Dokumenttiohjaaja Virpi Suutari heräsi jo lapsena näkemään maailman ulkopuolisen silmin. ”Tässä työssä pitää sietää omaa päätään”, hän sanoo.

 

Onpa kaunis kuva.

Kapean, lumikinosten entisestään kaventaman kujan keskivaiheilla pienen pihan perällä kohoaa komea mansardikattoinen puutalo. Ikkunat antavat joka ilmansuuntaan, ovelle nousevat kapeat portaat. Ja portaiden päässä seisoo päähenkilömme, dokumentaristi Virpi Suutari, 48.

Tämä on hänen oma tekniikkansa. Dokumenttielokuvissaan Virpi Suutari suosii laajaa kuvaa. Hän haluaa heittää päähenkilönsä keskelle oman elämänsä näyttämöä.

”En oikein usko siihen, että herutetaan katsojilta tunteita lähikuvassa itkevällä ihmisellä. Laaja kuva on koskettavampi”, hän sanoo.

”Laaja kuva antaa enemmän tietoa myös niistä vammoista, joita elämä on meihin kovertanut. Työnteosta vinoon kasvanut ranka tai yläselkään pahkaksi kovettunut suru ovat fyysisiä merkkejä, jotka kertovat suurempaa tarinaa. Ihmisen tragikoominen eksistenssi näkyy laajassa maisemassa kirkkaammin.”

Huumoria ja kauneutta

Juuri sellaisina Suutari elokuviensa henkilöt näkee. Oli kyseessä sitten Joutilaat-elokuvan elämässään haahuilevat kainuulaisnuoret tai tuoreen Eleganssi-dokumentin huippuyritysjohtajat metsästysretkellään, kamera vangitsee kohteista jotakin hellyttävää.

Hänen dokumenttinsa ovat käsitelleet esimerkiksi syrjäytyneitä nuoria, arjen syntejä ja ihmissuhderikoksia, saksalaissotilaiden ja suomalaisnaisten vaiettuja suhteita sekä puutarhanhoitoa.

”Näen itseni ja lajitoverini ennen kaikkea koomisina olentoina. Komiikka on elokuvissani kuitenkin hyväntahtoista, ei koskaan ilkeää.”

Täytyy kyllä lisätä, että komiikan lisäksi Virpi Suutari etsii kauneutta. Hänen dokumenttinsa ovat käsitelleet esimerkiksi syrjäytyneitä nuoria (Hilton!), arjen syntejä ja ihmissuhderikoksia (Synti), saksalaissotilaiden ja suomalaisnaisten vaiettuja suhteita (Auf Wiedersehen Finnland) sekä puutarhanhoitoa (Edenistä pohjoiseen), ja aina traagisiinkin tarinoihin on löytynyt herkkyyttä, ymmärrystä ja hymyä.

Riisutaan päällysvaatteet ja kengät eteiseen ja istutaan pitkän keittiönpöydän ääreen kerimään hänen omaa tarinaansa. On olemassa tarkka hetki, jolloin dokumentaristin katse heräsi.

Ulkopuolisena

Huhtikuu vuonna 1973. Virpi, rovaniemeläisen perhepäivähoitajan ja opettaja-kuvataiteilijan tytär, on jälleen kiidätetty sairaalaan vaikean astmakohtauksen vuoksi.

Samassa huoneessa makaa kolme lapsipotilasta. Virpi näkee silmiä raottaessaan, miten toinen huonetovereista hiipii nappaamaan hänen vaaleanpunaiseen tinapaperiin kääritystä suklaamunastaan. Sairaalan ulkopuolella vietetään pääsiäistä – ja tässä sairaalahuoneessa Virpin kuusivuotissyntymäpäivää.

Yöllä herätessään Virpi ei pysty liikkumaan. Kuusivuotiaan kädet on sidottu sairaalasängyn reunoihin, jotta hän ei unissaan repisi tippaletkua irti. Pakokauhun rinnalla syntyy myös toisenlainen tunne. Siinä sairaalasängyssä maatessaan lapsi näkeekin itsensä ulkopuolelta, pääosan esittäjänä tässä kummallisessa kohtauksessa.

”Se oli ensimmäinen vieraannutuksen kokemus, jonka muistan.”

Sama kuin kuusivuotiaana

Virpi Suutari puhuu näin: yhtä aikaa hyvin tunteikkaasti ja vähän akateemisesti, hakee samaan aikaan tarinoita ja tarkkoja termejä.”

”Katsoin itseäni, koko tapahtumaa ja niitä muita lapsia siinä huoneessa, kaikkea mitä minulle tehtiin, ulkopuolisen silmin. Kauhun ohella pidin sitä myös mielenkiintoisena ja erityisenä.”

Jotain tärkeää syttyi kuusivuotiaan päässä.

”Minulla on tunne, että olen ytimeltäni se sama ihminen, mitä olin jo kuuden vanhana. Tiesin kaiken tärkeän jo silloin. Nykyisin kuvauksissakin yritän usein kuvitella, millaisia kuvattavat ovat olleet lapsina. Se auttaa löytämään heistä oleellisen.”

Sairastelun takia Virpi joutui olemaan paljon poissa koulusta. Kaiken päälle perhe levitettiin varhaislapsuudessa yhdeksi lukukaudeksi evakkoon eri puolille Suomea äidin tuberkuloosiepäilyn takia. Virpi asui puoli vuotta Maikki-tädin luona Pihtiputaalla.

”Kun sillä tavalla revittiin irti omasta kontekstista, olin aina vähän ulkopuolinen. En ole koskaan tuntenut tarvetta kuulua mihinkään ryhmään. Nautin kyllä yhteistyöstä lahjakkaiden työkavereideni kanssa, mutta viihdyn myös itsekseni. Tässä työssä pitää sietää omaa päätään.”

Aviomies on siunaus

Tosin yksi yhteistyösuhde on Virpin elämässä kestänyt jo 21 vuotta. Aviomies, näyttelijä Martti Suosalo on nykyisin myös yhtiökumppani: aviopari perusti neljä vuotta sitten yhteisen elokuva- ja teatterituotantoyhtiön.

”Martin kohtaaminen on ollut minulle siunaus”, Virpi sanoo.

”Martti on saanut pessimismiin taipuvaisen vaimonsa uskomaan, että kaikki järjestyy lopulta. Olen lepattava persoona, yliherkkä erilaisille tunnelmille. Martti osaa maadoittaa.”

Elokuu 1994. Helsinkiläisyökerho Manalan baaritiskillä yö vaihtuu aamuksi, ja kesätoimittajien bileisiin sekoittuu muuta väkeä.

Virpi törmää baaritiskillä yksin seisoskelevaan tutulta näyttävään hahmoon, kolmekymppiseen Martti Suosaloon. Vastoin tapojaan Martti tarjoaa Virpille drinkin, Bloody Maryn. Muutaman juoman ja tunnin jälkeen hän huomaa istuvansa kommuunisänkynsä reunalla kuuntelemassa tauotta aamuun asti lennokkaita luennoivaa Virpiä.

”Olin niin rakastunut, että ei olisi voinut vähempää kiinnostaa jokin internet.”

Kesätyöpaikassaan Helsingin Sanomissa Virpi saa seuraavana päivänä tehtäväkseen kirjoittaa ajankohtaisen artikkelin otsikolla ”Mikä on internet”.

”Olin niin rakastunut, että ei olisi voinut vähempää kiinnostaa jokin internet. Graafikko piirsi siihen jotain nuolia, että miten tieto kulkee serveriltä toiselle. Olen kertonut lapsille, jotka ovat syntyneet tähän somemaailmaan, että silloin kun me tavattiin, ei edes tiedetty, mikä on internet.”

Virpi Suutarilla ja Martti Suosalolla on kolme lasta, vanhin on jo parikymppinen, keskimmäinen 16, nuorin kymmenen vanha.

”Kun lapset ovat nyt kasvaneet, aikaa vapautuu taas työlle”, Virpi sanoo.

Töitä, lisää töitä

Ja niin töitä on siinnyt. Puolituntinen Eleganssi sai juuri ensi-iltansa DocPointissa ja Tampereen lyhytelokuvafestivaaleilla. Toukokuussa se esitetään Oberhausenin lyhytelokuvafestivaalin kilpailusarjassa. Seuraavaksi työn alla on yhtä aikaa kolme elokuvaa: yksi suomalaisista pienyrittäjistä, yksi Alvar Aallosta,ja kolmas muistisairaasta naisesta.

”Joku voisi ajatella, että onko tuo jossain maniassa. Mutta en tunnusta!”

Kaikki tulevat dokumentit – kuten Virpi Suutarin koko tuotanto – ovat jollain tavalla henkilökohtaisia. Alvar Aaltoon syntyi suhde jo lapsena, kun Virpi vietti pitkiä iltapäiviä Aallon suunnittelemassa Rovaniemen kaupunginkirjastossa.

”Joku voisi ajatella, että onko tuo jossain maniassa. Mutta en tunnusta!”

”Se oli meidän nuorisotalo. Muistan elävästi, miltä ovien messinkikahvat tai nahkatuolit tuntuivat. Millaista oli kulkea viuhkamaiseen muotoon rakennetussa lainaussalissa. Kirjastossa tuli ylellinen, rikas olo, vaikka kotona oli vaatimatonta.”

Pienyrittäjän arki ja asema taas ovat avautuneet uudella tavalla oman yrityksen kautta. Virpi on huomannut nauttivansa jopa kirjanpidosta.

”Mehän ei todellakaan olla mikään kasvuyritys, kun meillä on vain tämä kahden henkilön pääoma. Meille yrittäjyys on tämän päivän sosialismia: Olemme ottaneet tuotantovälineet haltuun. Hankkineet taiteellista vapautta yrittäjyyden kautta.”

Virpi Suutaria viehättää tilintarkastajansa toteamus: ”Yrittäjyys on kaunein tapa ottaa vastuu omasta elämästä.”

Tarjokkaita yrittäjädokumentin aiheeksi ilmoittautui heti yli kaksisataa. Edessä oli taas vaikea valinta. Dokumentaristin kun täytyy kiintyä kohteisiinsa.

Ohjaajan suuri vastuu

”Olipa dokumentin henkilö itähelsinkiläisten lähiöiden joutilas nuori tai taloudelliseen eliittiin kuuluva, heihin pätevät samat säännöt.”

Tämä on aihe, josta Virpi Suutari puhuu varmalla äänellä. Entinen toimittaja on hylännyt puhtaan kriittisen katseen. Tilalla on luovan dokumentaristin lähestymistapa, jota kuvatessaan Suutari siteeraa amerikkalaisdokumentaristi Albert Mayslesiä: Elokuvan kohdetta on lähestyttävä with a kind heart.

”Tämä ei tietenkään tarkoita ihmisen esittämistä vain imartelevassa valossa, mutta ohjaajana on suostuttava näkemään itsensä päähenkilöissään. Katson heitä ulkopuolelta, mutta en koskaan yläpuolelta.”

"Ihmisen on kyettävä jatkamaan elämäänsä myös elokuvan jälkeen.”

Ohjaajan ja dokumentin kohteen läheiselle suhteelle on myös käytännön syy. Usein yhdessä vietetään intensiivisesti jopa vuosia.

”Samalla tavalla kirjailijan päähenkilöistä tulee niin läheisiä, että he melskaavat päässä ja sydämessä lakkaamatta. Sillä erotuksella, että dokumentin päähenkilöt ovat oikeita ihmisiä. Tästä seuraa myös vastuu: ihmisen on kyettävä jatkamaan elämäänsä myös elokuvan jälkeen.”

Luottamus rakentuu rehellisellä puheella – ja joskus vaikka tiskaten.

”Tätäkin olen oppinut Martilta. Hänellä on luonnostaan palvelijan asenne. Olen siivonnut päähenkilöideni koteja, laittanut heille ruokaa ja ollut hautaamassa Kossu-nimistä rottweileria itähelsinkiläiseen metsään miesporukan kanssa. Yhteisten kokemusten jälkeen on ihan eri lähtökohta puhua oleellisista.”

Totta ja tulkintaa

Auf Wiedersehen Finnland -elokuvaan Virpi etsi henkilöitä pari vuotta. Saksalaisten sotilaiden matkaan lähteneitä suomalaisnaisia ei ollut helppo löytää, eivätkä löytyneet millään meinanneet suostua kuvattavaksi. Kärsivällisesti dokumentaristi kahvitteli ja maanitteli.

”Taas kerran matkustin Rovaniemelle Kaisun luokse, joka oli kategorisesti kieltäytynyt jo useita kertoja. Sillä kertaa minulla oli mukanani tuolloin kolmivuotias Aino-tyttäreni ja eteisessä lähtiessämme Kaisu sanoikin Ainolle: ’Kai minun on suostuttava elokuvaan, muuten Ainon äiti on koko ajan niin pahalla päällä!’”

”Lopulta tarinansa jakaneet naiset tunsivat suurta helpotusta avautumisestaan. Kaisu kuoli pian ensi-illan jälkeen. Lyhyt mutta intensiivinen ystävyytemme merkitsi minulle paljon. Jos minulla on nykyään vaikeita hetkiä työssäni, saatan yhä jutella Kaisulle mielessäni ja pyytää häneltä apua.”

Dokumentaristi ottaa muiden elämät oman tarinankerrontansa välineiksi. Joskus lopputulos vaikuttaa melkein fiktiolta, ennalta kirjoitetulta.

”Dokumenttielokuva on todellisuuden luovaa tulkintaa, mutta elokuvan ydinväitteen pitää olla totta.”

Sattuma on parasta

Nuorena Virpi innoittui fiktioelokuvaohjaaja Roy Anderssonin verkkaisesta asetelmallisuudesta. Niinpä Virpi Suutarinkin elokuvissa henkilöt saattavat seistä minuuttikaupalla hiljaa keskellä kuvaa, taivaanrantaan tuijottaen. Mutta tosiaan: rakennetuissa hetkissä on jotain runollista.

Kun Eedenistä pohjoiseen -dokumentin uusperhe seisoo iltahämärässä puutarhassaan, on koko kuva ohjaajan tarkkaan rakentama – kunnes perheen tytär väsyy poseeraamiseen ja nukahtaa isänsä villapaidan sisään.

”Hienointa tässä työssä on juuri sattuma. Se pieni ihme, joka puhaltaa elokuvaan elämän.”

”Hienointa tässä työssä on juuri sattuma. Se pieni ihme, joka puhaltaa elokuvaan elämän. Alfred Hitchcock on sanonut, että fiktiossa ohjaaja on jumala, dokumenttielokuvassa jumala on ohjaaja.”

Filmille tarttuneet sattumat panee järjestykseen kuitenkin ohjaaja. Hilton!-elokuvassa lapsi tenttaa alkoholisoituneelta isältään, miksi tämän parvekkeelta löytyy oksennusta ja jääkaapissa on pelkkiä oluttölkkejä. Rujo kohtaus päättyy herkkään kuvaan lapsesta isän kainalossa.

”Mielikuva, että kunhan vaan panee kameran pyörimään, siihen tallentuu automaattisesti jotain totuudesta, on harhaa.”

Utelias perheenäiti

Kirkas talviaurinko on hitaasti kiertänyt mansardikattoisen talon, ja säteet osuvat sisään nyt eri ikkunoista kuin keskustelua aloittaessamme. Keittiö aukeaa valoisaan olohuoneeseen, jossa ikkunattomiin nurkkiin on nostettu koko seinän korkuiset peilit, jotta taloa ympäröivä puutarha näkyisi sisään paremmin.

Omaa tarinaansa kerratessaan Virpi Suutari katsoo vuorotellen ulos eri ikkunoista vähän silmiään siristäen, kuin muistiinsa tarkentaen.

Millaiseksi hän nyt näkee itsensä tämän oman näyttämönsä keskellä?

”Väsyneeksi keski-ikäiseksi perheenäidiksi. Väsyneeksi mutta yhä uteliaaksi perheenäidiksi.”

”Introvertit ovat usein kameran edessä toimivampia kuin liian sujuvat ihmiset.”

Kokenut dokumentaristi taitaa tietää, ettei kuvaus ole ihan tyhjentävä. Se on kuitenkin hyvin suutarimainen, haikean humoristinen.

”Kömpelyys, haavoittuvuus ja ei-tietoinen läsnäolo koskettavat minua . Siksi introvertit ovat usein kameran edessä toimivampia kuin liian sujuvat ihmiset. Useimmat meistä haluavat esittää rationaalista, vaikka meissä on paljon irrationaalia, tunteellista ja häilyvää.”

”Pienten inhimillisten murtumien taltioiminen tuntuu merkitykselliseltä ja lohdulliselta.”

Tavallisuuden kuvaaja

Ehkä koko ajan merkityksellisemmältä. Tiukan yhteiskunnallisia elokuvia tehnyt ohjaaja on kääntynyt ”ikuisempien aiheiden käsittelyyn”, kuten hän itse sanoo.

”Vaikka yhteiskunnassa tapahtuu nyt hurjia muutoksia, jätän ajankohtaiset aiheet nuoremmille tekijöille. Omissa elokuvissani uskon tavallisuuden kuvaamiseen, mutta tavattomalla ja yllättävällä tavalla.”

”Rakas tyyliesikuvani on edesmennyt Gösta Sundqvist.”

Kääntäessään katseensa ikkunasta keskustelukumppaniin Virpi herkästi hymyilee.

”Rakas tyyliesikuvani on edesmennyt Gösta Sundqvist. Hän osasi tehdä Leevi & the Leavingsille lauluja, joissa banaali ja pyhä limittyvät saumattomasti toisiinsa. Jos kerran laulaa vaikkapa panemisesta, se pitää tehdä viehättävästi ja viattomasti – vain siten syntyy runoutta.”

Ja ilman runoutta, muistakaamme, ei tavoita totuutta.

”Ilman leikkiä ja iloa asioista tulee tympeitä ja tunkkaisia.”

 

Kuka?

Virpi Suutari, 48, taiteilijaprofessori, Euroopan elokuva-akatemian jäsen.

Syntyi Kajaanissa, opiskeli Tampereen yliopistossa tiedotusoppia, valmistui lopulta Taideteollisesta korkeakoulusta taiteen maisteriksi. Palkittu Jussi-palkinnolla elokuvistaan Edenistä pohjoiseen (2014) ja Joutilaat (2001, yhdessä Susanna Helken kanssa).

Naimisissa näyttelijä Martti Suosalon kanssa. Kolme lasta.

 

 

 

Jaarat pukeutuvat oman yrityksensä vaatteisiin myös vapaa-ajallaan.
Jaarat pukeutuvat oman yrityksensä vaatteisiin myös vapaa-ajallaan.
Heidi on oppinut, että suomalaisille kannattaa myydä värikkäitä tuotteita.
Heidi on oppinut, että suomalaisille kannattaa myydä värikkäitä tuotteita.
Heidi ja Juha hoitavat parisuhdettaan muun muassa yhteisillä pyörälenkeillä.
Heidi ja Juha hoitavat parisuhdettaan muun muassa yhteisillä pyörälenkeillä.
Heidi ja Juha käyvät usein ostoksilla Oulun kauppahallissa. Kala- liike Haanpäässä heitä palvelee Tero Kivimäki.
Heidi ja Juha käyvät usein ostoksilla Oulun kauppahallissa. Kala- liike Haanpäässä heitä palvelee Tero Kivimäki.

 Heidi ja Juha Jaara ovat kasvattaneet Balmuir-yrityksestään kansainvälisen menestystarinan. Kuninkaallisten ja maailmantähtien luottosisustajat rakastavat mökkeilyä ja pitävät yhtiökokouksensa usein saunan lauteilla.

”Balmuirista tulee yksi maailman tunnetuimmista lifestylebrändeistä”, julisti Juha Jaara illalliskutsuilla kerta toisensa jälkeen, kun yritys oli vasta alkutekijöissään.

Pöydän alla Balmuirin perustanut Heidi Jaara potki miehensä jalkoja

”Kotona aina vannotin, että et sitten sano niin seuraavalla kerralla. Ja aina Juha sanoi”, Heidi nauraa.

”Cheek kutsui meidät pari vuotta sitten kylään. Teimme hänelle muun muassa räätälintyönä nahkaesineitä ja kalusteita sekä lakanat nimikirjailuilla.”

Nyt, 10 vuotta myöhemmin, Balmuirin tuotteita käyttävät muun muassa George Clooney, Tina Turner, Paul Anka ja monet kotimaiset supertähdet, kuten Kimi  ja Minttu Räikkönen ja Cheek.

”Cheek eli Jare kutsui meidät pari vuotta sitten kylään. Teimme hänelle muun muassa räätälintyönä nahkaesineitä ja kalusteita sekä lakanat nimikirjailuilla. Sitten myös Elastinen halusi kotinsa sisustuksen meiltä. Pääsimme katsomaan Cheekin ja Elan keikkaa lavalta, se oli mahtavaa”, pariskunta kertoo.

Monet Balmuirin asiakassuhteista syntyvät samalla tavalla. Heidi ja Juha ystävystyvät asiakkaidensa kanssa ja järjestävät puolin ja toisin erilaisia elämyksiä

”Työn kautta olemme saaneet elämäämme valtavasti upeita ihmisiä. Uskomme, että valttikorttimme on aitous”, pariskunta pohtii.

Ensin maailmalle

Suomalaisyritykset lähtevät yleensä liikkeelle kotimaan markkinoilta ja laajentavat hiljalleen ulkomaille, mutta Balmuir toimi alusta asti päinvastoin.

”Ensimmäiset asiakkaamme olivat Saksasta ja Ruotsista. Juha opetti minut puhumaan alusta alkaen me-muodossa, vaikka olin yrityksessä yksin. Olemme aina pyrkineet siihen, että brändi vaikuttaisi todellista isommalta”, Heidi kertoo.

”Saudi-Arabian prinsessa puolestaan tilasi vastikään koko muotikatalogin kaikki tuotteet jokaisessa värissä ja koossa, ja kaikki kahtena kappaleena.”

Ulkomaan markkinoille tähtääminen oli Heidille itsestäänselvää, sillä hän oli tehnyt kansainvälisen uran Nokialla. Myös Juhalla oli vahva kokemus ulkomaankaupasta.

”Enemmän opettelua on ollut kotimaan markkinoissa. Suomessa menee esimerkiksi enemmän värejä kuin muissa Pohjoismaissa. Tanskaan tilataan pelkkää harmaata ja mustaa, Ruotsiin taas ylellistä beigeä. Lisäksi mallistoissa pitää olla aina jokin yllättävä väri, koska juuri siitä voi tulla hitti Japanissa tai Koreassa.”

Etenkin brändin lohen- ja poronnahkaiset tuotteet ovat hitti Aasiassa ja Lähi-idässä.

”Qatarin hallitsijaperhe halusi kashmir-viltin poronmokkareunuksilla. Saudi-Arabian prinsessa puolestaan tilasi vastikään koko muotikatalogin kaikki tuotteet jokaisessa värissä ja koossa, ja kaikki kahtena kappaleena, puolet Riadiin ja puolet Pariisiin toimitettuina.”

Mökkeilyä ja suurkaupunkeja

Jaarat asuvat Kempeleessä luonnon keskellä ja rakastavat mökkeilyä. Juha opettaa lapsia virvelöimään ja golfaamaan sillä välin, kun Heidi paistaa pihalla lättyjä. Välillä koko perhe tekee veneretkiä Oulujärven poikki Ärjänsaareen.

Toisaalta perheen arkeen kuuluvat yhtä lailla työmatkat suurkaupunkien kansainvälisille messuille, jonne myös lapset tulevat usein mukaan.

”Viimeksi Tokiossa ollessamme majoituimme keskustahotellissa ja kuuntelin, mitä ihmettä lapset puuhaavat kylpyhuoneessa. Siellä he istuivat lattialla ja leikkivät makkaranpaistoa Ärjänsaaressa – keskellä Tokion vilskettä”, Heidi nauraa.

”Olemme sopineet, että arki- ja raha-asioista meillä ei riidellä.”

Arkisin Heidi vie Viivin kahdeksaksi kouluun ja istuu itse usein jo 8.55 lähtevällä lennolla Helsinkiin. Juha puolestaan huolehtii Väinön päiväkotiin ja jatkaa siitä asiakastapaamisiin. Kaksi luottolastenhoitajaa auttaa arjessa, ja usein he myös matkustavat perheen mukana.

”Ostamme paljon palveluita, esimerkiksi siivooja meillä käy joka viikko. Olemme sopineet, että arki- ja raha-asioista meillä ei riidellä.”

Kiireistä arkea helpottaa myös se, ettei kotiin tai mökille ole hankittu televisiota.

 

Palavereita saunassa

Heidi ja Juha ovat yhdessä lähes 24 tuntia vuorokaudessa, mutta parisuhdetta se ei ole haitannut.

”Mehän olemme nytkin ihan rakastuneita!”

Kesken työpäivän pariskunta saattaa toisinaan lähteä metsään pyöräilemään tai pitää hallituksen kokouksen saunan lauteilla. Jatkossa tavoitteena olisi, että perjantai voisi olla kotipäivä.

”Pyhittäisimme parisuhdeaikaa ja hoitaisimme työasioita yhdessä kotona. Sen olemme kuitenkin sopineet, että nukkumaan mennessä ei enää saa puhua työstä”, he kertovat.

Heidi kuvailee Juhaa ”puuksi, jota vasten nojata”. Itse Juha sanoo olevansa jäärä, jonka päätä on vaikea kääntää. Nykyään hän osaa myös tunnistaa, milloin Heidi tarvitsee omaa tilaa.

Pariskunta saattaa pitää hallituksen kokouksen saunan lauteilla.

”Ymmärsin muutama vuosi sitten olevani erityisherkkä, se oli mullistava havainto. Ylilataudun helposti ja luen ihmisiä ja tunnelmia todella hyvin”, Heidi selittää.

Erilaisista luonteista huolimatta pariskuntaa yhdistää samanlainen, ronski huumorintaju.

”Sanon aina Juhalle ennen haastatteluja, että et sitten lauo niitä vitsejäsi. Joskus lehtiin on päätynyt sellaisia heittoja, jotka eivät ehkä kirjoitettuina ole olleet niin hauskoja”, Heidi kertoo.

Jatkuvasti matkoilla

Heidi ja Juha ovat molemmat tottuneet matkustamaan niin työn puolesta kuin vapaa-ajallakin. Naimisiin pari meni Mauritiuksella.

”Tarvitsimme paikalle todistajia ja muistin, että olin pelannut Australiassa golfia mauritiuslaisen miehen kanssa. Pitkän etsinnän jälkeen löysimme miehen, joka otti mukaan muutaman kaverinsa. Niin saimme todistajat kasaan”, Juha muistelee.

Joka kesäkuussa perhe viettää kolme viikkoa Italian San Remossa.

Vaikka matkoja kertyy paljon työnkin puolesta, viettää perhe myös lomat mielellään ulkomailla. Silloin kohteet valitaan lasten ehdoilla.

”Viime vuosina olemme käyneet Dubaissa, se on lasten kanssa mukavan helppo kohde.”

Joka kesäkuussa perhe viettää kolme viikkoa Italian San Remossa. Lomailun ohessa vanhemmat hoitavat myös muutamia asiakastapaamisia ja vierailevat Italian alihankkijoilla. Myös lapset tulevat mielellään mukaan.

”On kiva, että he näkevät, mitä yrityksen pyörittäminen käytännössä on. Viimeksi yksi alihankkija tuli tosin sanomaan, että voisivatko lapset hyppiä vähän vähemmän noissa huivisäkeissä”, Heidi nauraa.

Ovatko teidänkin muutosyrityksenne aivan liian kunnianhimoisia ja melodramaattisia?

Jos innostun kuntoilusta, hankin kertarysäyksellä kuntosalijäsenyyden ja ilmoittaudun samalta istumalta kahvakuulaan, lempeään venyttelyyn ja hassunhauskaan latinojumppaan. Ostan kotiin kahvakuulan, jumppanauhan, jumppakepin, käsipainot ja uudet inspiroivat urheiluvaatteet. Sitten käyn kahdesti latinojumpan takarivissä ahdistumassa ja venyttelen illalla kerran.

Ostan kotiin kahvakuulan, jumppanauhan, jumppakepin, käsipainot ja uudet inspiroivat urheiluvaatteet.

Ensipyrähdyksen jälkeen unohdan koko asian. Tovin kuluttua mies kysäisee nurkassa pölyttyvästä kahvakuulasta, ja työnnän sen vaivihkaa kaapin perille.

Olen myös ostanut terveysinnossani kaappini täyteen spirulinaa, pakurirouhetta, kauraleseitä, chia-siemeniä, merilevää, vehnäorasjauhetta, mulperimarjoja, raakakaakaota ja erilaisia salaatteja. Maanantaina, tiistaina, keskiviikkona ja torstaina teen epäilyttävän värisen smoothien, kunnes perjantaina palaan kahviin ja croissanttiin.

Jatkossa minun on huijattava itseäni ovelammin. Tästä lähtien en tee yhtikäs mitään, kunhan vähän vain vilkaisen. Kun menen lähikauppaan, kävelen ennen ostoksia lenkin korttelin ympäri ja ehkäpä ihan huomaamatta tekeekin mieli vähän jatkaa. Työmatkalla käyn ihan vain katsomassa, miltä se hotellin kuntosali näyttää, ja kenties sitten kuitenkin väännän pari kertaa hauista.

Ovelaa tammikuuta!