”Loviisassa on hieno yhteisö, hyvin luova ja taiteellinen. Halusimme asua keskustassa, että voimme tavata ihmisiä helposti”, Frida ja Mikko kertovat.
”Loviisassa on hieno yhteisö, hyvin luova ja taiteellinen. Halusimme asua keskustassa, että voimme tavata ihmisiä helposti”, Frida ja Mikko kertovat.
Talon remontti alkoi kylpy-huoneesta.   ”Loviisassa energiat virtaavat. Tämä paikka  tuo rauhaa, jota tarvitsen.”
Talon remontti alkoi kylpy-huoneesta. ”Loviisassa energiat virtaavat. Tämä paikka tuo rauhaa, jota tarvitsen.”
Fridan studio rakennetaan talon toiseen päätyyn. Madonsyömät hirret on poistettu, alta näkyy nyt vain maankamara.
Fridan studio rakennetaan talon toiseen päätyyn. Madonsyömät hirret on poistettu, alta näkyy nyt vain maankamara.
Estrid ja Berta rakastavat Loviisaa. Tytöillä on piirustukset valmiina talon pihamaalle.
Estrid ja Berta rakastavat Loviisaa. Tytöillä on piirustukset valmiina talon pihamaalle.

Taiteilija Frida Hultcrantz ja mainosmies Mikko Airas etsivät Loviisasta pientä kesäpaikkaa – ja ostivatkin valtavan talovanhuksen. Remontoinnissa ei ole ikäviltä yllätyksiltä tai ärräpäiltä säästytty, mutta talo tuntuu yhä siltä oikealta.

Se oikea

”Valo, tämä fantastinen valo”, huokaa taiteilija Frida Hultcrantz vanhan loviisalaisen talon tulevassa ruokasalissa.

Keskipäivän aurinko kulkee huoneesta toiseen avautuvien pariovien läpi ja valaisee leveitä lattialankkuja ja valkoisia kaakeliuuneja. Tässä syntyi Fridan ja aviomies Mikko Airaksen päätös ostaa Loviisan keskustassa sijaitseva, Skrapikseksi kutsuttu talo.

Pari ei silti juuri ajatellut talon huonoja puolia ostamista puntaroidessaan. ”Fantasioimme vain, kuinka fint och mysigt täällä olisi.”

Mikään päähänpisto se ei ollut, vaan pitkän pohdinnan tulos. Ohi ajaessaan Frida oli aina ihaillut tien vieressä seisovaa talovanhusta. Ostamista oli pohdittu jo vuotta aikaisemmin, mutta Mikkoa oli alkanut epäilyttää huonokuntoisen talon ”helvetillinen työmaa”.

Fridan mukaan pari ei silti juuri ajatellut talon huonoja puolia ostamista puntaroidessaan. ”Fantasioimme vain, kuinka fint och mysigt täällä olisi.”

Kumpikaan ei pystynyt päästämään haaveesta irti, vaikka haussa oli oikeastaan vain pieni kesäpaikka. Elokuussa 2014 kaupat tehtiin parisataaneliöisestä ja kymmenhuoneisesta talosta, jonka iäksi arvioidaan ”jotain 100–300 vuoden väliltä”.

"Lapset ovat varmaan jo kasvaneet, kun saamme tämän valmiiksi”

”Näin heti, millaista elämämme olisi täällä. Tiesin esimerkiksi, minne panisimme joulukuusen, Frida sanoo ja osoittaa olohuoneen remonttiroinan peittämää nurkkaa.

”Mutta lapset ovat varmaan jo kasvaneet, kun saamme tämän valmiiksi”, hän nauraa. ”Ehkä nautimme jouluista sitten lastenlasten kanssa.”

Taiteilijoiden Loviisa

Vain kolmisen vuotta sitten perhe oli muuttanut vastentahtoisesti Loviisasta takaisin Helsinkiin. Mikon ja hänen kumppaninsa perustama suunnittelutoimisto Wörks oli alkanut kasvaa, ja päivittäinen Loviisa–Helsinki-ajomatka alkoi käydä raskaaksi. Perhe vuokrasi kodin Punavuoresta, ja tytöt Estrid ja Berta alkoivat käydä koulua Helsingissä.

Muutto ei ollut ensimmäinen, perhe oli ehtinyt asua myös Lapinjärvellä Itä-Uudellamaalla .

”Mutta paluu Helsinkiin oli pahin muutto kaikista, kyyneleeni vain valuivat, ”, Frida kertoo.

Ruotsin Västeråsissa syntynyt Frida on asunut Suomessa lähes parikymmentä vuotta, mutta ei ole koskaan oikein kotiutunut Helsinkiin. Myös perheen tytöt ikävöivät takaisin Loviisaan.

"Paluu Helsinkiin oli pahin muutto kaikista, kyyneleeni vain valuivat, ”, Frida kertoo.

”Haluan, että ikkunoistani näkyy puita. Kaipaan metsää, en niinkään merta. Loviisassa voin myös puhua ruotsia, ehkä siksikin tunnen oloni täällä kotoisaksi.”

Loviisaan on viime vuosina syntynyt taiteilijayhteisö, joka järjestää monia tapahtumia.

”Se on tyypillistä loviisalaista meininkiä. Kun ei mitään tapahdu, pitää itse järjestää. Sellainen on muun muassa taidefestivaali Loviisa Contemporary heinäkuun viimeisenä viikonloppuna.”

Festivaalilla ovat töitänsä esitelleet Fridan lisäksi muun muassa Terike Haapoja, Katja Tukiainen ja Matti Hagelberg sekä tapahtuman järjestäjät, loviisalaistaiteilijat Kati Rapia, Ilona Valkonen, Pia Sirén ja Beniamino Borghi.

”Se on tyypillistä loviisalaista meininkiä. Kun ei mitään tapahdu, pitää itse järjestää.”

”Helsingissä voi mennä päiviä, etten kohtaa ketään. Mutta Loviisassa tapaa ihmisiä koko ajan, eikä tutustumisen eteen tarvitse tehdä töitä”, Frida kertoo.

Tahmea alku

Kun parikymppinen Frida muutti vuonna 1999 Suomeen opiskelemaan, hänellä ei ollut ”mitään hajua” suomalaisesta kulttuurista. Koti-ikävän vaivaamana hän matkusti joka toinen viikonloppu takaisin Ruotsiin.

Ensimmäinen vuosi Kuvataideakatemiassa sujui tahmeasti. Frida ei puhunut suomea eikä kehdannut vaatia tunneilla opetusta englanniksi.

”Tunsin itseni typeräksi, mutta en voinut valittaa, sillä itse olin kouluun vapaasta tahdostani tullut. Olen vähän ujo, eivätkä varovaiset signaalini herättäneet vastakaikua muissa opiskelijoissa.”

”Osasin juuri ja juuri sanoa 'jag heter Mikko'. Vasta kun Estrid ja Berta syntyivät, opettelin ruotsia. Emme halunneet, että perheen kielenä on broken english.”

Vähitellen hän alkoi kuitenkin sopeutua, etenkin tavattuaan Mikon vuonna 2001. Ensimmäiset vuodet pariskunta puhui toisilleen englantia.

”Puhuithan sinä vanhemmilleni ruotsia”, muistelee Frida.

”Enkä puhunut, osasin juuri ja juuri sanoa 'jag heter Mikko'. Vasta kun Estrid ja Berta syntyivät, opettelin ruotsia. Emme halunneet, että perheen kielenä on broken english.”

Perhe asui ensin Punavuoressa ja Ullanlinnassa. Sitten Mikko sairastui burn outiin, ja pariskunta päätti muuttaa Lapinjärvelle vuonna 2009.

”Se downshftaaminen meni siis kohtuullisen huonosti”, Mikko naurahtaa nyt.

Perhe käy usein tapaamassa Fridan sukua, mutta muuta Ruotsia tytöt eivät juuri ole nähneet.

”En olisi ikinä kuvitellut, että omat lapseni kasvavat Suomessa, että heidän lapsuusmuistonsa syntyvät tässä maassa. Siitä tulee vähän yksinäinen olo”, Frida myöntää.

Piilossa mutta nähtynä

Ulkopuolisuus on aina näkynyt Fridan taiteessa. Työt käsittelevät etäisyyttä, yksinäisyyttä ja hylkäämistä: hän on maalannut niin miehiä ilman päitä kuin autiotalojakin. Viime aikoina häntä ovat kiehtoneet huntumaiset kankaat, mutta ei niinkään poliittisessa tai uskonnollisessa mielessä.

”Pikemminkin minua kiehtovat eri kulttuureista tulevat naiset, kuinka he kaikki kantavat sisällään salaisuuksia. Tunnen itsekin olevani Suomessa aina vähän erilainen.”

Fridasta on jännittävää, kuinka kankaalla voi peittää itsensä epämukavassa tilanteessa ja toisaalta olla sen alla helpommin oma itsensä. Sillä voi kuvata samanaikaista halua piiloutua ja tulla huomatuksi.

Loviisan-kodissa on esillä työ, jossa on hunnulla päänsä peittänyt, alaston nainen.

”Pian nelikymppisenä naisena haluan tulla nähdyksi kaikin tavoin, ehkä töissäni on nyt vähän sitäkin energiaa.”

"Täällä näkee heti työnsä jäljen. Kun kunnostin talomme 20 ikkunaa, ei tarvinnut ajatella mitään tai olla kriittinen.”

Fridalla ei ole Loviisassa omaa studiota, mutta sellainen on tulossa talon toiseen päätyyn.

”Taiteen tekeminen on yksinäistä puuhaa, eikä siinä aina näe edistystä. Sen sijaan täällä näkee heti työnsä jäljen. Kun kunnostin talomme 20 ikkunaa, ei tarvinnut ajatella mitään tai olla kriittinen. Sai vain tehdä, ja se oli hyvin tyydyttävää.”

Ärräpäitä ja ikäviä yllätyksiä

Viime kesä oli Skrapiksen ensimmäinen remonttikesä, varsinainen yllätysten kesä. Yksi nihkeimmistä löydöistä oli talon lattiahirsien kunto: puolet niistä oli läpimätiä.

”Silloin tuli ensimmäisen kerran mieleen, että olikohan tämä niin fiksua”, Mikko sanoo.

Niin kuin myös silloin, kun ilmeni, että talon yhdeksästä kaakeli- ja pönttöuunista vain yksi oli toimiva.

Mikko on hoitanut remontoinnin pitkälti yksin ”Hollolan yläasteen puukäsityötunneilla opituilla taidoilla” sekä kavereiden avulla. Pahimmissa paikoissa apuna on ollut toki ammattilainen.

Tähän mennessä koko perhe on yöpynyt talossa vain muutaman kerran. Loviisalaiset ystävät ovat majoittaneet perhettä, ainoastaan Mikko herää välillä raksalta kasvot kalkkipölyssä.

”Minä autan minkä voin, mutta yleensä hoidan lapset ja ruuan. Tulen sitten aina katsomaan, mitä Mikko on tehnyt ja ihmettelemään, kun mikään ei edisty”, Frida kiusoittelee.

Loviisalaiset ystävät ovat majoittaneet perhettä, ainoastaan Mikko herää välillä raksalta kasvot kalkkipölyssä.

Mikko kirjoittaa omaksi terapiakseen kirosanojen höystämää humoristista remppablogia Mitä tuli tehtyä (mitatulitehtya.com). ”Suurin osa vanhojen talojen remppausta käsittelevistä blogeista on niin kaunistelevia, että halusin kirjoittaa, mitä se oikeasti on. Kyllä tässä aika monta ärräpäätä on päässyt.”

Unelmien voimalla

”Sokki siitä, mitä täällä täytyy vielä tehdä, tulee päivittäin”, Frida ja Mikko kertovat.

”Onneksi olemme hyviä pettämään itseämme. Ajattelimme esimerkiksi, että talo olisi yhdessä kesässä rempattu”, Mikko naurahtaa.

Talon hankkiminen ei ole silti kertaakaan kaduttanut. Kun alkaa masentaa, Frida ja Mikko istuvat keittiönpöydän ääreen, ottavat lasin viiniä ja haaveilevat, millaista talossa vielä on.

”Meistä on tullut ammattimaisia unelmoijia. Näemme vain mahdollisuudet. Alussa syntynyt haavemaailmani on vain vahvistunut: kuinka aamuisin keittiöstä leijailee tuoreen leivän tuoksu, kuinka Mikko tuo minulle kahvin sänkyyn ja kuinka lapset leikkivät kauniisti huoneessaan, nukeilla tietenkin...”, Frida maalailee naureskellen.

”Katuminen on myöhäistä nyt, löysät on jo housussa."

Mikko muotoilee asian proosallisemmin.

”Katuminen on myöhäistä nyt, löysät on jo housussa. Mutta eihän tässä nyt enää niin iso työ ole, kun lattia on paikoillaan ja kylpyhuonekin valmis. Edessä on vain pientä pintaremppaa.”

Frida ja Mikko eivät jaksaisi ajatella vielä talon pihamaata, mutta Estridillä ja Bertalla on jo piirustukset valmiina: kukkia, marjapuskia, penkkejä, polkuja sekä aitaus Irikselle.

”Mutta ei nurmikenttää, mä en jaksa ajaa sitä”, Mikko sanoo.

Kun tytöt protestoivat, hän myöntyy saman tien: ”Okei, vähän nurmikkoakin.”

Villahousuista fiinimpään

Mikko lähtee kaivelemaan jotain siistiä ylle valokuvia varten. Pian eteisestä kuuluu ähkäisy: ”Kaikki vaatteet ovat niin rypyssä!”

Viimeisen vuoden ajan tyylin on sanellut pitkälti remontti. ”Loviisassa pukeudun niin läävästi, tulen ravintolaankin oransseissa remppavaatteissa.”

Frida oikoo vaatepussukasta vetämäänsä punaisenruskeaa pitkää jakkua.

”Ostin tämän eilen Loviisan suurkirppikseltä, se on mahtava paikka. Takin väri ei kuulu suosikkeihini, mutta kun otin napit pois, siitä tuli aika hauska”.

Hän ostaa useimmat vaatteensa kirpputoreilta. Mukavissa ja lämpimissä villahousuissa pärjää pitkälle, kun arkeen kuuluu tyttöjen kouluun vienti ja yksinäistä työskentelyä työhuoneella.

Frida ei juuri seuraa muotia, eikä Helsingin Punavuoressa asuvan oikeastaan edes tarvitse.

”Mutta viime aikoina minussa on taas herännyt halu pukeutua kauniimmin ja naisellisemmin”, Frida sanoo.

Suosikkeihin kuuluvat R/H:n ja Katri Niskasen suunnittelemat vaatteet. Frida ei juuri seuraa muotia, eikä Helsingin Punavuoressa asuvan oikeastaan edes tarvitse.

”Riittää, kun kävelen Fredrikinkatua ja bongailen näyteikkunoista ihania asuja.”

Liedestä tuli symboli

Keittön puuliedessä rätisee tuli. Vieressä seisoo hervottoman kokoinen kaasuliesi.

”Ostin sen periaatteella mitä isompi, sitä parempi! Ja jonain päivänä minä kokkaan sillä”, Mikko vakuuttaa.

”Olemme joka viikonloppu jonkun luona syömässä. Alamme olla jo aika monet illalliset velkaa.”

Hän on innokas ruuanlaittaja, ja kokkauksesta on tullut kadotetun vapaa-ajan symboli. Nyt työnjako on luisunut perinteiseen malliin, jossa Frida laittaa arkiruuan ja Mikko viikonlopun erikoisuudet.

Loviisassa ystäväperheet järjestävät vuorotellen illanistujaisia.

”Olemme joka viikonloppu jonkun luona syömässä. Alamme olla jo aika monet illalliset velkaa.”

Ketkä?

Taiteilija Frida Hultcrantz, 38, ja suunnittelutoimisto Wörksin perustaja Mikko Aarnio, 43. Tytöt Estrid, 10, ja Berta, 8, sekä Iris-koira.

Asuvat: Helsingin Punavuoressa ja Loviisassa.

Ihaninta kodissa: Loviisan ihmiset, talon tunnelma, tila ja historia.

Vierailija

Huonokuntoisesta talovanhuksesta syntyy unelmien koti: ”Lapset ovat varmaan jo kasvaneet, kun saamme tämän valmiiksi”

Vanhan talon remontoiminen ei ole yksinkertaista. Asioista pitää ottaa selvää ja ammattilaisia on monentasoisia! Suomessa on pilattu ihan liikaa vanhoja taloja omistajan osaamattomuuden ja niin sanottujen ammattilaisten takia. Tässä talossa pistää silmään ainakin ikkunoiden kunnostus -melkoisen huolimatonta jälkeä!
Lue kommentti
Vierailija

Huonokuntoisesta talovanhuksesta syntyy unelmien koti: ”Lapset ovat varmaan jo kasvaneet, kun saamme tämän valmiiksi”

Uretaani ei kuulu vanhaan taloon! Ei pidä puhua entisöinnistä jos remontissa käyttää vanhaan taloon kuulumattomia materiaaleja. Ei muovia, mineraalivillaa eikä uretaania. Mineraalivillalla ja muovilla saa helpommin tuhoa aikaiseksi, ja hoplaa: taas tuli pilattua yksi hieno talo.
Lue kommentti
Katin kantapaikkoihin kuuluu Scarlett-viinibaari Pullman-hotellin 37. kerroksessa.
Katin kantapaikkoihin kuuluu Scarlett-viinibaari Pullman-hotellin 37. kerroksessa.
Työn vastapainoksi Kati kuntoilee joka päivä.
Työn vastapainoksi Kati kuntoilee joka päivä.

Thaimaalaisella autiorannalla Kati Häkkinen sai idean sinne sopivasta rantahotellista. Kovalla työllä syntyi huippusuosittu Aava Resort & Spa, ja mikkeliläinen Kati jäi maailmalle. ”Pidän itseäni menestyjänä, koska uskalsin lähteä toteuttamaan unelmaani.”

Hotelliyrittäjä Kati Häkkinen nauttii miljoonakaupunki Bangkokin vilinästä.

”Tykkään myös ajaa täällä autolla. Kaupungin sykkeessä ideatkin lentävät. Minulla on paljon uusia liikeideoita, joille etsin sijoittajia ja kumppaneita”, Kati, 37, sanoo.

Katilla on vahvaa näyttöä siitä, että hän pystyy toteuttamaan ideansa. Yhdeksän vuotta sitten hän oli reppureissulla Thaimaassa silloisen puolisonsa Atte Savisalon kanssa. Tuolloin pariskunta työskenteli Aten vanhempien omistamassa Savcorissa, teknologiayrityksessä, joka on Ballet Mikkelin takana. Kati oli Ballet Mikkelin johtaja, Atte financial controller.

Autiolla Khanomin rannalla pariskunta sai idean rantahotellista. Nyt samaisella rannalla seisoo heidän yhdessä omistamansa Aava Resort and Spa, joka on saanut monia kansainvälisiä palkintoja. Tuorein on marraskuussa 2016 myönnetty Aasian parhaan hotellin ja kylpylän HAPA (Hospitality Asia Platinum Awards) -palkinto.

Kati työskenteli vuosia ilman lomia ja palkkaa Aavan menestyksen eteen.

”Todellinen menestyksen mittari on se, että henkilökunnalla on hyvä olla ja se nauttii työstään”, Kati sanoo.

Kati työskenteli vuosia ilman lomia ja palkkaa Aavan menestyksen eteen. Yrityksen rakentaminen opetti hänelle paljon.

”Muutto Aasiaan ei sinänsä ollut vaikeaa, koska olen aina ollut valmis vastaanottamaan kaiken, mitä uusi kulttuuri tuo mukanaan. Äitiyslomia en ehtinyt pitää, ja esikoispoikani on nukkunut kantokopassa kokouksissa heti syntymästään lähtien.”

Nyt hotellissa on palkattu johtaja, ja Katin vastuulla on markkinointi ja PR-toiminta.

”Palkinnot tuntuvat toki hyviltä – etenkin, koska aluksi niin moni nauroi ideallemme.”

Menestyksen hinta

Ensimmäisen palkintonsa Aava sai kuusi vuotta avajaisten jälkeen.

”Ensimmäiset vuodet yrittäjänä eivät olleet helppoja. En silti kadu yhtään hetkeä enkä yhtään kyyneltä. Jaksoin aina uskoa ideaamme”, Kati sanoo.

Katille menestys merkitsee ennen kaikkea vapautta valita.

”Raha luo turvallisuutta. Moni ei tule ajatelleeksi, että ulkomailla asuva suomalainen joutuu maksamaan kalliin hinnan terveysvakuutuksista ja lasten koulumaksuista. Olen aika tarkka siitä, mihin käytän rahaa, mutta säästäjätyyppiä en ole koskaan ollut.”

”Pidän itseäni menestyjänä.”

Palkittu hotelli ei kuitenkaan edelleenkään ole omistajilleen rahasampo. Rahaa tarvitaan myös uusiin investointeihin, sillä Aava-hotelliperhe on laajenemassa.

”Tuplaamme Aavan kapasiteetin rakentamalla erillisen hotellin ja uusia korkean palvelutason villoja. Suunnitelmat ovat jo pitkällä”, Kati kertoo. Aava etsii parhaillaan siihen uskovia sijoittajia muun muassa suomalaisen joukkorahoituskumppanin kautta.

”Pidän itseäni menestyjänä. En kuitenkaan Aavan takia vaan siksi, että uskalsin lähteä toteuttamaan unelmaani. ”


Äitiys antaa voimaa

Vielä kymmenen vuotta sitten Kati ei ajatellut olevansa äitityyppiä. Lokakuinen ilta tv:n ääressä muutti mielen.

”Näin televisiossa vaippamainoksen ja purskahdin itkuun, kun näin vauvan.”

”Elämä on hyvää näin. Mies tulee vastaan, jos tulee.”

Vuonna 2009 syntyi Nino-poika ja kaksi vuotta sen jälkeen Aida-tytär. Lapset ovat eläneet koko ikänsä Thaimaassa, joten he puhuvat ja lukevat sujuvasti thain kieltä, jota he oppivat Khanomin kyläkoulussa. Muutto pääkaupunkiin oli tarpeen myös siksi, että lapset pääsisivät kansainväliseen kouluun.

Kati ja Atte erosivat neljä vuotta sitten.

”Eroon ei liity vihaa tai pettymystä. Olemme edelleen työkavereita ja ystäviä. Olimme yhdessä 17 vuotta, ja rakkaus vain kuoli”, Kati sanoo.

Kati ei etsi uutta kumppania.

”Elämä on hyvää näin. Mies tulee vastaan, jos tulee. Rimani on korkealla, ja miehen tulee ennen kaikkea saada minut nauramaan.”

Thaimaassa asuva Atte on läsnä lasten elämässä, ja perheessä on myös kolmas luottoaikuinen, heitä pienestä asti hoitanut kotiapulainen Mui.

”Mui on perheenjäsen, mutta minä olen äiti ja kasvatan lapseni. Minua ärsyttää se, että joku pitää minua huonona äitinä siksi, että minulla on palkattua kotiapua. Apulaisten ansiosta olen parempi äiti ja voin olla vapaa-ajalla täysipainoisesti lasten kanssa. ”

 

Ulkonäöllä on väliä

Thaimaassa naiset käyttävät paljon aikaa ja rahaa ulkonäöstään huolehtimiseen.

”Ulkonäköön panostaminen on kunnioitusta toisia kohtaan. Se on käyntikortti, johon muut kiinnittävät huomiota”, Kati toteaa.

Kuutisen vuotta sitten Kati löysi monipuolisen liikunnan, ja nykyään hän kuntoilee joka päivä. Thainyrkkeilyn lisäksi tärkeitä lajeja ovat jooga, pilates ja vaeltaminen vuorilla.

”Suomalaiset tunnistaa valitettavasti usein ulkoisesta olemuksesta. Mistä ihmeestä tulee ajatus, ettei tarvitse yhtään välittää siitä, miltä näyttää?”

”Suomalaiset tunnistaa valitettavasti usein ulkoisesta olemuksesta. Mistä ihmeestä tulee ajatus, ettei tarvitse yhtään välittää siitä, miltä näyttää? Ihan jokainen on varmasti paremmalla mielellä, jos peilistä katsoo tyyppi, johon on tyytyväinen. ”

Katin oma tyyli on klassinen.

”Teetän paljon jakkuja ja housupukuja räätälillä, käytän usein mekkoja tai farkkuja ja rakastan korkeita korkoja.”

Kati suosittelee tutustumaan thaimaalaisten suunnittelijoiden luomuksiin, joita myyvät Bangkokissa muun muassa ostoskeskukset Central Embassy ja Siam Discovery. Thaimaan korkean luksusveron vuoksi hän hankkii käsilaukkunsa Hong Kongista.

Koti on maailmalla

Vapaa-aikaa Katilla ei edelleenkään liiemmin ole, mutta Bangkok tarjoaa vapaa-ajan viettoon paremmat mahdollisuudet kuin entinen kotikylä Khanom.

”Bangkok on Aasian kulinarismin mekka. Suosikkiravintoloihini kuuluu tällä hetkellä esimerkiksi intialaista molekyylikeittiötä tarjoava Gaggan ja Nahm, jossa on vanhoja thairuokia brittikokokin uudistamina.”

Bangkokissa Katille on avautunut yhteys muihin suomalaisiin naisiin.

”Khanomissa en puhunut suomea muiden kuin lasteni kanssa. Perustin Bangkokiin FINWA-naisjärjestön, joka toimii naisten verkostona ja tekee hyväntekeväisyyttä. ”

Tulevaisuuden haaveena on löytää aikaa matkustamiselle.

Katin kunnianhimoisena tavoitteena on kerätä naisjärjestön kautta lahjoituksia sataan äitiyspakkaukseen, jotka lahjoitetaan yksinhuoltaja- ja hiv-positiivisille äideille yhteistyössä muun muassa Suomen Lähetysseuran avustushankkeiden mukana.

Tulevaisuuden haaveena on löytää aikaa matkustamiselle.

”Lähialueilla kuten Vietnamissa, Laosissa ja Hong Kongissa olen käynyt usein, mutta haluaisin lisäksi Eurooppaan ajamaan avoautolla Italiassa, musikaaleihin Lontoossa ja Pariisiin Champs Élysées’n tunnelmaan.”

Suomeen Kati ei kaipaa.

”Maailma on imaissut minut mukaansa.”

 

Kuka?

Kati Häkkinen, 37, hotelliyrittäjä Thaimaassa Khanomissa. Asuu Bangkokissa.

Toinen omistaja Aava Resort and Spa -hotellissa, perustajajäsen ja puheenjohtaja FINWA-naisjärjestössä.

Perhe: poika Nino, 8, ja tytär Aida, 6.

Parasta Bangkokissa: Miljoonakaupungin syke, vireys, vauhti, värit ja luksus sekoittuneina mukaansa imaisevaan kaaokseen.

Mauranen tekee  mielellään töitä miesten kanssa. "Naiset ovat varautuneempia", hän sanoo.
Mauranen tekee mielellään töitä miesten kanssa. "Naiset ovat varautuneempia", hän sanoo.

Näyttelijä Rea Mauranen ei ole koskaan halunnut päästä helpolla. Suurista iloista ja suruista on syntynyt taidetta ja unohtumattomia kokemuksia. ”Elämää ei pidä pihtailla”, hän sanoo.

Järvenselällä käy viima, mutta pyöreän pöydän ääressä on kotoisaa ja lämmintä. Rea Mauranen, 68, kattaa pöytään voileipiä, ranskalaisittain valmistettua kahvia, leikkeleitä ja lohta. Aviomies Pekka Nuru tulee puutarhahommista ja kertoo, että korvia kuumottaa.

”Puhutaanko täällä minusta?” Puhutaan. Ja paljon muustakin.

Ensin töistä, Maurasen pitkä-ikäisimmästä rakkaudesta.

 

Näyttelijän yli 40-vuotiseen uraan mahtuvat Jussi-patsaat elokuvista Tulipää ja Neitoperho. 70-luvun taistolaisvuosina hän työskenteli Kom-teatterissa ja myöhemmin Kalle Holmbergin johtamassa Helsingin Kaupunginteatterin ryhmässä. 90-luvulta lähtien Mauranen on ollut freelancer. Viimeksi hänet nähtiin tv-sarjoissa Presidentti ja Rakkautta vain.

Kalenteri on täynnä uuden teatterituotannon harjoituspäiviä, vaikka näyttelijän piti jäädä eläkkeelle jo vuosia sitten.

”Masennuin hirveästi, kun tajusin millaista elämä on eläkkeellä. Ei helvetti.”

”Masennuin hirveästi, kun tajusin millaista elämä on eläkkeellä. Ei helvetti. Tylsää. Kokeilin vähän aikaa oleskella vain, mutta sitten rupesi tulemaan duunia. Otin kaiken vastaan. Vanha heppa hirnahti ja lähti taas liikkeelle.”

Töihin Maurasta vetää luovan porukan seura. Yksin oleminen ahdistaa, mutta työyhteisö pitää hyvässä vireessä. Uuteen porukkaan solahtaminen on aina innostavaa.

”Ensin pitää kuulostella, keitä muut ovat. Miten näiden kanssa toimitaan? Porukkaan syntyy oma sisäinen huumori. Joutuu vähän tarkkailemaan toisia. Mitä se ajattelee? Kaikki ihmisethän peittelevät totuuksia. Minkähänlaisia petoja meistä paljastuisikaan, jos emme sitä tekisi?”

 

Uralle on osunut vain pari hankalaa tyyppiä. Sellaiset ovat jääneet huoletta taakse.

”Kaikenlaista tulee, mutta olen antanut mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Se on paras tapa. Joku päästää mielestään hyvän vitsin, ja toinen on ihan kauhuissaan.”

Mauranen nauraa olevansa ”todellinen paskahuumorin ystävä”.

”Naisilla on niin paljon enemmän paineita ulkonäöstä ja hyväksymisestä.”

”Siksi tykkään tehdä töitä miesten kanssa. Naiset ovat varautuneempia, heidän välillään on enemmän kyräilyä. Naisilla on niin paljon enemmän paineita ulkonäöstä ja hyväksymisestä.”

Miesten kanssa työskentely on hänelle usein helpompaa kuin naisten.

”Miehet pääsevät kiertelemättä asiaan. Jos työskentelen miesten kanssa, otan tavallaan miehen paikan siinä joukossa. Naisten vahvuus on paljon parempi taito käsitellä tunteita. Siinä eivät ainakaan minun ikäpolveni kaikki miehet ole olleet yhtä taitavia.”

Pitkän linjan näyttelijä on seurannut elokuva- ja teatterialan ahdisteluskandaaleja mietteliäänä.

”Ketään ei saa käyttää seksuaalisesti hyväksi, ei naisia eikä miehiä. Jos minulle on joskus yritetty jotain sellaista, olen antanut kyllä aina takaisin. Annan tulla kamalaa tekstiä enkä antaudu uhriksi vaan nostan hirveän huudon. Mutta jotkut pelkäävät niin paljon, että jähmettyvät, pelkäävät menettävänsä työnsä. Tästä keskustelusta voi tulla vielä aika soppa.”

 

Kun Mauraselta kysyy hänen vahvan itsetuntonsa salaisuutta, vastaukseksi helähtää nauru.

”Kukaan ei rupea näyttelijäksi, jos ei ole mitään säröä sisällä. Silloin ei ole mitä antaa.”

Mauranen sai särön lapsuudessaan. Perheeseen kuului kolme tytärtä, isä oli menestyvä diplomi-insinööri ja äiti kotirouva. Ulkoisesti kaikki oli mallillaan, mutta vanhempien riidat pelottivat pientä Reaa. Pelosta jäi jäljelle outo ahdistus, joka on seurannut mukana koko elämän.

”Tietynlainen iltapäivän valo aiheuttaa ahdistuksen, enkä voi tehdä muuta kuin odottaa, että se menee ohi. Se liittyy siihen, että olen pienenä lapsena odottanut isää kotiin iltapäivällä eikä isä tullutkaan. Tiesin, että tästä seuraa riita. Äiti oli hyvin mustasukkainen. Oli kamalaa, kun en voinut kuin pelätä ja itkeä.”

”Kukaan ei rupea näyttelijäksi, jos ei ole mitään säröä sisällä. Silloin ei ole mitä antaa.”

Maurasen mielestä monet vanhemmat luulevat lapsiaan vahvemmiksi kuin nämä ovatkaan.

”Jos huudan Pekalle tai Pekka huutaa minulle, koiramme Sonja tulee paikalle ja on huolissaan. Ja se on eläin. Millaista se on lapselle, joka rakastaa molempia vanhempiaan?”

 

Nuorena Mauranen haaveili lääkärin tai modistin urasta. Hän oli hyvä piirtämään ja haki opiskelemaan Ateneumiin, mutta ei päässyt. Teatterikoulun ovet avautuivat saman tien. Tanssia harrastava nainen pärjäsi hyvin liikunnallisessa näyttelijäkoulutuksessa. Kotoa ei herunut kannustusta.

”Äiti ja isä ajattelivat, että ylioppilaaksi, sitten akateeminen ura. Isä vastusti ja kirjoitti muistokirjaani, että ’Pitkä ja paatinen on tie, mi´ taiteen kukkuloille vie.’ Se taitaa olla Eino Leinon runosta.”

”Isä ajatteli, että minusta tulee nälkätaiteilija”

Mauranen alkaa pohtia mitä paatinen oikeastaan tarkoittaa. Korvapuustia syövä Nuru lupaa selvittää. Mauranen hakee lasilliset valkoviiniä. Nuru googlaa kännykällään ja ilmoittaa löydöstään.

”Paatinen: Itsepintainen, itsepäinen, itämurteissa käytetty jopa kirosanana. Se tarkoittaa lähtemätöntä taakkaa, joka on ja pysyy.”

”Sellaista isä ajatteli näyttelijän elämän olevan. Hän oli varma, että minusta tulee nälkätaiteilija”, Mauranen sanoo.

Mutta onko elämä sitten ollut paatista?

”Välillä on ollut tosi paatista. Ja traagista.”

Lapsuudenkodista seurannut kipu on auttanut taiteen tekemisessä.

”Sillä tavalla näyttelijät, kuvataitelijat ja kirjailijat toimivat. Otetaan mennyt tuska muistin lokerosta ja käytetään sitä tietoisesti. Olen monta kertaa lavalla tappanut kaikki sukulaiseni.”

 

Osan elämän tragedioista ovat aiheuttaneet myrskyisät miessuhteet. Nuorena rakkauselämä oli tunteikasta ja raastavaa. Mauranen rakastui aina vaikeisiin miehiin.

”Onpa sitten jotain mitä mummona muistella. Ei pidä pihtailla elämää. En usko sielunvaellukseen, enkä edes halua tulla takaisin tänne Tellukselle. On hyvä elää ja tehdä kaikkea, ja kolhuistakin oppii. Helpot tiet eivät ole minua koskaan kiinnostaneet. Sellainen on tylsää, varsinkin nuorena.”

Ensirakkaus syttyi kouluaikana.

”Se oli rumpali. Niillä oli bändi, ja harjoiteltiin kellarissa. En ihastunut häneen niinkään rumpujen soiton tähden vaan koska hän oli komea ja kiva, ja hänen faijallaan oli purjevene.”

Mauranen rakastui aina vaikeisiin miehiin.

Teatterilaisen työtä oli vaikea yhdistää vakavaan seurusteluun. Mauranen kiersi Kom-teatterin kanssa maata, eikä yhteistä kotia ja pysyvää parisuhdetta pystynyt rakentamaan. Suhteet olivat repiviä.

”Kun rakastuu, ei tajua toisen vaarallisia piirteitä. Itsekeskeisyys ja jopa narsismi jäävät huomaamatta. Henkistä väkivaltaa ei näe kukaan ulkopuolinen. Se on salakavalaa ja murskaavaa. Aloin miettiä, miksi hakeuduin aina samaan tilanteeseen. Tajusin, että ratkaisu oli minulla itselläni. Jos aina on kamalaa, pitää miettiä mitä itse tekee väärin.”

Työ oli raskasta ja huvit sen mukaisia.

”Elämä oli rikkonaista. Istuimme aina ravintolassa”, hän muistelee.

Maanantai oli näyttelijöiden vapaapäivä, ja ravintola Kosmoksessa olivat kaikki: kuvataiteilijat, muusikot, kirjailijat ja näyttelijät. ”Ja sitten mentiin jatkoille. En tajua, miten jaksoimme. Lähdin usein kuudeksi aamulla telkkariin maskiin. Sitten yhdeksitoista teatteriin harjoituksiin, sitten radioon tai telkkariin. Illalla esitys tai harjoitus teatterilla. Ja taas baariin.”

Mauranen rakasti ravintolaelämää, höpöttelyä ja syvällisten puhumista ystävien kanssa ja vanhempiin taiteilijalegendoihin tutustumista. Humaltuneet kirjailijat kertoivat tupakansavun keskellä uskomattomia juttuja, ja romanssit ja ystävyydet syttyivät kaupungin yössä. Lopulta juhlat oli kuitenkin pakko lopettaa.

”Halusin pois siitä ympyrästä. Se oli sellainen Bermudan kolmio. Mullan alla on nyt osa niistä, jotka sinne jäivät. Olisin varmaan ollut yksi niistä, jos olisin jäänyt sinne pyörimään. Kyllä se oli tietoinen ajatus, että pelastautukoon ken voi.”

”Ei töistä pois jääty siksi, että on kankkunen. Ei, ei.”

Mauranen muutti silloisen miehensä kanssa Veikkolaan ja hankki kaksi kissaa, joiden luokse oli pakko palata iltaisin.

”Nykyisinhän nuoret eivät juuri juo, ne vain punnertavat. On ihan tervettä, että nykyajan nuoret näyttelijät jumppailevat, mutta paljosta ne jäävät paitsi. Oli ihanaa käydä asioita läpi ravintolassa, nauraa ja kuunnella juttuja. Eikä töistä pois jääty siksi, että on kankkunen. Ei, ei.”

 

70-luvulla nuori Mauranen oli monien muiden taiteilijoiden tavoin taistolainen. Arkistokuvissa hän seisoo Komin lavalla kuin uljas työn sankaritar, leuka pystyssä ja selkä suorana. Kaunisääninen näyttelijä lauloi myös Kom-teatterin levyillä. Levyt aiheuttivat totta kai perhekriisejä joka joulu.

”Isä oli upseeri, ja hän oli palvellut rintamalla. Vein aina Kom-teatterin levyn joululahjaksi kotiin. Isä yritti puhua minun kanssani niistä asioista, mutta äiti tuli heti hysteeriseksi. Aina sieltä lähdettiin ovet paukkuen.”

”Taistolaisuudessa oli kestävää ajatus solidaarisuudesta maailman ihmisiä kohtaan, kärsiviä kohtaan.”

Taistolaisuus katosi historian hämäriin, mutta Maurasen mielestä ajan hengessä oli paljon arvokastakin.

”Taistolaisuudessa oli kestävää ajatus solidaarisuudesta maailman ihmisiä kohtaan, kärsiviä kohtaan. Ja rauha, sitä olen aina puolustamassa. Sota on kauheinta mitä on, ja se on miesten tekosia. Joku poika lähettää pommeja, ja toinen poika lähettää omansa. Yksi hullu on Amerikassa, toinen hullu Pohjois-Koreassa ja kolmas Venäjällä.”

 

Vilkkaan nuoruuden jälkeen kotielämä maistuu hyvältä. Omakotitalo järven rannalla on kaunis, valoisa ja elegantti, täynnä taideteoksia, lasia, pehmoisia lukunurkkauksia, vehreitä huonekasveja ja kauniita yksityiskohtia. Keittiöstä näkee suoraan pyöreän ruokapöydän luo, niin että kokkaillessa voi pitää ystäville seuraa. Seinänkokoiset ikkunat antavat järvenselälle.

Mauranen ja Nuru nauttivat joka päivä hyvästä ruuasta, ja perhe ja ystävät ovat tervetulleita.

”Pekasta tuli turvasatama. Edellisessä liitossa ei oikein puhuttu, mutta Pekan kanssa puhutaan.”

Pariskunta tapasi Tukholmassa 25 vuotta sitten yhteisen ystävän luona. Maurasen sydän oli särkynyt edellisestä erosta eikä uusi suhde tuntunut ajankohtaiselta, mutta vähitellen Nurusta tuli yhä tärkeämpi.

”Pekasta tuli turvasatama. Edellisessä liitossa ei oikein puhuttu, mutta Pekan kanssa puhutaan. Välillä huudetaan kuin rajapirut, mutta se menee ohi. Emme kanna koskaan kaunaa.”

 

Mauraselle rakkaus on tärkeää, mutta kaikkein tärkeintä naiselle on itsenäisyys. Jokaisen tytön kannattaisi haaveilla urasta eikä unelmien prinssistä.

”Takavuosien naiset olivat täysin miesten armoilla, varsinkin sodan jälkeen. Miehet tulivat sekapäisinä sodasta, mutta erota ei voinut. Nykyisin onneksi voi. On hyvä että naisia ei enää kannusteta pelkästään kotiäideiksi. Tyttöjen koulutuksen tärkeydestä puhutaan aina kehitysmaiden yhteydessä, mutta yhtä tärkeää se on täällä meilläkin.”

Toive omasta lapsesta jäi toteutumatta. Kun elämäntilanne antoi myöten, aika oli käymässä vähiin.

”Olisin ollut ylihuolehtiva äiti, jos olisin saanut vanhana lapsen.”

”Pohdin sitä hirveästi kun aloitimme yhteisen elämän Pekan kanssa. Olin 42-vuotias ja ajattelin, että kun lapsi syntyisi, olisin jo 43. Olisin ollut ylihuolehtiva äiti, jos olisin saanut vanhana lapsen. Enkä olisi silloin jaksanut enää samalla tavalla lastenhoitoa, valvomista ja muuta. Ajattelin että olisin jo 60, kun lapsi olisi teini. Ajatus ei tuntunut minulle hyvältä.”

Päätöstään hän suri pitkään.

”Lapsen hankkiminen olisi voinut olla katastrofi, eikä minulla ollut rohkeutta ottaa sitä riskiä. Se oli se päätös. Olin siinä mamero. Oli iso juttu luopua siitä, ja se sattui, mutta ei se enää satu.”

 

Nurun kolmesta lapsesta jutellessa Maurasen hymy on herkässä.

”Pekan lapsista on tullut minulle tosi tärkeitä.”

Kolme nyt jo aikuista lasta käyvät usein vierailulla. Mukana on jo lapsenlapsia, pikku taaperoita, joiden vuoksi koriste-esineet nostetaan ylös turvaan.

”Joskus erehdyn komentamaan lapsia jyrkästi. Sehän on kai nykypäivänä kielletty.”

Elämän varrelle sattuneet bonuslapset ovat rakkaita, vaikka uusperhe-elämässä on haasteensa.

”Olen ollut niin monissa paikoissa äitipuolena. Siinä on vaikea rooli.”

Maurasen silmiin syttyy ilkikurinen hohde.

”Jonain päivänä kirjoitan pahan äitipuolen päiväkirjan. Latelen siihen ja kuolen pois ennen kuin kukaan ehtii sanoa mitään.”

Kuka?

Rea Mauranen, 68, teatteri- ja elokuvanäyttelijä.

Työskennellyt mm. Kansallisteatterissa. Palkittu Jussi-patsaillaelokuvista Tulipää ja Neitoperho.

Työskennellyt 70-luvulla taistolaisessa Kom-teatterissa

Julkaissut useita äänilevyjä.

Asuu Veikkolassa puolisonsa Pekka Nurun kanssa.