”Loviisassa on hieno yhteisö, hyvin luova ja taiteellinen. Halusimme asua keskustassa, että voimme tavata ihmisiä helposti”, Frida ja Mikko kertovat.
”Loviisassa on hieno yhteisö, hyvin luova ja taiteellinen. Halusimme asua keskustassa, että voimme tavata ihmisiä helposti”, Frida ja Mikko kertovat.
Talon remontti alkoi kylpy-huoneesta.   ”Loviisassa energiat virtaavat. Tämä paikka  tuo rauhaa, jota tarvitsen.”
Talon remontti alkoi kylpy-huoneesta. ”Loviisassa energiat virtaavat. Tämä paikka tuo rauhaa, jota tarvitsen.”
Fridan studio rakennetaan talon toiseen päätyyn. Madonsyömät hirret on poistettu, alta näkyy nyt vain maankamara.
Fridan studio rakennetaan talon toiseen päätyyn. Madonsyömät hirret on poistettu, alta näkyy nyt vain maankamara.
Estrid ja Berta rakastavat Loviisaa. Tytöillä on piirustukset valmiina talon pihamaalle.
Estrid ja Berta rakastavat Loviisaa. Tytöillä on piirustukset valmiina talon pihamaalle.

Taiteilija Frida Hultcrantz ja mainosmies Mikko Airas etsivät Loviisasta pientä kesäpaikkaa – ja ostivatkin valtavan talovanhuksen. Remontoinnissa ei ole ikäviltä yllätyksiltä tai ärräpäiltä säästytty, mutta talo tuntuu yhä siltä oikealta.

Se oikea

”Valo, tämä fantastinen valo”, huokaa taiteilija Frida Hultcrantz vanhan loviisalaisen talon tulevassa ruokasalissa.

Keskipäivän aurinko kulkee huoneesta toiseen avautuvien pariovien läpi ja valaisee leveitä lattialankkuja ja valkoisia kaakeliuuneja. Tässä syntyi Fridan ja aviomies Mikko Airaksen päätös ostaa Loviisan keskustassa sijaitseva, Skrapikseksi kutsuttu talo.

Pari ei silti juuri ajatellut talon huonoja puolia ostamista puntaroidessaan. ”Fantasioimme vain, kuinka fint och mysigt täällä olisi.”

Mikään päähänpisto se ei ollut, vaan pitkän pohdinnan tulos. Ohi ajaessaan Frida oli aina ihaillut tien vieressä seisovaa talovanhusta. Ostamista oli pohdittu jo vuotta aikaisemmin, mutta Mikkoa oli alkanut epäilyttää huonokuntoisen talon ”helvetillinen työmaa”.

Fridan mukaan pari ei silti juuri ajatellut talon huonoja puolia ostamista puntaroidessaan. ”Fantasioimme vain, kuinka fint och mysigt täällä olisi.”

Kumpikaan ei pystynyt päästämään haaveesta irti, vaikka haussa oli oikeastaan vain pieni kesäpaikka. Elokuussa 2014 kaupat tehtiin parisataaneliöisestä ja kymmenhuoneisesta talosta, jonka iäksi arvioidaan ”jotain 100–300 vuoden väliltä”.

"Lapset ovat varmaan jo kasvaneet, kun saamme tämän valmiiksi”

”Näin heti, millaista elämämme olisi täällä. Tiesin esimerkiksi, minne panisimme joulukuusen, Frida sanoo ja osoittaa olohuoneen remonttiroinan peittämää nurkkaa.

”Mutta lapset ovat varmaan jo kasvaneet, kun saamme tämän valmiiksi”, hän nauraa. ”Ehkä nautimme jouluista sitten lastenlasten kanssa.”

Taiteilijoiden Loviisa

Vain kolmisen vuotta sitten perhe oli muuttanut vastentahtoisesti Loviisasta takaisin Helsinkiin. Mikon ja hänen kumppaninsa perustama suunnittelutoimisto Wörks oli alkanut kasvaa, ja päivittäinen Loviisa–Helsinki-ajomatka alkoi käydä raskaaksi. Perhe vuokrasi kodin Punavuoresta, ja tytöt Estrid ja Berta alkoivat käydä koulua Helsingissä.

Muutto ei ollut ensimmäinen, perhe oli ehtinyt asua myös Lapinjärvellä Itä-Uudellamaalla .

”Mutta paluu Helsinkiin oli pahin muutto kaikista, kyyneleeni vain valuivat, ”, Frida kertoo.

Ruotsin Västeråsissa syntynyt Frida on asunut Suomessa lähes parikymmentä vuotta, mutta ei ole koskaan oikein kotiutunut Helsinkiin. Myös perheen tytöt ikävöivät takaisin Loviisaan.

"Paluu Helsinkiin oli pahin muutto kaikista, kyyneleeni vain valuivat, ”, Frida kertoo.

”Haluan, että ikkunoistani näkyy puita. Kaipaan metsää, en niinkään merta. Loviisassa voin myös puhua ruotsia, ehkä siksikin tunnen oloni täällä kotoisaksi.”

Loviisaan on viime vuosina syntynyt taiteilijayhteisö, joka järjestää monia tapahtumia.

”Se on tyypillistä loviisalaista meininkiä. Kun ei mitään tapahdu, pitää itse järjestää. Sellainen on muun muassa taidefestivaali Loviisa Contemporary heinäkuun viimeisenä viikonloppuna.”

Festivaalilla ovat töitänsä esitelleet Fridan lisäksi muun muassa Terike Haapoja, Katja Tukiainen ja Matti Hagelberg sekä tapahtuman järjestäjät, loviisalaistaiteilijat Kati Rapia, Ilona Valkonen, Pia Sirén ja Beniamino Borghi.

”Se on tyypillistä loviisalaista meininkiä. Kun ei mitään tapahdu, pitää itse järjestää.”

”Helsingissä voi mennä päiviä, etten kohtaa ketään. Mutta Loviisassa tapaa ihmisiä koko ajan, eikä tutustumisen eteen tarvitse tehdä töitä”, Frida kertoo.

Tahmea alku

Kun parikymppinen Frida muutti vuonna 1999 Suomeen opiskelemaan, hänellä ei ollut ”mitään hajua” suomalaisesta kulttuurista. Koti-ikävän vaivaamana hän matkusti joka toinen viikonloppu takaisin Ruotsiin.

Ensimmäinen vuosi Kuvataideakatemiassa sujui tahmeasti. Frida ei puhunut suomea eikä kehdannut vaatia tunneilla opetusta englanniksi.

”Tunsin itseni typeräksi, mutta en voinut valittaa, sillä itse olin kouluun vapaasta tahdostani tullut. Olen vähän ujo, eivätkä varovaiset signaalini herättäneet vastakaikua muissa opiskelijoissa.”

”Osasin juuri ja juuri sanoa 'jag heter Mikko'. Vasta kun Estrid ja Berta syntyivät, opettelin ruotsia. Emme halunneet, että perheen kielenä on broken english.”

Vähitellen hän alkoi kuitenkin sopeutua, etenkin tavattuaan Mikon vuonna 2001. Ensimmäiset vuodet pariskunta puhui toisilleen englantia.

”Puhuithan sinä vanhemmilleni ruotsia”, muistelee Frida.

”Enkä puhunut, osasin juuri ja juuri sanoa 'jag heter Mikko'. Vasta kun Estrid ja Berta syntyivät, opettelin ruotsia. Emme halunneet, että perheen kielenä on broken english.”

Perhe asui ensin Punavuoressa ja Ullanlinnassa. Sitten Mikko sairastui burn outiin, ja pariskunta päätti muuttaa Lapinjärvelle vuonna 2009.

”Se downshftaaminen meni siis kohtuullisen huonosti”, Mikko naurahtaa nyt.

Perhe käy usein tapaamassa Fridan sukua, mutta muuta Ruotsia tytöt eivät juuri ole nähneet.

”En olisi ikinä kuvitellut, että omat lapseni kasvavat Suomessa, että heidän lapsuusmuistonsa syntyvät tässä maassa. Siitä tulee vähän yksinäinen olo”, Frida myöntää.

Piilossa mutta nähtynä

Ulkopuolisuus on aina näkynyt Fridan taiteessa. Työt käsittelevät etäisyyttä, yksinäisyyttä ja hylkäämistä: hän on maalannut niin miehiä ilman päitä kuin autiotalojakin. Viime aikoina häntä ovat kiehtoneet huntumaiset kankaat, mutta ei niinkään poliittisessa tai uskonnollisessa mielessä.

”Pikemminkin minua kiehtovat eri kulttuureista tulevat naiset, kuinka he kaikki kantavat sisällään salaisuuksia. Tunnen itsekin olevani Suomessa aina vähän erilainen.”

Fridasta on jännittävää, kuinka kankaalla voi peittää itsensä epämukavassa tilanteessa ja toisaalta olla sen alla helpommin oma itsensä. Sillä voi kuvata samanaikaista halua piiloutua ja tulla huomatuksi.

Loviisan-kodissa on esillä työ, jossa on hunnulla päänsä peittänyt, alaston nainen.

”Pian nelikymppisenä naisena haluan tulla nähdyksi kaikin tavoin, ehkä töissäni on nyt vähän sitäkin energiaa.”

"Täällä näkee heti työnsä jäljen. Kun kunnostin talomme 20 ikkunaa, ei tarvinnut ajatella mitään tai olla kriittinen.”

Fridalla ei ole Loviisassa omaa studiota, mutta sellainen on tulossa talon toiseen päätyyn.

”Taiteen tekeminen on yksinäistä puuhaa, eikä siinä aina näe edistystä. Sen sijaan täällä näkee heti työnsä jäljen. Kun kunnostin talomme 20 ikkunaa, ei tarvinnut ajatella mitään tai olla kriittinen. Sai vain tehdä, ja se oli hyvin tyydyttävää.”

Ärräpäitä ja ikäviä yllätyksiä

Viime kesä oli Skrapiksen ensimmäinen remonttikesä, varsinainen yllätysten kesä. Yksi nihkeimmistä löydöistä oli talon lattiahirsien kunto: puolet niistä oli läpimätiä.

”Silloin tuli ensimmäisen kerran mieleen, että olikohan tämä niin fiksua”, Mikko sanoo.

Niin kuin myös silloin, kun ilmeni, että talon yhdeksästä kaakeli- ja pönttöuunista vain yksi oli toimiva.

Mikko on hoitanut remontoinnin pitkälti yksin ”Hollolan yläasteen puukäsityötunneilla opituilla taidoilla” sekä kavereiden avulla. Pahimmissa paikoissa apuna on ollut toki ammattilainen.

Tähän mennessä koko perhe on yöpynyt talossa vain muutaman kerran. Loviisalaiset ystävät ovat majoittaneet perhettä, ainoastaan Mikko herää välillä raksalta kasvot kalkkipölyssä.

”Minä autan minkä voin, mutta yleensä hoidan lapset ja ruuan. Tulen sitten aina katsomaan, mitä Mikko on tehnyt ja ihmettelemään, kun mikään ei edisty”, Frida kiusoittelee.

Loviisalaiset ystävät ovat majoittaneet perhettä, ainoastaan Mikko herää välillä raksalta kasvot kalkkipölyssä.

Mikko kirjoittaa omaksi terapiakseen kirosanojen höystämää humoristista remppablogia Mitä tuli tehtyä (mitatulitehtya.com). ”Suurin osa vanhojen talojen remppausta käsittelevistä blogeista on niin kaunistelevia, että halusin kirjoittaa, mitä se oikeasti on. Kyllä tässä aika monta ärräpäätä on päässyt.”

Unelmien voimalla

”Sokki siitä, mitä täällä täytyy vielä tehdä, tulee päivittäin”, Frida ja Mikko kertovat.

”Onneksi olemme hyviä pettämään itseämme. Ajattelimme esimerkiksi, että talo olisi yhdessä kesässä rempattu”, Mikko naurahtaa.

Talon hankkiminen ei ole silti kertaakaan kaduttanut. Kun alkaa masentaa, Frida ja Mikko istuvat keittiönpöydän ääreen, ottavat lasin viiniä ja haaveilevat, millaista talossa vielä on.

”Meistä on tullut ammattimaisia unelmoijia. Näemme vain mahdollisuudet. Alussa syntynyt haavemaailmani on vain vahvistunut: kuinka aamuisin keittiöstä leijailee tuoreen leivän tuoksu, kuinka Mikko tuo minulle kahvin sänkyyn ja kuinka lapset leikkivät kauniisti huoneessaan, nukeilla tietenkin...”, Frida maalailee naureskellen.

”Katuminen on myöhäistä nyt, löysät on jo housussa."

Mikko muotoilee asian proosallisemmin.

”Katuminen on myöhäistä nyt, löysät on jo housussa. Mutta eihän tässä nyt enää niin iso työ ole, kun lattia on paikoillaan ja kylpyhuonekin valmis. Edessä on vain pientä pintaremppaa.”

Frida ja Mikko eivät jaksaisi ajatella vielä talon pihamaata, mutta Estridillä ja Bertalla on jo piirustukset valmiina: kukkia, marjapuskia, penkkejä, polkuja sekä aitaus Irikselle.

”Mutta ei nurmikenttää, mä en jaksa ajaa sitä”, Mikko sanoo.

Kun tytöt protestoivat, hän myöntyy saman tien: ”Okei, vähän nurmikkoakin.”

Villahousuista fiinimpään

Mikko lähtee kaivelemaan jotain siistiä ylle valokuvia varten. Pian eteisestä kuuluu ähkäisy: ”Kaikki vaatteet ovat niin rypyssä!”

Viimeisen vuoden ajan tyylin on sanellut pitkälti remontti. ”Loviisassa pukeudun niin läävästi, tulen ravintolaankin oransseissa remppavaatteissa.”

Frida oikoo vaatepussukasta vetämäänsä punaisenruskeaa pitkää jakkua.

”Ostin tämän eilen Loviisan suurkirppikseltä, se on mahtava paikka. Takin väri ei kuulu suosikkeihini, mutta kun otin napit pois, siitä tuli aika hauska”.

Hän ostaa useimmat vaatteensa kirpputoreilta. Mukavissa ja lämpimissä villahousuissa pärjää pitkälle, kun arkeen kuuluu tyttöjen kouluun vienti ja yksinäistä työskentelyä työhuoneella.

Frida ei juuri seuraa muotia, eikä Helsingin Punavuoressa asuvan oikeastaan edes tarvitse.

”Mutta viime aikoina minussa on taas herännyt halu pukeutua kauniimmin ja naisellisemmin”, Frida sanoo.

Suosikkeihin kuuluvat R/H:n ja Katri Niskasen suunnittelemat vaatteet. Frida ei juuri seuraa muotia, eikä Helsingin Punavuoressa asuvan oikeastaan edes tarvitse.

”Riittää, kun kävelen Fredrikinkatua ja bongailen näyteikkunoista ihania asuja.”

Liedestä tuli symboli

Keittön puuliedessä rätisee tuli. Vieressä seisoo hervottoman kokoinen kaasuliesi.

”Ostin sen periaatteella mitä isompi, sitä parempi! Ja jonain päivänä minä kokkaan sillä”, Mikko vakuuttaa.

”Olemme joka viikonloppu jonkun luona syömässä. Alamme olla jo aika monet illalliset velkaa.”

Hän on innokas ruuanlaittaja, ja kokkauksesta on tullut kadotetun vapaa-ajan symboli. Nyt työnjako on luisunut perinteiseen malliin, jossa Frida laittaa arkiruuan ja Mikko viikonlopun erikoisuudet.

Loviisassa ystäväperheet järjestävät vuorotellen illanistujaisia.

”Olemme joka viikonloppu jonkun luona syömässä. Alamme olla jo aika monet illalliset velkaa.”

Ketkä?

Taiteilija Frida Hultcrantz, 38, ja suunnittelutoimisto Wörksin perustaja Mikko Aarnio, 43. Tytöt Estrid, 10, ja Berta, 8, sekä Iris-koira.

Asuvat: Helsingin Punavuoressa ja Loviisassa.

Ihaninta kodissa: Loviisan ihmiset, talon tunnelma, tila ja historia.

Vierailija

Huonokuntoisesta talovanhuksesta syntyy unelmien koti: ”Lapset ovat varmaan jo kasvaneet, kun saamme tämän valmiiksi”

Vanhan talon remontoiminen ei ole yksinkertaista. Asioista pitää ottaa selvää ja ammattilaisia on monentasoisia! Suomessa on pilattu ihan liikaa vanhoja taloja omistajan osaamattomuuden ja niin sanottujen ammattilaisten takia. Tässä talossa pistää silmään ainakin ikkunoiden kunnostus -melkoisen huolimatonta jälkeä!
Lue kommentti
Vierailija

Huonokuntoisesta talovanhuksesta syntyy unelmien koti: ”Lapset ovat varmaan jo kasvaneet, kun saamme tämän valmiiksi”

Uretaani ei kuulu vanhaan taloon! Ei pidä puhua entisöinnistä jos remontissa käyttää vanhaan taloon kuulumattomia materiaaleja. Ei muovia, mineraalivillaa eikä uretaania. Mineraalivillalla ja muovilla saa helpommin tuhoa aikaiseksi, ja hoplaa: taas tuli pilattua yksi hieno talo.
Lue kommentti
Vaikka Miia ei ole jakkupukutyyppi, Zaran jakkupuvun printti ja värikkyys viehättivät. Miia käyttää asua usein töissä.
Vaikka Miia ei ole jakkupukutyyppi, Zaran jakkupuvun printti ja värikkyys viehättivät. Miia käyttää asua usein töissä.

Miia Khan pukeutuu vaatteisiin, jotka korostavat persoonaa ja joilla on historiaa. Liian huoliteltu tyyli on hänelle kauhistus.

Kun Miia ja Uzair Khan päättivät mennä naimisiin, Miia tiesi heti, että hän ei pukeutuisi perinteiseen valkoiseen morsiusliikkeen pukuun.

Miia ei kuitenkaan ollut varautunut siihen, että puku tulisi vastaan kotikadulla sijaitsevan Ateljé Idylle -kivijalkaliikkeen ikkunassa. Puvun korkea kaulus, helmikirjailu, vartalonmyötäinen linja ja pohjepituus hurmasivat. Ystävän houkuttelemana Miia lupasi käydä myös morsiusliikkeessä. Kerta riitti. Olo oli ”kuin chihuahualla, jolla on päällään sirkusasu”.

”Prinsessajutut eivät tuntuneet omilta”, Miia kertoo.

Miia halusi hääasuunsa dramatiikkaa, joten hän suostutteli stylistiystävänsä Jasmin Mishiman hääasunsa hattutaiteilijaksi. Yhteistyönä syntyi valkoinen lintupäähine, jossa oli kasvoille laskeutuva harso.

”Halusin näyttää itseltäni, en morsiamelta. Oli ihanaa, että päässäni oli kiinnostava katseenvangitsija.”

”Olen ääripäiden tyyppi. Rakastan omituisuuksia, säröjä ja kummallista historiaa.”

Hääpuvun valinta kuvaa Miian asuvalintoja yleisestikin. Viestintätoimisto Milttonin johtajana työskentelevä nainen ihailee Ranskan Voguen entisen päätoimittajan Carine Roitfeldin tyyliä, joka on naisellinen, mutta sopivasti huoleton. Tukka hapsottaa hallitusti ja meikki on rento.

”Pidän lookista, jossa on ripaus sottapyttymeininkiä.”

Miia ei pidä itseään erityisen rohkeana pukeutujana. Hän vain haluaa, että kertoo hänestä itsestään.

”Kun mietin, ketkä jäävät mieleeni, pukeutumisella on merkitystä. Olen ääripäiden tyyppi. Rakastan omituisuuksia, säröjä ja kummallista historiaa.”

Miia tiesi jo lapsena, mitä haluaa pukea päälleen. Hän vietti tuntikausia äitinsä kampaamossa, selaili ulkomaalaisia muotilehtiä ja fanitti Dingoa.

Kun Miia oli seitsemänvuotias, äiti osti tyttärelleen kesäjuhliin kukkamekon hollolalaisesta putiikista. Tyyli ei ollut mieluinen.

”Otin sakset, menin huoneeseeni ja tein mekosta hameen. Haaveilin pitkään, että alan tehdä vaatteita työkseni. Harmi, että minulla ei ole lainkaan käsityötaitoja.”

Kuvaile tyyliäsi.

Klassisen rönsyilevä. Ostan vain vaatteita, joista tiedän, että käytän niitä ainakin kymmenen vuotta. Rakastan päähineitä, kenkiä, sormuksia ja laukkuja. Pidän teatraalisuudesta, Saksikäsi Edwardista, Liisa Ihmemaassa -elokuvan Hatuntekijästä ja Jali ja Suklaatehdas -leffan tunnelmasta.

Miksi asusteet ovat sinulle tärkeitä?

Maustan niillä tyyliäni. Käytän usein samaa kokonaisuutta, jonka päivitän vaihtuvilla hepenillä. Lempiasusteeni on Anna Dello Russon lintupäähine. Ostin sen ystävältäni ja olen tanssinut se päässäni Flow-festivaaleilla sekä juhlinut syntymäpäivääni. Myös 1920-luvun strassihäälaukkuni on rakas. Ostin sen yli kymmenen vuotta sitten Play it again, Sam -vintageliikkeestä. Päätin, että jos joskus menen naimisiin, se on laukkuni.

Mistä teet ihanimmat löytösi?

Olen aina viihtynyt vinteillä. Niiden pysähtynyt tunnelma kiehtoo. Siksi teen parhaimmat löytöni vintagekaupoista, kirpputoreilta ja basaareista. Rakastan käytettyjä vaatteita ja hetkeä, kun löydän roskan keskeltä aarteen. Haluan, että vaatteillani on historiaa.

Minkä ilmiön toivoisit palaavan muotiin?

Hulluttelevuuden ja 1920–1930-lukujen rönsyilyn. Skandinaavinen tyyli on tällä hetkellä kliinistä, löysää ja minimalistista. Olisi mahtavaa, jos panostaisimme enemmän laatuun. Siis siihen, että vaatteet jäisivät käyttöön eivätkä vain kävisi kaapissa. Sama ajatus kiehtoo arkkitehtuurissa. Kahdessa päivässä nousevat betonihirvitykset eivät puhuttele.

Paras tyylivinkkisi?

Patsulituoksut viimeistelevät lookin. Toivoisin myös, että miettisimme enemmän persoonaamme ja toisimme sitä esiin. Muiden jäljitteleminen on tylsää. Mustat t-paidat ja farkut on nähty.

Kenen tyyliä ihailet?

Jorma Uotisen. Hän iskee kasvoilleen hulvattomat lasit ja pitää hauskaa. Jorma näyttää, että pukeutuminen ei ole vakavaa. Bisnestyylinkään ei tarvitse olla tylsää. Uskon, että asiakkaat nauttivat, kun he näkevät, millaisen persoonan kanssa ovat tekemisissä.

Mitä ostosta kadut?

Hätäisiä hankintoja, jotka eivät tunnu oikeilta. Onneksi teen harvoin huteja. Vaatteessa pitää olla sielua. Määrä ei myöskään korvaa laatua. Mottoni on, että mieluummin kahdet hyvät alus- ja sukkahousut kuin kymmenet sinne päin.

Minne matkustat mieluiten?

Pariisiin. Haluaisin tietää, mikä on pariisilaisten salaisuus, kun he saavat asunsa näyttämään aina seksikkäiltä ja persoonallisilta. He kantavat itsensä upeasti. Voisin kävellä tuntikausia kaupungin kaduilla ja ihailla vastaantulijoita.

Lempimatkamuistosi?

Häämatkamme Marokkoon viime keväänä. Kävimme Casablancassa, Marrakechissa, Fèsissä, Atlas-vuorilla ja Tangerissa, joka oli samaan aikaan ränsistynyt ja kaunis. Miesten tyyli inspiroi. Heillä oli isot olkihatut ja babouche-tossut. Mieheni nauroi, kun ostin samanlaisen hatun kotiin.

Mistä design-klassikosta haaveilet?

En mistään. Tykkään hulluista ja tuntemattomista hörhökkeistä, jotka tulevat eteeni odottamatta. En ole koskaan sisustanut kotiani sisustusliikkeiden valikoimilla.

Mitä sisustaminen merkitsee?

Kokemuksia ja persoonaa, samaa kuin vaatteet. Kodissa pitää olla ripaus vintin ja antiikkiliikkeen tuntua. Haaveilin käsin tehdystä villamatosta, mutta päätin odottaa. Se ei ole paras valinta lapsiperhearkeemme. Onneksi hiljaa hyvä tulee. Koti elää ja muuttuu mukanamme.

Kuka?

Miia Khan, 36, viestintätoimisto Milttonin johtaja ja osakas. Työskentelee kehitystehtävissä ja markkinointiviestinnässä.

Perhe: Puoliso Uzair Khan ja poika Ché, 7.

Lempikirja: Elämäkerrat. ”Rakastan tarinoita, jotka kertovat oikeista ihmisistä ja tapahtumista. Viimeksi luin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan. Knausgård kirjoitti rohkeasti, puhtaasti ja leikkaamattomasti.”

Lempiravintola: ”Antto Melasniemen paikat, kuten Kuurna. Melasniemen ravintoloissa on jujua ja laadukkaita, kotimaisia raaka-aineita.”

 

Sitran strategia- ja ennakointijohtaja Paula Laineelta häneltä kannattaa kysyä, miten käy suomalaisen työn ja demokratian.

Paula Laine pyrkii yhdessä tiiminsä kanssa luomaan toimivampaa yhteiskuntaa, ja juuri nyt hän on erityisen huolestunut demokratian tilasta.

”Autoritääriset suuntaukset ovat saaneet jalansijaa jopa Euroopassa. Demokratian säilymistä ei takaa se, että me tykkäämme siitä”, hän aloittaa.

”Monet ongelmat ovat tällä hetkellä viheliäisiä, eikä demokratia ole pystynyt niitä ratkaisemaan. Kiinan tyyppiset toimijat nauravat mahat kippurassa demokratian kompuroinnille eri puolilla. Kansanvalta vaatii suurta uudistamista. Suurin osa sen toimintamalleista ja rakenteista on pysynyt ennallaan yli sata vuotta.”

Laine arvioi, että demokratialla on aikaa 15 tai 20 vuotta näyttää kyntensä. Se tarvitsisi piristyäkseen uutta puhtia, tavallisten kansalaisten osallistumista, kouluttautumista ja valppautta.

Laine arvioi, että demokratialla on aikaa 15 tai 20 vuotta näyttää kyntensä.

”Puolustan demokratiaa intohimoisesti. Sen keskellä on usko ihmiseen. Voi olla, että tulevaisuudessa juuri demokratia onkin se kestävin malli. Kun tulee tekoäly, ihmisiltä tarvitaan entistä enemmän empaattisuutta ja luovuutta, eli niitä asioita, jotka toteutuvat parhaiten, kun ihmisillä on mahdollisimman suuri vapaus.”

 

Suomen itsenäisyyden juhlarahasto eli Sitra on eduskunnan alainen rahasto, joka työllistää noin 150 ihmistä. Sitran tavoite on edistää Suomen kehitystä, talouden kasvua ja kansainvälistä kilpailukykyä tutkimuksen ja kokeilujen avulla. Laineen luotsaamassa ennakointitiimissä syntyvät muun muassa visio Pohjoismaisen mallin tulevaisuudesta ja Sitran Megatrendit. Strategiatiimissä tehdään Sitran omaa strategiaa ja arvioidaan toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

41-vuotias Laine tunnetaan suurten kokonaisuuksien ymmärtäjänä ja johtajana, joka osaa kuunnella.

”Tärkein tehtäväni johtajana on sparrata ja auttaa. En halua välttämättä johtaa puhetta. Tiimi kertoo, mitä tarvitsee.”

Tänä keväänä tekeillä on muun muassa projekti, jonka avulla järjestetään asiantuntijoita ja tietoa päättäjien avuksi. Informaa-tioähky uhkaa poliitikkoja siinä missä tavallisia ihmisiäkin. Projektissa on kokeiltu lupaavin tuloksin työpajoja, joissa uudet kunnanvaltuutetut, opiskelijat ja asiantuntijat ratkovat yhdessä yhteiskunnallisia ongelmia. Niistä valtuutettu saa omalle työlleen oleellista tietoa.

 

Moni muistaa pääministeri Juha Sipilän heiton ”kaiken maailman dosenteista”, joita hän ei välittäisi kuunnella päätöksiä tehdessään. Laine näkee työssään sekä tutkijoiden että poliitikkojen maailman ja ymmärtää molempia osapuolia.

”Mitä enemmän olen oppinut tuntemaan päättäjien työtä, sitä enemmän olen ruvennut sitä arvostamaan. Se on hyvin vaikea duuni. Poliitikot näkevät aika hyvin maailman muutoksen ja ymmärtävät, mitkä haasteet ovat. Ne ovat vaikeita kysymyksiä eikä niihin ole helppoja ratkaisuja. Vanhat rakenteet ja tavat eivät enää toimi.”

Suomen ja koko maailman vakavimpana ongelmana Laine pitää ilmastonmuutosta. Sen ratkaiseminen vaatisi poliitikoilta hyviä ja nopeita päätöksiä.

”Koko ihmiskunnan historian ajan nousseet hiilidioksidipäästöt pitäisi saada noin kymmenen vuoden aikana laskuun. Se on muutos, jota ei ole kertaakaan tehty. Maapallolla ei ole yhtään maata, jolle tämä ei olisi nyt akuutti asia.”

 

Suomen suurimpiin haasteisiin Laine lukee myös työelämän murroksen. Teknologian kehitys ja eliniän kasvu on muuttanut työn luonteen.

”Ennen muutos tarkoitti sitä, että poika ei seurannut isäänsä pellolle vaan suuntasi tehtaaseen. Nyt muutos tapahtuu yksilön näkökulmasta yhden elämän aikana. Ensin työskennellään pellolla ja sitten tehtaassa. Sitten pitäisi vielä opetella koodaamaan. Elinikäisestä oppimisesta puhutaan paljon, mutta miten se tehdään?"

”Jotkut ovat töissä kahdeksasta kahdeksaan aina, mutta minä en jatkuvasti.”

Laineen oma työelämä on hektistä ja useimmiten tiukasti aikataulutettua. Töiden vastapainona hän harrastaa ratsastusta, hoitaa kolmea kääpiösnautseria ja nauttii miehensä kanssa kotielämästä Sipoossa.

”Jotkut ovat töissä kahdeksasta kahdeksaan aina, mutta minä en jatkuvasti. Lounaan syön joka päivä, siitä en tingi. Ruoka on tärkeää hyvinvoinnin ja jaksamisen kannalta. Yritän myös tehdä yhden etäpäivän viikossa. Silloinkin voi olla kokouksia, mutta hoidan ne Skypellä. Olen oikeastaan aina tavoitettavissa, mutta en uhriudu tai harmittele. Se on minulle luonteva olemisen tapa. Olen on line koko ajan paitsi silloin kun olen ratsastamassa tai rakentamassa.”

Laine rakentaa miehensä kanssa Sipooseen pientä hevostilaa. Tarkoitus on käydä pian Tanskassa etsimässä sopivaa hevosta talliin.

”Suunnittelemme tallia kolmelle hevoselle, ja parasta olisi jos saisimme hoitajan, joka voisi pitää myös omia hevosiaan siellä.”

Puoliso on armeijatavaran erikoisliikkeen Varustelekan toimitusjohtaja Jari Laine. Pariskunnan työt ja työmatka tarkoittavat usein pitkiä päiviä. Koiria hoitamaan on palkattu kodinhoitaja-koiravahti.

”En halua, että koirat ovat yksin, ja päädyimme palkkaamaan hoitajan. Monet suhtautuvat kriittisesti kotiavun palkkaamiseen, ja mekin harkitsimme sitä pitkään. Se on osoittautunut hyväksi järjestelyksi.”

Laineen esikuvia ovat hänen omat vanhempansa. Isä työskenteli armeijassa upseerina, ja perhe muutti isän työn perässä ympäri Suomea. Äiti onnistui järjestämään uuden työpaikan itselleen jokaisesta uudesta kaupungista.

”En halua, että koirat ovat yksin, ja päädyimme palkkaamaan hoitajan.”

” En todellakaan ajattele, että kaikkien olisi helppoa muuttaa työn perässä. Meidän perheessämme se onnistui. Muutimme lapsuudessani monta kertaa, mutta siitä on hyvät muistot. Armeijan alueella elettiin omassa pienessä yhteisössä. Hiekkalaatikolle otettiin aina uudet tulijat lämpimästi vastaan. Perheet tulivat ja menivät.”

Laine kertoo viihtyvänsä työssään Sitrassa, mutta arvelee, että jossain vaiheessa siirtyy taas uusiin tehtäviin.

”Haluan tehdä aina jotakin hyvää. Olen Diakonissalaitoksen säätiön hallituksessa. En kuulu kirkkoon, mutta ne arvot, heikoista huolta pitäminen, ovat kaikkein tärkeimpiä.”

Kuka?

Paula Laine, 41, Sitran strategia- ja ennakointijohtaja.

Työskennellyt aiemmin Nokian johtotehtävissä.

Syntynyt Miehikkälässä. Asuu Sipoossa miehensä ja kolmen koiran kanssa.

Näin johdan

1) Tiimi ratkaisee. Rakenna ja kehitä toimiva tiimi.

2) Kuuntele – älä oleta.

3) Luo tiimille onnistumisen edellytykset, resurssit ja yhdessä sovitut tavoitteet.

4) Auta ihmisiä saavuttamaan heille merkityksellisiä asioita. Herätä sisäinen motivaatio.

5) Kanna vastuu – ole tukena vaikeissa paikoissa.