Kun näyttelijä Alma Pöysti selvisi lapsuuttaan varjostaneesta sairaudesta, hän päätti selättää kaikki pelkonsa

Mehiläisiä pitää ruokkia sokerilla, pesissä pitää olla tarpeeksi tilaa, eikä niihin saa päästää varroapunkkeja. Ennen kaikkea mehiläisten kanssa täytyy olla zen, on oma syy, jos ne hermostuvat.

Ainakin nämä asiat näyttelijä Alma Pöysti on oppinut häärätessään kesällä mehiläispesien kanssa saaressa Loviisassa. Mehiläistarhausta hän opiskeli ensin työväenopistossa ja netissä – siitäkin huolimatta, että on aina pelännyt mehiläisiä.

– Astuin viisivuotiaana ampiaispesään. Mutta olen aina yrittänyt mennä pelkoja kohti, varsinkin jos huomaan, että ne alkavat rajoittaa elämääni, Alma kertoo.

Toukokuun alussa mehiläiset ovat vasta Alman suunnitelmissa, kun tapaamme Helsingin Kaivopuistossa.

Päivä on juuri sellainen kuin myöhäiskevään päivät tapaavat olla. Aurinko houkuttelee ulos, mutta kylmä puhuri muistuttaa, ettei vielä olla kesässä. Alma on kävellyt merenrantaan lähellä sijaitsevasta kodistaan ilman takkia, mutta kietaisee välillä isoa villahuivia tiukemmin ympärilleen.

Vailla rutiineja

Päivän tavallisuus korostaa ajan epätavallisuutta. Koronakriisi on vienyt etenkin Alman alan epävarmuuteen: teatteriesitykset on peruttu ja elokuva-ala pysähtynyt.

Näyttelijä puhkeaa kuitenkin herkästi hymyyn hörppiessään puistonpenkillä pahvimukista kahvia.

Asiat ovat tilanteeseen nähden hyvin: uran tähän mennessä suurin rooli Tove Janssonina tulevassa Tove-elokuvassa on saatu purkkiin juuri ennen poikkeustilaa. Kesällekin on sovittuna työtä äänikirjojen lukijana.

– Kävi tsägä, monella muulla kollegalla tilanne on hyvin epävarma, Alma sanoo.

Ja koska freelancerin elämästä puuttuvat rutiinit, ei arkikaan ole juuri muuttunut.

– Viihdyn sellaisessa maailmassa, jossa asioita voi tapahtua, koska niille on tilaa.

Silloin voi opiskella vaikkapa mehiläistenhoitoa työväenopistossa tai tarttua kiinnostaviin työtilaisuuksiin. Siksi Alma aikoinaan jätti myös kiinnityksen Svenska Teaternissa.

Vapaana näyttelijänä saattoi hypätä mukaan esimerkiksi ukrainalaisen kohuohjaajan Andriy Zholdakin näytelmään tai lähteä tekemään teatteria Ruotsiin.

Tyttö, joka tapasi Toven

Almalla on takanaan jo pitkä ura ja hän on syntynyt tunnettuun teatteriperheeseen – hänen isovanhempansa ovat edesmenneet näyttelijät Lasse Pöysti ja Birgitta Ulfsson ja isä teatteriohjaaja Erik Pöysti.

Suomenkieliselle yleisölle hän on kuitenkin ollut melko tuntematon. Svenska Teaternissa hän teki isoja rooleja Neiti Juliesta Peppi Pitkätossuun, mutta vasta freelanceriksi ryhdyttyään hän saattoi kohdata yhden pelkonsa: suomen kielellä näyttelemisen.

Ensimmäiset isot roolit suomeksi hän teki Andriy Zholdakin Kirsikkapuistossa sekä Laura Ruohosen Kansallisteatterille ohjaamassa Luolastossa.

Rakastetun suomalaisen suurnaisen elokuvarooli tekee Almasta kertaheitolla kaikille tutun kasvon.

Rooli tuntuu myös täysin loogiselta jatkumolta: Alma on jo kerran näytellyt roolin Svenskanin näytelmässä Tove. Hän on lukenut muumiteoksia äänikirjoiksi ja antanut äänen myös Niiskuneidille animaatioelokuvassa Muumit Rivieralla.

Almalla on Toveen myös läheisempi yhteys.

– Bisse ja Lasse olivat kavereita Toven kanssa. Bisse puhui hänestä paljon, ja he vaihtoivat usein kuulumisia.

Lapsena Alma myös tapasi Toven.

– Leikimme veljeni kanssa, kun he tulivat meille, ja Tuulikki (Pietilä) tuli kanssamme leikkimään. Hän oli hyvä leikkimään.

Näyttelijä ei silti ajatellut, että elokuvarooli kuuluisi hänelle vaan mietti, voiko hakea roolia, jonka on jo kerran tehnyt.

Samppanjaa haudalle

Kun Alma sai puhelun valinnastaan elokuvaan viime vuoden lokakuussa, päällimmäinen tunne oli hämmennys.

– Jalat menivät alta. Oho, tämä menikin näin!

Toinnuttuaan Alma kävi ostamassa ruusuja ja pyöräili Hietaniemen hautausmaalle. Siellä hän asetteli ruusut sekä Toven että isoäitinsä Birgitan haudoille, jotka ovat hautausmaalla lähekkäin.

Kotona hän avasi naisten tyyliin sopivasti vielä samppanjapullon.

– He olivat molemmat sellaisia samppanjatyttöjä ja tykkäsivät bilettää. He kutsuivat niitä hipoiksi, ”ska vi ha hippa?”

– Ja sitten ryhdyin töihin.

Kun kuvaukset alkoivat, ne tuntuivat aikamatkailulta paitsi 1940-luvun pommitettuun Helsinkiin, myös omaan sukuhistoriaan. Elokuvaan kuvattiin esimerkiksi kohtauksia 1949 ensi-illan saaneesta näytelmästä Muumipeikko ja komeetta, jonka roolissa Birgitta oli ollut.

Almasta tuntui kuin hänen 20-vuotias isoäitinsä olisi ilmestynyt kuvauksiin, kun tämän aikoinaan esittämä roolihahmo, Hemulin täti, astui esiin.

– Olen hengaillut isovanhempieni bileissä! Se oli outoa, todella hauskaa sekä liikuttavaa, mutta yritin pitää sentimentaalisuutta loitolla.

Isovanhemmat ovat olleet Alman elämässä tärkeässä roolissa.

– Minulla on kaikkien isovanhempien kanssa tosi läheinen suhde, vaikka ikäeroa olikin 50–60 vuotta.

Kun Alma päätti viettää lukion jälkeen välivuoden Pariisissa, samassa kaupungissa tuolloin asunut Lasse pyysi hänet luoksensa asumaan.

– Sanoin Lasselle, että tulen tosi mielelläni, mutta hän ei saisi koskaan olla minusta huolestunut.

Alma kotiutui Lassen kämppikseksi, tämän asunnon ”pieneen lokeroon”, hyvin.

– Se oli tosi ihanaa, me ystävystyimme.

Pariisissa Alma opiskeli ranskaa ja yritti päättää, hakisiko Teatterikorkeakouluun. Hän tiesi, että kyseessä olisi elämänvalinta. Lapsena teatterielämä oli näyttäytynyt lähes maagisena.

– En tule kristillisestä yhteisöstä tai kirkosta, eikä minua ole kastettu. Teatteri on minulle filosofinen rituaali ja paikka, jossa saa uusia keloja ja tuntemuksia ja kokea asioita yhdessä.

Alma valmistui Teatterikorkeakoulusta vuonna 2007. Kymmenen vuoden jälkeen hän löysi itsensä samalla näyttämöltä isoäitinsä kanssa.

Tosin yhteistyö tuli kummallekin yllätyksenä: Alma ja Birgitta lupautuivat toisistaan tietämättä ruotsinsuomalaisen ohjaajan Anna Takasen Fosterlandet-näytelmään Göteborgin kaupunginteatterissa..

– Se oli Anna Takaselta ovela temppu. Ja lahja, suuri lahja. Se oli kaunis kokemus.

Alma näki myös taistelun, jonka 88-vuotias Birgitta kävi tekstin kanssa. Tämä istui kaiken vapaan aikansa sitä lukien.

– Mutta harjoittelemalla heistä tuli hyviä, ja niin kuin Tovestakin. Lahjakkuus on murto-osa siitä.

Sairaus, joka katosi

Keväällä 1997 Alma käveli Helsingin Lastenklinikalta ulos kadulle. 16-vuotias tyttö oli juuri saanut terveen paperit – kolmevuotiaana todettu lastenreuma oli poissa.

”Sitä ei ole enää, eikä se tule enää. Mitä tämä tarkoittaa”, Alma muistaa miettineensä.

Koko lapsuuden oli ollut uhkana, että keho pettää. Mutta nyt hän oli vapaa tekemään, mitä haluaa. Piti opetella olemaan terve.

– Minulla oli sairaana aina ollut se tuki. Mutta yhtäkkiä sanottiin, että onneksi olkoon, olet terve, nauti elämästä, hejdå.

Hän oli ollut villi tyttö, joka pelasi jalkapalloa ja kiipeili puissa. Ja hyppeli salaa oikealla, kipeällä jalallaan, jota olisi pitänyt varoa.

– Minusta se oli ihan terve asenne, etten suostunut uhrin rooliin, jota sairaus kyllä oli tarjonnut.

Alma ei ole tuntenut katkeruutta vuosista, joita sairaus varjosti. Hän päätti ottaa kaiken irti siitä, että sai ruumiinsa takaisin: opiskeli sirkusta ja antautui tanssille.

Etenkin Teatterikorkeakoulun fyysisyys sai Alman luottamaan ruumiiseensa ja uskomaan, että se oppii asioita.

– Tunsin revanssiriemua siitä, että opin myös myöhemmin asioita, että nyt minä saan tehdä tämän kärrynpyörän. Minulla oli vain erilainen matka.

Irti vallankäytöstä

Viime vuoden keväänä Alma palasi Suomeen Ruotsista työskenneltyään yli pari vuotta Tukholman kaupunginteatterissa. Samaan aikaan seksuaaliseen häirintään puuttunut metoo-liike kuumensi keskustelun etenkin Ruotsissa.

Tukholman kaupunginteatterin johtajaa Benny Fredrikssonia syytettiin epäasiallisesta johtamisesta, ja tämä teki irtisanoutumisensa jälkeen itsemurhan.

– Se järkytti koko taloa, ja he varmasti purkavat yhä sitä traumaa.

Samana maaliskuisena viikonloppuna Suomessa muun muassa Pihla Viitala ja Matleena Kuusniemi syyttivät julkisesti ohjaaja Aku Louhimiestä nöyryyttävästä kohtelusta.

Alma näytteli Louhimiehen elokuvassa Vuosaari.

– Meidän yhteistyömme sujui ihan hyvin. Mutta on vaatinut paljon rohkeutta näiltä naisnäyttelijöiltä, että he ovat puhuneet.

Alman ajatukset tapahtumista ovat ristiriitaisia.

– Keskustelu seksuaalisesta häirinnästä oli niin tervetullutta, mutta se, miten julkisuudessa haettiin oikeutta… En ole vieläkään ihan varma, mikä olisi oikea tapa.

Paljon hyvääkin on seurannut. Esimerkiksi elokuva- ja teatteriproduktiossa käydään aina ensin läpi pelisäännöt.

Alma toivoo kuitenkin, että puhuttaisiin kaikenlaisesta vallankäytöstä.

– Varmasti kaikilla on peiliin katsomisen paikka. Olen miettinyt, millaisia tapoja olen itse pitänyt yllä – tai olenko suojannut itseäni kovalla kuorella.

Kovaa kuorta tarvittiin esimerkiksi ukrainalaisen Andriy Zholdakin ohjauksessa. Turun kaupunginteatterin Kirsikkapuiston harjoitusten alussa ohjaaja ilmoitti heti, että huutaa näyttelijöille. Jos hän ei huutaisi, merkitsisi, että hän on luovuttanut.

– Olihan se nyt vallankäyttöä, mutta rehellistä. Zholdak teki sydämellä töitä, hänellä oli se kauhuohjaajan rooli päällä.

On heinäkuun loppu, ja Alma vastaa puhelimeen saaresta Loviisassa. Kesäpaikan ”loputtomia remppa- ja metsäprojekteja” ovat rytmittäneet erilaiset äänityöt, kuten äänikirjojen lukeminen, Tove-elokuvan jälkityöt – sekä Niiskuneidin äänenä toimiminen syksyllä ensi-iltaan tulevassa animaatiossa Muumipeikko ja pyrstötähti.

Tove-elokuvan kuvaukset tuntuvat nyt omalta, ihanalta kuplaltaan.

– Se rakkauden määrä siinä porukassa ja työnteossa yllätti täysin. Ja Zaida Bergroth on aivan hurja työjohtaja, vaativa mutta kunnioittava.

Myös Juha Hurme parin vuoden takaisen Marat/Sade-näytelmän ohjaajana saa häneltä kehuja ”suurena humanistina, joka saa maagista jälkeä aikaan.”

Tarvitseeko hän enää äärimmäisyyteen piiskaavia, manipuloivia ohjaajia näiden kokemusten jälkeen?

– Manipuloida voi monella tavalla, huutamalla tai kuiskaamalla. Myös Zholdak teki sen rakkauden kautta, mutta en tiedä, miten kestävää tuollainen tyyli on keholle ja psyykelle.

Rohkeita suhteita

Tove-elokuva kuvaa taiteilijaidentiteetin etsimistä mutta myös rakkauden monimutkaisuutta. Tove on avoimessa suhteessa naimisissa olevaan kansanedustajaan Atos Wirtaseen (Shanti Roney) ja rakastuu myös ohjaaja Vivica Bandleriin (Krista Kosonen), joka on avioitunut käytännön syistä.

Elokuva kuvaa rohkeasti Toven intohimoa niin työssä kuin rakkaudessakin

– Pyrimme samanlaiseen rohkeuteen kuin Tove itse elämässään.

Homoseksuaalisuus oli Toven aikana laitonta, mutta kenties ympäröivä sota sai tarttumaan elämään kiihkeämmin.

– Bissekin kiitti sitä, että hänen murrosikänsä ajoittui kahden sodan väliin, vaikka se oli todella sopimaton asia sanoa! Heillä oli helvetin hauskaa, he tanssivat ja löysivät seksuaalisuutensa, kun vanhemmat olivat poissa, Alma nauraa.

Kenties siksi Toven katastrofeilla leikkivä tuotanto puhuttelee aina eri aikoina. Muumilaaksoa uhkaaviin pyrstötähtiin ja tuhotulviin voi lukea niin ilmastonmuutosta kuin pandemiaakin.

– Kunhan kaikki loppui hyvin. Tovesta oli rikos tehdä lapsille tarina, jossa ei ole lohtua.

Tervetuloa, julkisuus

Alma aikoo nauttia Tove-elokuvan saattamisesta maailmaan. Aiemmin julkisuuteen varovaisesti suhtautunut näyttelijä ei pelkää elokuvan tuomaa huomiota.

– En ole enää 17-vuotias, enkä ota julkisuutta niin vakavasti. Se tulee ja menee.

Sitä tasapainottaa puuhailu luonnossa, kasvimaalla ja metsässä. Niin ja nyt myös ne mehiläiset.

Mehiläiset ovat viihtyneet Loviisan ulkosaaristossa hyvin, ovathan ne peräisin toisesta saaresta, Ahvenanmaalta.

– Nimesin kaksi kuningatartani täällä aikoinaan eläneiden sisukkaiden naisten Svean ja Fian mukaan.

Mehiläiset ovat jo tehneet hunajaa, mutta Alma ei kerää sitä itselleen. Koko projektin tarkoituksena on pikemmin halu vaalia, että ”maailmassa on pörriäisiä”.

– Liikutuin, kun mehiläiset alkoivat löytää metsänlaidasta puutarhaani.

Entä se vanha lapsuudenpelko, kun saareen saapui kaksi 15 000 mehiläisen pesää?

– Minua jännitti, mutta ei pelottanut.