Kirjailija Anna-Leena Härkönen ymmärsi olevansa erityisherkkä: "Ennen olin rumasti päätellyt olevani hysteerikko"

Lihan iloja on monenlaisia. Anna-Leena Härkösen uusimmassa romaanissa kuusikymppinen leski hullaantuu seksityöläisestä. Härkösellä on toisenlainen lihan himo. Omissa oloissaan hän olisi syönyt lounaan aiemmin, usein jo kymmenen korvilla.

Alkuruuaksi vasikkaa, vitello tonnato, pääruuaksi lihapullia ja perunamuusia. Eteen tuotu annos on niin iso, että hän pyytää loput doggy bagiin. Ruuan haaskaamista hän ei siedä. Eikä holhoamista.

Miten sinusta kertova romaani voisi alkaa?

-Hän on 58-vuotias ja kyllästynyt elämäänsä, Anna-Leena vastaa naama vakavana.

-Tulin julkisuuteen niin varhain, että tunnen eläneeni jo kaksi elämää. Kokemuksia ja menetyksiä on kertynyt laidasta laitaan. Kestokykyni on haurastunut ja olen entistä herkempi ilkeilylle.

Puheen surumielinen klangi johtuu väsymyksestä. Siitäkin, että syksy jännittää. Normaalisti hän hyökkää uuden aiheen kimppuun nopeasti, ihon alla vaanivat masennuksen oireet karkottaakseen. Nyt pitäisi jonkin aikaa osata vain olla: tuijottaa Netflixiä, lukea ja matkustella.

-Kuulostaa helpolta, mutta en tiedä muuta tapaa olla olemassa kuin kirjoittaminen.

Kahvia juodessaan hän palaa varjoista valon puolelle. Näyttää puhelimestaan kuvia arjen aarteista, komeasta pojastaan ja cornish rex -rotuisesta kissastaan.

Lauri-pojalla on samanlainen kolli. Pojan toimesta molemmat kissat ovat päätyneet Tiktok-videoihin.

Se huvittaa Anna-Leenaa, vaikka hän ei itse suostu toimimaan enää millään somealustalla.

Heti avioeronsa jälkeen, kolme vuotta sitten, hän kokeili salanimen turvin Tinderiä. Muutama päivä riitti paljastamaan sen lihatiskin raadollisuuden.

Hänen tuoreimmassa romaanissaan esiintyvä karjalainen anoppi antaa neuvon päähenkilö Elsalle: "Valitse surus. Älä sure kaikkea yhtä aikaa."

Anna-Leena yrittää samaa.

-Varmaan ihmiset jo 1600-luvulla ajattelivat, että onpa oudot ajat, kun oli ruttoa ja nälänhätää.

Pitkää ikää hän ei tavoittele muutenkaan, koska ei usko sopeutuvansa minkään palvelutalon sääntöihin. Elämäkerta hänestä on joka tapauksessa tulossa. Sen kirjoittaa ystävä ja kollega Katja Kallio. Valmista pitäisi olla keväällä 2025, jolloin Anna-Leena täyttää 60 vuotta.

TEESI 1: Ystävyydellä on rajansa

Kymmeniä vuosia olen sietänyt kaikenlaista paskaa. Pahimmalta tuntuu, kun oivaltaa, että tuo ihminen ei välttämättä haluakaan minulle hyvää. Ihminen, jonka kuvittelin noin 50 vuotta olevan puolellani aina. Kun ystävyyssuhteesta alkaa löytyä myrkyllisiä piirteitä ja hyväksikäyttöä, se on kova paikka.

Olen menettänyt tärkeitä ihmisiä myös kuoleman, kateuden ja alkoholismin takia. Ja siksi, että olen kyllästynyt olemaan se aktiivinen osapuoli.

Joskus olen yrittänyt saada jonkun ihmisen takaisin, mutta toinen välirikko on ollut vielä pahempi.

Onneksi minulla on yhä sisäpiiri, jonka seurassa tunnen olevani turvassa. Niissä illanvietoissa voi heittää rankempaa huumoria ilman, että joku tulee nillittämään: tuo ei ole korrektia.

Lähimmät ystävät eivät ylläty tai loukkaannu siitäkään, että saatan vetäytyä kesken kaiken nokosille. Väsyn helposti, koska olen tilanteissa niin intensiivisesti läsnä. Isoja tilaisuuksia ja niihin liittyvää turhanpäiväistä small talkia välttelen viimeiseen asti.

Ystävien aatelistoon kuuluu kollegoja, kuten Katja Kallio, Maria Peura ja Petri Tamminen. Heille ei tarvitse perustella, miksi julkinen teilaus sattuu syvältä.

TEESI 2: Kaikki ei selviä puhumalla

Naimisissa olen ollut kolmasti. Kaikki liitot ovat päättyneet eroon. Syyt ovat vaihdelleet, mutta aina se on ollut oikea ratkaisu. Sanotaan, että ihmiset eroavat liian helposti. Minusta ihmiset eroavat liian vaikeasti, repivät toisensa palasiksi niin, että keskinäisestä kunnioituksesta ei ole muruakaan jäljellä. Kun itse havahduin pahaan oloon, kirjasin ylös liiton plussat ja miinukset. Siitä näkee kannattaako vielä yrittää. Parisuhdeterapiaa suosittelen. Se ei ehkä pelasta liittoa, mutta selkeyttää ajatuksia ja vähentää katkeruutta ex-puolisoa kohtaan.

Uutta parisuhdetta en jaksa enää opetella. Kaikkea sitä, kun ensi huuma on ohi. Pikkuriidoistakaan en meinaa päästä yli. Yksinolon, tilan ja rauhan tarve on aina vain suurempi. Tykkään, että koti on siisti ja taulut suorassa.

Kolmannen puolisoni Riku Korhosen kanssa asuimme koko avioliiton ajan eri kaupungeissa, Riku Turussa ja minä Helsingissä, mutta sekään ei pelastanut liittoa, pitkitti vain. Lasken Rikun kuitenkin tärkeisiin ystäviin. Soittelemme lähes päivittäin.

TEESI 3: Suku ei ole syy pitää yhteyttä

Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta Oulun kupeesta, opettajaperheen vanhin tytär. Tajusin jo varhain, että muiden miellyttäminen on tärkeämpää kuin omat tunteet. Ja koko ajan pitää olla varuillaan mitä muut, varsinkin naapurit, ajattelevat.

Ehkä koko urani on kapinaa tuota alistamista kohtaan. En ole tainnut kirjoittaa ainuttakaan kirjaa, josta joku ei olisi loukkaantunut tai kuvitellut löytäneensä itsensä. Joskus se on aivan vainoharhaista. Eiväthän kaikki romaanihenkilöiden ajatukset vastaa omia mielipiteitäni.

En pyytele anteeksi, että käytän kokemuksiani. Harvoin hyödynnän mitään suoraan. Mutta tunnistan, että joskus terapoin samalla itseäni. Silloin tekstiin saattaa lorahtaa piiloaggressioita. Kirjailijalaatuuni liitetään hauskuus ja musta huumori. Sekin piirre liittyy oman sisimpäni suojeluun vaikeilta asioilta.

Sisareni kohtalo ja itsemurha kymmenisen vuotta sitten oli repivä prosessi, joka vaikutti olennaisesti myös perhesuhteisiin. Nyt isäni on jo kuollut.

Lapsena ja nuorena olin hyvin kiinnostunut vanhempieni ja isovanhempieni elämänvaiheista. Tämän päivän nuoriso rakentaa maailmankuvaansa muista lähteistä. Toivon silti, että poikani innostuu lukemaan elämäkertani, vaikka kokemus lienee rankka.

TEESI 4: Matkailu on itsekästä mutta elintärkeää

Totta helvetissä koen huonoa omaatuntoa kaikesta lentelystä. Kotoa on kuitenkin pakko päästä välillä pois. Muuten menetän työkykyni. Lieventävänä asianhaarana sanottakoon, että minulla ei ole autoa, ei kesämökkiä eikä sähkösaunaa. Lajittelen ja kierrätän kaiken mahdollisen.

Keväällä olin Korfulla. Jouluna lähden yksin Madeiralle, koska poika on isänsä luona. En halua olla jotu, eli jouluun tunkeutuja. Madeiralla en todellakaan aio vaeltaa levadoilla. Seikkailija tai reippailija en ole tippaakaan. Kaupat, ravintolat ja uima-allas riittävät.

Inhoan myös pääsiäistä, koko sulkeutunutta kärsimystä, joten suuntaan siskoni kanssa iloiseen Amsterdamiin ja vähän myöhemmin Kreikan Pargaan. Ikiaikainen lempikohteeni on Hanian kaupunki Kreetalla, erityisesti sen satumaisen kaunis venetsialainen satama.

Kreikassa olen kuullut paikallisten yrittäjien usein sanovan: kiitos, että olet tullut tänne. Matkailussa on siis sekin puoli, paikallisen kulttuurin ja elinkeinon tukeminen. Toki myönnän, että massaturismissa on tuhovoimansa. Taannoin sinnittelin tulpat korvissa brittien ja venäläisten viinanhuuruista meuhkaamista uima-altaalla Phuketissa. Sain aiheen kolumniin - ja tunsin hetken olevani rällääjiä parempi ihminen.

Teesi 5: Kipu ei jalosta, vaikka sen kanssa oppii elämään

Yksin asumisessa on sekin hyvä puoli, että voi kirkua rauhassa. Stressaantuneena minulla on taipumusta painajaisiin. Herään niistä yleensä karmeisiin avunhuutoihin. Viime aikoina kissani on alkanut aistia yöllistä levottomuuttani ja herättää minut lempeästi nenänpäästä nuolaisemalla. Aika liikuttavaa.

Stressiin liittyy myös purentalihasteni yliaktiivisuus. Hampaiden yöllisestä narskuttelusta aiheutuu pahimmillaan kovaa pää- niska- ja hartiakipua. Purentakiskot eivät ole auttaneet. Muutaman kuukauden välein ohimoon ja leukaperiin pistetystä, lihaksia rentouttavasta botuliinista olen saanut apua.

Kun joitakin vuosia sitten alettiin puhua erityisherkkyydestä, olin helpottunut. Sitä ennen olin rumasti päätellyt olevani hysteerikko. Nyt ymmärrän, miksi en kestä kovia ääniä ja kirkkaita valoja. Tai miksi saatan hauskankin kohtaamisen jälkeen olla niin ylikuormittunut, että kaadun suoraan sänkyyn. Samalla on kirkastunut tosiolemukseni ydin: ei kova eikä pehmeä vaan erityisen herkkä.

TEESI 6: En ole kenellekään mitään velkaa

Elämäni varrella olen saanut monenlaista tukea, mutta ne velat on jo moneen kertaan maksettu. Kiitollisuuteen voi tukehtua. Enää minun ei tarvitse tehdä ketään muuta onnelliseksi. Skarppaamisen varaa toki löytyy. Etten koe huonoa omaatuntoa siitä, että en lähde jonkun kuoron konserttiin, vaikka vanhempi, muinoin mukava ihminen pyytää mukaansa. Tai etten koe jättäväni kaveria heitteille, jos en jaksa lähteä hänen kanssaan vielä yksille.

Aion jatkossa olla itseni paras ystävä - sitten vasta muiden. Sisäsyntyinen miellyttämisenhaluni on edelleen turhan vahva, mutta muiden leluksi en enää suostu.

Varreltaan pieni nainen saattaa vaikuttaa vaarattomalta ja helposti manipuloitavalta, mutta se on vain sumuverho. Henkinen ja fyysinen reviirini on jo aika hyvin miinoitettu.

Juttu on julkaistu Gloriassa 10/2023.