Laura Lindstedtistä olisi tuskin tullut kirjailijaa, ellei hän nuorena olisi rakastunut Ranskaan. Nyt hän on Finlandia-voittaja ja kantaaottava keskustelija, jonka menestyksen salaisuus avautuu treffeillä Pariisissa.
Tuuli pöllyttää terassikatoksia, painaa Seinen pinnan lommoille ja heilauttaa kirjailija Laura Lindstedtin otsatukan oikealta ohimolta vasemmalle. Se saattelee kirjailijaa Gallimard-kustantamon hiekkakivilinnoituksesta kohti Pont Neufin siltaa ja Tuileriesin puistoa. Horisontissa kaartuu Grand Palais -museon lasinen kupoli.
”Yksi Sakset-esikoisromaanini avainkohtauksista tapahtuu juuri tuolla, Paul Gauguinin Tahiti-näyttelyssä”, Lindstedt kertoo.
”Minulle jo Ranska on riittävän vieras maa. Se on kuin vino peili, josta näen maailman ja itselle tärkeät kysymykset hieman oudosta kulmasta”, Lindstedt kertoo.
Sellainen lähtökohta ei ole suomalaiselle kirjailijalle tavallinen, mutta Lindstedt ei ole aivan tavallinen suomalainen kirjailija. Meillä myyvät yleensä parhaiten kotimaiseen lähihistoriaan sijoittuvat lukuromaanit, kjellwestöt ja tommikinnuset. Lindstedtin toistaiseksi ilmestyneet kaksi romaania ovat monimutkaisia ja epätarinallisia, mutta silti ne ovat onnistuneet niittaamaan lukijansa sohvannurkkaan. Toinen niistä on tuonut hänelle Finlandia-palkinnon.
Miten hän on siinä onnistunut? Oli lähdettävä Pariisiin ottamaan selvää.
Henkisessä kotimaassa
Taakse jäävä Gallimard-kustantamo on yksi maailman arvostetuimmista kustannustaloista, ja se on kesän kynnyksellä julkaissut Oneiron-romaanin ranskannoksen. Lindstedtille se on iso juttu, ja hänen kasvoilleen leviää hymy, kun hän puhuu aiheesta.
”Gallimard on rakastamieni kirjailijoiden kustantamo. Se oli Nathalie Sarrauten kustantamo, ja häneltä olen saanut kaunokirjallisen äidinkieleni. Se on toteutunut unelma, josta en oikeastaan edes uskaltanut unelmoida.”
Ranska on läsnä Lindstedtin kahdessa ensimmäisessä romaanissaan ja se kutoutuu mukaan myös alkukeväästä ilmestyvään kolmanteen romaaniin. Sen teemoista Lindstedt puhuu nyt ensimmäistä kertaa.
”Suhteeni Ranskaan ja ranskan kieleen ei ole millään tavalla kompleksiton. Uudessa kirjassa yritän ottaa tätä Ranska-klönttiä niskasta.”
Lindstedtin kirjojen lukeminen vaatii keskittymistä, samoin hänen kanssaan keskusteleminen. Välillä puhe täyttyy kirjallisista termeistä, virkkeet venyvät sokkeloisen pitkiksi ja tutut sanat korvautuvat Lindstedtin omilla uudissanoilla. Kiemuroita seuraamalla päätyy virkistävien ajatusten äärelle.
Ruokasanoista se alkoi
Nuorelle Lindstedtille Ranska oli haavemaa. Lindstedtin äiti, sotkamolaissyntyinen opettaja, puhui maasta ja sen kielestä paljon. Hän ei ollut voinut opiskella nuoruudessaan ranskaa, mutta tyttären kohdalla tilanne oli toinen. Äiti innosti, ja Lindstedt kirjoittautui lukiossa kielen kurssille. Sitten löytyivät ranskalaiset älykkökirjailijat ja filosofit, joilla tuntui olevan avaimet kaikkiin tärkeisiin kysymyksiin. Lindstedt alkoi lukea Albert Camus’ta, Milan Kunderaa ja Jean-Paul Sartrea.
17-vuotiaana Lindstedt matkusti kuukaudeksi Saint-Blaise-du-Buis’n pikkukaupunkiin Lyonin kupeeseen.
”Olin niin ujo puhumaan ranskaa, että uskalsin parhaiten puhua lehmille.”
”Olin niin ujo puhumaan ranskaa, että uskalsin parhaiten puhua lehmille. Opin kuitenkin paljon ruoasta – ja ruokasanoista. Tutustuin tuulihattuihin, chocolatineihin ja muuhun leivoskulttuuriin. Söin myös ensimmäistä kertaa artisokan sydämiä voikastikkeessa,” Lindstedt muistelee kahden vuosikymmenen takaisia makuja niin elävästi, että kuulijakin melkein maistaa ne.
Muutamaa vuotta myöhemmin Lindstedt opiskeli kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa. Siellä maa sai aivan uudenlaisen merkityksen. Lindstedt löysi ranskalaisen uuden romaanin klassikot, ensin Nathalie Sarrauten Kultaiset hedelmät ja sitten Alain Robbe-Grillet’n Le Mannequin -novellin.
”Se oli minulle kuin kopernikaaninen vallankumous. Että kirjailija saakin keskittyä kuvaamaan ihmispsyyken pikkuisia reaktioita ja pysähtyä yhteen hetkeen vaikka kuinka pitkäksi aikaa!”
Ajattelun vaikeus
Lindstedt oli kirjoittanut kaunokirjallisuutta lapsesta saakka: ensin omia lastenromaaniharjoitelmia ja sitten runoja. Sarraute ja Robbe-Grillet saivat hänet kirjoittamaan proosaa. Lindstedt alkoi kirjoittaa Sakset-esikoisromaaniaan – ja tehdä rinnalla väitöskirjatutkimusta Sarrautesta.
Esikoisromaani valmistui vuonna 2007, mutta väitöskirjasta on paisunut puolentoista vuosikymmenen suurprojekti. Sarraute on monimutkainen kirjailija, ja Lindstedt kunnianhimoinen kaikissa tekemisissään. Hän esimerkiksi vaihtoi projektin edetessä kirjoituskielen ranskaksi päästäkseen lähemmäs ranskaksi kirjoittavaa kohdettaan. Kahdensadan sivun kohdalla nousi seinä vastaan. Ranska on tuttu kieli, mutta kuitenkin liian vieras syvälliseen ajattelemiseen.
Esikoisromaani valmistui vuonna 2007, mutta väitöskirjasta on paisunut puolentoista vuosikymmenen suurprojekti.
”Se on ollut aivan mieletön hanke. Olen kirjoittaessani ainakin tajunnut, mitä ajatteleminen on. Se on todella vaikeaa. Opin kantapään kautta, että koska en elä kokonaisvaltaisesti ranskan kielen piirissä, en kykene ilmaisemaan itseäni ja ajatuksiani sillä riittävän täsmällisesti.”
Ei mikään menestyskirjailija
Lindstedtin toinen romaani Oneiron sai Finlandia-palkinnon, oli ehdokkaana Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi ja nyt se on käännetty jo 12 kielelle. Arvostelut Euroopassa ja Yhdysvalloissa ovat olleet kehuvia. Tuoreimmat käännökset ovat englanti ja ranska, ja syksyllä perässä seuraa turkinnos. Lindstedtiä voi perustellusti kutsua menestyskirjailijaksi, mutta häntä itseään ajatus puistattaa.
”Nykyisin uskon jo siihen, että saan kirjan valmiiksi ja hyväksyn lopputuloksen. Kirjoittaminen on silti aina epävarmaa ja yksinäistä ja siinä joutuu jatkuvasti kyseenalaistamaan omia taitojaan. Varmuudesta syntyisi kuitenkin aika kesyä kirjallisuutta, ehkä sellaista laatuproosaa. Luoja varjele, etten koskaan kirjoita laatuproosaa!” Lindstedt sanoo ja nauraa.
Laatuproosalla Lindstedt tarkoittaa taiteellista kaunokirjallisuutta myyvempää ja nopealukuisempaa kirjallisuutta, eikä hän halua väheksyä sen kirjoittajia tai lukijoita. Kirjailija arvostaa kaikkea työtä, ja hän on muun muassa marssinut aktiivimallia vastaan.
”Oikeasti kaikkien arki on tahmaista. Arki nyt vain on sellaista. Pitää tehdä kaikkea tavallista, tylsää ja hankalaa.”
Menestyskirjailijan titteli vain kammottaa muun muassa siksi, että Lindstedt suhtautuu kriittisesti menestyspuheeseen, jossa elämää hahmotetaan vastoinkäymisten ja niiden voittamisen kautta.
”Elämme self helpin aikakautta, ja se puhetapa on kaikkialla, Helsingin Sanomissakin. Kerrotaan tarinoita ihmisistä, joille tapahtuu jotakin vaikeaa ja jotka sitten ylittävät sen vaikeuden. Syövät selätetään, lapsuustraumoista siirrytään hyvinvointiin. Se on kuitenkin vain sadasosatotuus. Kyllä vastoinkäymiset voivat myös nujertaa ihmisen.”
Menestystarinat antavat ymmärtää, että hankaluuksista pitäisi selvitä voittajana. Sitten kun oppii ylittämään omat rajansa, päässä odottaa ihana onnellisuuden tila. Tavallinen arki pienine ja isoine vastoinkäymisineen alkaa tuntua pettymykseltä.
”Oikeasti kaikkien arki on tahmaista. Arki nyt vain on sellaista. Pitää tehdä kaikkea tavallista, tylsää ja hankalaa. Sitä tahmaisuutta pitää oppia sietämään. Sitä eläminen on. Eikä se sulje pois sitä, etteikö samaan aikaan voisi olla myös onnellinen.”
Lindstedt maalaa pikavauhtia kuvan tahmattomasta arjesta: sellaisesta, jossa ei tarvitse könytä väsyneenä kauppaan tai siivota. Siinä hän voisi pyhittää kaiken aikansa kirjoittamiselle letkuruokinnassa.
”En tietenkään haluaisi sitä.”
Eriarvoisuutta vastaan
Lindstedtin puheissa epämukavuus yksinkertaisesti kuuluu kaikkeen elämään. Arki on tahmaista, mutta ei sitä poiskaan vaihtaisi. Ranskan kieli avaa uusia maailmoja, mutta muistuttaa jatkuvasti omasta ulkopuolisuudesta. Kirjoittaminen on suuri nautinto, mutta yksinäisten puuhaa. Lindstedtiä on tituleerattu kirjailijana kyynikoksi, mutta hän kuulostaa humanistilta. Kaikki ei aina mene parhain päin, mutta mitä sitten. Sekin on arvokasta elämää.
Oneiron on tehnyt tekijästään tarkalla korvalla kuunnellun puhujan Suomessa. Lindstedt kritisoi Finlandia-puheessaan hallituksen politiikkaa, jota hän kutsuu eriarvoistavaksi, ja on jatkanut sen ruotimista kolumneissa ja haastatteluissa.
”En ole mielipidevaikuttaja, se ei ole minun työni. Käytän vain hyväksi ne tilanteet, joissa minua kuunnellaan. Hallituksen politiikka suuntaa meitä kohti luokkayhteiskuntaa. Suomi järkkyy perustavanlaatuisella tavalla. En uskalla edes ajatella, millainen se on kymmenen vuoden kuluttua ihmisille, jotka eivät ole vakituisissa töissä tai muuten varakkaita.”
/gloria.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/laural.jpg?itok=e8HP0Yk1)
Kirjoitan, siis olen
Lindstedtin romaanit syntyvät hitaasti. Esikoinen vei seitsemän vuotta ja seuraava kahdeksan. Uutukainen on syntymässä puolet lyhyemmässä ajassa, sillä nyt Lindstedt pystyi ensimmäistä kertaa tekemään yksinomaan kirjoitustyötä. Alkuun Lindstedtin piti kirjoittaa isotätinsä sota-ajan muistokirjaan perustuva teos, mutta toinen tarina tunki väliin.
”Kesällä 2016 huomasin, että työn alla on ihan eri juttu kuin kuvittelin olevan. Ilmestyi sellainen kertoja, jota haluan kuunnella. Se puhuu aika paljon paskaa, mutta sillä on silti joku hyvä syy puhua.”
”Ystävät ovat elämäni suola ja olen mielelläni hyvässä seurassa, mutta silti oma sisäinen maailmani on voimakkain maailma.”
Lindstedt on kirjoittanut äidin ja lapsen suhteesta, naisten välisestä solidaarisuudesta ja naisten kohtaamasta väkivallasta. Uudessa romaanissa hän käsittelee muun muassa sitä, mitä seuraa, kun oman elämän yrittää kääntää menestystarinaksi. Tärkeä teema on myös edellisistä romaaneista tuttu ihmisten välinen kommunikaatio ja loputtomat epäonnistumiset siinä. Aihe pysyy mukana, sillä se on omakohtainen.
”Minun ja sosiaalisen todellisuuden välillä on kitka, on varmaan aina ollut. Ystävät ovat elämäni suola ja olen mielelläni hyvässä seurassa, mutta silti oma sisäinen maailmani on voimakkain maailma. En ole toistaiseksi löytänyt muualta sellaista läsnäolon kokemusta, jonka kirjoitusprosessi vaikeimmillaankin tarjoaa.”
Lindstedtin sanat ovat vakavia mutta suruttomia, kun hän jatkaa.
”Oma kirjoittamiseni lähtee aina jostain haavasta liikkeelle. Seuraan kipua kuin kysymystä, johon on etsittävä vastaus. Muu on pintaa ja pinnallista. Senkin olen ymmärtänyt, että julkaistu kirja ei lopullisesti korjaa mitään.”
Omien ihmisten voima
Kun aurinko putoaa viistoon ja valo muuttuu oranssiksi, Suomen Pariisin-suurlähetystöön kokoontuu joukko Gallimardin työntekijöitä, ranskalaisia kirjallisuuden ystäviä, jokunen toimittaja – ja Lindstedtin jengi. Kun Lindstedt keskustelee Hebdo Literairen kirjallisuuskriitikon kanssa Oneironista, eturivissä istuvat Lindstedtin kustannustoimittaja ja Lauttasaaren-naapuri Maarit Halmesarka, läheinen kirjailijaystävä Katariina Vuorinen, ja agentti Elina Ahlbäck. Kaikki ovat matkustaneet Pariisin tätä hetkeä varten.
”Tukiverkosto on äärettömän tärkeä. Maarit on henkinen tuki ja lukija samassa ihmisessä. Ilman Elinaa Oneironista ei olisi tullut kansainvälistä kirjaa.”
Lindstedt on valovoimainen esiintyjä ja läsnäoleva haastateltava, mutta olemuksessa on väreillyt koko päivän aavistus jännitystä ja epämukavuutta. Omien ihmisten seurassa se sulaa pois.
”Ystävien kanssa voin olla omana itsenäni ja keskeneräisenä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä merkityksellisempiä vanhat ystävät ovat: ne, joiden kanssa on eletty pitkään yhdessä ja joille ei tarvitse itseään esitellä. Parikymppisenä sitä ei tajua samalla tavalla. Seitsemänkymppisenä ne sitten ovat ihmisiä, joiden kanssa on jakanut sisimpäänsä 50 vuotta.”
Juttu on alun perin julkaistu syyskuun 2018 Gloriassa.
Kuka?
Laura Lindstedt, 42, on kirjailija ja väitöskirjatutkija. Lindstedtin läpimurtoteos Oneiron voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2015 ja se on käännetty 12 kielelle.
Kolmas romaani ilmestyy keväällä 2019. Lindstedt tunnetaan myös yhteiskunnallisista kannanotoistaan: Finlandia-puhe suomi hallituspolitiikkaa. Asuu Bouboulino-koiransa kanssa Helsingissä.
Kauhea paljon eriarvoisempi kuin tavallinen työn orja ja kehtaa puhua eriarvoistumisesta. Tavallinen ihminen sentään selviää 10 vuoden kuluttua omaistensa ja lastensa turvin, mutta näista vapaamatkustajista tulee lisätaakka yhteiskunnalle. Kuule, siivoa kerran yksi norovirukseen itsensä kaulaa myöden tahrima vanhus pesemällä töissä, tai valvo sairaan lapsen kanssa viikon yöt.
