Kirjailija ja ohjaaja Pirkko Saisio provosoituu ja liikuttuu vanhemmiten entistä herkemmin. On ihanaa, kun saa sanoa suoraan, mitä ajattelee.

 

Lokakuun puolessa välissä tapahtuu romahdus. Se tapahtuu joka vuosi lähes päivälleen: alistuminen loputtomaan talveen, joka on väistämättä edessä.

Tavallisesti siinä vaiheessa kirjailija Pirkko Saisio ja hänen elämänkumppaninsa, elokuvaohjaaja Pirjo Honkasalo, ovat jo turvassa Madeiralla, pienessä kylässä, jossa he asuvat talvikaudet. Siellä Saisio kirjoittaa kirjojaan ja näytelmiään, koska Helsingissä ei ehdi.

Madeiralla kuoriutuu myös esiin hänen kakkospersoonansa, käsiä heilutteleva ja elehtivä maailmankansalainen, joka ei ole oppinut portugalia mutta kylläkin vahingossa passiivista espanjaa.

Nyt hän on kuitenkin yhä Helsingissä. On uusin romaani, Mies, ja hänen asiansa ja sitten on tämä lounaskin, jolla on tarkoitus keskustella asioista, jotka ovat Saisiolle tärkeitä.

Ei niin, etteikö Saisio sitä olisi jo tehnytkin.

”Kato vanhana on ihanaa, kun saa olla vanha hävytön nainen.”

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura myönsi hänelle syksyllä Aleksis Kivi -palkinnon elämäntyöstä siksi, että hän on kirjallisuuden, teatterin ja kulttuurin kentällä vaikuttanut ratkaisevasti siihen kulttuuriseen ilmapiiriin, jossa suomalaiset elävät.

Aamulehti ennätti jo sanomaan, että Saisio on mahdollisesti Suomen tärkein elossa oleva kirjailija.

Nyt Saisio istuu Helsingin Esplanadin puiston ravintola Kappelissa, jonka ikkunoista näkyy talven ensimmäinen lumipeite. Taustamusiikki ei soi häiritsemässä keskustelua. Kun klassisesti mustavalkoisiin pukeutunut tarjoilija kysyy juomista, tässä nurkkapöydässä tilataan oluet.

Saisio ilahtuu.

”Ihan kuin vanhaan hyvään aikaan!”

 

Ajatus nro 1:

Suomalainen keskustelukulttuuri on sitä, että kaikki ovat vihaisia aamusta iltaan.

”Olen kamalan kyllästynyt suomalaiseen tapaan olla ymmärtämättä toisia. Harvat ja asialliset puheenvuorot jäävät jyminän alle, eikä keskustelusta saa tolkkua”, Saisio aloittaa.

Meillä saadaan riita aikaan jopa siitä, jos toinen lohduttaa toista liian kömpelösti, hän huomauttaa. Tämä tarkkanäköisyys on parasta Saisiota.

Mutta Saisiokin provosoituu helposti.

”Kato vanhana on ihanaa, kun saa olla vanha hävytön nainen”, hän sanoo.

Kun Saisio herää, hän avaa Facebookin. Ennen kuin hän huomaakaan, on saattanut vierähtää kolme tuntia. Puolisolta tulee Facebookissa roikkumisesta noottia, mikä johtuu Saision mukaan siitä, että Honkasalo ei itse ole Facebookissa, koska ottaa kaiken niin vakavasti.

Mutta Facebook on siinä mielessä mainio, että se pitää Saision kirjoittamista yllä.

”Siellä pysyy myös päivälehtiä paremmin perillä tapahtumista.”

Saisio kommentoi Facebookissa yhteiskunnallisia keskusteluja ja toivoo, että myös ”hyvät ihmiset” sallisivat niissä enemmän nyansseja. Saision oma tavoite ei ole voittaa keskusteluja. Hän on sanonut, että joskus hän saattaa kesken väittelyn alkaa mielessään puolustaa vastapuolta.

”Naisparien äitiyden kieltämisestä ei ole mitään hyötyä. Eikä minkään muunkaan asian kieltämisestä. Asiat painuvat vain maan alle.”

Vähän aikaa sitten Saisio kommentoi keskustelua naisparien äitiyslaista. Laki takaisi sen, että naisparien äitiys tunnustettaisiin samalla tavalla kuin isyyskin.

Laki turvaisi naisparien lapsen oikeudet niin, ettei parin tarvitsisi tehdä sisäistä adoptiota, jotta toinenkin äiti olisi virallisesti lapsen vanhempi. Saisio ja Honkasalo ovat kasvattaneet yhdessä näyttelijä Elsa Saision.

”Naisparien äitiyden kieltämisestä ei ole mitään hyötyä. Eikä minkään muunkaan asian kieltämisestä. Asiat painuvat vain maan alle.”

Jälkipolvi on ohjeistanut Saisiota, että kännissä Facebookiin ei saa kirjoittaa.

”Enkä ole paljon kirjoittanutkaan.”

 

Ajatus nro 2:

Taiteilijan identiteettiin kuuluu, ettei ymmärrä talousasioita.

”Minä ymmärrän. Olen aina ymmärtänyt. Kauppiasisä opetti rahan arvon”, Saisio huomauttaa.

Kun Saision työläisperheiden elämästä kertova esikoiskirja Elämänmeno ilmestyi vuonna 1975, Saisio oli 26-vuotias. Kirjasta tuli menestys. Saisiolle oli selvää, että kirjasta saaduilla ylimääräisillä rahoilla taattiin asuntolaina ja ostettiin asunto.

”Minusta on muuten käsittämätöntä, että ihmiset ottavat annuiteettilainoja eivätkä laske, paljonko he oikeasti korkoa maksavat”, hän ihmettelee.

Vuosia sitten Saisio oli naispuolisten kollegojensa kanssa syömässä, kun puhe kääntyi pankkeihin. Pöydässä esitettiin toive siitä, että Suomeen pitäisi saada työväen säästöpankki, joka ei sijoita varallisuuttaan lainkaan. Saisio pöyristyi.

”Miten te luulette pankin maksavan vuokrat ja työntekijöiden palkat ja sen koko pyörityksen?” hän tivasi.

Kysymys kaikui kuuroille korville. Vain ahneet sijoittavat!

Madeiralla Saisio kirjoittaa näytelmää, jonka tarkoitus ei ole koskettaa kaikkia. Tärkeämpää on, että se koskettaisi joitakin, ja kunnolla.

Saisio pyörittää päätään.

Ihmisillä on emotionaalinen suhtautuminen rahaan. Ei myöskään ymmärretä, kuka yhteiskunnan palvelut maksaa. Yhteiskuntaa pidetään ilkeänä vanhempana, joka haluaa pahaa eikä anna tarpeeksi.

”Eikä varmaan annakaan”, Saisio huomauttaa oman ajatuksensa väliin.

Mutta henkeville ihmisille ei kuulu rahasta tietäminen. Se on Saisiosta vasemmiston ongelma. Paitsi Esko Seppäsen, joka on omistautunut talousasioihin.

Saisio tulee mielestään taiteilijaksi taloudellisesti toimeen hyvin.

”Vanhemmiten oikein hyvinkin”, hän sanoo.

Nyt Saisio on virallisesti eläkkeellä. Hän saa 1 400 euroa kuukaudessa.

”Järjettömän vähän siis.”

 

Ajatus nro 3:

Talousrikosten tuomiot ovat pitkiä suhteessa henkilörikosten tuomioihin.

”Tätä perustellaan sillä, että raiskaus ja tappo ovat impulssirikoksia, talousrikokset harkittuja. Ja että vain talousrikosten tuomion pituudella on esimerkin voima”, Saisio huomauttaa.

Rikokset ovat mietityttäneet Saisiota viime vuosina.

Häntä on jäänyt vaivaamaan erityisesti se, että uhrin omaisten kokema vääryys jää hoitamatta.

”Uhrin omaiset tuntevat, että he kärsivät koko elämänsä, kun taas tekijä on jo vapaalla.”

Näistä mietteistä lähti liikkeelle myös Saision uusin kirja, jota hän kirjoitti poikkeuksellisen pitkään, kymmenen kuukautta. Saisio ei ole ”hinkkaaja”, mutta tämän kirjan lopetusta hän kirjoitti epätavallisen kauan. Kirja ei suostunut loppumaan!

Kirjan päähenkilö on asianajaja (miehen nimeä ei mainita kertaakaan). Asianajaja kantaa salaisuutta vuosia sitten ystävän kanssa tehdystä taposta, ja kun asianajaja näkee ystävänsä kuolinilmoituksen lehdessä, salaisuus aktivoituu.

Asianajaja on salaisuutensa kanssa nyt yksin. Mieli alkaa horjua.

Rikokset ovat mietityttäneet Saisiota viime vuosina.

Saisio äityy pitämään lempiaiheestaan pienen oikeustieteellisen monologin.

Oikeusvaltiossa on toki parempi, että syyllinen on vapaana kuin että syytön olisi tuomittuna. Totuuden julki tuleminen on oikeusjärjestelmässä ensiarvoisen tärkeä asia.

Mutta on kauhistuttavaa, jos meille rantautuu amerikkalainen tapa yrittää voittaa oikeusriita hinnalla millä hyvänsä, jopa niin, että puolustusasianajaja estäisi totuuden tulemasta julki.

”Se rapauttaisi koko yhteiskunnan oikeuskäsityksen.”

Kirjassa seurataan huolestuneen asianajajan ajatuksia ja tunnelmia viikon ajan. Tällaisia Saision kirjat ovat, muodoltaan kiinnostavia.

Saision tuotantoa vuosikausia seuranneet tietävät, ettei hän ole koskaan jäänyt kirjoittamaan ”samaa”.

Hänen tekstinsä ovat lyyristä proosaa, jotka jättävät jäljen lukijaan. Hän osaa hypätä toisten päähän ja ammentaa omasta elämästään, ja siksi hänen pitkäaikainen faninsa onkin sanonut Saision omalla kielellä:

”Kiitos niist kaikist miehist ja naisist niis kirjois.”

Itse Saisio saattaa lukea kirjojaan ja tulla kateelliseksi tai mustasukkaiseksi menneelle itselleen. Tai sitten ihmetellä: miksi tämä on julkaistu?

Madeiralla hän kirjoittaa näytelmää, jonka tarkoitus ei ole koskettaa kaikkia. Tärkeämpää on, että se koskettaisi joitakin, ja kunnolla.

”Minä olen kirjailijanakin sellainen keskilevikkinen plus”, hän sanoo, viitaten lihan kypsyysasteisiin.

Se on ihan hyvä paikka olla.

 

Ajatus nro 4:

Taistolainen menneisyys on jättänyt rakkauden nykyiseen Venäjään.

”Tosin entisistä taistolaisystävistä iso osa ei ole huomannut, että siellä on jotakin muuttunut”, hän mutisee.

Saisio pitää kovasti venäläisestä kirjallisuudesta ja venäläisestä ruoasta. Hän tekee venäläisen ystävänsä kanssa ruokamatkoja Pietariin ja syö vain kaukaasialaisia herkkuja.

Venäjälle Saision mentaliteetti istuu hyvin.

Hänen faninsa arvioivat sitä näin:

Lämmin olematta banaali.

Empaattinen, eriskummallisella tavalla. Ei tunnu itse ”tarvitsevalta”. Ei pateettinen. Ei häiriintynyttä taiteilijaegoa, hän vain ”on”. Olen onnellinen, että meillä on Saisio! Hän on intellektuelli sanan aidoimmassa merkityksessä. Hän on Pariisi!

”Olen myös Pietari”, Saisio huomauttaa.

Sillä Venäjällä, missä ihmisten käyttäytyminen on usein raivostuttavaa, Saisio osaa pelata.

Saisio pitää kovasti venäläisestä kirjallisuudesta ja venäläisestä ruoasta. Hän tekee venäläisen ystävänsä kanssa ruokamatkoja Pietariin ja syö vain kaukaasialaisia herkkuja.

Vuosia sitten hän käveli Pietarissa yksin kadulla ja meni kovalta tuulelta ja pakkaselta suojaan viraston ovisyvennykseen sytyttämään tupakan. Paikalle köpötti vanha nainen, joka osoitteli tumppeja kadulla. Nainen alkoi huutaa.

Mutta Venäjällä voi valita, puolustautuuko vai ei.

Saisio katsoi tumppeja ja liittyi kuoroon. Törkeää! Kuinka ihmiset voivat käyttäytyä näin! Hirvittävää! Sitten halattiin. Toivotettiin hyvät jatkot.

Saisio lähtee tupakalle. Seisoo lumessa musta takki yllään, palaa sitten takaisin ja tilaa espresson tuplana.

Alkaa puhua kirjallisuuspalkinnoista.

 

Ajatus nro 5:

Palkitseminen on ok, mutta kulttuurin kilpailuttaminen hiertää.

”Jokavuotinen Finlandia-ehdokkaiden valitseminen rikkoo kollegiaalisuutta ja loukkaa etenkin niitä ikääntyneitä kirjailijoita, joita ei ole koskaan valittu ehdokkaiksi”, Saisio sanoo.

Se ei osu itsetuntoon, mutta jotakin kulttuurin kilpailuttamisessa hiertää.

Saisio muistaa, kuinka vuonna 2000 hän ja kirjailija Kjell Westö olivat ehdokkaina. He olivat ennakkosuosikkeja. Ennen palkinnon julkistamista he sopivat keskenään, että no hard feelings sitten.

Palkinto meni Johanna Sinisalolle.

Saisiota naurattaa.

”Parhaalla mahdollisella tavalla päättyi sekin!”

Mutta vuonna 2003 Finlandia-kirjallisuuspalkinnon sai Saisio. Hänen trilogiansa kolmas osa, autofiktiivinen eli omasta elämästä ammentava Punainen erokirja toi hänelle 26 000 euroa, minkä hän lahjoitti suoraan Seta-järjestölle, kysymättä, mihin se aikoi lahjoituksen käyttää.

Finlandia-palkintopuheessaan Saisio kiitti Seta-järjestöä siitä, että se on kamppaillut sellaisen yhteiskunnan puolesta, joka olisi tasa-arvoisempi, yllätyksellisempi, monimuotoisempi, lojaalimpi ja vapaampi.

Sen puolesta Saisiokin on kamppaillut.

Ja sen, miten Punainen erokirja lopulta syntyi.

Sillä kun Saisio oli kirjoittanut kirjasta 75 prosenttia, hän hävitti käsikirjoituksen.

Hänelle on jälkikäteen kerrottu, että hän onnistui jotenkin painamaan kolmea näppäintä yhtä aikaa, jolloin teksti katosi.

Saisio ei ensin uskonut, ettei tekstiä saataisi palautettua. Mutta parin päivän aikana hänelle alkoi valjeta, että teksti oli todella mennyttä, eikä sitä saisi takaisin edes taitavin atk-guru.

Saisiolla oli tallella 30 tulostettua liuskaa. Loput hän kirjoitti uudestaan.

Hän huomasi, että kirjasta tuli parempi.

 

Ajatus nro 6:

Vanhemmiten ei jaksaisi tehdä töitä illalla.

”Eikä punaviinin voimin”, Saisio huomauttaa.

”Ajatuksen terä katoaa.”

Saisio täyttää kohta 70 vuotta. Hän ei siis ole määritelmänsä mukaan enää keski-ikäinen eikä myöhäiskeski-ikäinen eikä edes keski-iän ohituskaistalla. Hän on vanha.

”Vanheneminen on kauheaa.”

Saisio kävelee päivässä 12 000 askelta. Siitä on pakko pitää kiinni. Pitää vahvistaa yläkroppaa ja selkää.

Mutta.

”Olen kohta kuin kenguru, jolla on vahvat jalat ja pienet käsivarrentyngät”, hän sanoo ja heiluttaa käsiään kyynärpäät kiinni vyötärössä.

Saisio on nyt sukunsa pisimpään koskaan elänyt nainen.

”Eikä muuten ole tullut hysteerisellä liikunnalla eikä ruokavalion noudattamisella”, Saisio huomauttaa.

Ei, vaikka nykyään pitäisi olla niin kunnollinen. Aika on yksilökeskeistä, pitää pohdiskella koko ajan, miltä itsestä tuntuu.

”Vanheneminen on kauheaa.”

Itsestään Saisio on huomannut sen, että iän lisääntyessä jokin luonteenpiirre – positiivinen tai negatiivinen – alkaa vahvistua. ”Minusta on tullut dominoiva jyrä.”

Mutta Saisio myös liikuttuu herkemmin kuin ennen.

”Tunteilla ei ole määrää eikä mittaa. Saatan mennä sinne Facebookiin aamulla ja jakaa tunteita ja myötätuntoa koko aamupäivän, ja kahdelta iltapäivällä olen sitten kaikista tunteista niin puhki, että on pakko mennä nukkumaan”, hän sanoo.

Saisio ei näe pitkää ikää itseisarvona. Mieluiten hän lähtisi kesken juhlien.

 

Ajatus nro 7:

Ihmiset luulevat, että eri makuuhuoneisiin siirtyminen lopettaa parisuhteen.

”Käy sääliksi ne pariskunnat, jotka puurtavat kuorsauksen läpi”, Saisio sanoo.

Saisio ja Honkasalo ovat olleet yhdessä 33 vuotta. Siinä ajassa rentoutuu jo.

Milloin nukutaan yhdessä, milloin erikseen. Kumpikin nukkuu levottomasti, ja toisen pyöriminen häiritsee.

Saisio hurmasi Honkasalon aikoinaan niin, että kun tämä meni vessaan, Saisio hääti muun seurueen äkkiä paikalta pois.

1980-luvulla Saisio ja Honkasalo ostivat mahonkiristeilijä Dianan, jolla Saisio kirjoitti lokikirjaa vuosina 1988–1992. Siitä syntyi yksi hänen hulvattomimmista kirjoistaan, Lokikirja, joka ilmestyi vuonna 2010.

Saisiolla ja Honkasalolla ei ollut minkäänlaista kokemusta veneilystä. Silti he palasivat yhdessä kesä toisensa jälkeen vesille, vaikka vuonna 1990 tyhjällä merellä kotiin matkasi Diana, kyljet puhki, puupalikka moottorissa, mittarit sammuneina ja ajovalot pimeinä; kansi, ikkunat ja pressut vuotaen.

Nykyään yhteiselämä on monologipitoista.

”Sen olen huomannut Honkasalossa, että se ei kuuntele kaikkea mitä puhun. Mutta jos sanon joskus jotakin uutta ja kiinnostavaa, se havahtuu heti. Että ai mitä, toi onkin jännä”, Saisio huomauttaa.

Saisio ja Honkasalo huomaavat toistensa tärkeät asiat. Mutta valehtelua olisi kuulemma väittää, että jaksaisivat viihdyttää toisiaan aamusta iltaan.

Ei tarvitse.

”Sen olen huomannut Honkasalossa, että se ei kuuntele kaikkea mitä puhun. Mutta jos sanon joskus jotakin uutta ja kiinnostavaa, se havahtuu heti. ”

Saision seurassa on ollut helppo istua. Lounas on syöty.

Pian hän lähtee Madeiralle. Saa taas kirjoittaa. Madeiralla sosiaalinen elämä on rauhallisempaa ja vähemmän paineista kuin Suomessa, koska siellä kaikilla muillakin on aikaa.

Suomeen on aina ihana palata siksi, että täällä on Saision ainoa kieli, se, jolla hän kykenee ilmaisemaan itseään sävykkäästi ja täsmällisesti.

Paikan vaihtaminen on kuitenkin nykyään vaikeampaa kuin ennen. Hyvästit ovat nykyään teräväpiirteisempiä. Eihän sitä koskaan tiedä, tuleeko takaisin.

Lokikirjassakin Saisio itkee, kun kesä loppuu.        

                                                               Jutun otsikkoa muokattu 23.1. klo 21.54: vaihdettu "5 totuutta" sisältöä vastaavaan muotoon "7 totuutta". 

 

 

 

Kuka?

Kirjailija Pirkko Saisio, 67.

Uusi romaani: Mies, ja hänen asiansa (Siltala).

Asuinpaikka: Helsinki, Madeira ja Uudenkaupungin ulkosaaristo.

Lempilukeminen: Antti Nylénin esseet.

Vihaa: romanttisia komedioita ja scifiä.

Ei koskaan: etsisi kumppania Tinderissä. ”Perustuu harhaluuloon, että ihminen on ominaisuuksiensa summa.” Nukahtaa kirja tai sudoku kädessään.

Vierailija

”Vanheneminen on kauheaa” – kirjailija Pirkko Saisio kertoo 7 totuutta elämästä

Voihan Pirkko Saisio. Ei sillä että tunnettais, mutta aivan mahtavaa. Tekis mieli huutaa mutta en tykkää huutomerkeistä. Miten tän nyt kiteyttäis.. Kiva kun olet olemassa ja on ilo että sinun kaltainen ihminen on olemassa. Hassua tietenkin sanoa koska kun tuntee ihmisen niin mukaan saattaa tulla monta muttaa, mutta, vaikka en tunnekaan niin olen tuntenut sen mitä olet kirjoittanut. Kirjojasi lukiessa on jostain syystä aina tuntunut siltä, kuin katsoisin itseäni. Kuulisin itseni. Ehkä näen...
Lue kommentti

Ammattihumoristi Paula Noronen on naurattanut ihmisiä jo vuosikymmeniä, vaikka tunnustautuu ujoksi. Se on hyvä, sillä juuri vähän sivusta näkee asioiden huvittavat puolet.

 

Mene katsomaan uusi Batman-elokuva ja tee siitä arvio.

Sen työtehtävän vuonna 1996 joensuulaisessa paikallisradio Rexissä Paula Noronen, 43, muistaa hyvin.

Parikymppinen Noronen oli muuttanut Joensuuhun päähänpistosta: miksei kokeilisi asua kaupungissa, jossa ei tunne ketään. Paikallisradioon hän oli päätynyt kävelemällä kadulta sisään ja kysymällä työpaikkaa.

Noronen tajusi, että huumori saattaakin olla asia, jonka hän osaa.

"Tein Batman-arviosta kolumnimuotoisen, ja kun se oli valmis, radion legendaarinen toimittaja Alpo Kettunen kuunteli sen. Hän jätti nauhan päälle post it -lapun, jossa oli hymynaama ja siinä luki, että hyvä, tämä oli hauska. Silloin ajattelin, että ahaa, tässä oli jotakin, joka nauratti!"

Noronen tajusi, että huumori saattaakin olla asia, jonka hän osaa.

Onneksi tajusi, sillä nykyään kirjailija, radiojuontaja, käsikirjoittaja ja tv-panelisti Noronen on yksi Suomen johtavista huumorin tekijöistä. Hän on vakiokasvo Nelosen Hyvissä ja huonoissa uutisissa sekä TV2:n Villissä kortissa. Hänen YleX:ää edeltävälle nuorisokanavalle Radiomafialle luomansa hahmo, Räkkärimarketin kassa, korsolainen Tarja Kulho, on legendaarinen. Ylen nuortenohjelmissa seikkailivat Norosen ideoimat Sartsa ja Timppa, jossa Timppana oli nykyään omasta muotimerkistään tunnettu Samu-Jussi Koski.

Ja hänen nykyinen päätyönsä, alakoulu-ikäisille suunnattu Supermarsu-kirjasarjansa, on myös niin hauska, että Norosen aikuiset tuttavat välillä hämmästelevät sitä ääneen.

”Vaikka olisihan se paljon oudompaa, jos kirjoissani ei olisi huumoria”, Noronen hämmästelee takaisin.

Ensimmäinen, Joona Tenan ohjaama Supermarsu-elokuva tulee ensi-iltaan 26. tammikuuta.

Mutta ennen kuin Paula Norosesta tuli julkisesti hauska, hän kirjaimellisesti hiiviskeli seiniä pitkin.

”Näin Radiomafian tuottaja minulle myöhemmin kertoi, kun menin sinne harjoitteluun. Olin kamalan ujo, ja siellä olivat töissä esimerkiksi Olga Ketonen, Ari Peltonen, Jusu Lounela ja Kristiina Tolkki, joita rakastin, ihailin ja jumaloin.”

Ja hiiviskelisi Noronen mielellään vieläkin, vaikka onkin jo paljon tottuneempi esiintymään.

 

”On otettava jotakin syötävää, että jaksan puhua itsestäni”, Noronen huokaa puoliksi vitsillä, mutta myös puoliksi tosissaan ja koluaa kahvilan tiskistä croissantin ja jaffan.

Paula Noronen kasvoi Järvenpäässä. Kun hän oli neljävuotias, nelihenkinen perhe (Paula, isä, äiti ja isosisko) muutti kerrostaloalueelta omakotitaloalueelle muutaman kilometrin päähän keskustasta.

”Samalla kadulla on muuten asunut myös Päivi Lipponen, mutta hän on sen verran vanhempi, ettei me tunnettu.”

Norosen lapsuus ja nuoruus kuulostavat niin tyypillisen 80-lukulaiselta, että kertomuksen voisi painaa lähihistorian oppikirjaan.

”Ensimmäinen urahaaveeni oli perustaa Suomeen taverna.”

Omakotitaloalueella oli paljon samanikäisiä lapsia, jotka perustivat etsivätoimiston, kuten siihen aikaan kaikki lapset kaikkialla Suomessa. Etsivätoimiston toimialana oli tietysti epäillä naapuruston perheitä erinäisistä rikoksista, mutta sitkeästä vakoilusta huolimatta mitään rikoksia ei koskaan löytynyt. 1980-luvun tekninen kehitys toi taskulamppuihin värikalvoja, jolla lampun valon värin saattoi vaihtaa. Sinistä valoa kasvoihinsa loimottamalla oli palkitsevaa pelotella kavereita metsässä. 15-vuotiaana Noronen sai kesätyön Suomen Sokerin henkilöstöravintolasta ja hankki rahoilla mopon, Suzuki PV 50:n, josta isä rahoitti osan tukeakseen lapsen työintoa. Lomamatkojakin tehtiin.

”Ensimmäinen urahaaveeni oli perustaa Suomeen taverna. Olimme Rodoksella, ja katsoin siellä ihaillen vahvoja tarjoilijoita, jotka jaksoivat kantaa kaksikymmentä annosta kanaa ja ranskalaisia kerralla ja olivat samaan aikaan hauskoja ja kivoja kaikille. En ollut aiemmin nähnyt mitään sellaista.”

Lukiossa Noronen alkoi esiintyä hyvän ystävänsä Heidi Nuutilaisen kanssa. He eivät olleet missään teatterikerhossa vaan tekivät keskenään näytelmiä, joista ei kunnianhimoa puuttunut, kuten uuden version Kalevalasta.

”Pelkäsin esiintymistä aivan hirveästi, mutta jäin nopeasti koukkuun siihen tunteeseen, kun olin voittanut pelkoni.”

Esiintyminen ei edelleenkään ole Noroselle mikään nautinnon lähde. Eikä tyhjänpäiväinen puhuminen.

Vaihto-oppilaana Hollannissa Noronen oli muutaman ensimmäisen viikon huomaamattaan niin vaitonainen, että vaihtoperhe huolestui. Ihan kiva kun olet täällä, mutta voisit joskus puhuakin jotain, he sanoivat.

”Pelkäsin esiintymistä aivan hirveästi, mutta jäin nopeasti koukkuun siihen tunteeseen, kun olin voittanut pelkoni.”

”Kysyin, että mitä oikein puhuisin. Perhe ehdotti, että kerro vaikka mitä olet tänään tehnyt, että menit kouluun. Toistin sitten, että menin tänään kouluun ja ajattelin, että kai näinkin voi kommunikoida. Ajattelen yleensä edelleenkin, etteivät minun ajatukseni ja menemiseni ketään kiinnosta.”

Lukion jälkeen Järvenpäästä lähdettiin Helsinkiin. Noronen oli töissä McDonald'silla Hakaniemessä ja haki Lahteen opiskelemaan näyttämötaidetta.

”Lauloin pääsykokeessa Juha Vainion Vanhoja poikia viiksekkäitä, koska yritin olla sielukas. Eikä se mene kovin korkealta.”

Hän ei päässyt sisään, mutta pääsi sen sijaan Joensuun lähelle Niittylahden opistoon.

”Pelkäsin kuollakseni, että siellä tehdään jokin esitys ja niinhän siellä tehtiin.”

Humoristin työ ei ole ammatti, johon olisi koulutus. Polku täytyy keksiä ja luoda itse eikä se useimmiten ole sen enempää suora kuin sileäkään.

”Jos nyt neuvoisin nuorta itseäni, sanoisin, että luota intuitioosi äläkä anna takaiskujen masentaa. Et ole vääränlainen, olet vain väärässä paikassa väärään aikaan.”

Noronen on tehnyt radio-ohjelmaa, jonka nimi oli Patterin välissä Paula ja Kati. Hänen sketsihahmonsa on mennyt naimisiin Frederikin kanssa. Hän sai Ylellä toteuttaa idean, jossa puhenäyteltiin – aamuyön lähetysaikaan – koko Top Gun -elokuva suomeksi. Ideat olivat luovia ja niin kreisejä, että välillä ne karahtivat esimiesportaassa kiville. Norosen työsopimuksia jatkettiin aina muutaman kuukauden pätkä kerrallaan

”Jos nyt neuvoisin nuorta itseäni, sanoisin, että luota intuitioosi äläkä anna takaiskujen masentaa. Et ole vääränlainen, olet vain väärässä paikassa väärään aikaan.”

”Kun Yleen tulivat vuosituhannen vaihteessa amerikkalaiset konsultit tekemään radiouudistusta, sinne luotiin tiimit. Minut laitettiin aamutiimiin ja kerrottiin, että tiimissä on kaksi tähteä, jotka juontavat, ja vaikka minä en pääse lähetykseen, olen silti tiimin tärkein henkilö, sen sielu, koska tehtävänäni on ottaa vieraat vastaan ja tarjota heille kahvia.”

Ensimmäisessä radiotyöpaikassaan joensuulaisessa paikallisradiossa Noronen kävi töissä ilmaiseksi. 1990-luvun alun lamassa kehitettiin systeemi, jossa nuori meni työharjoitteluun ja siltä ajalta yhteiskunta maksoi nuorelle työmarkkinatukea, joka oli käytännössä sama kuin työttömyyspäiväraha, himpun verran korkeampi. Tukikuukausien jälkeen ani harva palkattiin oikeisiin töihin, eikä Norosellekaan löytynyt Joensuusta työpaikkaa.

Mutta radiosta tuli Norosen media. Se on täydellinen väline ihmiselle, joka haluaa esiintyä vaikka kammoksuu sitä.

”Radiossa voi esiintyä muttei tarvitse näkyä.”

Noronen haki Helsinkiin ammattikorkeakouluun medianomiopintoihin. Pääsykokeissa järjestettiin jonkinlaiset psykologiset soveltuvuustestit. Noronen jäi varasijalle.

”Minulle soitettiin sieltä, etten kuulemma kykene ryhmätyöhön. Ensin vähän ihmettelin sitä, koska mielestäni olin tehnyt ryhmissä aika paljonkin kaikkea, mutta sitten rupesin ajattelemaan, etten varmaankaan sitten kykene.”

 

Noronen on myöhemmin tehnyt töitä lukemattomissa käsikirjoittajatiimeissä ja ryhmissä. Silti 20 vuoden takainen arvio kolkuttelee välillä takaraivossa.

”Hurjaa, että luodaan lyhyen tapaamisen jälkeen niin vahva kuva ihmisestä, joka saattaa vielä ruveta uskomaan arvioon. Voi siinä jotain perää olla, mutta ihan hyvin on silti mennyt!”

Hän pääsi kuitenkin Laajasalon opiston kuuluisalle radiolinjalle, jossa on opiskellut sellaisia mediahahmoja kuten Tuomas Enbuske, Jenni Pääskysaari ja Ile Jokinen. Sieltä aukesi unelmien harjoittelupaikka, Ylen Radiomafia, missä hän tuottaja Hansku Kurkelan mukaan hiipi seinänvierustoja pitkin.

Ensimmäisenä työnään Noronen teki kymmenosaisen sarjan aiheesta värit. Hän sai istua toimituksessa yksin kopissa apunaan arkistotyöntekijä. Se oli ihanaa, juuri sellaista työtä, missä seinänvierushiiviskelijän ei tarvinnut mennä kadulle haastattelemaan ihmisiä.

”Esimerkiksi violettia käsittelin niin, että pyysin Anita Hirvosta painamaan silmäluomiaan niin kauan, että hän näkee pelkkää violettia.”

Norosen tapa tehdä radio-ohjelmaa sai hänen tuottajansa ihastuksiin, mutta esimiehiä ei niinkään.

”Ajattelin kuulemma radion ihan väärin. Itse onneksi kuulin nämä palautteet vasta paljon myöhemmin.”

Nykyään ammattilaishumoristina Noronen testauttaa tv-ohjelmiin käsikirjoittamansa vitsit tv-alalla työskentelevällä puolisollaan.

Norosen huumori on aina perustunut arkisiin havaintoihin, siihen, kun katsotaan jokapäiväisiä asioita vähän vinosta kulmasta. Nykyään ammattilaishumoristina Noronen testauttaa tv-ohjelmiin käsikirjoittamansa vitsit tv-alalla työskentelevällä puolisollaan.

”Yleisin kommentti on, että en ymmärtänyt tuota”, Noronen hekottaa.

”Sitten hän kysyy, kuinka monta näitä [vitsejä] vielä on.”

 

Katsoakseen asioita eri kulmasta on seisottava vähän eri paikassa kuin muut. Noronen kirjoitti vuonna 2015 Image-lehdessä ilmestyneessä esseessä tunteneensa itsensä aina jollakin tavalla ulkopuoliseksi. Hän käsittelee ulkopuolisuutta tekstissään pääasiassa humoristisesti, mutta kirjoittaa myös siitä, kuinka ei lapsena sopinut ahtaisiin sukupuolirooleihin, joiden varjolla hänelle puettiin päiväkodissa väkisin prinsessamekko, kun pojat saivat mennä puuverstaaseen.

Imagen essee on kirjoitettu Norosen kahdelle lapselle, ja sen pontimena on Norosta viime vuosina eniten koskettanut yhteiskunnallinen asia, tasa-arvoinen avioliittolaki. Vuonna 2015 laki oli jo eduskunnassa hyväksytty, mutta sen kaatamiseksi uudelleen oli viritelty monenlaisia kampanjoita, joissa arvosteltiin perheitä. Ne ylittivät Norosen ärsyyntymiskynnyksen.

”En voinut olla ajattelematta niitä lapsia, jotka kuulivat ja ymmärsivät, mistä niissä kampanjoissa puhuttiin.”

”Välillä minua vaivaa se, miksen osallistu enempää yhteiskunnalliseen keskusteluun somessa.”

Laki tuli voimaan tämän vuoden maaliskuussa, ja nyt Noronen itsekin on Suomen lain silmissä virallisesti naimisissa.

”Välillä minua vaivaa se, miksen osallistu enempää yhteiskunnalliseen keskusteluun somessa, ja näyttääkö se siltä, ettei minua kiinnosta. Harvoin keskustelu siellä kuitenkaan johtaa mihinkään. Itse rakastan somea. On mahtavaa katsella ihmisten lomakuvia!”

Mutta onneksi silloin ei ollut somea, kun Noronen pääsi töihin Radiomafiaan.

”Jos silloin olisi ollut sosiaalinen media ja nettikeskustelut, en olisi nyt tässä. Olisin lopettanut heti!” Noronen sanoo.

”Nykypalaute on vain muutaman näppäilyn päässä ja voi olla hyvinkin raadollista. Tarja Kulhon hahmo herätti varmasti myös negatiivisia tunteita, ja tuskin niitä olisi palautteissa säästelty. Sen hetkinen ammatillinen itsetuntoni tuskin olisi sitä kestänyt.”

Siihen aikaan eivät tosiaan shoutboxit tai twitterit laulaneet. Noroselle on esimerkiksi selvinnyt vasta vuosia myöhemmin, miten kuunneltuja Tarja Kulhot olivat. Kuuntelijamäärät ja palautteet käsiteltiin tuottajapalavereissa tekijöiden korvien ulottumattomissa.

Sitten tuli taas radiouudistus, Radiomafia muuttui YleX:ksi ja käsikirjoitettu huumori lopetettiin kanavalta. Noronen siirrettiin hetken aikaa eläneen YleQ-kanavan aamuohjelmaan, josta koko tiimi sai potkut muutaman kuukauden jälkeen.

”Makasin masentuneena Töölön yksiössäni ja ajattelin, ettei minusta ole yhtään mihinkään. Sitten Samu-Jussi soitti ja pyysi kanssaan viikoksi etelään. Lähdin ja jätin kännykän kotiin, koska kuka minua kaipaisi.”

Sillä aikaa oli kuitenkin puhelin soinut kymmeniä kertoja. Henkka Hyppönen ihmetteli vastaajassa, miten Norosta on niin kovin vaikea saada kiinni. Hän pyysi Norosta käsikirjoittamaan Krisse Show'ta.

Nykyään Noronen on taiteen kandidaatti Taideteollisen korkeakoulun tv- ja elokuvakäsikirjoituslinjalta. Käsikirjoitus-, radio- ja muita huumoritöitä on riittänyt.

Vaikka Norosen ammatillinen itsetunto on vuosien varrella vahvistunut, hän ei esimerkiksi vieläkään kutsu itseään kirjailijaksi – vaikka on julkaissut 14 kirjaa.

”En tunne olevani kirjailija. Kirjailijat ovat sellaisia... syvällisiä, tai jotain sellaista, mitä en koe itse olevani, minun on hirveän vaikeaa rinnastaa itseni heihin. Voin olla kirjailija, jos joku muu määrittelee sen.”

”En tunne olevani kirjailija. Kirjailijat ovat sellaisia... syvällisiä, tai jotain sellaista, mitä en koe itse olevani.”

Pieru. Kun keskustellaan ammattihumoristin kanssa, on yksi aihe, jota ei voi olla ottamatta puheeksi. Se on pieru.

”Kyllähän pieru nyt naurattaa!” Noronen toteaa itsestäänselvyyden.

Yleensä ammattilaista on vaikea naurattaa. Erityisesti Norosta alkaa ahdistaa, jos hänelle on valmiiksi pedattu, että joku on aivan takuulla sikahauskaa. Silloin häntä ei ainakaan naurata.

”En esimerkiksi tajua, mitä tarkoittaa, kun joku nauraa kippurassa. Mitä se on? Itse en ainakaan ole koskaan nauranut kippurassa.”

Ellei sitten kyse ole pierusta.

”Jonkin aikaa sitten televisiosta tuli dokumentti, jonka nimi oli Pierut pilaavat elämäni. Siinä oli nainen, joka kertoi, koko ajan piereskellen, miten vaikeaa on esimerkiksi suunnitella häitä, kun pelkää piereskelevänsä koko vihkiseremonian ajan. Nauroin ääneen ohjelman ensimmäiset 15 minuuttia.”

 

Norosella ei ole huumorigenressä esikuvia eikä hän ole koskaan kokenut, että naisena ja naurattajana olisi jotenkin vaikeampaa kuin huumorin kentällä työskentelevillä miehillä.

Noronen ei haaveile Hollywoodista, tietenkään. Se olisi järvenpääläiselle seinänvierustahiipijälle kauhea paikka.

”Eivät sedät ole minua koskaan dissanneet. Oma kokemukseni on, että sedät ovat olleet innoissaan, kun on monenlaisia erilaisia tekijöitä. Ja oman huomioni mukaan naiskoomikoksi kutsuminenkin on parin viimeisen vuoden ajan jos ei nyt ihan loppunut niin ainakin vähentynyt paljon. Tästä voivat kyllä stand up -koomikot olla eri mieltä.”

Noronen ei haaveile Hollywoodista, tietenkään. Se olisi järvenpääläiselle seinänvierustahiipijälle kauhea paikka.

”En kaipaa tunnettavuutta yhtään. Kaipaan vain sitä, että saisin tehdä vielä isommin ja laajemmin näitä samoja hommia, joista nyt nautin.”

Niitä ovat tv:n hassuttelupaneeliohjelmat, radio-ohjelmat, Supermarsu- ja muutkin lastenkirjat ja -leffat – sekä myös aikuisille suunnatut kirjat.

”Olen aikuisille kirjoittamista miettinyt jo jonkin aikaa. Kyllä se vielä sieltä tulee."

Kuka?

Paula Noronen, 43, kirjailija, humoristi ja tv- ja radioesiintyjä.

Valmistunut taiteen kandidaatiksi Taideteollisesta korkeakoulusta.

Tunnetaan erityisesti Hyvät ja huonot uutiset -ohjelman vakiopanelistina, Supermarsu-lastenkirjoistaan sekä sketsihahmoistaan, kuten Tarja Kulhosta, joka esiintyi vuosituhannen alussa Ylen kanavilla.

Norosen Supermarsu-kirjoista valmistuu ensimmäinen elokuva, jonka ensi-ilta on tammikuussa.

Noronen on naimisissa, ja perheessä on kaksi lasta.

Mieheni varmaan luuli, etten keksisi enää uusia syitä vaihtaa huonekalujen järjestystä. Kuinka väärässä hän olikaan.

Kun olin eräänä aamuna siivonnut kolme tuntia – jynssännyt kyykyssä kylpyhuoneen lattiaa, imuroinut lattialla maaten nojatuolin takaa, siirrellyt irtonaisia huonekaluja paikasta toiseen imurin edestä – olin valmis julistamaan: koti pitää sisustaa siivoamista ajatellen ja helpottaen!

Miksei lähipiirissäni ole tarpeeksi käytännöllisiä ihmisiä, jotka olisivat ajoissa opettaneet, ettei kotona saa olla yhtään nurkkaa, johon ei pääse imurin varren kera vääntelemättä itseään ihmeellisille mutkille?

Kävelin ympäri kotia tarkkaillen. Meillä miinoja riitti: Hankalia mattoja, joiden päällä lepää raskaita huonekaluja. Kaappeja, joiden alle imurinvarsi ei mahdu mutta jonne pölymatot asettuvat. (Kaikissa huonekaluissa pitäisi olla pyörät alla!) Tauluja seinää vasten nojaamassa niin, ettei robotti-imurista voi uneksiakaan. Oli matkalaukkuja ”sisustusesineinä”, korotettuja askelmia ja sängyn alla niin painavia säilytyslaatikoita, että niiden nostaminen aiheutti rasitusvamman. Imuroiminen pienessä makuuhuoneessa tuntui pahalta rangaistukselta.

Koti oli sisustettu järkevän siivousihmisen painajaiseksi. Vain provosoidakseen kissa oksensi lauteiden alle.

Niinpä järjestin seremoniallisen viikonlopun. Sen lisäksi, että pesimme saunan ja uunin, nostimme taulut seinälle ja siirsimme matkalaukut kellariin (projektiin kuului sivutuotteena myös vintin siivous). Nostimme seinäkoukkuihin tavarat, jotka olivat lojuneet lattialla. Koti näytti paremmalta. Siivoaminen helpottui.

Kysyimme jälleen kerran itseltämme: Miten ihmeessä juuri sellaiset asiat kotona jäävät tekemättä, joista lopulta suoriutuu parissa tunnissa, ellei jopa minuutissa.

Toimittaja Hanna Jensen yrittää sisustaa, mutta ei tahdo onnistua.
Hanna Jensenin kolumni on julkaistu Glorian Kodissa 8/2017.