on kadonnut ihmisen toiminnan seurauksena, ja hyönteisistä jo 80 prosenttia.

 

Pelottavat uutiset saavat Saaran toimimaan entistä tarmokkaammin – ja unelmoimaan paremmasta maailmasta

"Se on tapani selvitä tuhoavan meiningin keskellä. Usein unelmat muuttuvat projekteiksi, ja tekemällä maailma muuttuu.”

Saara on halunnut vaikuttaa nuoresta saakka: aluksi luokkansa puheenjohtajana, sitten ainejärjestöaktiivina Turun yliopistossa, jossa hän opiskeli poliittista historiaa ja valtio-oppia.

”En oikein osaa olla sivussa vaikka yrittäisinkin”, Saara sanoo ja virnistää.

Toimeliaisuus on peritty kotoa joensuulaisesta yrittäjäperheestä. Vanhemmat pyörittivät satavuotiasta sukuyritystä, johon kuuluivat tavaratalo ja myöhemmin karkkikauppa sekä lahjatavarakauppa. Yritys teki konkurssin 1990-luvun lamassa, ja perheen talousvaikeuksien takia Saara teki jo lukioikäisenä kahta työtä, R-kioskilla ja baarissa.

”Meillä selvittiin onneksi ilman itsemurhia, mutta kaikille ei käynyt yhtä hyvin”, Saara muistelee. Vaikka lamavuodet olivat raskaita, ne antoivat kuitenkin Saaralle myös tärkeän oppitunnin elämästä.

”Opin, että hirvittävän vaikeistakin paikoista voi selvitä.”

Koulussa Saara oli kympin oppilas. Hän rakasti uusien asioiden opettelua ja addiktoitui tietoon. Ympäristökysymyksiin hän heräsi toden teolla parikymppisenä luettuaan biologi Rachel Carsonin vuonna 1962 kirjoittaman klassikkoteoksen Äänetön kevät, joka esitteli kemiallisten hyönteismyrkkyjen aiheuttamia tuhoja.

”Opin, että hirvittävän vaikeistakin paikoista voi selvitä.”

Valmistuttuaan Saara meni töihin John Nurmisen säätiöön, jossa hänen vastuullaan olivat Pietarin jätevesien puhdistushankkeen media- ja yhteiskuntasuhteet. 19 vuotta Saaraa vanhempi Ilkka oli mukana samassa projektissa.

”Hänen kapasiteettinsa käsitellä tietoa ja nähdä olennainen tekivät minuun vaikutuksen. Ile on poikkeusyksilö.”

 

Kun Saara ja Ilkka olivat työskennelleet yhdessä kolme vuotta, he päättivät perustaa kollegansa Anna Kotsalo-Mustosen kanssa Baltic Sea Action Groupin. Tiivis yhteistyö ja hengenheimolaisuus johtivat rakastumiseen, ja toukokuussa 2009 pariskunta meni naimisiin Gullkronan saaressa Nauvossa. ”Kolme ystäväämme soitti selloilla Myrskyluodon Maijaa katoksen alla tihkusateessa. Se oli elämämme onnellisin päivä. Kun löytää ihmisen, joka on kohinattomasti samalla taajuudella, maailma järkkyy.”

Jo vuosia pariskunta on tehnyt töitä yhdessä ekologisesti kestävämmän maailman puolesta, ja se on Saaran mukaan ”ihan parasta”.

”Kun tekee intohimotyötä, kumppani voi jäädä kakkoseksi, koska työ on niin iso osa persoonaa ja elämää. Me voimme onneksi jakaa intohimomme. Molemmilla on myös historiantutkijan pohjakoulutus, ja näemme maailman samalla tavalla.”

Saara tietää, että osa ihmisistä näkee hänet vain Suomen rikkaimpiin kuuluvan miljardöörimiehen puolisona. Se ei häntä hätkäytä.

”Ajattelen, että työni jälki puhuu puolestaan. Murehdin mieluummin oikeita asioita, vaikka minulla onkin herkkä vaisto siinä, kenelle rahalla ja asemalla on merkitystä.”

”Kun tekee intohimotyötä, kumppani voi jäädä kakkoseksi.”

Saara myöntää, että pariskunnan hyvä taloudellinen tilanne tekee mahdolliseksi edetä vauhdikkaasti luonnonsuojeluasioissa. He omistavat esimerkiksi kaksi maatilaa, jossa harjoitetaan hiiltä sitovaa, Itämeri-ystävällistä ja ravinteita kierrättävää ruoantuotantoa: luomutilan Tenholassa ja Suomen vanhimman kartanon Qvidjan Paraisilla. Qvidjassa on viljelty maata jo tuhat vuotta, siellä on 800 hehtaaria maata ja 30 suojeltua rakennusta – muun muassa keskiaikainen harmaakivilinna, joita pariskunta kunnostuttaa hiljalleen. Lampaat, highlander-karja ja hevoset elävät vapaina pihatossa ja rotaatiolaidunnuksessa.

”Siellä on käynnissä Suomen suurin orgaanisten aineiden ruutukoe, jossa pyrimme ymmärtämään typen, fosforin ja hiilen dynamiikkaa sekä sienijuurten, maaperämikrobien ja kasvien yhteistyötä”, Saara kertoo.

 

Ensimmäiset kirjalliset maininnat Qvidjan tilasta ovat 1400-luvun alkupuolelta. Silloin saksalaissyntyinen kauppias Peter van der Linden myi sen Turun piispalle Maunu Olavinpoika Tavastille. Kauppahinta oli 400 markkaa ja puoli pakkaa arvokangasta. Myöhemminkin tilaa ovat isännöineet Suomen silmäätekevät.

Kun Qvidjassa eli 1800-luvulla kapteenin leski Hedvig Maria Prytz, vieraina kävi jatkuvasti Suomen johtavia taiteilijoita. Ilmeisesti itseään huvittaakseen Prytz punnitsi jokaisen vieraansa viljavaa’alla, ja merkkasi painon vaakakirjaan. Saara on lukenut kirjasta, että esimerkiksi Johan Ludvig Runeberg painoi vuonna 1827 kahdeksan lispuntaa ja viisi naulaa eli runsaat 70 kiloa.

Myös Saara nauttii työnsä vastapainoksi juhlien järjestämisestä. ”Kun alkaa kiristää, järjestän illanvieton ystävien kanssa. Ei arjen rallista selviä muuten täyspäisenä. Lasten juhlille kutsumme aina kaikki päiväkodin ja koulun lapset perheineen.”

Pariskunnalla on myös tapana kutsua villillä kortilla pikkujouluihinsa viisi ihmistä, jotka he haluaisivat tavata. Idea lähti leikistä ”kenen kanssa haluaisit illalliselle, jos saisit kutsua kenet tahansa”.

”Viimeksi kutsuin valokuvaaja Meeri Koutaniemen.”

Pääasiassa vapaa-aika kuluu kuitenkin lasten ja koirien kanssa. Pariskunta haluaa pitää lasten päiväkotipäivät lyhyinä ja kuskaa heitä liikuntaharrastuksiin – ja sinne kalaverkoille. ”Heillä on rajattomasti verkkoaikaa”, Saara vitsailee.

Pariskunnalla on tapana kutsua villillä kortilla pikkujouluihinsa viisi ihmistä, jotka he haluaisivat tavata.

Pariskunnan lapsetkin tietävät, että vanhemmat tekevät töitä luonnonsuojelun parissa. Se selvisi, kun Saara kysyi asiasta yhdeltä lapsistaan.

”Teillä on niitä kakkapalavereja”, Saara matkii vastausta ja nauraa.

Lapset leikkivät milloin hallituksen kokouksia, milloin tutkijoita. ”Vähän aikaa sitten he hakivat aurinkolasit päässään takasta tuhkaa pulloon, silppusivat mukaan paperia kuiduksi ja lisäsivät vielä potasta pissaa, ja leikkivät sitten vievänsä sörsselin tuotekehitykseen lannoitelaboratorioon.”

 

Työmäärä ei hirvitä. ”Saan voimaa siitä, että pystyn tekemään merkityksellistä työtä mahdollisimman isosti”, Saara sanoo.

Tittelit tai korkean tason tapaamiset eivät häntä hetkauta.

”Soitan vaikka paaville, jos se auttaa. Olen karjalainen enkä ole koskaan pelännyt auktoriteetteja.”

Sillä asenteella hän pääsi ainoana pohjoismaisena kansainvälisen hiilensidontaverkoston jäseneksi sen jälkeen, kun oli kirjoittanut alan huipuille Yhdysvaltoihin ja Australiaan. Ja kun Baltic Sea Action Group järjesti vuonna 2010 valtion kanssa Itämeren alueen päämiesten huippukokouksen, Saara kohtasi tilaisuuteen saapuneen Venäjän presidentin Vladimir Putinin.

”Oli koomista ajatella, että tuossa se maailman seuratuin mies menee. Mutta Venäjällä harva hanke edistyy, jos Putin ei ole mukana.”

Ainoastaan kerran Saara on hieman häkeltynyt uudesta tuttavuudesta. Vuosi sitten hän oli Massachusettsissa hiilensidontaseminaarissa, kun eräs amerikkalainen ekologi ystävineen halusi esitellä vetämäänsä globaalia maa-alueiden kunnostushanketta. Tapaamisessa selvisi, että miehen ystävä olikin Amerikan merkittävimpään pankki- ja teollisuussukuun kuuluvan David Rockefellerin tytär Newa Goodwin.

”Silloin ajattelin, että tinkimätön työ kantaa hedelmää, kun nämä kaksi vaikuttajaa ajavat tunteja luokseni tavatakseen. Newa oli vaatimaton ja ihana 70-vuotias nainen, joka tekee tärkeää ympäristötyötä. Ja nyt Qvidja on samassa hankkeessa kuin Rockefellerien suvun maatilakin.”

”Soitan vaikka paaville, jos se auttaa.”

”Mahdollisuus vaikuttaa maailmaan on suuri etuoikeus”, Saara sanoo. ”Se pitää käyttää järkevästi ja vastuullisesti.”

Virheitä hän ei pelkää. ”Niistä oppii vaikka välillä nolottaakin.”

Kamalinta Saaran mielestä olisi, jos hän kuulisi olevansa hankala tyyppi. ”Tiukassakaan paikassa ei saa päästää suustaan ihan mitä tahansa, vaikka miten kirvelisi. Tosin ystävät ja perhe tietävät, että maltti ei ole suurin vahvuuteni. Hidastelu hermostuttaa.”

Malttia kuitenkin löytyy silloin, kun sitä todella tarvitaan – kuten silloin, kun vene uhkaa upota. Vuosia sitten Saara ja Ilkka olivat soutamassa verkkoja pilkkopimeällä, kun Saara huomasi, että jalat kastuivat. Käsikopelolla hän tunsi, että tappi on hukassa ja etsi sen paikoilleen.

”En kuulemma keskeyttänyt edes juttua, jota olin kertomassa. Se taitaa kuitenkin kertoa eniten siitä, miten paljon hölötän. Minusta ei saa hillittyä ja seesteistä tekemälläkään.” G

Kuka?

Saara Kankaanrinta, 40, Baltic Sea Action Groupin hallituksen puheenjohtaja ja perustaja. Soilfood Oy:n ja Qvidja Kraft Ab:n perustaja ja hallituksen jäsen.

Asuu miehensä Ilkka Herlinin ja heidän 4-,6- ja 7-vuotiaiden lastensa kanssa Hangossa.

Harrastaa runojen, sarjakuvien, dekkarien ja proosan lukemista, saaristoa ja jazztanssia alkeisryhmässä. Viihtyy taidemuseoissa.