Inspiroivat työtehtävät Kone-konsernissa veivät Lea Koivistoa vuosien ajan ympäri maailmaa. Hyvä elämä vaihtui vielä parempaan, kun hän löysi Abu Dhabista suomalaisen puolison, joka poikansa lisäksi toi perheeseen myös hevosia ja kameleita.

Abu Dhabissa lentää hiekka. Kun Lea Koiviston avaa ilmastoidun autonsa oven, aavikon kuuma tuuli lehahtaa kasvoille kuin saunan löyly. Lea kiirehtii tervehtimään 20-vuotiasta Emirates-hevosta, tuttavallisemmin Eppua, joka on juuri herännyt nukutuksesta hammasoperaation jälkeen.

”Voi Eppu, kun olet vielä aivan uninen. Toivottavasti nyt pian tulet parempaan kuntoon”, Lea juttelee hevoselle halatessaan sen kaulaa.

Vanha, eläkkeellä oleva matkaratsastushevonen painaa turpansa Lean olkapäätä vasten. Nelivuotias Anees haluaa osansa huomiosta ja kaksi muuta hevosta, Lilly ja Sally, päättävät liittyä joukkoon.

”Lapsena harrastin ratsastusta ja haaveilin hevostilasta Etelä-Ranskassa. En olisi uskonut, että vielä päädyn Abu Dhabiin elämään todeksi heppatytön unelmaani.”

Farmilla asuu kolmen hevosen ja yhden ponin lisäksi myös viisi kilpakamelia sekä ankkoja ja hanhia.

”Uusimmat eläimet ovat kaksi kalkkunaa, jotka vain kävelivät muutama kuukausi sitten sisään portista ja asettuivat taloksi.”

Johtoryhmän kukka

Helsinkiläislähtöinen Lea lähti lukion jälkeen ulkomaille töihin, ja välivuosi venähti lopulta viideksi vuodeksi. Suomeen palattuaan hän opiskeli liiketaloutta, lähti jälleen maailmalle Erasmus-vaihto-opiskelijaksi ja sai työpaikan Postin kansainvälisen viestinvälityksen tuotepäällikkönä. Jatko-opinnot teknillisen korkeakoulun MBA-ohjelmassa veivät hänet muun muassa Harvardin ja Stanfordin yliopistoihin huippuprofessorien oppilaaksi.

"En olisi uskonut, että vielä päädyn Abu Dhabiin elämään todeksi heppatytön unelmaani.”

Vuonna 2003 Lea aloitti työt Kone-konsernissa ja sai pian vastuulleen globaalin palveluinnovaatioyksikön.

”Matkustin ympäri maailmaa. Vuonna 2010 minut nimitettiin ensimmäisenä naisena Koneen Lähi-idän johtoryhmään.”

Leasta ei ollut erityisen haasteellista työskennellä länsimaisena naisena arabimaailmassa.

”Alaisinani oli minua vanhempia arabimiehiä, mutta se ei ollut ongelma. Kokemukseni ovat yksinomaan hyviä. Sain kivasti erityishuomiota, ja minusta pidettiin hyvää huolta. Minua nimitettiin johtoryhmän ainoaksi kukaksi, mutta jotenkin se kuulostaa paljon paremmalta englanniksi: the only flower of the management team.”

Vuorotteluvapaan jälkeen Koneelta tarjottiin työpaikkaa, joka olisi vaatinut muuttoa joko Kiinaan tai Suomeen. Lea päätti irtisanoutua. Abu Dhabista yllättäen löytynyt perheonni meni uran edelle.

Kaksi miestä yhden hinnalla

Abu Dhabin naapurikaupunki Dubai tunnetaan maailman ostosparatiisina, jossa tuotteita markkinoidaan usein erilaisilla kaupanpäällisillä.

”Dubain tyyliin minä sainkin kaksi miestä yhden hinnalla”, Lea nauraa.

Vuonna 2011 Lea osallistui Koneen edustajana Suomen itsenäisyyspäivän vastaanotolle Abu Dhabissa. Siellä oli myös suomalainen eläinlääkäri Pentti, joka Lean tavoin oli jäänyt Yhdistyneisiin Arabiemiraatteihin saatuaan työtarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä.

”Oli äärettömän epätodennäköistä kohdata täällä samanhenkinen, vapaa suomalainen mies. Pentti kysyi, haluaisinko lähteä ratsastamaan aavikolle niin, että mukana olisi myös kameleita – ei sellaisesta treffiehdotuksesta voinut kieltäytyä.”

Eläinlääkärinä työskentelevän Pentin ansiosta Lean elämään tuli myös hevosia ja kilpakameleita. Yllätysbonuksena Lea sai myös teini-ikäisen pojan, kun Pentin poika Lucas muutti Abu Dhabiin Kiinasta.

"Pentti kysyi, haluaisinko lähteä ratsastamaan aavikolle niin, että mukana olisi myös kameleita – ei sellaisesta treffiehdotuksesta voinut kieltäytyä.”

Vuoden 2014 Lea oli vuorotteluvapaalla ja aikoi kirjoittaa kirjan naisjohtajuudesta Lähi-idässä. Vapaa kuluikin ohjatessa Lucaksen opiskelua kotona. Johtajuuskirjan sijaan syntyi lastenkirja Camu -kameli ja suuri unelma (Camu the Camel and a Big Dream).

”Kirja kertoo pienestä kamelipojasta, joka haaveilee kilpakamelin urasta. Yhden version olen jo kirjoittanut, mutta haluan hioa tekstiä vielä lisää.”

Aikaa vapaaehdoistyölle

Lea on kiitollinen kaikesta, mitä sai oppia ja nähdä liike-elämässä ja erityisesti Koneen kahdentoista työvuoden aikana.

”Ilmapiiri oli kannustava, ja sain tehdä uskomattomia asioita. Nyt saan tyydytystä siitä, että voin antaa takaisin ja tehdä vapaaehtoistyötä.”

Lea on toiminut tammikuusta 2016 lähtien kaksi, kolme kertaa viikossa vapaaehtoistyöntekijänä Abu Dhabin emiirikunnan alaisuudessa toimivassa Zayed Higher Organization -järjestön hippoterapiakeskuksessa, joka tarjoaa ilmaista hevosten avulla tehtävää kuntoutusta ja terapiaa muun muassa autistisille ja liikuntavammaisille lapsille ja aikuisille.

”Toimin terapeutin apuna hevosterapiatuokiossa. On sykähdyttävää nähdä, miten viisaasti ja harkiten hevoset toimivat vaikkapa autistisen lapsen kanssa.”

"Nyt saan tyydytystä siitä, että voin antaa takaisin ja tehdä vapaaehtoistyötä."

Lean tehtäviin kuuluu myös ulkoiluttaa hevosia, ratsastaa terapiahevosilla sekä osallistua keskuksen tiedotusmateriaalin suunnitteluun.

Lisäksi Lea on aloittanut opinnot Natural Horsemanship -koulutusohjelmassa. Siinä hevoseen luodaan positiivinen yhteys, jolloin sitä voi ohjata maasta käsin.

”On aivan mieletön tunne, kun hevoseen on saanut yhteyden ja sitä voi ohjata oman kehon liikkeillä. Olen oppinut valtavasti kärsivällisyyttä ja paljon lisää hevosen elekieltä.”

Kovaa treeniä

Urheilu on Lean perheen yhteinen harrastus. Uintia, pyöräilyä ja juoksua treenataan viidesti tai kuudesti viikossa. Osa harjoituksista tehdään kuntosalilla, jotta treeniohjelmaan saadaan myös lihaskuntoharjoitteita.

”Heinäkuussa 2014 osallistuimme Joroisten Teräsmies -kisoihin koko perhe. Lucas kilpaili lasten sarjassa, ja Pentin kanssa osallistuimme puolimatkan kuntosarjaan. Rasitusvamman takia jouduin keskeyttämään kisan uinti- ja pyöräilyosuuden jälkeen ja juoksuosuus jäi tekemättä. Viime kesänä toteutin sitten vihdoin tämänkin pitkäaikaisen haaveen, ja Joroisten puolimatka taittui aikaan 6.36, vaikka juoksuosuudella jouduin osin kävelemään sitkeiden jalkavaivojen takia.”

Herkuttelijat

Urheilu on aina ollut tärkeä osa Lean elämää. Kiireisinä liike-elämävuosina urheilu oli hyvää vastapainoa työlle ja tarjosi tilaisuuden tutustua ihmisiin, joita kokoushuoneissa ei kohdannut.

”Kiinnostuin nykyaikaisesta viisiottelusta 13-vuotiaana kuullessani, että sitä treenatessa pääsee ratsastamaan Santahaminaan. Kilpailin viisiottelussa Suomen edustusjoukkueessa ja olen juossut maratoneja. Nyt treenaan kuntoilijana triathlonia, joka on perheemme yhteinen harrastus. ”

"Ankat ja kanat saamme omasta tarhasta, ja on kiva kokeilla erilaisia reseptejä.”

Abu Dhabissa Leaa viehättää erityisesti se, että urheilu ulkona on mahdollista ympäri vuoden.

”Talvella tosin uin märkäpuku päällä ja kesällä pitää herätä juoksu- tai pyörälenkille ennen auringonnousua, koska päivällä varjossa on 50 astetta. Suomesta kaipaan vuodenaikoja.”

Intohimo treenaamiseen ei tarkoita herkuista luopumista.

”Olen herkuttelija, ja meillä syödään hyvin. Aiemmin en laittanut ruokaa, nyt kokkaan lähinnä suomalaisia ruokalajeja. Pentti ja Lucas taas tekevät kiinalaisia herkkuja. Ankat ja kanat saamme omasta tarhasta, ja on kiva kokeilla erilaisia reseptejä.”

Painepukuja kameleille

Nykyään Lean aikaa vie juuri rekisteröity COMREMED Middle East FZE -perheyritys. Yritys tutkii painevaatteiden vaikutusta kilpakamelien ja matkaratsastushevosten palautumiseen. Painevaatteilla olisi markkinoita myös matkaratsastushevosille.

”Pystyn hyödyntämään paljon liike-elämässä oppimaani oman yrityksen kehittämiseen. Vuodet Koneen palveluinnovaatioyksikön johdossa opettivat paljon kansainvälisestä tutkimus- ja kehitystyöstä, Lähi-idän palveluliiketoiminnan johtaminen puolestaan Lähi-idän markkinoista ja asiakasyhteistyöstä. ”

Aikaa jää myös yhteisille hetkille puolison kanssa.

”Ihaninta elämässäni on aviomieheni Pentti. Hemmottelemme välillä itseämme käymällä konserteissa tai vaikkapa kivassa kylpylässä ottamassa pariskunnille yhtä aikaa tehtäviä hoitoja. Testaamme usein myös uusia ravintoloita ja eri maiden keittiöitä, joiden tarjonta on täällä lähes loputon. ” G

Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professori ja näyttelijä Elina Knihtilä, 45, ei enää häpeä puhua tasa-arvoasioista.

”Kun opiskelin Teatterikorkeakoulussa 1990-luvulla, tunsin, että sukupuoleni takia en päässyt samalle viivalle miespuolisten opiskelukavereideni kanssa. Tunsin, että minua kohdeltiin epäoikeudenmukaisesti. Minusta tuli hyvin vihainen ja mustavalkoinen feministi.

Kun valmistuin, tasa-arvovaateeni alkoivat kuitenkin hävettää. Syynä oli pelko: pelkäsin leimautuvani hankalaksi ja huumorintajuttomaksi ihmiseksi, jolle kukaan ei halua tarjota töitä. Lopetin tasa-arvosta puhumisen moneksi vuodeksi.

2000-luvun alussa luin Anna Kortelaisen kirjan Levoton nainen, joka käsitteli hysterian kulttuurihistoriaa. Kirjassa kerrottiin, kuinka viisaat herrat tohtorit keksivät, että naiset ovat arvaamattoman oikukkaita silloin, kun mystinen kohtu eli latinaksi hystera lähtee liikkeelle heidän kehossaan. Muun muassa Ellen Edelfelt leimattiin tällä keksityllä sairaudella.

”Pelkäsin leimautuvani hankalaksi ja huumorintajuttomaksi ihmiseksi, jolle kukaan ei halua tarjota töitä.”

Nykyihmisen korviin hysterian oireet kuulostavat paniikkihäiriön tai ahdistushäiriön oireilta, enkä yhtään ihmettele, että Ellen Edelfeltiä on ahdistanut. Hän joutui alistumaan miehisen yhteiskunnan vaatimuksille. Tajusin, miten paljon sadassa vuodessa oli tehty työtä, ettei minun sukupolveni naisten tarvinnut kokea mitään vastaavaa.

Kirjan lukeminen palautti minulle ajatuksen, että taistelua ei saa lopettaa ja meidän kaikkien on jaksettava tehdä tasa-arvotyötä. Vanhemmiten olen kuitenkin omalla kohdallani ymmärtänyt, että parhaiten se onnistuu keskustelemalla, ei rintsikoita polttamalla.

Tekemistä on edelleenkin. Esimerkiksi fiktiossa maailmaa katsotaan edelleenkin lähinnä valkoisen heteromiehen näkökulmasta. Naispuoliset teatteriohjaajat ohjaavat isolle näyttämölle paljon harvemmin kuin miehet. Itselleni käänteentekevää oli tajuta, että minun on turha odottaa muiden kirjoittavan itselleni mieleisiä rooleja. Siksi aloimme tehdä  Pirjo Longan  ja Mari Perankosken kanssa omia sketsisarjoja, joissa olimme subjekteja emmekä objekteja.”

30-vuotispäiviensä kunniaksi Gloria kysyi inspiroivilta naisilta, mikä on heidän tärkein oppinsa elämässä. Kaikki haastattelut löydät huhtikuun 2017 numerosta.

Kun kiihkeästi tavoiteltu voitto ei tuntunut miltään, tankotanssin maailmanmestari Oona Kivelä, 33, oivalsi jotain tärkeää.

”Helmikuussa 2007 istuin lentokoneessa matkalla kohti New Yorkia. Olin harrastanut telinevoimistelua lapsesta saakka, ja olin menossa katsomaan Yhdysvaltoihin telinevoimistelukisoja. Silloin näin lentoyhtiön lehdessä jutun tankotanssista. Innostuin, ja perille päästyäni menin kokeilemaan sitä kuntoklubille Sohoon.

Tottumaton ihoni hankaantui tankoa vasten ja sattui helvetisti, mutta tunnin jälkeen päätin, että minusta tulee lajin huippu. Tein järkyttävän määrän töitä menestyäkseni.

Kun sitten seisoin Rio de Janeirossa palkintopallilla tankotanssin maailmanmestarina neljä vuotta myöhemmin, voitto ei tuntunutkaan miltään. Mietin, miksi minusta tuntuu niin kauhean tyhjältä, vaikka olin juuri saanut sen, mitä olin vuosia tavoitellut.

”Urheilusta oli tullut minulle addiktio, ja ystäväpiirini oli vähitellen jäänyt, kun olin mennyt niin syvälle treenaamiseen.”

Sitten tajusin: kukaan ei ollut iloitsemassa kanssani. Urheilusta oli tullut minulle addiktio, ja ystäväpiirini oli vähitellen jäänyt, kun olin mennyt niin syvälle treenaamiseen. En ollut jaksanut tavata ystäviäni, en edes soitella kenellekään.

Päätin, että minun on murtauduttava yksinäisyydestäni, opeteltava taas jakamaan asioitani. Vähensin treenin ja työn määrää. Kohtasin uusia ihmisiä, jotka inspiroivat minua ja tekivät minut iloiseksi. Monta vuotta elin sulkeutuneena itseeni, mutta nyt olen taas auki.”

30-vuotispäiviensä kunniaksi Gloria kysyi inspiroivilta naisilta, mikä on heidän tärkein oppinsa elämässä. Kaikki haastattelut löydät huhtikuun 2017 numerosta.

Esikuvani, Glorian ensimmäinen päätoimittaja Riitta Lindegren kertoo 30-vuotisjuhlanumerossamme, huhtikuun Gloriassa lehden synnystä ja urastaan. Riitta on suomalaisen mediakentän visionääri, joka kulki tienraivaajana miehisellä alalla – paljon aikaansa edellä. Ilman häntä ei tätä lehteä olisi.

Haastattelussa Riitta muun muassa toteaa, että Suomen pitäisi ottaa enemmän pakolaisia, sillä se on tässä ajassa oikeanlaista kansainvälisyyttä. Hienosti sanottu. Voimme toki yrittää sulkea silmämme ja rajamme, mutta se ei vie Suomea tai elämää eteenpäin. Hyvyys, luottamus ja monimuotoisuus sen sijaan vievät.

Gloria on aina ollut kansainvälisyyden ja kehityksen äänenkannattaja.

Gloria on aina ollut kansainvälisyyden ja kehityksen äänenkannattaja. Lehti on ilmestynyt läpi 1980-luvun lopun nousu-kauden, lamavuosien, IT-kuplan ja sosiaalisen median nousun. Kaikkina vuosikymmeninä olemme nostaneet ensimmäisten joukossa esiin ajan kiinnostavimmat ilmiöt ja maailmaa muuttavat ihmiset.

Nyt meille kuuluu erittäin hyvää. Viime vuoden aikana levikkimme kasvoi, ja te lukijat lähetätte jatkuvasti tärkeää palautetta, jonka pohjalta lehteä on hyvä kehittää. Uusia ideoita muhii parhaillaankin. Syyskuun alussa on myös erityisen juhlavan ja näyttävän Gloria Fashion Show’n aika.

Onnea, 30-vuotias Gloria!

Toimitusjohtajan ja dokumentintekijän Elise Pietarilan toimintaa ohjaa pyrkimys heikompien auttamiseen. Paniikkihäiriönsä vuoksi hän tietää, millaista on itse olla haavoittuvainen.

Toissa syksynä tuotantoyhtiö Gimmeyawallet Productionsin toimitusjohtaja Elise Pietarila, 36, söi aamupalaa yhtiökumppaniensa Riku Rantalan ja Tunna Milonoffin kanssa ja luki uutisia Suomeen tulleista turvapaikanhakijoista. Heitä oli moninkertainen määrä aiempiin vuosiin verrattuna, ja uusi tilanne herätti heissä pelkoa ja epävarmuutta.

Elisen yllätykseksi mikään virallinen taho ei toiminut turvapaikanhakijoiden yrittäjyyden puolesta, joten he itse päättivät kääriä hihansa ylös.

Aamukahvin äärellä kolmikko alkoi miettiä yhdessä työkavereidensa kanssa, miten turvapaikanhakijoita voisi auttaa parhaiten integroitumaan yhteiskuntaan – ja miten he itse voisivat samalla käsitellä suoraselkäisesti omaa pelkoaan.

”Oletus tuntui olevan, että turvapaikanhakijat sullotaan ihmissäiliöihin eikä heiltä itseltään odoteta mitään panosta. Maailmalla matkatessamme olimme kuitenkin törmänneet mitä mielikuvituksellisimpiin tapoihin ja taitoihin elättää itse itsensä. Arvelimme, että tulijoilla saattaisi olla jotain annettavaa.”

Elisen yllätykseksi mikään virallinen taho ei toiminut turvapaikanhakijoiden yrittäjyyden puolesta, joten he itse päättivät kääriä hihansa ylös.

 

Aluksi Elise, Riku ja Tunna kutsuivat koolle eri alojen yrittäjiä ja järjestöjä. Sitten he kehittivät yhdessä digitaalisen alustan, jonka avulla vapaaehtoisiksi ilmoittautuneet opiskelijat kartoittivat turvapaikanhakijoiden osaamisen monessa vastaanottokeskuksessa. Niin syntyi Startup Refugees, yli 500 yrityksen ja yhteisön verkosto, jonka ansiosta jo tuhat turvapaikanhakijaa on haastateltu, yli 700 on tehnyt töitä tai opiskellut ja yli 20 uutta yritystä on syntynyt tai syntymässä.

Startup Refugees on ollut menestys, mutta niin on ollut moni muukin asia, jossa Elisellä, oman luonnehdintansa mukaan ”oululaismuijalla”, on ollut näppinsä pelissä.

”Vain viime viikolla työllistyi kahdeksan ihmistä ja 19 oli työhaastattelussa. Ja nimenomaan sellaisille aloille, joille ei Suomesta löydy tekijöitä: etnisiin ravintoloihin, turkistarhoille ja vaikkapa maaseudun muuttotappiokuntien pientiloille kausityöläisiksi”, Elise sanoo kitschein neonvalokyltein ja jumalkuvin sisustetussa tuotantoyhtiössä Helsingin Punavuoressa.

Startup Refugees on ollut menestys, mutta niin on ollut moni muukin asia, jossa Elisellä, oman luonnehdintansa mukaan ”oululaismuijalla”, on ollut näppinsä pelissä. Aloitettuaan toimitusjohtajan pestinsä kaksi vuotta sitten Elise on luonut Rikun ja Tunnan kahdestaan pyörittämästä nyrkkipajasta 10 henkeä työllistävän monimediayrityksen, joka tekee tänä vuonna radio-ohjelmia, tietokirjan ja neljä tv-tuotantoa –muun muassa ruoka-aiheisen viihdeohjelman MadCook Show´n.

 

Elise on myös ollut mukana voittamassa viittä Kultaista Venlaa ja Formaatti-Finlandiaa, perustanut Pohjoismaiden suurimman tubettajatapahtuman TubeConin ja tullut rankatuksi Kauppalehti Option vertaistutkimuksessa sadan vaikutusvaltaisimman suomalaisen joukkoon. Lisäksi Elise, Riku ja Tunna valittiin viime vuonna vuoden rohkeimmiksi yrittäjiksi.

Elise on tullut rankatuksi Kauppalehti Option vertaistutkimuksessa sadan vaikutusvaltaisimman suomalaisen joukkoon.

Elise haluaa käyttää mahdollisuuksiaan toimintaan, josta muutkin hyötyvät. Periaatteensa hän on perinyt jo edesmenneiltä vanhemmiltaan, jotka pyörittivät ravintolalaitteita maahantuovaa pienyritystä Oulussa.

”Lama-aikana he myönsivät vaikeuksiin joutuneille asiakkaillensa maksuaikaa ja tukivat nuoria yrittäjiä. He antoivat esimerkin, ettei maailmaa tarvitse pelätä, kun jokainen meistä luo hyvää pieninkin resurssein. ”

 

Elise alkoi Rikun ja Tunnan pyynnöstä tuottaa Docventuresia vuonna 2012. Hän huomasi nopeasti, että ohjelman yleisö jakoi hänen kanssaan ajatuksen yhteisen hyvän tekemisen tärkeydestä. Docventuresista tuli yli 400 000 hengen yleisöjä vetänyt menestysformaatti, jonka ympärille intohimoiset katsojat perustivat yli sata leffakerhoa.

Samalla siitä syntyi omintakeinen yhteiskunnallisen aktivismin näyttämö. Elise, Riku ja Tunna osallistivat ihmisiä sosiaalisen median kautta kieli poskessa. He saivat sadat ihmiset esimerkiksi luovuttamaan verta tai ryhtymään ystäväksi yksinäisille – sen jälkeen, kun ohjelmassa oli ensin näytetty aiheisiin liittyviä dokumenttielokuvia.

Docventuresista tuli yli 400 000 hengen yleisöjä vetänyt menestysformaatti, jonka ympärille intohimoiset katsojat perustivat yli sata leffakerhoa.

Kun Docventuresin luontojaksossa haastateltavana ollut ympäristöaktivisti Leo Stranius haastoi Rikun kuukaudeksi kasvisruokavaliolle lihansyönnistä aiheutuvien ilmastopäästöjen takia, katsojat ehdottivat, että siihen ryhdyttäisiin yhdessä. Pienellä brändäämisellä syntyi Lihaton lokakuu -liike, johon osallistui 30 000 ihmistä. Docventures oli viikosta toiseen kaikkien huulilla, vaikka markkinointibudjetti oli pieni.

”Olisi ollut tyhmää olla tarjoamatta dokumenteista saadun tiedon pohjalta toimintaa, kun ihmiset olivat niin mukana”, Elise toteaa nyt.

Hänen mukaansa kuluttajien kuunteleminen ja osallistaminen kannattaa. Ihmiset haluavat käyttää tuotteita ja palveluita, jotka vastaavat heidän arvomaailmaansa. Se oli tärkeä tulos myös tieteellisessä artikkelissa, jonka Elise kirjoitti Helsingin yliopistossa yritysten yhteiskuntavastuusta professori Vesa Kanniaisen kanssa.

 

Alunperin Elisestä pitikin tulla tutkija, ei mediavaikuttajaa. Kansantaloustieteen opiskelijan erikoisalaa oli peliteoria, sovelletun matematiikan osa-alue, jossa tarkastellaan ihanteellisen toimintatavan valintaa silloin, kun vaihtoehtojen hyödyt ja haitat riippuvat muiden valinnoista.

”Se on matematiikkaa, jossa ei ole numeroita vaan pelkkiä symboleita”, Elise selittää.

”Olin supernörtti.”

”Tajusin, että olin aina unelmoinut dokumenttielokuvien tekemisestä. En vain ollut uskaltanut ajatella, että minusta olisi siihen, sillä en ollut minkään taidekoulun kasvatti.”

Sitten sattuma puuttui peliin, ja raskaustesti näytti yllättäen plussaa. 25-vuotiaasta Elisestä ja hänen nuoruuden poikaystävästään, nykyisestä avomiehestään, tuli vanhempia. Äitiyslomalla Elise tajusi, ettei väitöskirjatutkimus houkuttele häntä palaamaan takaisin. Hän alkoi miettiä, mikä olisi tarpeeksi hyvä syy palata työelämään.

”Tajusin, että olin aina unelmoinut dokumenttielokuvien tekemisestä. En vain ollut uskaltanut ajatella, että minusta olisi siihen, sillä en ollut minkään taidekoulun kasvatti.”

Elise ryhtyi opiskelemaan elokuva- ja videotuotantoa helsinkiläisessä Metropolia- ammattikorkeakoulussa.

 

Opinnot olivat vielä kesken vuonna 2011, kun hän sai töitä elokuvatuotantoyhtiöstä Berliinissä ja päätyi kuvaamaan dokumenttielokuvaa Itä-Saksan salaisen poliisin Stasin entisistä virkamiehistä, jotka eivät olleet vielä 80-vuotiainakaan luopuneet palvelemasta DDR:ää.

”He kokoontuivat hylätyissä, berliiniläisissä bunkkereissa, pukeutuivat vanhoihin armeijan univormuihin ja käyttivät naftaliinistä kaivettuja kuuntelulaitteita”, Elise muistelee.

”Kaikki me pystymme pahaan. Siksi onkin niin tärkeää valita joka päivä ne inhimilliset, oikeat teot.”

Harmittomalta vaikuttavat papparaiset olivat entisiä rajavartijoita, jotka olivat ampuneet ihmisiä muurille ja Stasin viestintäosaston jäseniä, jotka olivat salakuunnelleet perheenjäseniään. ”He olivat tehneet pahoja tekoja, mutta luulivat ylläpitäneensä maailmanrauhaa.”

Elise dokumentoi heitä tanskalaisen ohjaajan Signe Astrupin kanssa tuomitsematta, sillä ymmärsi miesten takertuneen vanhaan propagandaan pystyäkseen elämään tekojensa kanssa. Hän tiesi myös, että olisi itsekin voinut päätyä moraalisesti kaidalle polulle samoissa olosuhteissa. ”Kaikki me pystymme pahaan”, Elise sanoo. ”Siksi onkin niin tärkeää valita joka päivä ne inhimilliset, oikeat teot.”

 

”En pysty tähän”, Elise ajatteli. Hän seisoi Euroopan yleisradioyhtiöiden pomojen ja muun kansainvälisen kulttuuriväen edessä, kun hänen itseluottamuksensa katosi savuna ilmaan.

Elise oli kutsuttu Amsterdamiin kertomaan Docventuresin huikeasta menestyksestä, mutta yhtäkkiä koko hyvin valmisteltu puhe alkoi tuntua mitättömän surkealta.

”Olin tullut paikalle varmana siitä, että mulla on ihan hyvät läpät ja hienoja uutisia kerrottavanani, mutta kun sain mikrofonin käteeni, kaikki aiemmin mietitty vain valahti lattialle”, Elise kuvailee.

Esityksen ajalta ei ole muistikuvia.

Eliseä jännittää puhua paniikkihäiriöstään, eikä hän olisi vielä puoli vuotta sitten ollutkaan siihen valmis.

”Kuulin sydämeni äänen salin kajareista ja oksennus nousi kurkkuun. Kalvoni alkoivat näyttää säälittäviltä räpellyksiltä. Sitten aloitin esityksen rallienglannillani. Jolkotin esityksen läpi ja häivyin paikalta”, Elise muistelee.

Häntä jännittää puhua paniikkihäiriöstään, eikä hän olisi vielä puoli vuotta sitten ollutkaan siihen valmis. Nyt hän on päättänyt tehdä sen nujertaakseen pelkonsa – ja auttaakseen muita.

”Olen ollut paniikkihäiriöni kanssa niin kamalissa tilanteissa, että punastun pelkästään ajatellessani niitä”, Elise sanoo ja hymyilee. Hän on kuitenkin huomannut, että häpeä helpottaa, kun siitä puhuu ääneen.

”Olen ollut paniikkihäiriöni kanssa niin kamalissa tilanteissa, että punastun pelkästään ajatellessani niitä.”

Amsterdamin katastrofista on nyt muutama vuosi, ja Elisellä on puhujakeikkoja enemmän kuin koskaan. Mutta jos hänen korvissaan alkaa kohista paniikkikohtauksen merkiksi, apuna on lääkärin määräämä reseptilääke. Pilleri auttaa musertavaan hallinnan menettämisen tunteeseen niin tehokkaasti, ettei sitä aina tarvitse edes ottaa.

 

Elise meni lääkärille vuosi sitten, kun hän huomasi alkaneensa karttaa esiintymisiä paniikkikohtausten takia. Psykiatri kertoi Eliselle, että moni, joka joutuu työssään olemaan huomion kohteena vain hetkittäinkin, kärsii samasta vaivasta. ”Hän sanoi, että normaalin elämän kannalta on parempi vaihtoehto vetää joskus nappi naamaan, kuin saada paniikkikohtaus tai pelätä sitä.”

Lääkärin tapaamisen jälkeen Elise muisti myös 12-vuotiaana kohtauksiin apukeinoksi keksimänsä aseen: huumorin.

”Silloin kun ahdistaa, raivaan itselleni turvallisen tilan sanomalla jotain hölmöä ja saamalla ihmiset nauramaan kanssani.”

Juttu on julkaistu alunperin maaliskuun 2017 Gloriassa. Sen painoonmenon jälkeen Elise lahjoitti kaikki Tubeconin osakkeensa suomalaisten tubettajien perustamalle yhdistykselle.

Elise Pietarila, 36. Tuotantoyhtiö Gimmeyawallet Productionsin toimitusjohtaja.

Voittanut eri työryhmissä viisi Kultaista Venlaa ja Formaatti-Finlandian.

Perustanut TubeConin, Pohjoismaiden suurimman tubettajatapahtuman. Työskennellyt myös assistenttina YK:n kehitysohjelmassa Asuu Helsingissä 10- ja 6-vuotiaiden lastensa ja avomiehensä kanssa.

Harrastaa avantouintia, tanssia, elokuvia, lukemista ja voimailua Kisahallilla.

 

 

Näin johdan

1. Esimerkin kautta. En usko päältähuutelijoihin tai ylätason viisastelijoihin vaan tekijäjohtajiin. Suomi on niin hierarkiaton ja tasa-arvoinen yhteiskunta, ettei johtajilla ole täällä erityistä statusta.

2. Eläytyen. Ajattelen töissä usein muiden ihmisten näkökulmia – esimerkiksi sitä, mitkä asiat tuntuvat muiden mielestä vaikeilta tai tärkeiltä. Nuorten duunareiden kanssa työskennellessäni muistelen, miltä itsestäni tuntui olla ensimmäistä kertaa ns. aikuisten töissä.

3. Avoimesti. Annan palautetta, puutun, puhun ajatuksiani ääneen ja yritän olla patoamatta havaintojani, jotta niistä tulisi osa työn virtaa, jossa yhdessä lillutaan. Arvostan tätä myös muissa.

4. Vanhan koulukunnan vastuullinen yrittäjyys on tyylikästä! Pienyrittäjävanhemmiltani olen oppinut, että itsensä ja muiden työllistäminen on parasta, mitä lähiympäristölle voi tehdä.

5. Luottaen. ”Asiat järjestyvät” on ehkä eniten ääneen ajattelemani lause. Luottamus maailmaan ja ihmisiin, varsinkin niihin läheisimpiin, tekee kaikesta niin paljon selvempää.