Kirjailija Sofi Oksanen ei käytä aikaa haaveiluun: "Jos sanon, että olen tekemässä jotain, niin sen myös teen"

Sofi Oksasen edellisilta on venähtänyt pitkäksi ranskalaisille toimittajille ja saksalaiselle televisioryhmälle kokatessa. Kirjailija on vuosien mittaan havainnut, että omalla työhuoneella kokkaaminen on mainio tapa kertoa mediaväelle ajankohtaisista asioista ja esitellä samalla ruokakulttuuria.

-Yhdistelin suomalaista, virolaista ja ukrainalaista keittiötä, hän kertoo.

Alkuruoaksi vieraat saivat mätiä ja savukalamoussea sekä lasimestarin siikaa saaristolaislimpun kera. Vegetaristeille oli tarjolla punajuurihummusta rieskalla. Pääruokana oli borchkeittoa ja jälkiruokana puolukkapiiras virolaisella tvistillä.

-Kyllä maistui, ja silloin kokki on tyytyväinen.

Kyytipoikana oli ukrainalaista votkaa.

-Kysyin tietenkin ranskalaisilta, haluavatko he viiniä. He puolestaan kysyivät, mitä me joisimme. Minähän olen väkevien ystävä, joten kävimme ostamassa Alkosta Nemiroffia eli ukrainalaista votkaa.

Ranskalaisille se maistui jäillä.

-Tässä oli merkittävä kulttuurillinen ero. Minun mielestäni taskulämmin on hyvä muoto, mikä hieman hämmensi ranskalaisia, Sofi nauraa.

Viime aikoina viikko, jos toinenkin, on mennyt kansainvälisten toimittajien kanssa. Sofin tuorein teos Samaan virtaan - Putinin sota naisia vastaan ilmestyi viime vuoden lopulla Ranskassa. Saksassa se ilmestyi helmikuun alussa, ja seuraavaksi on italiankäännöksen vuoro.

Kansallisteatterissa kantaesityksen 6. maaliskuuta saanut Mansikkapaikka on myös pitänyt kirjailijaa kiireisenä. Parinkymmenen vuoden tauon jälkeen hän on päässyt työskentelemään teatterin johtajan, Mansikkapaikan ohjaajan, Mika Myllyahon kanssa, joka on kuvaillut näytelmän olevan "vahvaa Sofia, trillerimäinen kamaridraama". Näytelmässä psykiatriseen hoitoon pakotetun nuoren miehen ja ulkomailta tulleiden marjanpoimijoiden tarinat valottavat, millaiset vaarat uhkaavat ihmisen vapautta ja oikeuksia nykymaailmassa.

-On ollut hirveän hauskaa kirjoittaa näytelmää - myös siksi, että Kansallisteatterissa on selkeästi hyvä tekemisen meininki huolimatta kulttuuriin kohdistuvista taloudellisista uhkatekijöistä, kirjailija toteaa.

Teatteri on kiinnostanut häntä jo lapsesta saakka. Kuten myös ooppera.

-Tv-sarjat tai elokuvakäsikirjoitukset eivät puolestaan kiinnosta minua kirjoittamisen lajina pätkääkään, vaikka teoksistani on myyty niihin oikeuksia.

TEESI 1: OIKEUDENTAJU LAITTAA PUUTTUMAAN ASIOIHIN

Minulla on ollut erittäin vahva oikeudentaju lapsesta asti. Kun näen epäoikeudenmukaisuutta, minulla on tarve puuttua asiaan. En pidä sitä erityisesti rohkeutena. En ymmärrä, miten ihmiset voivat olla ottamatta epäkohtia esiin.

Matkani kirjailijaksi on aika suoraviivainen. Olen kuusivuotiaasta asti halunnut kirjailijaksi. Siinä ei ole ollut kummallisia mutkia. Olin varautunut huomattavasti monimutkaisempaan prosessiin - lähettämään käsikirjoituksia kustantajille 40 kertaa, kuten Samuel Beckett, mutta niin ei käynyt. Kaikki on tapahtunut nopeammin kuin olin itse kuvitellut.

Aloin pitää kuusivuotiaana päiväkirjaa. Siitä asti olen kirjoittanut päivittäin. En kasvanut kulttuuriperheessä, joten siinä mielessä kulttuuriammatit eivät olleet osa kotiympäristöäni. Toisaalta Suomessa on aina ollut naiskirjailijoita, joten minulle oli itsestään selvää, että nainen voi olla kirjailija. Se ei ole itsestään selvää joka maassa kasvavalle tytölle.

Voihan olla, että tämä on laiskan ihmisen vaihtoehto. Olin jo lapsena hyvä kirjoittamaan. En ole lähtenyt haastamaan itseäni tai tekemään jotain, minkä koen mahdottomana tai vaikeana. Olen valinnut sen, mikä on minulle helppoa tai luontaista. Toki kansainvälistyminen on vaatinut työtä ja osittain tuuria.

Minulla on ruotsalainen agentti. Suomessa ei millään tavalla oletettu, että Viron lähihistoria kiinnostaisi ketään muuta. Ruotsissa se nähtiin osana maahanmuuttajakirjallisuutta ja laajempaa kokonaisuutta.

TEESI 2: REALITEETIT REALITEETTEINA!

Minulla ei ole säännöllisiä työaikoja. Eikä elämässäni ole oikeastaan vapaa-ajan käsitettä. Teen edelleen 15-16 tuntisia päiviä. Sille ei ole vaihtoehtoa. En voi sanoa esimerkiksi saksalaiselle tv-ryhmälle, etteivät he voi tulla haastattelemaan minua useaksi päiväksi.

Nämä ovat realiteetteja, näillä mennään. Ei se ota päähän. Olen kutsumusammatissa. Minulla ei ole ollut mitään toista suunnitelmaa. Ymmärrän myös, että elämässä ei voi saada kaikkea. Ei ole hyötyä jäädä vatkaamaan sitä.

En ole haaveilija. On asioita, joita teen tai en tee. Minulla on päämääriä tai tulevaisuudensuunnitelmia. Olen ollut sellainen lapsesta lähtien. Minulla oli pieniä vaikeuksia oppia ymmärtämään se, etteivät kaikki ajattelekaan samalla lailla: että ihmiset voivat haaveilla asioista, vaikka eivät tee niitä.

"Olisipa kiva joskus" ei ole minun ajattelutapani. Jos sanon, että olen tekemässä jotain, niin sen myös teen. Siitä tulee minulle päämäärä. Suhtaudun siihen vakavasti.

TEESI 3: KAIKKI TAI EI MITÄÄN

Olen kaikki tai ei mitään -ihminen. Olen aina ollut sellainen. Elämässäni ei ole liutaa kesken jääneitä harrastuksia. En ole ihminen, joka vuoden kuluttua lopettaa harrastuksensa. Siinä mielessä some ymmärtää minua huonosti, kun se yrittää mainostaa minulle uusia asioita. Olen kiinnostunut vain niistä asioista, joista olen jo kiinnostunut. Minulle on ihan turha tarjota kuntosalikorttia tai uutta jumppapalloa, kun sellaisia ei ole ennenkään ollut. Minulle ei synny tällaisia yllättäviä mielihaluja.

Paitsi yhden asian olen internetmarkkinoinnin innostamana ostanut: Tefalin Genius -kattilasarjan. Se on aivan erinomainen! Kattiloissa on irrotettavat kahvat, joten erilaiset pannut ja kasarit mahtuvat sisäkkäin ja siten hyvin pieneen tilaan.

Enää kattilamainoksia ei ole muuten tullut. Mikseivät ne mainosta niitä lisää? Minulle tulee vain vääriä mainoksia, mikä on sinänsä kiinnostavaa.

Kiinnostuksen kohteitani ovat tarinallisuus ja ihmisoikeudet. Siinä se. Niiden kautta voin olla toki kiinnostunut eri asioista. En ole esimerkiksi pätkääkään kiinnostunut urheilusta, mutta olen kiinnostunut, miten autoritaariset valtiot käyttävät urheilua urheilupesun välineenä. Eikä finanssiala sinänsä kiinnosta minua, mutta se, miten taloudelliset sanktiot toimivat tai eivät toimi tai se, miten Venäjä käyttää taloutta painostuskeinona, kiinnostaa.

TEESI 4: KUKAAN EI OLE PAHA SYNTYESSÄÄN

En käytä sanaa pahuus. Se on minulle täysin vieras konsepti. Jos vaikkapa sotarikosten tekijä määritellään pahaksi, se yksinkertaistaa asioita. Se estää keskustelun siitä, miksi sotarikoksia tehdään.

Kukaan ei ole syntyessään paha. On ongelmien välttelyä, jos sanotaan, että joku on paha ja tekee siksi tuollaisia juttuja. Pitää päästä keskustelemaan syistä. Jos esimerkiksi sanotaan, että kaikki venäläiset sotilaat ovat pahoja, siinä poistetaan valtion vastuu. Vastuu siitä, millainen on ihmisten kasvuympäristö ja mihin tehtäviin ihmisiä lähetetään - tai millainen on venäläinen väkivallan kulttuuri ja miten se hyväksytään. Näin syntyy jokin abstrakti asia, jolle ei mukamas voi mitään.

Naisten ääni kuuluu heikommin. Siksi kirjoitan. Otetaan esimerkiksi Venäjän harjoittama seksuaaliväkivalta. Siinä miesten sotapuheesta tulee normi, lähtöoletus, ja naisia koskevat asiat jäävät marginaaliin. Ne alkavat vaikuttaa vähemmän tärkeiltä, minkä seurauksena syyllisiä ei haluta yhtä tarmokkaasti vastuuseen. Koska oikeudenkäynnit ovat hyvin kalliita, joudutaan tekemään valintoja, millaisia oikeudenkäyntejä rahoitetaan.

Kun jälleen kerran jonkun muun oikeus on tärkeämpi kuin naisten, se on aika iso viesti tuleville sukupolville.

TEESI 5: LOMAAN KUULUU MYÖS TYÖ

Lapsuudenperheessäni töitä on tehty aina paljon. Olen kasvanut matkustelevaiseen perheeseen. Aina oli joku lähdössä ja tulossa. Suomalainen isäni oli sähköasentaja ja virolaistaustainen äitini diplomi-insinööri.

Faija oli yli 30 vuotta ympäri Neuvostoliitoa töissä, ja menimme katsomaan mutsin puoleisia sukulaisia neuvosto-Viroon. Ne eivät olleet mitään lomamatkoja. Olen kasvanut työmatkaympäristössä. Loma erikseen on yhä outo ajatus.

Korona-aikaan vietin pisimmän yhtäjaksoisen ajan elämästäni paikoillani. Vuoden. Silloin konkretisoitui, kuinka matkustelu on hyvin olennainen osa identiteettiäni. Mietin ihan tosissani, pitäisikö mennä Helsinki-Vantaan lentokentälle Alepaan ihan vain sen takia, että pääsisin matkustamisen tunnelmaan.

TEESI 6: MITÄÄN EI HEITETÄ POIS

Olen aina pitänyt violetista. Rastat otin kaksikymppisenä. Kyllästyin värjäämään punaisella tukkaani. Väri ei tahtonut pysyä pitkään hiuksissa.

Tykkään vaatteista. En heitä koskaan mitään pois. Minulla on yhä vaatteita lukioajoilta. Ne olivat hyviä silloin ja ovat hyviä yhä.

Shoppailen työmatkoillani. Suomessa minulla ei ole oikein aikaa shoppailla. Mielelläni kyllä shoppailisin. Työmatkoilla minut sijoitetaan asumaan keskeiselle paikalle kaupunkia. Katson mitä liikkeitä lähistöllä on ja teen sitten täsmäiskun. Munchenin kenttä on aika hyvä ostosten kannalta. Lennän mielelläni jatkolentoja sitä kautta.

Olen hirveän tehokas ja varmaotteinen shoppaaja. Jos on tuntikin aikaa, se riittää. Näen heti, mikä on minun vaatteeni ja onko se oikeankokoinen.

Minulla on paljon hansikkaita, sillä minulla on kylmät kädet. Pidän ympärivuotisesti hanskoja. Parhaat hansikaskaupungit ovat Pariisi, Wien ja Rooma.

Kaulassani on nyt Kalevalaa. Mitään pikkurimpuloita en harrasta. Tykkään isommista koruista. Jos suomalaiset korusuunnittelijat tekisivät isompia koruja, esittelisin kotimaista korudesignia enemmänkin.

Silkki on materiaalini. Heikkouteni. Tosin viskoosi on joskus helpompi matkustaessa. Tämä mieltymys saattaa olla enemmän virolaista kulttuuria. Viro on iso pellavamaa. Olen kasvanut luonnonmateriaalien arvostukseen. Virolaisille pitää olla oikeaa lampaanvillaa ja pellavaa.

Aikaisemmin olisin sanonut, että en ikinä pue sortseja päälleni, mutta nyt minulla on espanjalaisen Majen sortsit. Luulin niitä ensin minihameeksi. Kun pujautin ne Pariisissa päälleni, ihastuin.

TEESI 7: TALOUDELLISTA VAKAUTTA EI VOI URAN ALUSSA ENNUSTAA

Totta kai taloudellinen vakaus on hyvä asia, mutta ei sellaista voi uransa alussa ennustaa. Se ei ole asia, jota voi tietoisesti lähteä tavoittelemaan. Vanhempani ovat varmasti tyytyväisiä siitä, että minulla on taloudellista turvaa näin epävakaalla alalla.

Minulla on hyvä kirjanpitäjä ja tilintarkastaja. Olisinpa tajunnut nuorempana, kuinka paljon iloa heistä on. Taiteilijan koulutuksessa on tärkeää, että keskitytään sisältöön, mutta taiteilijat ovat kuitenkin yksityisyrittäjiä. Olisi ollut kiva, että myös taloudellisia perusasioita olisi opetettu. Monet asiat on pitänyt opetella itse.

Taloudellinen menestys on vaikuttanut elämänlaatuuni ja luonut turvallisuuden tunnetta, jos ajattelee esimerkiksi kirjailijan keskivertotuloja: paria tonnia vuodessa.

Voin keskittyä ydinasiaan eli kirjoittamiseen, eikä minun tarvitse vaikkapa opettaa, joka on kirjailijalle maailmanlaajuisesti yleisin tapa hankkia tuloja. Jos minulla olisi aikaa, käyttäisin rahaa varmaan lomailuun.

Jos voin tehdä hyväntekeväisyyttä, miksi en tekisi. Tällä hetkellä tuen australialaista lääkäriyhteisö GPNow:ta, joka alun perin kehitti etävastaanottoja omassa maassaan alkuperäiskansoille, joille lääkäripalvelut ovat fyysisesti tai luottamuspulan vuoksi kaukana. Nyt yhteisö on aktiivinen myös Ukrainassa. Se työllistää pakolaisina olevia ukrainalaisia naislääkäreitä, jotka eivät voi tehdä uudessa maassa työtään, mutta etäyhteyksin voivat. Samalla se on ainoa järjestö, joka tarjoaa lääkäripalveluja miehitettyjen alueiden ukrainalaisille heidän omalla kielellään. Asiakkaina on paljon nuoria tyttöjä.

Vaikka maailma menee monessa suhteessa huonompaan suuntaan, niin tässä pystytään tavoittamaan oikeasti uhreja, joita ei olisi voitu aiemmin vastaavassa tilanteessa tavoittaa. 

Juttu on julkaistu Gloriassa 03/2024.