Dokumenttiohjaaja Virpi Suutari heräsi jo lapsena näkemään maailman ulkopuolisen silmin. ”Tässä työssä pitää sietää omaa päätään”, hän sanoo.

 

Onpa kaunis kuva.

Kapean, lumikinosten entisestään kaventaman kujan keskivaiheilla pienen pihan perällä kohoaa komea mansardikattoinen puutalo. Ikkunat antavat joka ilmansuuntaan, ovelle nousevat kapeat portaat. Ja portaiden päässä seisoo päähenkilömme, dokumentaristi Virpi Suutari, 48.

Tämä on hänen oma tekniikkansa. Dokumenttielokuvissaan Virpi Suutari suosii laajaa kuvaa. Hän haluaa heittää päähenkilönsä keskelle oman elämänsä näyttämöä.

”En oikein usko siihen, että herutetaan katsojilta tunteita lähikuvassa itkevällä ihmisellä. Laaja kuva on koskettavampi”, hän sanoo.

”Laaja kuva antaa enemmän tietoa myös niistä vammoista, joita elämä on meihin kovertanut. Työnteosta vinoon kasvanut ranka tai yläselkään pahkaksi kovettunut suru ovat fyysisiä merkkejä, jotka kertovat suurempaa tarinaa. Ihmisen tragikoominen eksistenssi näkyy laajassa maisemassa kirkkaammin.”

Huumoria ja kauneutta

Juuri sellaisina Suutari elokuviensa henkilöt näkee. Oli kyseessä sitten Joutilaat-elokuvan elämässään haahuilevat kainuulaisnuoret tai tuoreen Eleganssi-dokumentin huippuyritysjohtajat metsästysretkellään, kamera vangitsee kohteista jotakin hellyttävää.

Hänen dokumenttinsa ovat käsitelleet esimerkiksi syrjäytyneitä nuoria, arjen syntejä ja ihmissuhderikoksia, saksalaissotilaiden ja suomalaisnaisten vaiettuja suhteita sekä puutarhanhoitoa.

”Näen itseni ja lajitoverini ennen kaikkea koomisina olentoina. Komiikka on elokuvissani kuitenkin hyväntahtoista, ei koskaan ilkeää.”

Täytyy kyllä lisätä, että komiikan lisäksi Virpi Suutari etsii kauneutta. Hänen dokumenttinsa ovat käsitelleet esimerkiksi syrjäytyneitä nuoria (Hilton!), arjen syntejä ja ihmissuhderikoksia (Synti), saksalaissotilaiden ja suomalaisnaisten vaiettuja suhteita (Auf Wiedersehen Finnland) sekä puutarhanhoitoa (Edenistä pohjoiseen), ja aina traagisiinkin tarinoihin on löytynyt herkkyyttä, ymmärrystä ja hymyä.

Riisutaan päällysvaatteet ja kengät eteiseen ja istutaan pitkän keittiönpöydän ääreen kerimään hänen omaa tarinaansa. On olemassa tarkka hetki, jolloin dokumentaristin katse heräsi.

Ulkopuolisena

Huhtikuu vuonna 1973. Virpi, rovaniemeläisen perhepäivähoitajan ja opettaja-kuvataiteilijan tytär, on jälleen kiidätetty sairaalaan vaikean astmakohtauksen vuoksi.

Samassa huoneessa makaa kolme lapsipotilasta. Virpi näkee silmiä raottaessaan, miten toinen huonetovereista hiipii nappaamaan hänen vaaleanpunaiseen tinapaperiin kääritystä suklaamunastaan. Sairaalan ulkopuolella vietetään pääsiäistä – ja tässä sairaalahuoneessa Virpin kuusivuotissyntymäpäivää.

Yöllä herätessään Virpi ei pysty liikkumaan. Kuusivuotiaan kädet on sidottu sairaalasängyn reunoihin, jotta hän ei unissaan repisi tippaletkua irti. Pakokauhun rinnalla syntyy myös toisenlainen tunne. Siinä sairaalasängyssä maatessaan lapsi näkeekin itsensä ulkopuolelta, pääosan esittäjänä tässä kummallisessa kohtauksessa.

”Se oli ensimmäinen vieraannutuksen kokemus, jonka muistan.”

Sama kuin kuusivuotiaana

Virpi Suutari puhuu näin: yhtä aikaa hyvin tunteikkaasti ja vähän akateemisesti, hakee samaan aikaan tarinoita ja tarkkoja termejä.”

”Katsoin itseäni, koko tapahtumaa ja niitä muita lapsia siinä huoneessa, kaikkea mitä minulle tehtiin, ulkopuolisen silmin. Kauhun ohella pidin sitä myös mielenkiintoisena ja erityisenä.”

Jotain tärkeää syttyi kuusivuotiaan päässä.

”Minulla on tunne, että olen ytimeltäni se sama ihminen, mitä olin jo kuuden vanhana. Tiesin kaiken tärkeän jo silloin. Nykyisin kuvauksissakin yritän usein kuvitella, millaisia kuvattavat ovat olleet lapsina. Se auttaa löytämään heistä oleellisen.”

Sairastelun takia Virpi joutui olemaan paljon poissa koulusta. Kaiken päälle perhe levitettiin varhaislapsuudessa yhdeksi lukukaudeksi evakkoon eri puolille Suomea äidin tuberkuloosiepäilyn takia. Virpi asui puoli vuotta Maikki-tädin luona Pihtiputaalla.

”Kun sillä tavalla revittiin irti omasta kontekstista, olin aina vähän ulkopuolinen. En ole koskaan tuntenut tarvetta kuulua mihinkään ryhmään. Nautin kyllä yhteistyöstä lahjakkaiden työkavereideni kanssa, mutta viihdyn myös itsekseni. Tässä työssä pitää sietää omaa päätään.”

Aviomies on siunaus

Tosin yksi yhteistyösuhde on Virpin elämässä kestänyt jo 21 vuotta. Aviomies, näyttelijä Martti Suosalo on nykyisin myös yhtiökumppani: aviopari perusti neljä vuotta sitten yhteisen elokuva- ja teatterituotantoyhtiön.

”Martin kohtaaminen on ollut minulle siunaus”, Virpi sanoo.

”Martti on saanut pessimismiin taipuvaisen vaimonsa uskomaan, että kaikki järjestyy lopulta. Olen lepattava persoona, yliherkkä erilaisille tunnelmille. Martti osaa maadoittaa.”

Elokuu 1994. Helsinkiläisyökerho Manalan baaritiskillä yö vaihtuu aamuksi, ja kesätoimittajien bileisiin sekoittuu muuta väkeä.

Virpi törmää baaritiskillä yksin seisoskelevaan tutulta näyttävään hahmoon, kolmekymppiseen Martti Suosaloon. Vastoin tapojaan Martti tarjoaa Virpille drinkin, Bloody Maryn. Muutaman juoman ja tunnin jälkeen hän huomaa istuvansa kommuunisänkynsä reunalla kuuntelemassa tauotta aamuun asti lennokkaita luennoivaa Virpiä.

”Olin niin rakastunut, että ei olisi voinut vähempää kiinnostaa jokin internet.”

Kesätyöpaikassaan Helsingin Sanomissa Virpi saa seuraavana päivänä tehtäväkseen kirjoittaa ajankohtaisen artikkelin otsikolla ”Mikä on internet”.

”Olin niin rakastunut, että ei olisi voinut vähempää kiinnostaa jokin internet. Graafikko piirsi siihen jotain nuolia, että miten tieto kulkee serveriltä toiselle. Olen kertonut lapsille, jotka ovat syntyneet tähän somemaailmaan, että silloin kun me tavattiin, ei edes tiedetty, mikä on internet.”

Virpi Suutarilla ja Martti Suosalolla on kolme lasta, vanhin on jo parikymppinen, keskimmäinen 16, nuorin kymmenen vanha.

”Kun lapset ovat nyt kasvaneet, aikaa vapautuu taas työlle”, Virpi sanoo.

Töitä, lisää töitä

Ja niin töitä on siinnyt. Puolituntinen Eleganssi sai juuri ensi-iltansa DocPointissa ja Tampereen lyhytelokuvafestivaaleilla. Toukokuussa se esitetään Oberhausenin lyhytelokuvafestivaalin kilpailusarjassa. Seuraavaksi työn alla on yhtä aikaa kolme elokuvaa: yksi suomalaisista pienyrittäjistä, yksi Alvar Aallosta,ja kolmas muistisairaasta naisesta.

”Joku voisi ajatella, että onko tuo jossain maniassa. Mutta en tunnusta!”

Kaikki tulevat dokumentit – kuten Virpi Suutarin koko tuotanto – ovat jollain tavalla henkilökohtaisia. Alvar Aaltoon syntyi suhde jo lapsena, kun Virpi vietti pitkiä iltapäiviä Aallon suunnittelemassa Rovaniemen kaupunginkirjastossa.

”Joku voisi ajatella, että onko tuo jossain maniassa. Mutta en tunnusta!”

”Se oli meidän nuorisotalo. Muistan elävästi, miltä ovien messinkikahvat tai nahkatuolit tuntuivat. Millaista oli kulkea viuhkamaiseen muotoon rakennetussa lainaussalissa. Kirjastossa tuli ylellinen, rikas olo, vaikka kotona oli vaatimatonta.”

Pienyrittäjän arki ja asema taas ovat avautuneet uudella tavalla oman yrityksen kautta. Virpi on huomannut nauttivansa jopa kirjanpidosta.

”Mehän ei todellakaan olla mikään kasvuyritys, kun meillä on vain tämä kahden henkilön pääoma. Meille yrittäjyys on tämän päivän sosialismia: Olemme ottaneet tuotantovälineet haltuun. Hankkineet taiteellista vapautta yrittäjyyden kautta.”

Virpi Suutaria viehättää tilintarkastajansa toteamus: ”Yrittäjyys on kaunein tapa ottaa vastuu omasta elämästä.”

Tarjokkaita yrittäjädokumentin aiheeksi ilmoittautui heti yli kaksisataa. Edessä oli taas vaikea valinta. Dokumentaristin kun täytyy kiintyä kohteisiinsa.

Ohjaajan suuri vastuu

”Olipa dokumentin henkilö itähelsinkiläisten lähiöiden joutilas nuori tai taloudelliseen eliittiin kuuluva, heihin pätevät samat säännöt.”

Tämä on aihe, josta Virpi Suutari puhuu varmalla äänellä. Entinen toimittaja on hylännyt puhtaan kriittisen katseen. Tilalla on luovan dokumentaristin lähestymistapa, jota kuvatessaan Suutari siteeraa amerikkalaisdokumentaristi Albert Mayslesiä: Elokuvan kohdetta on lähestyttävä with a kind heart.

”Tämä ei tietenkään tarkoita ihmisen esittämistä vain imartelevassa valossa, mutta ohjaajana on suostuttava näkemään itsensä päähenkilöissään. Katson heitä ulkopuolelta, mutta en koskaan yläpuolelta.”

"Ihmisen on kyettävä jatkamaan elämäänsä myös elokuvan jälkeen.”

Ohjaajan ja dokumentin kohteen läheiselle suhteelle on myös käytännön syy. Usein yhdessä vietetään intensiivisesti jopa vuosia.

”Samalla tavalla kirjailijan päähenkilöistä tulee niin läheisiä, että he melskaavat päässä ja sydämessä lakkaamatta. Sillä erotuksella, että dokumentin päähenkilöt ovat oikeita ihmisiä. Tästä seuraa myös vastuu: ihmisen on kyettävä jatkamaan elämäänsä myös elokuvan jälkeen.”

Luottamus rakentuu rehellisellä puheella – ja joskus vaikka tiskaten.

”Tätäkin olen oppinut Martilta. Hänellä on luonnostaan palvelijan asenne. Olen siivonnut päähenkilöideni koteja, laittanut heille ruokaa ja ollut hautaamassa Kossu-nimistä rottweileria itähelsinkiläiseen metsään miesporukan kanssa. Yhteisten kokemusten jälkeen on ihan eri lähtökohta puhua oleellisista.”

Totta ja tulkintaa

Auf Wiedersehen Finnland -elokuvaan Virpi etsi henkilöitä pari vuotta. Saksalaisten sotilaiden matkaan lähteneitä suomalaisnaisia ei ollut helppo löytää, eivätkä löytyneet millään meinanneet suostua kuvattavaksi. Kärsivällisesti dokumentaristi kahvitteli ja maanitteli.

”Taas kerran matkustin Rovaniemelle Kaisun luokse, joka oli kategorisesti kieltäytynyt jo useita kertoja. Sillä kertaa minulla oli mukanani tuolloin kolmivuotias Aino-tyttäreni ja eteisessä lähtiessämme Kaisu sanoikin Ainolle: ’Kai minun on suostuttava elokuvaan, muuten Ainon äiti on koko ajan niin pahalla päällä!’”

”Lopulta tarinansa jakaneet naiset tunsivat suurta helpotusta avautumisestaan. Kaisu kuoli pian ensi-illan jälkeen. Lyhyt mutta intensiivinen ystävyytemme merkitsi minulle paljon. Jos minulla on nykyään vaikeita hetkiä työssäni, saatan yhä jutella Kaisulle mielessäni ja pyytää häneltä apua.”

Dokumentaristi ottaa muiden elämät oman tarinankerrontansa välineiksi. Joskus lopputulos vaikuttaa melkein fiktiolta, ennalta kirjoitetulta.

”Dokumenttielokuva on todellisuuden luovaa tulkintaa, mutta elokuvan ydinväitteen pitää olla totta.”

Sattuma on parasta

Nuorena Virpi innoittui fiktioelokuvaohjaaja Roy Anderssonin verkkaisesta asetelmallisuudesta. Niinpä Virpi Suutarinkin elokuvissa henkilöt saattavat seistä minuuttikaupalla hiljaa keskellä kuvaa, taivaanrantaan tuijottaen. Mutta tosiaan: rakennetuissa hetkissä on jotain runollista.

Kun Eedenistä pohjoiseen -dokumentin uusperhe seisoo iltahämärässä puutarhassaan, on koko kuva ohjaajan tarkkaan rakentama – kunnes perheen tytär väsyy poseeraamiseen ja nukahtaa isänsä villapaidan sisään.

”Hienointa tässä työssä on juuri sattuma. Se pieni ihme, joka puhaltaa elokuvaan elämän.”

”Hienointa tässä työssä on juuri sattuma. Se pieni ihme, joka puhaltaa elokuvaan elämän. Alfred Hitchcock on sanonut, että fiktiossa ohjaaja on jumala, dokumenttielokuvassa jumala on ohjaaja.”

Filmille tarttuneet sattumat panee järjestykseen kuitenkin ohjaaja. Hilton!-elokuvassa lapsi tenttaa alkoholisoituneelta isältään, miksi tämän parvekkeelta löytyy oksennusta ja jääkaapissa on pelkkiä oluttölkkejä. Rujo kohtaus päättyy herkkään kuvaan lapsesta isän kainalossa.

”Mielikuva, että kunhan vaan panee kameran pyörimään, siihen tallentuu automaattisesti jotain totuudesta, on harhaa.”

Utelias perheenäiti

Kirkas talviaurinko on hitaasti kiertänyt mansardikattoisen talon, ja säteet osuvat sisään nyt eri ikkunoista kuin keskustelua aloittaessamme. Keittiö aukeaa valoisaan olohuoneeseen, jossa ikkunattomiin nurkkiin on nostettu koko seinän korkuiset peilit, jotta taloa ympäröivä puutarha näkyisi sisään paremmin.

Omaa tarinaansa kerratessaan Virpi Suutari katsoo vuorotellen ulos eri ikkunoista vähän silmiään siristäen, kuin muistiinsa tarkentaen.

Millaiseksi hän nyt näkee itsensä tämän oman näyttämönsä keskellä?

”Väsyneeksi keski-ikäiseksi perheenäidiksi. Väsyneeksi mutta yhä uteliaaksi perheenäidiksi.”

”Introvertit ovat usein kameran edessä toimivampia kuin liian sujuvat ihmiset.”

Kokenut dokumentaristi taitaa tietää, ettei kuvaus ole ihan tyhjentävä. Se on kuitenkin hyvin suutarimainen, haikean humoristinen.

”Kömpelyys, haavoittuvuus ja ei-tietoinen läsnäolo koskettavat minua . Siksi introvertit ovat usein kameran edessä toimivampia kuin liian sujuvat ihmiset. Useimmat meistä haluavat esittää rationaalista, vaikka meissä on paljon irrationaalia, tunteellista ja häilyvää.”

”Pienten inhimillisten murtumien taltioiminen tuntuu merkitykselliseltä ja lohdulliselta.”

Tavallisuuden kuvaaja

Ehkä koko ajan merkityksellisemmältä. Tiukan yhteiskunnallisia elokuvia tehnyt ohjaaja on kääntynyt ”ikuisempien aiheiden käsittelyyn”, kuten hän itse sanoo.

”Vaikka yhteiskunnassa tapahtuu nyt hurjia muutoksia, jätän ajankohtaiset aiheet nuoremmille tekijöille. Omissa elokuvissani uskon tavallisuuden kuvaamiseen, mutta tavattomalla ja yllättävällä tavalla.”

”Rakas tyyliesikuvani on edesmennyt Gösta Sundqvist.”

Kääntäessään katseensa ikkunasta keskustelukumppaniin Virpi herkästi hymyilee.

”Rakas tyyliesikuvani on edesmennyt Gösta Sundqvist. Hän osasi tehdä Leevi & the Leavingsille lauluja, joissa banaali ja pyhä limittyvät saumattomasti toisiinsa. Jos kerran laulaa vaikkapa panemisesta, se pitää tehdä viehättävästi ja viattomasti – vain siten syntyy runoutta.”

Ja ilman runoutta, muistakaamme, ei tavoita totuutta.

”Ilman leikkiä ja iloa asioista tulee tympeitä ja tunkkaisia.”

 

Kuka?

Virpi Suutari, 48, taiteilijaprofessori, Euroopan elokuva-akatemian jäsen.

Syntyi Kajaanissa, opiskeli Tampereen yliopistossa tiedotusoppia, valmistui lopulta Taideteollisesta korkeakoulusta taiteen maisteriksi. Palkittu Jussi-palkinnolla elokuvistaan Edenistä pohjoiseen (2014) ja Joutilaat (2001, yhdessä Susanna Helken kanssa).

Naimisissa näyttelijä Martti Suosalon kanssa. Kolme lasta.

 

 

 

Nønne Prisle on menestynyt tutkija, dosentti ja tiimin johtaja. Mutta hän on myös työskennellyt muun muassa muotiketjun vaatemyyjänä ja tiskijukkana, opiskellut niin luonnontieteitä kuin taideaineitakin. Fysiikkaa hän sanoo opiskelleensa siksi, että piti sitä riittävän vaikeana.
Nønne Prisle on menestynyt tutkija, dosentti ja tiimin johtaja. Mutta hän on myös työskennellyt muun muassa muotiketjun vaatemyyjänä ja tiskijukkana, opiskellut niin luonnontieteitä kuin taideaineitakin. Fysiikkaa hän sanoo opiskelleensa siksi, että piti sitä riittävän vaikeana.

Ilmakehäfyysikko Nønne Prisle aikoo työllään pysäyttää ilmastonmuutoksen. Aina häneen ei ole uskottu. ”Jos minulle sanotaan ei, muutun entistäkin sinnikkäämmäksi.”

Kirjan nimi oli The Earth – Maailma. Se oli painava. Paljon painavampi kuin kolmevuotias Nønne Prisle, mutta niin kiinnostava, että hän muistaa sen sisällön tarkasti edelleen. Pari sivua tulivuoria, toisessa luvussa pilvien muodostumisen teoria, keskiaukeamalla planeetat nätisti järjestyksessä. Alkuräjähdys ja evoluutioteoria.

”Sain kirjan vanhemmiltani enkä malttanut jättää sitä silmistäni. Kaikkein vaikuttavimmat osiot kertoivat tähdistä ja avaruudesta, sillä oivalsin aika pian, että tuskin koskaan pääsemme tutkimaan tulivuoria niin syvältä maan ytimestä kuin haluaisin”, tanskalaislähtöinen ilmakehäkemisti ja -fyysikko Nønne Prisle kertoo.

”Piirtelin kirjan täyteen kaikenmaailman koukeroita, mitä teininä harmittelin. Tärvelin merkkiteoksen!”

 

Kirjasta vaikuttuminen saattoi ennakoida tulevaa urakehitystä, sillä Oulun yliopistossa työskentelevä Nønne Prisle, 41, on tällä hetkellä erittäin merkittävä ihminen tiedemaailmassa. Hän johtaa kuusihenkisen tutkijaryhmänsä kanssa tutkimushanketta, jolla pyritään selvittämään ilmastonmuutoksen prosesseja mikrotasolla eli pilvien tasolla ja makrotasolla eli valtioiden ja laitosten tasolla.

Viisivuotisen tutkimushankkeen tulokset antavat ensimmäistä kertaa tietoa siitä, kannattaako esimerkiksi yksityisautoilua rajoittaa, polttoaineveroa korottaa tai työmatkapyöräilyä suosia ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi.

”Ennen kuin esimerkiksi kaikille suomalaisille jaetaan ilmaiset polkupyörät, pitää varmistua siitä, onko ratkaisusta hyötyä.”

”Tavoite on saada tietoa päätösten perusteluiksi. Jokainen tietää, että ilmastomuutos on käynnissä, mutta tarkkaa dataa prosesseista ei vielä ole. Ennen kuin esimerkiksi kaikille suomalaisille jaetaan ilmaiset polkupyörät, pitää varmistua siitä, onko ratkaisusta hyötyä.”

Nønnen erikoisalaa ovat nanoaerosolien kemiallinen koostumus ja niiden vaikutukset ilmakehään. Aerosoleilla on osoitettu olevan merkitys pilvien muodostumisessa, mutta niiden toiminta ja vaikutukset ilmakehässä sekä niiden suorat terveysvaikutukset ovat vielä selvittämättä.

”Tiedätkö, mikä on uskomatonta? Ämpärillinen vettä ei suinkaan koostu samanlaisista pisaroista. Jokainen tippa on erilainen”, hän kertoo innostuneena.

 

Vuosi sitten Euroopan tiedeneuvosto myönsi Nønne Prislelle erittäin merkittävän 1,5 miljoonan euron tutkimusrahoituksen. Rahan määrä saa tutkijan laskemaan katseensa – tällaista summaa yksittäiselle hankkeelle myönnetään todella harvoin.

”Olen luvannut tiedeyhteisölle löytäväni vastauksia, joista on oikeasti hyötyä, enkä aio luovuttaa ennen kuin minulla on nuo vastaukset”, hän sanoo.

”Tällä hetkellä saatan siis olla todella ärsyttävä kumppani kotona ja johtaja tiimissäni, sillä en salli juuri minkäänlaista kyseenalaistamista. Kun minulla on fokus ja suunta, pyrin todella sitkeästi päämäärääni kohti.”

”Olen luvannut tiedeyhteisölle löytäväni vastauksia, enkä aio luovuttaa ennen kuin minulla on vastaukset.”

Tehtävässä on iso valta ja iso vastuu, sillä ilmastonmuutoksen mekanismien selvittäminen vaikuttaa maapallon tulevaisuuteen.

”En kuitenkaan pidä itseäni vallankäyttäjänä. Enemmänkin tunnen velvollisuutta tehdä työni hyvin. Ajattelen myös niin, että nyt voin tarjota paikan jollekin nuorelle tutkijalle päästä mukaan läpimurtoprojektiin. Minä voin olla se mentori, jota itse olisin nuorenpana toivonut.”

 

Läpimurrolla Nønne ei tarkoita vain yksittäisen hankkeen saamaa isoa rahoitusta tai odotettavissa olevia tuloksia, vaan myös syvempiä arvoja: esimerkiksi sitä, kuinka yhä varsin konservatiivinen ja miesvaltainen tiedeyhteisö tuellaan osoittaa, että uskoo häneen. Ennen läpimurtoaan Nønne nimittäin kiersi vuosia eri yliopistojen professoreiden ovelta ovelle kuulemassa ”ei onnistu”, ”ei kannata” ja ”ei ryhdytä” -vastauksia.

Hän kirjoitti hakemuksia, anomuksia ja artikkeleita parikymppisestä lähtien etsien akateemisesta maailmasta inspiroivaa mentoria, sponsoria ja esikuvaa. Samalla mieskollegoiden luo tultiin joukolla kertomaan, että ”hieno aihe”, ”kyllä lähdemme tukemaan” ja ”rahoitus järjestyy”, vaikkei aiheista oltu juuri julkisesti keskusteltu.

”Naiset saavuttavat tasa-arvon akateemisessa maailmassa ehkä sadan vuoden päästä”, Nønne sanoo ja kertoo kutsusta Euroopan
geotieteilijöiden yhdistyksen vuotuiseen konferenssiin Wieniin. Huhtikuussa järjestettävässä merkittävässä tiedetapahtumassa Nønne puhuu aiheesta ”Naisten tasa-arvoiset mahdollisuudet tieteessä” . Yleisössä on parikymmentä tuhatta akateemista vaikuttajaa, joista naisia on vain murto-osa.

 

”Tilanne on samanlainen politiikassa, yritysten hallituksissa ja ylipäänsä johtavissa asemissa. En osaa sanoa, miksi niin on. Ehkä yhä ajatellaan, että naisille tärkeintä on perhe ja sen perustaminen. En väheksy sellaista, mutta muitakin arvoja meillä on.”

Nønne toteaa, että tiedemaailmassa naiset joutuvat tekemään yhä kahta kovemmin töitä.

”Minua epätasa-arvo on pelkästään motivoinut. Jos minulle sanotaan ei, muutun entistäkin sinnikkäämmäksi.”

”Toivon, että näen ajan, jolloin sukupuoli yliopistoissa, paneeleissa ja konferensseissa menettää merkityksensä.”

Nønne Prisle on pannut merkille myös #metoo-kampanjan. Hän ei halua puhua aiheesta vielä enempää, mutta toteaa:

”Taiteen tekijöiltä on vaatinut suurta rohkeutta tulla esiin vallan väärinkäytön kanssa. Akateemiset piirit eivät ole vielä valmiita samaan avoimuuteen.”

”Toivon, että näen ajan, jolloin sukupuoli yliopistoissa, paneeleissa ja konferensseissa menettää merkityksensä. Vielä niin ei ole. Töitämme arvioidaan erilaisin silmin kuin miesten töitä – usein ajattelematta ja automaattisesti.”

 

Omasta rohkeudestaan Nønne kiittää vanhempiaan ja kasvuympäristöä, joka tarjosi lapselle vapautta ajatella ja puhua.

”Vanhempani ja heidän ystävänsä olivat aikamoisia hippejä lampaineen ja pitkine partoineen. Sain kasvaa vapaasti mutta turvallisesti. Pienessä kylässä suurin tapahtuma oli mopopoikien kokoontuminen kaupan pihalle”, hän nauraa.

”En ole täällä miellyttämässä.”

”Meillä keskusteltiin paljon. Söimme aina illallista yhdessä, ja veljelläni ja minulla oli lapsina tasavertainen mahdollisuus osallistua aikuisten keskusteluun ja kertoa mielipiteitämme.”

Nønne korostaa, että tekee samaa yhä: puhuu paljon, ottaa kantaa ja sanoo mielipiteensä.

”Aina se ei miellytä, mutta en olekaan täällä miellyttämässä.”

Kuka?

Nønne Prisle, 41, ilmakehäkemisti ja -fyysikko.

Työskentelee dosenttina Oulun yliopiston luonnontieteellisen tiedekunnan nano- ja molekyylisysteemien tutkimusyksikössä. Tehnyt aerosolitutkimusta yhdentoista vuoden ajan.

Työskennellyt tutkijana mm. Ilmatieteen laitoksella sekä akatemiatutkijana Helsingin yliopistossa.

Artikkeleita julkaistu muun muassa YK:n ilmastopaneelia varten kerätyissä raporteissa 2013.

Motto: Jätä liha syömättä, niin voit pelastaa maailman.

Asuu Oulussa samalla tieteenalalla työskentelevän, amerikkalaisen puolisonsa kanssa.

 

 

Näin johdan

1. Luo turvallinen ilmapiiri, jossa tiimisi jäsenet uskaltavat ajatella ja puhua vapaasti. Kerro, että olet tuki ja turva ja anna tiimin temmeltää.

2. Selitä tavoitteenne, mitä olette tekemässä ja miksi. Kerro myös, miksi tämä työ on tärkeää.

3. Synnytä luottamus itseesi.Osoita, että sinun joukoissasi kannattaa seisoa.

4. Jos mikään muu ei auta, sano, että tämä on teidän työtänne ja edellytä, että jokainen hoitaa hommansa.

Väisänen on asunut Ranskassa vuodesta 1989 asti. ¨”En tiedä, kuinka pitkä tulevaisuus minulla on, mutta en usko enää palaavani Suomeen.”
Väisänen on asunut Ranskassa vuodesta 1989 asti. ¨”En tiedä, kuinka pitkä tulevaisuus minulla on, mutta en usko enää palaavani Suomeen.”

Hannu Väisänen päätti tulla taiteilijaksi ennen kuin tiesi, mitä sellainen tekee. Onneksi, sillä taide sai hänet rikkomaan rajojaan.

 

Kutsumus tuli kahdeksanvuotiaana. Sen päivän Hannu Väisänen muistaa yhä hyvin, sillä hän palaa siihen usein silloin, kun olo on epävarma.

Väisänen on kertonut tarinan monta kertaa. Hän oli kävelemässä kouluun, ja matkalla oli pitkä koivukuja. Poika pysähtyi ihastelemaan puiden runkoja, valkoisen ja mustaviiruisen tuohen muodostamia laikkuja.

Kokemuksella oli niin suuri vaikutus, että perillä koulussa poika käveli luokan eteen ennen tunnin alkua ja kertoi, että hänellä on ilmoitusasiaa.

Minä olen taiteilija, hän sanoi.

Opettaja Aune Kääntä, josta sittemmin tuli Väisäsen ensimmäinen taiteellinen tukija, kysyi häneltä, tietääkö hän, mikä taiteilija on.

Väisänen ei tiennyt tarkasti mutta ilmoitti kertovansa sen parin viikon päästä.

”Sillä kahden viikon matkalla olen edelleen”, Väisänen sanoo nyt, 58 vuotta myöhemmin.

 

Taiteilija Väisäsestä tulikin. Ensin tunnettu kuvataiteilija, sitten myös palkittu kirjailija. Väisänen on etsinyt vastausta opettajansa kysymykseen kokeilemalla kaikenlaista radio-ohjelman tekemisestä lavastajan töihin ja tekstiilisuunnitteluun.

”Kun ihmistä on tarpeeksi jymäytetty mielikuvilla siitä, mitä taiteilija on tai ettei taiteilija saa olla, siitä tulee vahvistavaa voimaa. Jos on kerran jotain polttavaa, johon ei saisi koskea, niin minähän kokeilen, että palaako siinä sormi”, hän sanoo.

Ranskassa asuva Väisänen on käymässä Suomessa työasioissa. Tänä keväänä Wäinö Aaltosen museossa Turussa on esillä hänen suuri yksityisnäyttelynsä, joka käsittelee kuuluisaa venäläistä runoilijaa Anna Ahmatovaa.

Parhaillaan Väisänen myös kirjoittaa seuraavaa romaaniaan. Siitä on tulossa viimeinen osa osin omaelämäkerralliseen Antero-sarjaan, joka alkoi vuonna 2004 ilmestyneestä Vanikan palat -romaanista. Uusi teos tuo lukijan lähelle nykyhetkeä, ja siinä käsitellään muun muassa Pariisin terrori-iskuja.

 

Väisäsellä riittää intoa tehdä taidetta mutta myös intohimoa puolustaa kulttuuria ja sivistystä. Ranskassa hän on seurannut kammoksuen Marine Le Penin Kansallinen rintama -puolueen vihaa taidetta ja ihmisiä kohtaan. Suomessa Väisänen on huolestunut esimerkiksi yliopistojen ahdingosta.

Hän on varma siitä, että populismi ei kuitenkaan ole vähentänyt taiteen yhteiskunnallista kysyntää.

”Uusia museoita perustetaan, ja näyttelyt ja konsertit vetävät paljon väkeä. Vaikuttaa siltä, että ihmiset valitsevat sivistyksen.”

Väisäseltä, lukeneelta taidetyöläiseltä, on siis hyvä kysyä taiteen pelastavasta vaikutuksesta. Jos se on totta, miten se on näkynyt Väisäsen elämässä?

 

Poika varttui armeijan harmaissa. Väisäsen isä työskenteli sotilasmestarina Oulun kasarmilla. Nuori taiteilijanalku etsi kasarmin visuaalisesti köyhästä ilmapiiristä asioita, jotka tekevät vaikutuksen.

”Lähestulkoon kaikki kasarmilla oli harmaata, manttelit, saappaat ja jalkarätit, mutta sieltä erottuivat ne tuhannet harmaan sävyt. Kun ympäristö oli karua, silmä tarkensi sävyihin.”

Väisäsen äiti oli ollut taiteisiin kallellaan. Hän oli harrastanut lausuntaa ja toiminut iltanäyttelijänä teatterissa, kunnes lapsia alkoi tulla. Sitten äiti alkoi sairastella.

Äiti kuoli, kun Väisänen oli vain viisivuotias.

Väisänen muistaa, kuinka äidillä oli tapana koruommella kaikkea, kankaita, housuja, poikien puseroita.

”Minusta tuntuu aivan kuin hän olisi yrittänyt hankkia lisää elinaikaa sillä loputtomalla brodeerauksella”, Väisänen sanoo.

Vasta myöhemmin poika löysi taiteen maailman. Hän lauloi tuomiokirkon poikakuorossa ja käytti ahkerasti koulun kirjastoa.

Kirjastonhoitaja tarjosi teinipojalle luettavaksi myös klassikoita. Franz Kafka teki poikaan suuren vaikutuksen, samoin Nikolai Gogolin Kuolleet sielut. Siitä Väisäsellä on yhä tallessa laitos, jota hän ei koskaan palauttanut kirjastoon.

”Rakastuin siihen teokseen tavattomasti. Aluksi se vain nauratti minua koomisuudellaan. Vasta hieman myöhemmin ymmärsin teoksen yhteiskuntakritiikin. Oikeastaan koko venäläinen kirjallisuus on avautunut minulle Gogolin kautta.”

 

Kun Väisänen kertoi isälleen aikovansa taiteilijaksi, tämä vastusti ajatusta. Vastustuksesta tuli äänekkäämpää, kun Väisänen tuli teini-ikään ja alkoi pukeutua persoonallisesti tekemällä vaatteet itse ja koristamalla tukkansa helminauhalla. Poika pärjäsi muita sisaruksia paremmin koulussa, joten isä toivoi, että hän menisi yliopistoon.

Väisänen joutui miettimään tarkkaan, miten hän saisi tahtonsa läpi. Isä muistutti jatkuvasti, että taiteilijaksi tulemiseen tarvitaan lahjakkuutta.

Väisästä puheet lahjakkuudesta ovat ärsyttäneet siitä asti.

”Jos kutsumus on vahva, niin sitä kohti pitää mennä. Lahjakkuus tulee kyllä mukana. Lahjakkuus on kuitenkin vain sellainen makua antava tilkka grogilasissa, jossa valtaosa on kaikkea muuta, harjoittelua, työtä ja kokemusta.”

 

Taistolaisuus oli voimissaan, kun Väisänen opiskeli 1970-luvun alussa Suomen Taideakatemian koulussa Helsingissä, toisin sanoen nykyisessä Kuvataideakatemiassa. Väisästä marxilais-leninismi ei kiinnostanut.

Onneksi hän tapasi eräässä näyttelyssä taiteilija Outi Heiskasen, jolla oli tapana järjestää kotonaan taiteellisia tapahtumia. Heiskanen kutsui Väisäsen illanviettoon.

Väisänen muistaa hermoilleensa sinne mennessään. Illan aikana hän päätyi esittämään Caesarin moninkertaisen kuoleman performanssina, ja hän oli niin innostunut seurasta, että humaltui ja sammui Heiskasen lattialle.

Seuraavana päivänä Heiskanen herätteli hänet ja sanoi, että voit nyt lähteä mutta tule uudestaankin.

Tapaamisen seurauksena Väisänen päätyi mukaan Record Singers -taiteilijaryhmään, joka teki performansseja ja järjesti poikkitaiteellisia tapahtumia. Väisänen pitää sitä tärkeimpänä taidekoulunaan.

”Ryhmässä ei ollut taidelajien välisiä rajoja. Sen myötä näkemykseni maailmasta kehittyi, ja varmasti myös näkemys siitä, mikä olen taiteilijana.”

Ryhmässä kannustettiin siihen, että ihmiset kokeilevat asioita omien taitojensa ulkopuolelta. Väisänen on siitä asti vaalinut positiivista uteliaisuutta.

”Taidekouluissa nakutettiin päähän, että pitää keskittyä vain yhteen lajiin. Kaikkeen tekemääni liittyy kuitenkin suuri rakkaus ja intohimo, joten jos joutuisin keskittymään vain yhteen asiaan, se tuntuisi siltä kuin amputoisin itseäni.”

Taiteelliset esikuvat ovat myöhäiskeskiajalta. Silloin Italian kaupunkivaltioissa oli bottegoja, taiteilijoiden puoteja, joissa työskenteli opiskelijoita ja taiteilijoita. He tekivät kaikenlaista kirkkojen koristelusta mysteerinäytelmiin.

”Sellainen on minun ihanteeni. Vaikka työskentelen yksin omassa ateljeessani, tunnen eläväni bottegassa, jossa otan vastaan monenlaisia tilauksia.”

Väisänen uskoo, että kaikissa ihmisissä on valtavan paljon käyttämätöntä potentiaalia, joka voisi tehdä heidät onnellisiksi.

”Meihin on taottu ajatus siitä, että ei saa havitella liikaa tai suutari pysyköön lestissään. Mutta elämä on sitä varten, että kokeilemme kaikenlaista. Olen aina hirveän onnellinen, kun tapaan jonkun tuttavan, joka kertoo esimerkiksi aloittaneensa jonkin uuden puuhan tai harrastuksen. Se on aina uusi valonpilkistys.”

Väisänen maalaa Souillacissa Lounais-Ranskassa. Siellä sijaitsee Väisäsen koti, joka on vanha kaunis pappila pienen kaupungin ulkopuolella. Väisänen on remontoinut paikkaa puolisonsa Christophe Rischardin kanssa, ja siellä pariskunta viettää yhdessä kesät.

Samalla alueella on paljon muinaisia luolamaalauksia, joista vanhimmilla on ikää yli 25 000 vuotta. Kun Väisäselle tulee vieraita, hän yleensä vie heidät katsomaan niitä.

Tutkijat väittelevät yhä siitä, mikä maalausten alkuperäinen tarkoitus on ollut. Väisänen näkee luolamaalauksissa suurta taiteellista kunnianhimoa.

”On päivänselvää, että asialla on ollut taiteilija. Jo siihen aikaan on varmasti ollut ihmisiä, jotka osaavat piirtää biisonin paremmin kuin muut.”

Kallion harjalla sijaitsevan pappilan piti alun perin olla vain kesämökki. Pian Väisänen huomasi, että talossa on hyvä keskittyä töihin, ja siksi hän viettää siellä paljon aikaa.

Rakennus on kuitenkin huonossa kunnossa, ja välillä Väisäseltä menevät hermot talon kanssa. Maaseudulla olo voi käydä myös yksinäiseksi. Hänen kissansa Zoé piti hänelle seuraa kahdeksan vuoden ajan, mutta se kuoli joulun alla.

”Jos mökkihöperyys tulee pahaksi, puhun itsekseni ja jos kaipaan seuraa, ajan Pariisiin. Olen kuitenkin ensisijaisesti kaupunkilainen, ja Pariisi on minun kaupunkini”, Väisänen sanoo.

 

Pariisissa on myös taiteilijan toinen koti, kerrostalokaksio. Puoliso työskentelee matematiikan opettajana pariisilaisessa lukiossa. Yhdessä he käyvät konserteissa, teatterissa ja oopperassa. Näyttelyihin puolisoa on kuulemma hankalampi saada.

Pariskunta on ollut yhdessä 25 vuotta. Sinä aikana he ovat oppineet antamaan toisilleen tilaa silloin kun toinen sitä tarvitsee. Väisästä hermostuttaa etenkin silloin, kun jokin työprojekti on loppusuoralla.

”Suhteemme olisi särkynyt vuosien varrella monta kertaa, jos emme olisi huomanneet jo varhaisessa vaiheessa sitä, että taiteilijan kanssa eläminen vaatii pitkämielisyyttä ja joskus myös hajurakoa.”

Väisänen kirjoittaa Pariisissa, mutta myös junissa ja lentokoneissa. Vasta, kun kirja alkaa olla viimeistelyä vaille valmis, hän vetäytyy maaseudun rauhaan keskittymään.

Iän tuoma kokemus ei ole helpottanut sitä levottomuutta, jonka näyttelyn tai kirjan valmistuminen saa aikaan. Väisänen jännittää aina teosten vastaanottoa.

”Jos jokin hanke menee hyvin ja menestyy, hermostuminen vain pahenee siitä. Minulla on pari-kolme suurta hanketta vuodessa. Tietenkään kaikki eivät voi menestyä yhtä hyvin kuin toiset, vaikka parhaani yritän aina.”

 

Kahdeksanvuotiaana saatu kutsumus oli oikea.

Sen ehti todeta Väisäsen isäkin, joka alun perin vastusti poikansa taideopintoja. Isä ehti nähdä Väisäsen ensimmäisen näyttelyn ennen kuolemaansa.

”Isäni tuli Helsinkiin kehystämään työt, laittoi lasin alle ja tarjosi meidän pikkuporukallemme illallisen. Hän oli hyvin innostunut näyttelystä”, Väisänen sanoo.

Väisäselle ei ole jäänyt mitään hampaankoloon. Hän uskoo, että isän vastustus on antanut myös positiivista voimaa.

”Se antoi potkua sillä tavalla, että minähän ukko vielä näytän sinulle ja teen ihmeitä. Silti tietysti uskon, että kannustaminen toimii paremmin.”

 

Väisäsen luomisvoima ei vaikuta vähentyneen iän myötä. Oikeastaan on käynyt päinvastoin, sillä tämänvuotisen yksityisnäyttelyn ja kirjan lisäksi hankkeita on suunnitteilla parin vuoden päähän.

Väisänen arvelee, ettei koskaan pääse eläkkeelle. Hän on tyytyväinen ajatukseen.

”Olen terve ja yhä hyvin innostunut. Jotkut kollegat joskus sanovat, että etkö sinä Hannu jo lopeta, mutta olen päättänyt kuolla saappaat jalassa.”

Väisänen uskoo, että elämässä tärkeintä on empatia, kyky ymmärtää toista ihmistä. Taide kasvattaa empatian määrää, samoin jatkuva uteliaisuus.

”Jos empatia vähenee, sietää yhä vähemmän ympärillä tapahtuvia muutoksia ja toisenlaisia ihmisiä. Silloin alkaa katkeroitua omasta iästä tai toisten menestyksestä. Mutta kun on utelias moneen suuntaan, empatia kasvaa myös.”

Hannu Väisäsen näyttely Anna Ahmatovan neljä huonetta on esillä Wäinö Aaltosen museossa Turussa 20. toukokuuta 2018asti. Juttu on alun perin ilmestynyt maaliskuun 2018 Gloriassa.

Kuka?

Hannu Väisänen, 66, kuvataiteilija, kirjailija.

Syntynyt Oulussa lokakuussa 1951, asuu ja työskentelee Souillacissa Lounais-Ranskassa ja Pariisissa.

Naimisissa ranskalaisen opettajan Christophe Rischardin kanssa.

Valmistui Taideakatemian koulusta vuonna 1974. Opiskeli myös laulua Sibelius-Akatemiassa. Tuli laajasti tunnetuksi uudesta Kalevalan kuvitustyöstä vuonna 1999.

Sai kirjallisuuden Finlandia-palkinnon romaanistaan Toiset kengät vuonna 2007.

Matkustelee säännöllisesti Japanissa ja pitää siellä etenkin Kumano-nimisestä alueesta, joka sijaitsee Osakasta etelään. ”Olen onnellisimmillani,

kun istun siellä asuvien ystävieni pöydässä, syön japanilaista ruokaa ja juon sakea.”