Kampaajamestari luottaa omat hiuksensa yrityksensä  kampaajien käsiin. "Arvostan kampaajan tuolissa nopeaa mutta huolellista työtä.  En malta istua siinä kauaa."
Kampaajamestari luottaa omat hiuksensa yrityksensä kampaajien käsiin. "Arvostan kampaajan tuolissa nopeaa mutta huolellista työtä. En malta istua siinä kauaa."
”Kampaamoissa on aivan uniikki atmosfääri. Kampaajat ovat värikkäitä persoonia ja sosiaalisesti lahjakkaita, hyvin huumorintajuisia taiteilijoita.” Kampaajan tuolissa istuu Henna Laukkanen.
”Kampaamoissa on aivan uniikki atmosfääri. Kampaajat ovat värikkäitä persoonia ja sosiaalisesti lahjakkaita, hyvin huumorintajuisia taiteilijoita.” Kampaajan tuolissa istuu Henna Laukkanen.
"Kuvassa on äitini silloin, kun hän aloitti yrittäjänuransa. Olen aina ihaillut hänen rohkeuttaan." Taulu on matkalla Ninan uuden kodin  kirjastoon.
"Kuvassa on äitini silloin, kun hän aloitti yrittäjänuransa. Olen aina ihaillut hänen rohkeuttaan." Taulu on matkalla Ninan uuden kodin kirjastoon.

Kampaamoyrityksen toimitusjohtaja Nina Olander-Villegas, 52, valmistautuu uuteen elämään, johon kuuluu muutto Helsingin keskustaan. Läheiset perhesuhteet ja kutsumusammatti ovat kantaneet häntä läpi vaikeiden vaiheiden.

Kun muut teinitytöt kuuntelivat huoneissaan täysillä musiikkia ja puhuivat pojista, Nina Olander-Villegas oli toisaalla: töissä.

”Otin ensimmäiset kampaamoasiakkaani vastaan 13-vuotiaana. Asiakkaani olivat kavereitani, mutta tein töitä ihan tosissani. Olin kampaamolla hommissa kaikki lomat ja viikonloput. Leikkasin hiuksia ja tein permiksiä. Monet silloisista asiakkaistani käyvät kampaamotuolissani edelleen”, kampaajamestari ja Beauty Hair Sirpa Mansner -kampaamoketjun toimitusjohtaja kertoo.

”Otin ensimmäiset kampaamoasiakkaani vastaan 13-vuotiaana.”

Yrityksen on perustanut hänen äitinsä Sirpa Mansner 19-vuotiaana. Ensimmäinen kampaamo perustettiin Karhupuistoon Helsingin Kallioon. Tavoitteena oli jonakin päivänä avata iso liike keskustaan. Unelma ylittyi: yrityksellä on nyt kolmetoista liikettä ja sata työntekijää.

”Äitini on aina ollut rohkea bisnesnainen. Hän aloitti ihan tyhjästä. Hänellä oli vain oma ammattitaitonsa. Nopeasti kuitenkin ilmeni, että hänellä on kampaajamestarin taitojen lisäksi hyvä bisnesäly. Äidiltä olemme oppineet, että menestyäkseen on otettava vastuuta ja tehtävä taloudellisesti järkeviä päätöksiä.”

Kilpailut veivät maailmalle

Yrittäjän tytär kasvoi kampaajien keskellä. Äidin lisäksi monet perhetutut olivat samalla alalla.

”Fanitin kampaajia ja halusin olla samanlainen kuin he. Matkin heitä intohimoisesti: söin samaa ruokaa ja imin inspiraatiota. Meillä kotona ei koskaan keskusteltu siitä, mikä minusta tulee isona. Kenenkään ei tarvinnut kysyä, mistä unelmoin.”

Nina aloitti Schwarzkopfin kouluttajana jo 16-vuotiaana ja meni kampaajakouluun 19-vuotiaana päästyään ylioppilaaksi. Siihen mennessä hän oli voittanut jo oppilaskilpailuja Suomen mestaruustasolla.

”Fanitin kampaajia ja halusin olla samanlainen kuin he.”

”Kilpailin Suomen maajoukkueessa seitsemän vuotta, ja kun lopetin kilpailun, siirryin valmentajaksi ja tuomariksi. Kilpaileminen on ollut urallani todella tärkeää. Se on virittänyt kampaamomestarin taitoni huippuunsa ja vienyt ulkomaille. On ollut mahtava tutustua ammattilaisiin ympäri maailmaa.”

Koko perhe hommissa

Nina siirtyi yhtiön toimitusjohtajaksi kuutisen vuotta sitten. Titteli muuttui, mutta rooli ei, sillä hän on vetänyt äitinsä rinnalla yritystä 80-luvun puolivälistä asti. Veli Sebastian Ström tuli mukaan vetämään yrityksen myyntiä ja markkinointia kymmenisen vuotta sitten.

Myös Ninan 28-vuotias tytär Vanessa Villegas on työskennellyt yrityksessä jo kymmenen vuotta. Hän on tradenomi ja hoitaa firman taloushallintoa ja henkilöstöasioita ja istuu yrityksen hallituksessa, kuten myös Ninan 24-vuotias poika Victor Villegas.

”Perheyrityksessä kaikki tekevät kaikkea, oli titteli mikä tahansa. Jos kampaamot täyttyvät pahvilaatikoista, kaikki tarttuvat toimeen ja auttavat kantamaan. Itse käytin juuri kokonaisen työpäivän siihen, että paketoin työntekijöille hankkimiamme lahjoja. ”

Hallinnollisten hommien lisäksi Nina ottaa vastaan kampaamoasiakkaita yhtenä päivänä viikossa.

”Se on viikon kivoin ja tärkein työpäivä. Haluan tehdä itse käytännön kampaamotyötä, sillä vain niin pysyy kärryillä siitä, missä alalla mennään. Muu aikani menee pääasiassa henkilöstöasioihin. Koulutan kampaajiamme ja kierrän eri liikkeissä.”

Vaikka Sirpa-äiti on virallisesti jäänyt eläkkeelle, hän on yhä hengessä mukana.

” Perheen kanssa työskentely on valtava voimavara. Meitä on monta ja olemme aina toistemme tukena. Välimme ovat niin läheiset, että uskallamme puhua asioista suoraan.”

Suuri rakkaus – ja suru

Työn lisäksi Ninalla on toinenkin suuri rakkaus: Miguel Villegas, jonka hän tapasi 20-vuotiaana Espanjassa.

”Olimme isoäitini syntymäpäivämatkalla Malagassa. Kohtasin ihanan miehen, mutten arvannut, että siitä syntyy elinikäinen juttu.”

Ensimmäiset pari vuotta rakastavaiset matkustivat edestakaisin Suomen ja Espanjan välillä. Lopulta he päättivät, että mies muuttaa Suomeen, sillä Nina ei halunnut luopua työstään.

”Mieheni kotiutui tänne hyvin. Hän oli espanjalaiseksi yllättävän suomalainen, rauhallinen ja hiljainen kotona viihtyjä.”

Pariskunta sai kaksi lasta ja eli onnellista suomalais-espanjalaista arkea Helsingin Vartiokylässä.

”Olen suomenruotsalainen ja vaikka tunnen kasvattaneeni lapseni omaan kulttuuriini, huomaan, että he ovat hyvin espanjalaisia. He ovat temperamenttisia ja puhuvat paljon, myös käsillään. Perhesuhteemme Espanjassa asuvaan sukuun ovat lämpimät ja välittömät.”

”Mieheni kuoltua oivalsin, että koskaan ei voi tietää, mitä elämässä tapahtuu.”

Kaksi vuotta sitten koko perheen elämä pysähtyi, kun Ninan mies kuuli sairastavansa harvinaista lisämunuaisenkuorisyöpää. Kahdeksan viikon kuluttua diagnoosista hän menehtyi.

”Mieheni oli vain 52-vuotias. Hän oli aina ollut terve, joten sairaus oli iso sokki. Mieheni kuoltua oivalsin, että koskaan ei voi tietää, mitä elämässä tapahtuu. Siksi on hyvä muistaa, että jokainen päivä rakkaiden kanssa on arvokas.”

Nina vierailee edelleen säännöllisesti puolisonsa perheen luona Espanjassa.

” Lapseni ovat perineet isältään rakkauden ruokaan. He ruokailevat mieluiten espanjalaisittain pitkän kaavan mukaan. Mieheni oli meillä päävastuussa ruuasta, ja nyt lapseni ovat ottaneet sen roolin. He tulevat usein valtavien ruokakassien kanssa luokseni laittamaan ruokaa.”


Uusi koti keskustaan

Puolison kuoleman jälkeen perheen paritalo Helsingin Vartiokylässä on alkanut tuntua suurelta. Siksi Nina on päättänyt muuttaa Helsingin keskustaan.

”Löysin Kaisaniemenpuiston päästä asunnon viehättävästä vanhasta talosta, jossa on korkeat huoneet ja isot ikkunat. Tuntuu huojentavalta jättää taakse nykyisen kodin pihatyöt, joita en osaa enkä halua hoitaa, ja asuinalue, joka on ideaali lapsiperheelle, muttei yksin elävälle naiselle.”

Uusi koti on huonossa kunnossa, joten siihen tehdään täysremontti.

”Kahden vuoden surun jälkeen on syytä aloittaa alusta. Lapsetkin kannustivat minua muuttamaan.”

Nina arvelee, että uudenlainen arki kaupungissa on aiempaa helpompaa ja inspiroivampaa.

”Todennäköisesti hengailen enemmän keskustan kaduilla. Jatkossa on entistä helpompi käydä ystävien ja perheen kanssa ulkona syömässä. Lempipaikkojani ovat Strindbergin yläkerta, Teatteri ja Vinkkeli. Niissä voisin istua rakkaiden seurassa tuntitolkulla.”

”Lapsetkin kannustivat minua muuttamaan.”

Oman ajan uudessa kodissa Nina aikoo käyttää pääasiassa lukemiseen.

”Luen ihan joka päivä. Olen perinyt vanhemmiltani kiinnostuksen yhteiskunnallisiin asioihin, ja olen todella kiinnostunut Suomen, Ruotsin, Venäjän ja Espanjan historiasta. Käyn kirjakaupoissa viikoittain, ja toivon, että suosikkikirjailijani Kjell Westö, Kaari Utrio ja Camilla Läckberg kirjoittaisivat nykyistä tiuhempaan.”

Aina vähän töissä

Iltaisin Nina selaa Youtubesta kampaustutoriaaleja samalla, kun istuu sohvalla.

”Enää ei tarvitse lähteä ulkomaille messuille inspiroituakseen. Lähettelemme kampaajaystäviemme kanssa toisillemme kiinnostavia hiusvideoita ja vaihdamme ajatuksia.”

”Tykkään, kun minulla on töissä kiirettä ja vähän paineitakin. Olen silloin parhaassa vireessä.”

Ninan visio kevään hiustrendeistä on selvä:

”Kiharakampaukset tulevat kovaa ja näkyvät kohta katukuvassakin. Otsatukkatrendi leviää pian Pariisista muuallekin Eurooppaan. Trendikkäin on pyöristetty otsis, joka on sivuilta pidempi kuin keskeltä.”

Nina korostaa, että tärkeintä on löytää leikkaus, joka sopii asiakkaan kasvoille.

”Kampaajat etsivät yhä enemmän yksilöllisiä ratkaisuja asiakkaiden tarpeisiin – toisin kuin 80-luvulla, jolloin kaikille asiakkaille tehtiin yhtä ja samaa mallia. Nyt työ on on paljon haastavampaa ja siksi monin verroin kiinnostavampaa.”

Kuluva vuosi on myös työmielessä uudistumisen aikaa. Yritys avaa kampaamon uuteen kauppakeskus Rediin Helsingin Kalasatamaan.

”Siitä tulee iso rykäisy, mutta tykkään, kun minulla on töissä kiirettä ja vähän paineitakin. Olen silloin parhaassa vireessä.”

Juttu on alun perin julkaistu maaliskuun 2018 Gloriassa.

 

Kuka?

Nina Olander-Villegas, 52, kampaajamestari ja Beauty Hair Sirpa Mansner -kampaamoyrityksen toimitusjohtaja. Vetää yrityksen kolmeatoista kampaamoa yhdessä veljensä Sebastian Strömin kanssa.

Kahden aikuisen lapsen äiti. Asuu Vartiokylässä Helsingissä, mutta suunnittelee muuttoa Helsingin keskustaan.

Parasta Helsingissä: Esplanadi. ”Hengailen siellä erityisesti kesällä. Tilaan Strindbergin kahvilassa caffè latten ja fiilistelen kansainvälistä tunnelmaa.”

Nønne Prisle on menestynyt tutkija, dosentti ja tiimin johtaja. Mutta hän on myös työskennellyt muun muassa muotiketjun vaatemyyjänä ja tiskijukkana, opiskellut niin luonnontieteitä kuin taideaineitakin. Fysiikkaa hän sanoo opiskelleensa siksi, että piti sitä riittävän vaikeana.
Nønne Prisle on menestynyt tutkija, dosentti ja tiimin johtaja. Mutta hän on myös työskennellyt muun muassa muotiketjun vaatemyyjänä ja tiskijukkana, opiskellut niin luonnontieteitä kuin taideaineitakin. Fysiikkaa hän sanoo opiskelleensa siksi, että piti sitä riittävän vaikeana.

Ilmakehäfyysikko Nønne Prisle aikoo työllään pysäyttää ilmastonmuutoksen. Aina häneen ei ole uskottu. ”Jos minulle sanotaan ei, muutun entistäkin sinnikkäämmäksi.”

Kirjan nimi oli The Earth – Maailma. Se oli painava. Paljon painavampi kuin kolmevuotias Nønne Prisle, mutta niin kiinnostava, että hän muistaa sen sisällön tarkasti edelleen. Pari sivua tulivuoria, toisessa luvussa pilvien muodostumisen teoria, keskiaukeamalla planeetat nätisti järjestyksessä. Alkuräjähdys ja evoluutioteoria.

”Sain kirjan vanhemmiltani enkä malttanut jättää sitä silmistäni. Kaikkein vaikuttavimmat osiot kertoivat tähdistä ja avaruudesta, sillä oivalsin aika pian, että tuskin koskaan pääsemme tutkimaan tulivuoria niin syvältä maan ytimestä kuin haluaisin”, tanskalaislähtöinen ilmakehäkemisti ja -fyysikko Nønne Prisle kertoo.

”Piirtelin kirjan täyteen kaikenmaailman koukeroita, mitä teininä harmittelin. Tärvelin merkkiteoksen!”

 

Kirjasta vaikuttuminen saattoi ennakoida tulevaa urakehitystä, sillä Oulun yliopistossa työskentelevä Nønne Prisle, 41, on tällä hetkellä erittäin merkittävä ihminen tiedemaailmassa. Hän johtaa kuusihenkisen tutkijaryhmänsä kanssa tutkimushanketta, jolla pyritään selvittämään ilmastonmuutoksen prosesseja mikrotasolla eli pilvien tasolla ja makrotasolla eli valtioiden ja laitosten tasolla.

Viisivuotisen tutkimushankkeen tulokset antavat ensimmäistä kertaa tietoa siitä, kannattaako esimerkiksi yksityisautoilua rajoittaa, polttoaineveroa korottaa tai työmatkapyöräilyä suosia ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi.

”Ennen kuin esimerkiksi kaikille suomalaisille jaetaan ilmaiset polkupyörät, pitää varmistua siitä, onko ratkaisusta hyötyä.”

”Tavoite on saada tietoa päätösten perusteluiksi. Jokainen tietää, että ilmastomuutos on käynnissä, mutta tarkkaa dataa prosesseista ei vielä ole. Ennen kuin esimerkiksi kaikille suomalaisille jaetaan ilmaiset polkupyörät, pitää varmistua siitä, onko ratkaisusta hyötyä.”

Nønnen erikoisalaa ovat nanoaerosolien kemiallinen koostumus ja niiden vaikutukset ilmakehään. Aerosoleilla on osoitettu olevan merkitys pilvien muodostumisessa, mutta niiden toiminta ja vaikutukset ilmakehässä sekä niiden suorat terveysvaikutukset ovat vielä selvittämättä.

”Tiedätkö, mikä on uskomatonta? Ämpärillinen vettä ei suinkaan koostu samanlaisista pisaroista. Jokainen tippa on erilainen”, hän kertoo innostuneena.

 

Vuosi sitten Euroopan tiedeneuvosto myönsi Nønne Prislelle erittäin merkittävän 1,5 miljoonan euron tutkimusrahoituksen. Rahan määrä saa tutkijan laskemaan katseensa – tällaista summaa yksittäiselle hankkeelle myönnetään todella harvoin.

”Olen luvannut tiedeyhteisölle löytäväni vastauksia, joista on oikeasti hyötyä, enkä aio luovuttaa ennen kuin minulla on nuo vastaukset”, hän sanoo.

”Tällä hetkellä saatan siis olla todella ärsyttävä kumppani kotona ja johtaja tiimissäni, sillä en salli juuri minkäänlaista kyseenalaistamista. Kun minulla on fokus ja suunta, pyrin todella sitkeästi päämäärääni kohti.”

”Olen luvannut tiedeyhteisölle löytäväni vastauksia, enkä aio luovuttaa ennen kuin minulla on vastaukset.”

Tehtävässä on iso valta ja iso vastuu, sillä ilmastonmuutoksen mekanismien selvittäminen vaikuttaa maapallon tulevaisuuteen.

”En kuitenkaan pidä itseäni vallankäyttäjänä. Enemmänkin tunnen velvollisuutta tehdä työni hyvin. Ajattelen myös niin, että nyt voin tarjota paikan jollekin nuorelle tutkijalle päästä mukaan läpimurtoprojektiin. Minä voin olla se mentori, jota itse olisin nuorenpana toivonut.”

 

Läpimurrolla Nønne ei tarkoita vain yksittäisen hankkeen saamaa isoa rahoitusta tai odotettavissa olevia tuloksia, vaan myös syvempiä arvoja: esimerkiksi sitä, kuinka yhä varsin konservatiivinen ja miesvaltainen tiedeyhteisö tuellaan osoittaa, että uskoo häneen. Ennen läpimurtoaan Nønne nimittäin kiersi vuosia eri yliopistojen professoreiden ovelta ovelle kuulemassa ”ei onnistu”, ”ei kannata” ja ”ei ryhdytä” -vastauksia.

Hän kirjoitti hakemuksia, anomuksia ja artikkeleita parikymppisestä lähtien etsien akateemisesta maailmasta inspiroivaa mentoria, sponsoria ja esikuvaa. Samalla mieskollegoiden luo tultiin joukolla kertomaan, että ”hieno aihe”, ”kyllä lähdemme tukemaan” ja ”rahoitus järjestyy”, vaikkei aiheista oltu juuri julkisesti keskusteltu.

”Naiset saavuttavat tasa-arvon akateemisessa maailmassa ehkä sadan vuoden päästä”, Nønne sanoo ja kertoo kutsusta Euroopan
geotieteilijöiden yhdistyksen vuotuiseen konferenssiin Wieniin. Huhtikuussa järjestettävässä merkittävässä tiedetapahtumassa Nønne puhuu aiheesta ”Naisten tasa-arvoiset mahdollisuudet tieteessä” . Yleisössä on parikymmentä tuhatta akateemista vaikuttajaa, joista naisia on vain murto-osa.

 

”Tilanne on samanlainen politiikassa, yritysten hallituksissa ja ylipäänsä johtavissa asemissa. En osaa sanoa, miksi niin on. Ehkä yhä ajatellaan, että naisille tärkeintä on perhe ja sen perustaminen. En väheksy sellaista, mutta muitakin arvoja meillä on.”

Nønne toteaa, että tiedemaailmassa naiset joutuvat tekemään yhä kahta kovemmin töitä.

”Minua epätasa-arvo on pelkästään motivoinut. Jos minulle sanotaan ei, muutun entistäkin sinnikkäämmäksi.”

”Toivon, että näen ajan, jolloin sukupuoli yliopistoissa, paneeleissa ja konferensseissa menettää merkityksensä.”

Nønne Prisle on pannut merkille myös #metoo-kampanjan. Hän ei halua puhua aiheesta vielä enempää, mutta toteaa:

”Taiteen tekijöiltä on vaatinut suurta rohkeutta tulla esiin vallan väärinkäytön kanssa. Akateemiset piirit eivät ole vielä valmiita samaan avoimuuteen.”

”Toivon, että näen ajan, jolloin sukupuoli yliopistoissa, paneeleissa ja konferensseissa menettää merkityksensä. Vielä niin ei ole. Töitämme arvioidaan erilaisin silmin kuin miesten töitä – usein ajattelematta ja automaattisesti.”

 

Omasta rohkeudestaan Nønne kiittää vanhempiaan ja kasvuympäristöä, joka tarjosi lapselle vapautta ajatella ja puhua.

”Vanhempani ja heidän ystävänsä olivat aikamoisia hippejä lampaineen ja pitkine partoineen. Sain kasvaa vapaasti mutta turvallisesti. Pienessä kylässä suurin tapahtuma oli mopopoikien kokoontuminen kaupan pihalle”, hän nauraa.

”En ole täällä miellyttämässä.”

”Meillä keskusteltiin paljon. Söimme aina illallista yhdessä, ja veljelläni ja minulla oli lapsina tasavertainen mahdollisuus osallistua aikuisten keskusteluun ja kertoa mielipiteitämme.”

Nønne korostaa, että tekee samaa yhä: puhuu paljon, ottaa kantaa ja sanoo mielipiteensä.

”Aina se ei miellytä, mutta en olekaan täällä miellyttämässä.”

Kuka?

Nønne Prisle, 41, ilmakehäkemisti ja -fyysikko.

Työskentelee dosenttina Oulun yliopiston luonnontieteellisen tiedekunnan nano- ja molekyylisysteemien tutkimusyksikössä. Tehnyt aerosolitutkimusta yhdentoista vuoden ajan.

Työskennellyt tutkijana mm. Ilmatieteen laitoksella sekä akatemiatutkijana Helsingin yliopistossa.

Artikkeleita julkaistu muun muassa YK:n ilmastopaneelia varten kerätyissä raporteissa 2013.

Motto: Jätä liha syömättä, niin voit pelastaa maailman.

Asuu Oulussa samalla tieteenalalla työskentelevän, amerikkalaisen puolisonsa kanssa.

 

 

Näin johdan

1. Luo turvallinen ilmapiiri, jossa tiimisi jäsenet uskaltavat ajatella ja puhua vapaasti. Kerro, että olet tuki ja turva ja anna tiimin temmeltää.

2. Selitä tavoitteenne, mitä olette tekemässä ja miksi. Kerro myös, miksi tämä työ on tärkeää.

3. Synnytä luottamus itseesi.Osoita, että sinun joukoissasi kannattaa seisoa.

4. Jos mikään muu ei auta, sano, että tämä on teidän työtänne ja edellytä, että jokainen hoitaa hommansa.

Väisänen on asunut Ranskassa vuodesta 1989 asti. ¨”En tiedä, kuinka pitkä tulevaisuus minulla on, mutta en usko enää palaavani Suomeen.”
Väisänen on asunut Ranskassa vuodesta 1989 asti. ¨”En tiedä, kuinka pitkä tulevaisuus minulla on, mutta en usko enää palaavani Suomeen.”

Hannu Väisänen päätti tulla taiteilijaksi ennen kuin tiesi, mitä sellainen tekee. Onneksi, sillä taide sai hänet rikkomaan rajojaan.

 

Kutsumus tuli kahdeksanvuotiaana. Sen päivän Hannu Väisänen muistaa yhä hyvin, sillä hän palaa siihen usein silloin, kun olo on epävarma.

Väisänen on kertonut tarinan monta kertaa. Hän oli kävelemässä kouluun, ja matkalla oli pitkä koivukuja. Poika pysähtyi ihastelemaan puiden runkoja, valkoisen ja mustaviiruisen tuohen muodostamia laikkuja.

Kokemuksella oli niin suuri vaikutus, että perillä koulussa poika käveli luokan eteen ennen tunnin alkua ja kertoi, että hänellä on ilmoitusasiaa.

Minä olen taiteilija, hän sanoi.

Opettaja Aune Kääntä, josta sittemmin tuli Väisäsen ensimmäinen taiteellinen tukija, kysyi häneltä, tietääkö hän, mikä taiteilija on.

Väisänen ei tiennyt tarkasti mutta ilmoitti kertovansa sen parin viikon päästä.

”Sillä kahden viikon matkalla olen edelleen”, Väisänen sanoo nyt, 58 vuotta myöhemmin.

 

Taiteilija Väisäsestä tulikin. Ensin tunnettu kuvataiteilija, sitten myös palkittu kirjailija. Väisänen on etsinyt vastausta opettajansa kysymykseen kokeilemalla kaikenlaista radio-ohjelman tekemisestä lavastajan töihin ja tekstiilisuunnitteluun.

”Kun ihmistä on tarpeeksi jymäytetty mielikuvilla siitä, mitä taiteilija on tai ettei taiteilija saa olla, siitä tulee vahvistavaa voimaa. Jos on kerran jotain polttavaa, johon ei saisi koskea, niin minähän kokeilen, että palaako siinä sormi”, hän sanoo.

Ranskassa asuva Väisänen on käymässä Suomessa työasioissa. Tänä keväänä Wäinö Aaltosen museossa Turussa on esillä hänen suuri yksityisnäyttelynsä, joka käsittelee kuuluisaa venäläistä runoilijaa Anna Ahmatovaa.

Parhaillaan Väisänen myös kirjoittaa seuraavaa romaaniaan. Siitä on tulossa viimeinen osa osin omaelämäkerralliseen Antero-sarjaan, joka alkoi vuonna 2004 ilmestyneestä Vanikan palat -romaanista. Uusi teos tuo lukijan lähelle nykyhetkeä, ja siinä käsitellään muun muassa Pariisin terrori-iskuja.

 

Väisäsellä riittää intoa tehdä taidetta mutta myös intohimoa puolustaa kulttuuria ja sivistystä. Ranskassa hän on seurannut kammoksuen Marine Le Penin Kansallinen rintama -puolueen vihaa taidetta ja ihmisiä kohtaan. Suomessa Väisänen on huolestunut esimerkiksi yliopistojen ahdingosta.

Hän on varma siitä, että populismi ei kuitenkaan ole vähentänyt taiteen yhteiskunnallista kysyntää.

”Uusia museoita perustetaan, ja näyttelyt ja konsertit vetävät paljon väkeä. Vaikuttaa siltä, että ihmiset valitsevat sivistyksen.”

Väisäseltä, lukeneelta taidetyöläiseltä, on siis hyvä kysyä taiteen pelastavasta vaikutuksesta. Jos se on totta, miten se on näkynyt Väisäsen elämässä?

 

Poika varttui armeijan harmaissa. Väisäsen isä työskenteli sotilasmestarina Oulun kasarmilla. Nuori taiteilijanalku etsi kasarmin visuaalisesti köyhästä ilmapiiristä asioita, jotka tekevät vaikutuksen.

”Lähestulkoon kaikki kasarmilla oli harmaata, manttelit, saappaat ja jalkarätit, mutta sieltä erottuivat ne tuhannet harmaan sävyt. Kun ympäristö oli karua, silmä tarkensi sävyihin.”

Väisäsen äiti oli ollut taiteisiin kallellaan. Hän oli harrastanut lausuntaa ja toiminut iltanäyttelijänä teatterissa, kunnes lapsia alkoi tulla. Sitten äiti alkoi sairastella.

Äiti kuoli, kun Väisänen oli vain viisivuotias.

Väisänen muistaa, kuinka äidillä oli tapana koruommella kaikkea, kankaita, housuja, poikien puseroita.

”Minusta tuntuu aivan kuin hän olisi yrittänyt hankkia lisää elinaikaa sillä loputtomalla brodeerauksella”, Väisänen sanoo.

Vasta myöhemmin poika löysi taiteen maailman. Hän lauloi tuomiokirkon poikakuorossa ja käytti ahkerasti koulun kirjastoa.

Kirjastonhoitaja tarjosi teinipojalle luettavaksi myös klassikoita. Franz Kafka teki poikaan suuren vaikutuksen, samoin Nikolai Gogolin Kuolleet sielut. Siitä Väisäsellä on yhä tallessa laitos, jota hän ei koskaan palauttanut kirjastoon.

”Rakastuin siihen teokseen tavattomasti. Aluksi se vain nauratti minua koomisuudellaan. Vasta hieman myöhemmin ymmärsin teoksen yhteiskuntakritiikin. Oikeastaan koko venäläinen kirjallisuus on avautunut minulle Gogolin kautta.”

 

Kun Väisänen kertoi isälleen aikovansa taiteilijaksi, tämä vastusti ajatusta. Vastustuksesta tuli äänekkäämpää, kun Väisänen tuli teini-ikään ja alkoi pukeutua persoonallisesti tekemällä vaatteet itse ja koristamalla tukkansa helminauhalla. Poika pärjäsi muita sisaruksia paremmin koulussa, joten isä toivoi, että hän menisi yliopistoon.

Väisänen joutui miettimään tarkkaan, miten hän saisi tahtonsa läpi. Isä muistutti jatkuvasti, että taiteilijaksi tulemiseen tarvitaan lahjakkuutta.

Väisästä puheet lahjakkuudesta ovat ärsyttäneet siitä asti.

”Jos kutsumus on vahva, niin sitä kohti pitää mennä. Lahjakkuus tulee kyllä mukana. Lahjakkuus on kuitenkin vain sellainen makua antava tilkka grogilasissa, jossa valtaosa on kaikkea muuta, harjoittelua, työtä ja kokemusta.”

 

Taistolaisuus oli voimissaan, kun Väisänen opiskeli 1970-luvun alussa Suomen Taideakatemian koulussa Helsingissä, toisin sanoen nykyisessä Kuvataideakatemiassa. Väisästä marxilais-leninismi ei kiinnostanut.

Onneksi hän tapasi eräässä näyttelyssä taiteilija Outi Heiskasen, jolla oli tapana järjestää kotonaan taiteellisia tapahtumia. Heiskanen kutsui Väisäsen illanviettoon.

Väisänen muistaa hermoilleensa sinne mennessään. Illan aikana hän päätyi esittämään Caesarin moninkertaisen kuoleman performanssina, ja hän oli niin innostunut seurasta, että humaltui ja sammui Heiskasen lattialle.

Seuraavana päivänä Heiskanen herätteli hänet ja sanoi, että voit nyt lähteä mutta tule uudestaankin.

Tapaamisen seurauksena Väisänen päätyi mukaan Record Singers -taiteilijaryhmään, joka teki performansseja ja järjesti poikkitaiteellisia tapahtumia. Väisänen pitää sitä tärkeimpänä taidekoulunaan.

”Ryhmässä ei ollut taidelajien välisiä rajoja. Sen myötä näkemykseni maailmasta kehittyi, ja varmasti myös näkemys siitä, mikä olen taiteilijana.”

Ryhmässä kannustettiin siihen, että ihmiset kokeilevat asioita omien taitojensa ulkopuolelta. Väisänen on siitä asti vaalinut positiivista uteliaisuutta.

”Taidekouluissa nakutettiin päähän, että pitää keskittyä vain yhteen lajiin. Kaikkeen tekemääni liittyy kuitenkin suuri rakkaus ja intohimo, joten jos joutuisin keskittymään vain yhteen asiaan, se tuntuisi siltä kuin amputoisin itseäni.”

Taiteelliset esikuvat ovat myöhäiskeskiajalta. Silloin Italian kaupunkivaltioissa oli bottegoja, taiteilijoiden puoteja, joissa työskenteli opiskelijoita ja taiteilijoita. He tekivät kaikenlaista kirkkojen koristelusta mysteerinäytelmiin.

”Sellainen on minun ihanteeni. Vaikka työskentelen yksin omassa ateljeessani, tunnen eläväni bottegassa, jossa otan vastaan monenlaisia tilauksia.”

Väisänen uskoo, että kaikissa ihmisissä on valtavan paljon käyttämätöntä potentiaalia, joka voisi tehdä heidät onnellisiksi.

”Meihin on taottu ajatus siitä, että ei saa havitella liikaa tai suutari pysyköön lestissään. Mutta elämä on sitä varten, että kokeilemme kaikenlaista. Olen aina hirveän onnellinen, kun tapaan jonkun tuttavan, joka kertoo esimerkiksi aloittaneensa jonkin uuden puuhan tai harrastuksen. Se on aina uusi valonpilkistys.”

Väisänen maalaa Souillacissa Lounais-Ranskassa. Siellä sijaitsee Väisäsen koti, joka on vanha kaunis pappila pienen kaupungin ulkopuolella. Väisänen on remontoinut paikkaa puolisonsa Christophe Rischardin kanssa, ja siellä pariskunta viettää yhdessä kesät.

Samalla alueella on paljon muinaisia luolamaalauksia, joista vanhimmilla on ikää yli 25 000 vuotta. Kun Väisäselle tulee vieraita, hän yleensä vie heidät katsomaan niitä.

Tutkijat väittelevät yhä siitä, mikä maalausten alkuperäinen tarkoitus on ollut. Väisänen näkee luolamaalauksissa suurta taiteellista kunnianhimoa.

”On päivänselvää, että asialla on ollut taiteilija. Jo siihen aikaan on varmasti ollut ihmisiä, jotka osaavat piirtää biisonin paremmin kuin muut.”

Kallion harjalla sijaitsevan pappilan piti alun perin olla vain kesämökki. Pian Väisänen huomasi, että talossa on hyvä keskittyä töihin, ja siksi hän viettää siellä paljon aikaa.

Rakennus on kuitenkin huonossa kunnossa, ja välillä Väisäseltä menevät hermot talon kanssa. Maaseudulla olo voi käydä myös yksinäiseksi. Hänen kissansa Zoé piti hänelle seuraa kahdeksan vuoden ajan, mutta se kuoli joulun alla.

”Jos mökkihöperyys tulee pahaksi, puhun itsekseni ja jos kaipaan seuraa, ajan Pariisiin. Olen kuitenkin ensisijaisesti kaupunkilainen, ja Pariisi on minun kaupunkini”, Väisänen sanoo.

 

Pariisissa on myös taiteilijan toinen koti, kerrostalokaksio. Puoliso työskentelee matematiikan opettajana pariisilaisessa lukiossa. Yhdessä he käyvät konserteissa, teatterissa ja oopperassa. Näyttelyihin puolisoa on kuulemma hankalampi saada.

Pariskunta on ollut yhdessä 25 vuotta. Sinä aikana he ovat oppineet antamaan toisilleen tilaa silloin kun toinen sitä tarvitsee. Väisästä hermostuttaa etenkin silloin, kun jokin työprojekti on loppusuoralla.

”Suhteemme olisi särkynyt vuosien varrella monta kertaa, jos emme olisi huomanneet jo varhaisessa vaiheessa sitä, että taiteilijan kanssa eläminen vaatii pitkämielisyyttä ja joskus myös hajurakoa.”

Väisänen kirjoittaa Pariisissa, mutta myös junissa ja lentokoneissa. Vasta, kun kirja alkaa olla viimeistelyä vaille valmis, hän vetäytyy maaseudun rauhaan keskittymään.

Iän tuoma kokemus ei ole helpottanut sitä levottomuutta, jonka näyttelyn tai kirjan valmistuminen saa aikaan. Väisänen jännittää aina teosten vastaanottoa.

”Jos jokin hanke menee hyvin ja menestyy, hermostuminen vain pahenee siitä. Minulla on pari-kolme suurta hanketta vuodessa. Tietenkään kaikki eivät voi menestyä yhtä hyvin kuin toiset, vaikka parhaani yritän aina.”

 

Kahdeksanvuotiaana saatu kutsumus oli oikea.

Sen ehti todeta Väisäsen isäkin, joka alun perin vastusti poikansa taideopintoja. Isä ehti nähdä Väisäsen ensimmäisen näyttelyn ennen kuolemaansa.

”Isäni tuli Helsinkiin kehystämään työt, laittoi lasin alle ja tarjosi meidän pikkuporukallemme illallisen. Hän oli hyvin innostunut näyttelystä”, Väisänen sanoo.

Väisäselle ei ole jäänyt mitään hampaankoloon. Hän uskoo, että isän vastustus on antanut myös positiivista voimaa.

”Se antoi potkua sillä tavalla, että minähän ukko vielä näytän sinulle ja teen ihmeitä. Silti tietysti uskon, että kannustaminen toimii paremmin.”

 

Väisäsen luomisvoima ei vaikuta vähentyneen iän myötä. Oikeastaan on käynyt päinvastoin, sillä tämänvuotisen yksityisnäyttelyn ja kirjan lisäksi hankkeita on suunnitteilla parin vuoden päähän.

Väisänen arvelee, ettei koskaan pääse eläkkeelle. Hän on tyytyväinen ajatukseen.

”Olen terve ja yhä hyvin innostunut. Jotkut kollegat joskus sanovat, että etkö sinä Hannu jo lopeta, mutta olen päättänyt kuolla saappaat jalassa.”

Väisänen uskoo, että elämässä tärkeintä on empatia, kyky ymmärtää toista ihmistä. Taide kasvattaa empatian määrää, samoin jatkuva uteliaisuus.

”Jos empatia vähenee, sietää yhä vähemmän ympärillä tapahtuvia muutoksia ja toisenlaisia ihmisiä. Silloin alkaa katkeroitua omasta iästä tai toisten menestyksestä. Mutta kun on utelias moneen suuntaan, empatia kasvaa myös.”

Hannu Väisäsen näyttely Anna Ahmatovan neljä huonetta on esillä Wäinö Aaltosen museossa Turussa 20. toukokuuta 2018asti. Juttu on alun perin ilmestynyt maaliskuun 2018 Gloriassa.

Kuka?

Hannu Väisänen, 66, kuvataiteilija, kirjailija.

Syntynyt Oulussa lokakuussa 1951, asuu ja työskentelee Souillacissa Lounais-Ranskassa ja Pariisissa.

Naimisissa ranskalaisen opettajan Christophe Rischardin kanssa.

Valmistui Taideakatemian koulusta vuonna 1974. Opiskeli myös laulua Sibelius-Akatemiassa. Tuli laajasti tunnetuksi uudesta Kalevalan kuvitustyöstä vuonna 1999.

Sai kirjallisuuden Finlandia-palkinnon romaanistaan Toiset kengät vuonna 2007.

Matkustelee säännöllisesti Japanissa ja pitää siellä etenkin Kumano-nimisestä alueesta, joka sijaitsee Osakasta etelään. ”Olen onnellisimmillani,

kun istun siellä asuvien ystävieni pöydässä, syön japanilaista ruokaa ja juon sakea.”