Väisänen on asunut Ranskassa vuodesta 1989 asti. ¨”En tiedä, kuinka pitkä tulevaisuus minulla on, mutta en usko enää palaavani Suomeen.”
Väisänen on asunut Ranskassa vuodesta 1989 asti. ¨”En tiedä, kuinka pitkä tulevaisuus minulla on, mutta en usko enää palaavani Suomeen.”

Hannu Väisänen päätti tulla taiteilijaksi ennen kuin tiesi, mitä sellainen tekee. Onneksi, sillä taide sai hänet rikkomaan rajojaan.

 

Kutsumus tuli kahdeksanvuotiaana. Sen päivän Hannu Väisänen muistaa yhä hyvin, sillä hän palaa siihen usein silloin, kun olo on epävarma.

Väisänen on kertonut tarinan monta kertaa. Hän oli kävelemässä kouluun, ja matkalla oli pitkä koivukuja. Poika pysähtyi ihastelemaan puiden runkoja, valkoisen ja mustaviiruisen tuohen muodostamia laikkuja.

Kokemuksella oli niin suuri vaikutus, että perillä koulussa poika käveli luokan eteen ennen tunnin alkua ja kertoi, että hänellä on ilmoitusasiaa.

Minä olen taiteilija, hän sanoi.

Opettaja Aune Kääntä, josta sittemmin tuli Väisäsen ensimmäinen taiteellinen tukija, kysyi häneltä, tietääkö hän, mikä taiteilija on.

Väisänen ei tiennyt tarkasti mutta ilmoitti kertovansa sen parin viikon päästä.

”Sillä kahden viikon matkalla olen edelleen”, Väisänen sanoo nyt, 58 vuotta myöhemmin.

 

Taiteilija Väisäsestä tulikin. Ensin tunnettu kuvataiteilija, sitten myös palkittu kirjailija. Väisänen on etsinyt vastausta opettajansa kysymykseen kokeilemalla kaikenlaista radio-ohjelman tekemisestä lavastajan töihin ja tekstiilisuunnitteluun.

”Kun ihmistä on tarpeeksi jymäytetty mielikuvilla siitä, mitä taiteilija on tai ettei taiteilija saa olla, siitä tulee vahvistavaa voimaa. Jos on kerran jotain polttavaa, johon ei saisi koskea, niin minähän kokeilen, että palaako siinä sormi”, hän sanoo.

Ranskassa asuva Väisänen on käymässä Suomessa työasioissa. Tänä keväänä Wäinö Aaltosen museossa Turussa on esillä hänen suuri yksityisnäyttelynsä, joka käsittelee kuuluisaa venäläistä runoilijaa Anna Ahmatovaa.

Parhaillaan Väisänen myös kirjoittaa seuraavaa romaaniaan. Siitä on tulossa viimeinen osa osin omaelämäkerralliseen Antero-sarjaan, joka alkoi vuonna 2004 ilmestyneestä Vanikan palat -romaanista. Uusi teos tuo lukijan lähelle nykyhetkeä, ja siinä käsitellään muun muassa Pariisin terrori-iskuja.

 

Väisäsellä riittää intoa tehdä taidetta mutta myös intohimoa puolustaa kulttuuria ja sivistystä. Ranskassa hän on seurannut kammoksuen Marine Le Penin Kansallinen rintama -puolueen vihaa taidetta ja ihmisiä kohtaan. Suomessa Väisänen on huolestunut esimerkiksi yliopistojen ahdingosta.

Hän on varma siitä, että populismi ei kuitenkaan ole vähentänyt taiteen yhteiskunnallista kysyntää.

”Uusia museoita perustetaan, ja näyttelyt ja konsertit vetävät paljon väkeä. Vaikuttaa siltä, että ihmiset valitsevat sivistyksen.”

Väisäseltä, lukeneelta taidetyöläiseltä, on siis hyvä kysyä taiteen pelastavasta vaikutuksesta. Jos se on totta, miten se on näkynyt Väisäsen elämässä?

 

Poika varttui armeijan harmaissa. Väisäsen isä työskenteli sotilasmestarina Oulun kasarmilla. Nuori taiteilijanalku etsi kasarmin visuaalisesti köyhästä ilmapiiristä asioita, jotka tekevät vaikutuksen.

”Lähestulkoon kaikki kasarmilla oli harmaata, manttelit, saappaat ja jalkarätit, mutta sieltä erottuivat ne tuhannet harmaan sävyt. Kun ympäristö oli karua, silmä tarkensi sävyihin.”

Väisäsen äiti oli ollut taiteisiin kallellaan. Hän oli harrastanut lausuntaa ja toiminut iltanäyttelijänä teatterissa, kunnes lapsia alkoi tulla. Sitten äiti alkoi sairastella.

Äiti kuoli, kun Väisänen oli vain viisivuotias.

Väisänen muistaa, kuinka äidillä oli tapana koruommella kaikkea, kankaita, housuja, poikien puseroita.

”Minusta tuntuu aivan kuin hän olisi yrittänyt hankkia lisää elinaikaa sillä loputtomalla brodeerauksella”, Väisänen sanoo.

Vasta myöhemmin poika löysi taiteen maailman. Hän lauloi tuomiokirkon poikakuorossa ja käytti ahkerasti koulun kirjastoa.

Kirjastonhoitaja tarjosi teinipojalle luettavaksi myös klassikoita. Franz Kafka teki poikaan suuren vaikutuksen, samoin Nikolai Gogolin Kuolleet sielut. Siitä Väisäsellä on yhä tallessa laitos, jota hän ei koskaan palauttanut kirjastoon.

”Rakastuin siihen teokseen tavattomasti. Aluksi se vain nauratti minua koomisuudellaan. Vasta hieman myöhemmin ymmärsin teoksen yhteiskuntakritiikin. Oikeastaan koko venäläinen kirjallisuus on avautunut minulle Gogolin kautta.”

 

Kun Väisänen kertoi isälleen aikovansa taiteilijaksi, tämä vastusti ajatusta. Vastustuksesta tuli äänekkäämpää, kun Väisänen tuli teini-ikään ja alkoi pukeutua persoonallisesti tekemällä vaatteet itse ja koristamalla tukkansa helminauhalla. Poika pärjäsi muita sisaruksia paremmin koulussa, joten isä toivoi, että hän menisi yliopistoon.

Väisänen joutui miettimään tarkkaan, miten hän saisi tahtonsa läpi. Isä muistutti jatkuvasti, että taiteilijaksi tulemiseen tarvitaan lahjakkuutta.

Väisästä puheet lahjakkuudesta ovat ärsyttäneet siitä asti.

”Jos kutsumus on vahva, niin sitä kohti pitää mennä. Lahjakkuus tulee kyllä mukana. Lahjakkuus on kuitenkin vain sellainen makua antava tilkka grogilasissa, jossa valtaosa on kaikkea muuta, harjoittelua, työtä ja kokemusta.”

 

Taistolaisuus oli voimissaan, kun Väisänen opiskeli 1970-luvun alussa Suomen Taideakatemian koulussa Helsingissä, toisin sanoen nykyisessä Kuvataideakatemiassa. Väisästä marxilais-leninismi ei kiinnostanut.

Onneksi hän tapasi eräässä näyttelyssä taiteilija Outi Heiskasen, jolla oli tapana järjestää kotonaan taiteellisia tapahtumia. Heiskanen kutsui Väisäsen illanviettoon.

Väisänen muistaa hermoilleensa sinne mennessään. Illan aikana hän päätyi esittämään Caesarin moninkertaisen kuoleman performanssina, ja hän oli niin innostunut seurasta, että humaltui ja sammui Heiskasen lattialle.

Seuraavana päivänä Heiskanen herätteli hänet ja sanoi, että voit nyt lähteä mutta tule uudestaankin.

Tapaamisen seurauksena Väisänen päätyi mukaan Record Singers -taiteilijaryhmään, joka teki performansseja ja järjesti poikkitaiteellisia tapahtumia. Väisänen pitää sitä tärkeimpänä taidekoulunaan.

”Ryhmässä ei ollut taidelajien välisiä rajoja. Sen myötä näkemykseni maailmasta kehittyi, ja varmasti myös näkemys siitä, mikä olen taiteilijana.”

Ryhmässä kannustettiin siihen, että ihmiset kokeilevat asioita omien taitojensa ulkopuolelta. Väisänen on siitä asti vaalinut positiivista uteliaisuutta.

”Taidekouluissa nakutettiin päähän, että pitää keskittyä vain yhteen lajiin. Kaikkeen tekemääni liittyy kuitenkin suuri rakkaus ja intohimo, joten jos joutuisin keskittymään vain yhteen asiaan, se tuntuisi siltä kuin amputoisin itseäni.”

Taiteelliset esikuvat ovat myöhäiskeskiajalta. Silloin Italian kaupunkivaltioissa oli bottegoja, taiteilijoiden puoteja, joissa työskenteli opiskelijoita ja taiteilijoita. He tekivät kaikenlaista kirkkojen koristelusta mysteerinäytelmiin.

”Sellainen on minun ihanteeni. Vaikka työskentelen yksin omassa ateljeessani, tunnen eläväni bottegassa, jossa otan vastaan monenlaisia tilauksia.”

Väisänen uskoo, että kaikissa ihmisissä on valtavan paljon käyttämätöntä potentiaalia, joka voisi tehdä heidät onnellisiksi.

”Meihin on taottu ajatus siitä, että ei saa havitella liikaa tai suutari pysyköön lestissään. Mutta elämä on sitä varten, että kokeilemme kaikenlaista. Olen aina hirveän onnellinen, kun tapaan jonkun tuttavan, joka kertoo esimerkiksi aloittaneensa jonkin uuden puuhan tai harrastuksen. Se on aina uusi valonpilkistys.”

Väisänen maalaa Souillacissa Lounais-Ranskassa. Siellä sijaitsee Väisäsen koti, joka on vanha kaunis pappila pienen kaupungin ulkopuolella. Väisänen on remontoinut paikkaa puolisonsa Christophe Rischardin kanssa, ja siellä pariskunta viettää yhdessä kesät.

Samalla alueella on paljon muinaisia luolamaalauksia, joista vanhimmilla on ikää yli 25 000 vuotta. Kun Väisäselle tulee vieraita, hän yleensä vie heidät katsomaan niitä.

Tutkijat väittelevät yhä siitä, mikä maalausten alkuperäinen tarkoitus on ollut. Väisänen näkee luolamaalauksissa suurta taiteellista kunnianhimoa.

”On päivänselvää, että asialla on ollut taiteilija. Jo siihen aikaan on varmasti ollut ihmisiä, jotka osaavat piirtää biisonin paremmin kuin muut.”

Kallion harjalla sijaitsevan pappilan piti alun perin olla vain kesämökki. Pian Väisänen huomasi, että talossa on hyvä keskittyä töihin, ja siksi hän viettää siellä paljon aikaa.

Rakennus on kuitenkin huonossa kunnossa, ja välillä Väisäseltä menevät hermot talon kanssa. Maaseudulla olo voi käydä myös yksinäiseksi. Hänen kissansa Zoé piti hänelle seuraa kahdeksan vuoden ajan, mutta se kuoli joulun alla.

”Jos mökkihöperyys tulee pahaksi, puhun itsekseni ja jos kaipaan seuraa, ajan Pariisiin. Olen kuitenkin ensisijaisesti kaupunkilainen, ja Pariisi on minun kaupunkini”, Väisänen sanoo.

 

Pariisissa on myös taiteilijan toinen koti, kerrostalokaksio. Puoliso työskentelee matematiikan opettajana pariisilaisessa lukiossa. Yhdessä he käyvät konserteissa, teatterissa ja oopperassa. Näyttelyihin puolisoa on kuulemma hankalampi saada.

Pariskunta on ollut yhdessä 25 vuotta. Sinä aikana he ovat oppineet antamaan toisilleen tilaa silloin kun toinen sitä tarvitsee. Väisästä hermostuttaa etenkin silloin, kun jokin työprojekti on loppusuoralla.

”Suhteemme olisi särkynyt vuosien varrella monta kertaa, jos emme olisi huomanneet jo varhaisessa vaiheessa sitä, että taiteilijan kanssa eläminen vaatii pitkämielisyyttä ja joskus myös hajurakoa.”

Väisänen kirjoittaa Pariisissa, mutta myös junissa ja lentokoneissa. Vasta, kun kirja alkaa olla viimeistelyä vaille valmis, hän vetäytyy maaseudun rauhaan keskittymään.

Iän tuoma kokemus ei ole helpottanut sitä levottomuutta, jonka näyttelyn tai kirjan valmistuminen saa aikaan. Väisänen jännittää aina teosten vastaanottoa.

”Jos jokin hanke menee hyvin ja menestyy, hermostuminen vain pahenee siitä. Minulla on pari-kolme suurta hanketta vuodessa. Tietenkään kaikki eivät voi menestyä yhtä hyvin kuin toiset, vaikka parhaani yritän aina.”

 

Kahdeksanvuotiaana saatu kutsumus oli oikea.

Sen ehti todeta Väisäsen isäkin, joka alun perin vastusti poikansa taideopintoja. Isä ehti nähdä Väisäsen ensimmäisen näyttelyn ennen kuolemaansa.

”Isäni tuli Helsinkiin kehystämään työt, laittoi lasin alle ja tarjosi meidän pikkuporukallemme illallisen. Hän oli hyvin innostunut näyttelystä”, Väisänen sanoo.

Väisäselle ei ole jäänyt mitään hampaankoloon. Hän uskoo, että isän vastustus on antanut myös positiivista voimaa.

”Se antoi potkua sillä tavalla, että minähän ukko vielä näytän sinulle ja teen ihmeitä. Silti tietysti uskon, että kannustaminen toimii paremmin.”

 

Väisäsen luomisvoima ei vaikuta vähentyneen iän myötä. Oikeastaan on käynyt päinvastoin, sillä tämänvuotisen yksityisnäyttelyn ja kirjan lisäksi hankkeita on suunnitteilla parin vuoden päähän.

Väisänen arvelee, ettei koskaan pääse eläkkeelle. Hän on tyytyväinen ajatukseen.

”Olen terve ja yhä hyvin innostunut. Jotkut kollegat joskus sanovat, että etkö sinä Hannu jo lopeta, mutta olen päättänyt kuolla saappaat jalassa.”

Väisänen uskoo, että elämässä tärkeintä on empatia, kyky ymmärtää toista ihmistä. Taide kasvattaa empatian määrää, samoin jatkuva uteliaisuus.

”Jos empatia vähenee, sietää yhä vähemmän ympärillä tapahtuvia muutoksia ja toisenlaisia ihmisiä. Silloin alkaa katkeroitua omasta iästä tai toisten menestyksestä. Mutta kun on utelias moneen suuntaan, empatia kasvaa myös.”

Hannu Väisäsen näyttely Anna Ahmatovan neljä huonetta on esillä Wäinö Aaltosen museossa Turussa 20. toukokuuta 2018asti. Juttu on alun perin ilmestynyt maaliskuun 2018 Gloriassa.

Kuka?

Hannu Väisänen, 66, kuvataiteilija, kirjailija.

Syntynyt Oulussa lokakuussa 1951, asuu ja työskentelee Souillacissa Lounais-Ranskassa ja Pariisissa.

Naimisissa ranskalaisen opettajan Christophe Rischardin kanssa.

Valmistui Taideakatemian koulusta vuonna 1974. Opiskeli myös laulua Sibelius-Akatemiassa. Tuli laajasti tunnetuksi uudesta Kalevalan kuvitustyöstä vuonna 1999.

Sai kirjallisuuden Finlandia-palkinnon romaanistaan Toiset kengät vuonna 2007.

Matkustelee säännöllisesti Japanissa ja pitää siellä etenkin Kumano-nimisestä alueesta, joka sijaitsee Osakasta etelään. ”Olen onnellisimmillani,

kun istun siellä asuvien ystävieni pöydässä, syön japanilaista ruokaa ja juon sakea.”

 

Saara Kankaanrinta on kokoustanut Vladimir Putinin kanssa ja perustanut kaksi yritystä, jotka ovat herättäneet maailmanluokan vaikuttajienkin kiinnostuksen. Hänelle on tärkeää käyttää varallisuuttaan ja vaikutusvaltaansa oikeiden asioiden, erityisesti luonnonsuojelun, puolesta.

Sileät kallioluodot ja merenpinnasta heijastuva taivas. Suolan tuoksu, merilintujen huudot ja rantaan hyökyvät aallot. Ne ovat asioita, jotka saavat Saara Kankaanrinnan, 40, sydämen lyömään nopeammin. Itämeri odottaa häntä ikkunan takana, kun Saara herää aamuisin vanhassa hirsitalossaan Hangossa. Se velloo veneen alla, kun hän käy kokemassa verkkoja tai lähtee purjehtimaan kolmen lapsensa ja miehensä kanssa.

”Meri liikuttaa minua syvästi sieluun saakka”, Joensuusta kotoisin oleva Saara sanoo.

”Se edustaa vapautta ja luonnon voimaa. Kotirannassamme on hienot myrskyt. Tukka lähtee, kun tuulee 20 metriä sekunnissa ja seisoo tuolla kallioilla. Silloin ymmärtää hyvin ihmisen pienuuden.”

Itämeren aaltojen äärellä Saara tunsi tulleensa kotiin. Se tapahtui ylioppilaskirjoitusten jälkeen, jolloin hän muutti sisämaasta töihin Helsinkiin. Rakkaus mereen yhdisti myös Saaran ja hänen miehensä, Cargotecin suuromistajan Ilkka Herlinin. Yhdessä kollegansa kanssa Saara ja Ilkka ovat perustaneet Baltic Sea Action Groupin, joka pelastaa Itämerta rehevöitymiseltä yritysten, päättäjien, maanviljelijöiden ja tutkijoiden kanssa. Lisäksi pariskunnalla on bioenergiayritys Qvidja Kraft, joka tuottaa ratkaisuja uusiutuvan energian varastointiin sekä ekologinen yritys Soilfood, joka auttaa maanviljelijöitä vähentämään ravinne- ja hiilihävikkiä.

”Kun tavoite tuntuu liian korkealta, se on todennäköisesti oikein asetettu.”

”Ajattelen, että maailman radikaali muuttaminen on mahdollista. Mottoni on, että kun tavoite tuntuu liian korkealta, se on todennäköisesti oikein asetettu”, Saara sanoo kotitalonsa verannalla.

Siinä, meren kuohuja katsellen, Baltic Sea Action Group -säätiön hallituksen puheenjohtaja tekee läppärillään usein etätöitä: lukee tuoreinta ilmastotutkimusta, pitää Skype-palavereja, valmistelee esityksiä ja järjestää tapaamisia poliitikkojen, eri alojen vaikuttajien sekä tutkijoiden kanssa. Perheen koirat, chesapeakelahdennoutaja Reina ja karjalankarhukoira Kapu pötköttelevät Saaran jaloissa.

”Kapu on Ilkan metsästyskoira, ja ihmiset luulevat aina, että se on uros. Ihan kuin kapteeni ei voisi olla myös nainen”, hän nauraa.

 

Merenrantatontti löytyi netistä viitisen vuotta sitten. Vaikka Saaran työmatkat Helsinkiin ja Paraisille pitenivät reilusti, perhe muutti Helsingistä luonnon rauhaan. Kotitalo on 20-luvulla rakennettu pappila, joka siirrettiin Nivalasta ja perinnekorjattiin kauttaaltaan.

”On suurta ylellisyyttä asua hirsitalossa luonnon keskellä. Ilmaston kannalta edestakaisin suhaaminen olisi tosin sietämätöntä, ellei autoni kulkisi biokaasulla”, Saara sanoo. Sitä hän saa Paraisilla sijaitsevan perheen maatilan biokaasulaitoksesta.

Saara yrittää elää mahdollisimman ekologisesti. Hän kokkaa kasvisruokaa tai Ilkan metsästämää riistaa ja jättää tehotuotetun lihan kauppaan. Perhe viettää kesät suurimmaksi osaksi Suomen saaristossa. Tavaran sijaan he haalivat elämyksiä luonnosta.

”Kotonamme on mahdollisimman vähän tavaraa. Jos murtovaras tulee, muuta varastettavaa ei löydy kuin talomme kalliit hirret”, Saara sanoo ja nauraa.

”En ymmärrä, mikseivät ilmastonmuutoksen vaikutukset ja luonnon massatuho ole joka päivä pääuutisten aiheena.”

Ilmastonmuutoksen torjumisesta on tullut viime vuosina Saaralle tärkeä tavoite Itämeren suojelemisen rinnalle. Viime lokakuussa Saara käynnisti Baltic Sea Action Groupissa Ilmatieteen laitoksen ja Sitran kanssa Carbon Action -pilottiprojektin. Siinä tutkitaan, miten hiilen varastoitumista ilmakehästä peltomaahan voidaan nopeuttaa suomalaisilla maatiloilla. Hanke on herättänyt kiinnostusta ympäri maailmaa. Mukana sen verkostossa on huippututkijoita nobelisti Rattan Lalista lähtien sekä kymmeniä suomalaisia maatiloja.

”Meidän on pakko yrittää tehdä kaikkemme. En ymmärrä, mikseivät ilmastonmuutoksen vaikutukset ja luonnon massatuho ole joka päivä pääuutisten aiheena”, Saara sanoo ja huomauttaa, että vuoden 1970 jälkeen maailman selkärankaisista yli puolet on kadonnut ihmisen toiminnan seurauksena, ja hyönteisistä jo 80 prosenttia.

 

Pelottavat uutiset saavat Saaran toimimaan entistä tarmokkaammin – ja unelmoimaan paremmasta maailmasta

"Se on tapani selvitä tuhoavan meiningin keskellä. Usein unelmat muuttuvat projekteiksi, ja tekemällä maailma muuttuu.”

Saara on halunnut vaikuttaa nuoresta saakka: aluksi luokkansa puheenjohtajana, sitten ainejärjestöaktiivina Turun yliopistossa, jossa hän opiskeli poliittista historiaa ja valtio-oppia.

”En oikein osaa olla sivussa vaikka yrittäisinkin”, Saara sanoo ja virnistää.

Toimeliaisuus on peritty kotoa joensuulaisesta yrittäjäperheestä. Vanhemmat pyörittivät satavuotiasta sukuyritystä, johon kuuluivat tavaratalo ja myöhemmin karkkikauppa sekä lahjatavarakauppa. Yritys teki konkurssin 1990-luvun lamassa, ja perheen talousvaikeuksien takia Saara teki jo lukioikäisenä kahta työtä, R-kioskilla ja baarissa.

”Meillä selvittiin onneksi ilman itsemurhia, mutta kaikille ei käynyt yhtä hyvin”, Saara muistelee. Vaikka lamavuodet olivat raskaita, ne antoivat kuitenkin Saaralle myös tärkeän oppitunnin elämästä.

”Opin, että hirvittävän vaikeistakin paikoista voi selvitä.”

Koulussa Saara oli kympin oppilas. Hän rakasti uusien asioiden opettelua ja addiktoitui tietoon. Ympäristökysymyksiin hän heräsi toden teolla parikymppisenä luettuaan biologi Rachel Carsonin vuonna 1962 kirjoittaman klassikkoteoksen Äänetön kevät, joka esitteli kemiallisten hyönteismyrkkyjen aiheuttamia tuhoja.

”Opin, että hirvittävän vaikeistakin paikoista voi selvitä.”

Valmistuttuaan Saara meni töihin John Nurmisen säätiöön, jossa hänen vastuullaan olivat Pietarin jätevesien puhdistushankkeen media- ja yhteiskuntasuhteet. 19 vuotta Saaraa vanhempi Ilkka oli mukana samassa projektissa.

”Hänen kapasiteettinsa käsitellä tietoa ja nähdä olennainen tekivät minuun vaikutuksen. Ile on poikkeusyksilö.”

 

Kun Saara ja Ilkka olivat työskennelleet yhdessä kolme vuotta, he päättivät perustaa kollegansa Anna Kotsalo-Mustosen kanssa Baltic Sea Action Groupin. Tiivis yhteistyö ja hengenheimolaisuus johtivat rakastumiseen, ja toukokuussa 2009 pariskunta meni naimisiin Gullkronan saaressa Nauvossa. ”Kolme ystäväämme soitti selloilla Myrskyluodon Maijaa katoksen alla tihkusateessa. Se oli elämämme onnellisin päivä. Kun löytää ihmisen, joka on kohinattomasti samalla taajuudella, maailma järkkyy.”

Jo vuosia pariskunta on tehnyt töitä yhdessä ekologisesti kestävämmän maailman puolesta, ja se on Saaran mukaan ”ihan parasta”.

”Kun tekee intohimotyötä, kumppani voi jäädä kakkoseksi, koska työ on niin iso osa persoonaa ja elämää. Me voimme onneksi jakaa intohimomme. Molemmilla on myös historiantutkijan pohjakoulutus, ja näemme maailman samalla tavalla.”

Saara tietää, että osa ihmisistä näkee hänet vain Suomen rikkaimpiin kuuluvan miljardöörimiehen puolisona. Se ei häntä hätkäytä.

”Ajattelen, että työni jälki puhuu puolestaan. Murehdin mieluummin oikeita asioita, vaikka minulla onkin herkkä vaisto siinä, kenelle rahalla ja asemalla on merkitystä.”

”Kun tekee intohimotyötä, kumppani voi jäädä kakkoseksi.”

Saara myöntää, että pariskunnan hyvä taloudellinen tilanne tekee mahdolliseksi edetä vauhdikkaasti luonnonsuojeluasioissa. He omistavat esimerkiksi kaksi maatilaa, jossa harjoitetaan hiiltä sitovaa, Itämeri-ystävällistä ja ravinteita kierrättävää ruoantuotantoa: luomutilan Tenholassa ja Suomen vanhimman kartanon Qvidjan Paraisilla. Qvidjassa on viljelty maata jo tuhat vuotta, siellä on 800 hehtaaria maata ja 30 suojeltua rakennusta – muun muassa keskiaikainen harmaakivilinna, joita pariskunta kunnostuttaa hiljalleen. Lampaat, highlander-karja ja hevoset elävät vapaina pihatossa ja rotaatiolaidunnuksessa.

”Siellä on käynnissä Suomen suurin orgaanisten aineiden ruutukoe, jossa pyrimme ymmärtämään typen, fosforin ja hiilen dynamiikkaa sekä sienijuurten, maaperämikrobien ja kasvien yhteistyötä”, Saara kertoo.

 

Ensimmäiset kirjalliset maininnat Qvidjan tilasta ovat 1400-luvun alkupuolelta. Silloin saksalaissyntyinen kauppias Peter van der Linden myi sen Turun piispalle Maunu Olavinpoika Tavastille. Kauppahinta oli 400 markkaa ja puoli pakkaa arvokangasta. Myöhemminkin tilaa ovat isännöineet Suomen silmäätekevät.

Kun Qvidjassa eli 1800-luvulla kapteenin leski Hedvig Maria Prytz, vieraina kävi jatkuvasti Suomen johtavia taiteilijoita. Ilmeisesti itseään huvittaakseen Prytz punnitsi jokaisen vieraansa viljavaa’alla, ja merkkasi painon vaakakirjaan. Saara on lukenut kirjasta, että esimerkiksi Johan Ludvig Runeberg painoi vuonna 1827 kahdeksan lispuntaa ja viisi naulaa eli runsaat 70 kiloa.

Myös Saara nauttii työnsä vastapainoksi juhlien järjestämisestä. ”Kun alkaa kiristää, järjestän illanvieton ystävien kanssa. Ei arjen rallista selviä muuten täyspäisenä. Lasten juhlille kutsumme aina kaikki päiväkodin ja koulun lapset perheineen.”

Pariskunnalla on myös tapana kutsua villillä kortilla pikkujouluihinsa viisi ihmistä, jotka he haluaisivat tavata. Idea lähti leikistä ”kenen kanssa haluaisit illalliselle, jos saisit kutsua kenet tahansa”.

”Viimeksi kutsuin valokuvaaja Meeri Koutaniemen.”

Pääasiassa vapaa-aika kuluu kuitenkin lasten ja koirien kanssa. Pariskunta haluaa pitää lasten päiväkotipäivät lyhyinä ja kuskaa heitä liikuntaharrastuksiin – ja sinne kalaverkoille. ”Heillä on rajattomasti verkkoaikaa”, Saara vitsailee.

Pariskunnalla on tapana kutsua villillä kortilla pikkujouluihinsa viisi ihmistä, jotka he haluaisivat tavata.

Pariskunnan lapsetkin tietävät, että vanhemmat tekevät töitä luonnonsuojelun parissa. Se selvisi, kun Saara kysyi asiasta yhdeltä lapsistaan.

”Teillä on niitä kakkapalavereja”, Saara matkii vastausta ja nauraa.

Lapset leikkivät milloin hallituksen kokouksia, milloin tutkijoita. ”Vähän aikaa sitten he hakivat aurinkolasit päässään takasta tuhkaa pulloon, silppusivat mukaan paperia kuiduksi ja lisäsivät vielä potasta pissaa, ja leikkivät sitten vievänsä sörsselin tuotekehitykseen lannoitelaboratorioon.”

 

Työmäärä ei hirvitä. ”Saan voimaa siitä, että pystyn tekemään merkityksellistä työtä mahdollisimman isosti”, Saara sanoo.

Tittelit tai korkean tason tapaamiset eivät häntä hetkauta.

”Soitan vaikka paaville, jos se auttaa. Olen karjalainen enkä ole koskaan pelännyt auktoriteetteja.”

Sillä asenteella hän pääsi ainoana pohjoismaisena kansainvälisen hiilensidontaverkoston jäseneksi sen jälkeen, kun oli kirjoittanut alan huipuille Yhdysvaltoihin ja Australiaan. Ja kun Baltic Sea Action Group järjesti vuonna 2010 valtion kanssa Itämeren alueen päämiesten huippukokouksen, Saara kohtasi tilaisuuteen saapuneen Venäjän presidentin Vladimir Putinin.

”Oli koomista ajatella, että tuossa se maailman seuratuin mies menee. Mutta Venäjällä harva hanke edistyy, jos Putin ei ole mukana.”

Ainoastaan kerran Saara on hieman häkeltynyt uudesta tuttavuudesta. Vuosi sitten hän oli Massachusettsissa hiilensidontaseminaarissa, kun eräs amerikkalainen ekologi ystävineen halusi esitellä vetämäänsä globaalia maa-alueiden kunnostushanketta. Tapaamisessa selvisi, että miehen ystävä olikin Amerikan merkittävimpään pankki- ja teollisuussukuun kuuluvan David Rockefellerin tytär Newa Goodwin.

”Silloin ajattelin, että tinkimätön työ kantaa hedelmää, kun nämä kaksi vaikuttajaa ajavat tunteja luokseni tavatakseen. Newa oli vaatimaton ja ihana 70-vuotias nainen, joka tekee tärkeää ympäristötyötä. Ja nyt Qvidja on samassa hankkeessa kuin Rockefellerien suvun maatilakin.”

”Soitan vaikka paaville, jos se auttaa.”

”Mahdollisuus vaikuttaa maailmaan on suuri etuoikeus”, Saara sanoo. ”Se pitää käyttää järkevästi ja vastuullisesti.”

Virheitä hän ei pelkää. ”Niistä oppii vaikka välillä nolottaakin.”

Kamalinta Saaran mielestä olisi, jos hän kuulisi olevansa hankala tyyppi. ”Tiukassakaan paikassa ei saa päästää suustaan ihan mitä tahansa, vaikka miten kirvelisi. Tosin ystävät ja perhe tietävät, että maltti ei ole suurin vahvuuteni. Hidastelu hermostuttaa.”

Malttia kuitenkin löytyy silloin, kun sitä todella tarvitaan – kuten silloin, kun vene uhkaa upota. Vuosia sitten Saara ja Ilkka olivat soutamassa verkkoja pilkkopimeällä, kun Saara huomasi, että jalat kastuivat. Käsikopelolla hän tunsi, että tappi on hukassa ja etsi sen paikoilleen.

”En kuulemma keskeyttänyt edes juttua, jota olin kertomassa. Se taitaa kuitenkin kertoa eniten siitä, miten paljon hölötän. Minusta ei saa hillittyä ja seesteistä tekemälläkään.” G

Kuka?

Saara Kankaanrinta, 40, Baltic Sea Action Groupin hallituksen puheenjohtaja ja perustaja. Soilfood Oy:n ja Qvidja Kraft Ab:n perustaja ja hallituksen jäsen.

Asuu miehensä Ilkka Herlinin ja heidän 4-,6- ja 7-vuotiaiden lastensa kanssa Hangossa.

Harrastaa runojen, sarjakuvien, dekkarien ja proosan lukemista, saaristoa ja jazztanssia alkeisryhmässä. Viihtyy taidemuseoissa.

Tiedän yksityiskohtia myöten, miltä unelmieni loma näyttää: Vietän sen vanhassa talossa, joka sijaitsee korkealla rinteellä. Edessäni siintää meri, kädessäni on erinomainen kirja ja pöydällä käden ulottuvilla lasi virkeää roseeta. Talossa on kaakelilattiat, sen huonekalut ovat tummaa puuta ja makuuhuoneeseen käy ikkunasta vilvoittava tuulenvire. Yöpöydällä odottaa kymmenen uutta, houkuttelevaa kirjaa. Pienen keittiön jääkaapissa on kaikki, mitä tarvitsen, ja suloinen kyläkauppa on kävelymatkan päässä. Olen yksin, mutta en yksinäinen.

Todellisuus on enimmäkseen toisenlainen. Jonotamme hikisinä buffalounaalla lapsille ranskalaisia. Uima-altaalla on meneillään yltiöpäisen äänekäs vesijumppa, ja all inclusiven punaviini on juomakelvotonta.

”Olenkin oppinut ujuttamaan jokaiseen lomaan palasia unelmalomastani.”

Siksi olenkin oppinut ujuttamaan jokaiseen lomaan palasia unelmalomastani. Sisiliassa raahasin resortin laitimmaisen puun alle joka aamu yhden lepolassen, jossa sitten pötköttelin merta tuijotellen ja lukien, ja allasjumppa kantautui korviini vain vienosti. Mallorcalla lorautin punaviiniini vähän kokista – juoma on aivan salonkikelpoinen, onhan sekoituksella ihan virallinen nimikin, Kalimotxo.

Sitä paitsi on hienoa, että se unelmieni täydellinen loma on vasta edessä. Vielä elämässä tulee aika, jolloin pääsen sen toteuttamaan.