Kirjailija ja ohjaaja Pirkko Saisio provosoituu ja liikuttuu vanhemmiten entistä herkemmin. On ihanaa, kun saa sanoa suoraan, mitä ajattelee.

 

Lokakuun puolessa välissä tapahtuu romahdus. Se tapahtuu joka vuosi lähes päivälleen: alistuminen loputtomaan talveen, joka on väistämättä edessä.

Tavallisesti siinä vaiheessa kirjailija Pirkko Saisio ja hänen elämänkumppaninsa, elokuvaohjaaja Pirjo Honkasalo, ovat jo turvassa Madeiralla, pienessä kylässä, jossa he asuvat talvikaudet. Siellä Saisio kirjoittaa kirjojaan ja näytelmiään, koska Helsingissä ei ehdi.

Madeiralla kuoriutuu myös esiin hänen kakkospersoonansa, käsiä heilutteleva ja elehtivä maailmankansalainen, joka ei ole oppinut portugalia mutta kylläkin vahingossa passiivista espanjaa.

Nyt hän on kuitenkin yhä Helsingissä. On uusin romaani, Mies, ja hänen asiansa ja sitten on tämä lounaskin, jolla on tarkoitus keskustella asioista, jotka ovat Saisiolle tärkeitä.

Ei niin, etteikö Saisio sitä olisi jo tehnytkin.

”Kato vanhana on ihanaa, kun saa olla vanha hävytön nainen.”

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura myönsi hänelle syksyllä Aleksis Kivi -palkinnon elämäntyöstä siksi, että hän on kirjallisuuden, teatterin ja kulttuurin kentällä vaikuttanut ratkaisevasti siihen kulttuuriseen ilmapiiriin, jossa suomalaiset elävät.

Aamulehti ennätti jo sanomaan, että Saisio on mahdollisesti Suomen tärkein elossa oleva kirjailija.

Nyt Saisio istuu Helsingin Esplanadin puiston ravintola Kappelissa, jonka ikkunoista näkyy talven ensimmäinen lumipeite. Taustamusiikki ei soi häiritsemässä keskustelua. Kun klassisesti mustavalkoisiin pukeutunut tarjoilija kysyy juomista, tässä nurkkapöydässä tilataan oluet.

Saisio ilahtuu.

”Ihan kuin vanhaan hyvään aikaan!”

 

Ajatus nro 1:

Suomalainen keskustelukulttuuri on sitä, että kaikki ovat vihaisia aamusta iltaan.

”Olen kamalan kyllästynyt suomalaiseen tapaan olla ymmärtämättä toisia. Harvat ja asialliset puheenvuorot jäävät jyminän alle, eikä keskustelusta saa tolkkua”, Saisio aloittaa.

Meillä saadaan riita aikaan jopa siitä, jos toinen lohduttaa toista liian kömpelösti, hän huomauttaa. Tämä tarkkanäköisyys on parasta Saisiota.

Mutta Saisiokin provosoituu helposti.

”Kato vanhana on ihanaa, kun saa olla vanha hävytön nainen”, hän sanoo.

Kun Saisio herää, hän avaa Facebookin. Ennen kuin hän huomaakaan, on saattanut vierähtää kolme tuntia. Puolisolta tulee Facebookissa roikkumisesta noottia, mikä johtuu Saision mukaan siitä, että Honkasalo ei itse ole Facebookissa, koska ottaa kaiken niin vakavasti.

Mutta Facebook on siinä mielessä mainio, että se pitää Saision kirjoittamista yllä.

”Siellä pysyy myös päivälehtiä paremmin perillä tapahtumista.”

Saisio kommentoi Facebookissa yhteiskunnallisia keskusteluja ja toivoo, että myös ”hyvät ihmiset” sallisivat niissä enemmän nyansseja. Saision oma tavoite ei ole voittaa keskusteluja. Hän on sanonut, että joskus hän saattaa kesken väittelyn alkaa mielessään puolustaa vastapuolta.

”Naisparien äitiyden kieltämisestä ei ole mitään hyötyä. Eikä minkään muunkaan asian kieltämisestä. Asiat painuvat vain maan alle.”

Vähän aikaa sitten Saisio kommentoi keskustelua naisparien äitiyslaista. Laki takaisi sen, että naisparien äitiys tunnustettaisiin samalla tavalla kuin isyyskin.

Laki turvaisi naisparien lapsen oikeudet niin, ettei parin tarvitsisi tehdä sisäistä adoptiota, jotta toinenkin äiti olisi virallisesti lapsen vanhempi. Saisio ja Honkasalo ovat kasvattaneet yhdessä näyttelijä Elsa Saision.

”Naisparien äitiyden kieltämisestä ei ole mitään hyötyä. Eikä minkään muunkaan asian kieltämisestä. Asiat painuvat vain maan alle.”

Jälkipolvi on ohjeistanut Saisiota, että kännissä Facebookiin ei saa kirjoittaa.

”Enkä ole paljon kirjoittanutkaan.”

 

Ajatus nro 2:

Taiteilijan identiteettiin kuuluu, ettei ymmärrä talousasioita.

”Minä ymmärrän. Olen aina ymmärtänyt. Kauppiasisä opetti rahan arvon”, Saisio huomauttaa.

Kun Saision työläisperheiden elämästä kertova esikoiskirja Elämänmeno ilmestyi vuonna 1975, Saisio oli 26-vuotias. Kirjasta tuli menestys. Saisiolle oli selvää, että kirjasta saaduilla ylimääräisillä rahoilla taattiin asuntolaina ja ostettiin asunto.

”Minusta on muuten käsittämätöntä, että ihmiset ottavat annuiteettilainoja eivätkä laske, paljonko he oikeasti korkoa maksavat”, hän ihmettelee.

Vuosia sitten Saisio oli naispuolisten kollegojensa kanssa syömässä, kun puhe kääntyi pankkeihin. Pöydässä esitettiin toive siitä, että Suomeen pitäisi saada työväen säästöpankki, joka ei sijoita varallisuuttaan lainkaan. Saisio pöyristyi.

”Miten te luulette pankin maksavan vuokrat ja työntekijöiden palkat ja sen koko pyörityksen?” hän tivasi.

Kysymys kaikui kuuroille korville. Vain ahneet sijoittavat!

Madeiralla Saisio kirjoittaa näytelmää, jonka tarkoitus ei ole koskettaa kaikkia. Tärkeämpää on, että se koskettaisi joitakin, ja kunnolla.

Saisio pyörittää päätään.

Ihmisillä on emotionaalinen suhtautuminen rahaan. Ei myöskään ymmärretä, kuka yhteiskunnan palvelut maksaa. Yhteiskuntaa pidetään ilkeänä vanhempana, joka haluaa pahaa eikä anna tarpeeksi.

”Eikä varmaan annakaan”, Saisio huomauttaa oman ajatuksensa väliin.

Mutta henkeville ihmisille ei kuulu rahasta tietäminen. Se on Saisiosta vasemmiston ongelma. Paitsi Esko Seppäsen, joka on omistautunut talousasioihin.

Saisio tulee mielestään taiteilijaksi taloudellisesti toimeen hyvin.

”Vanhemmiten oikein hyvinkin”, hän sanoo.

Nyt Saisio on virallisesti eläkkeellä. Hän saa 1 400 euroa kuukaudessa.

”Järjettömän vähän siis.”

 

Ajatus nro 3:

Talousrikosten tuomiot ovat pitkiä suhteessa henkilörikosten tuomioihin.

”Tätä perustellaan sillä, että raiskaus ja tappo ovat impulssirikoksia, talousrikokset harkittuja. Ja että vain talousrikosten tuomion pituudella on esimerkin voima”, Saisio huomauttaa.

Rikokset ovat mietityttäneet Saisiota viime vuosina.

Häntä on jäänyt vaivaamaan erityisesti se, että uhrin omaisten kokema vääryys jää hoitamatta.

”Uhrin omaiset tuntevat, että he kärsivät koko elämänsä, kun taas tekijä on jo vapaalla.”

Näistä mietteistä lähti liikkeelle myös Saision uusin kirja, jota hän kirjoitti poikkeuksellisen pitkään, kymmenen kuukautta. Saisio ei ole ”hinkkaaja”, mutta tämän kirjan lopetusta hän kirjoitti epätavallisen kauan. Kirja ei suostunut loppumaan!

Kirjan päähenkilö on asianajaja (miehen nimeä ei mainita kertaakaan). Asianajaja kantaa salaisuutta vuosia sitten ystävän kanssa tehdystä taposta, ja kun asianajaja näkee ystävänsä kuolinilmoituksen lehdessä, salaisuus aktivoituu.

Asianajaja on salaisuutensa kanssa nyt yksin. Mieli alkaa horjua.

Rikokset ovat mietityttäneet Saisiota viime vuosina.

Saisio äityy pitämään lempiaiheestaan pienen oikeustieteellisen monologin.

Oikeusvaltiossa on toki parempi, että syyllinen on vapaana kuin että syytön olisi tuomittuna. Totuuden julki tuleminen on oikeusjärjestelmässä ensiarvoisen tärkeä asia.

Mutta on kauhistuttavaa, jos meille rantautuu amerikkalainen tapa yrittää voittaa oikeusriita hinnalla millä hyvänsä, jopa niin, että puolustusasianajaja estäisi totuuden tulemasta julki.

”Se rapauttaisi koko yhteiskunnan oikeuskäsityksen.”

Kirjassa seurataan huolestuneen asianajajan ajatuksia ja tunnelmia viikon ajan. Tällaisia Saision kirjat ovat, muodoltaan kiinnostavia.

Saision tuotantoa vuosikausia seuranneet tietävät, ettei hän ole koskaan jäänyt kirjoittamaan ”samaa”.

Hänen tekstinsä ovat lyyristä proosaa, jotka jättävät jäljen lukijaan. Hän osaa hypätä toisten päähän ja ammentaa omasta elämästään, ja siksi hänen pitkäaikainen faninsa onkin sanonut Saision omalla kielellä:

”Kiitos niist kaikist miehist ja naisist niis kirjois.”

Itse Saisio saattaa lukea kirjojaan ja tulla kateelliseksi tai mustasukkaiseksi menneelle itselleen. Tai sitten ihmetellä: miksi tämä on julkaistu?

Madeiralla hän kirjoittaa näytelmää, jonka tarkoitus ei ole koskettaa kaikkia. Tärkeämpää on, että se koskettaisi joitakin, ja kunnolla.

”Minä olen kirjailijanakin sellainen keskilevikkinen plus”, hän sanoo, viitaten lihan kypsyysasteisiin.

Se on ihan hyvä paikka olla.

 

Ajatus nro 4:

Taistolainen menneisyys on jättänyt rakkauden nykyiseen Venäjään.

”Tosin entisistä taistolaisystävistä iso osa ei ole huomannut, että siellä on jotakin muuttunut”, hän mutisee.

Saisio pitää kovasti venäläisestä kirjallisuudesta ja venäläisestä ruoasta. Hän tekee venäläisen ystävänsä kanssa ruokamatkoja Pietariin ja syö vain kaukaasialaisia herkkuja.

Venäjälle Saision mentaliteetti istuu hyvin.

Hänen faninsa arvioivat sitä näin:

Lämmin olematta banaali.

Empaattinen, eriskummallisella tavalla. Ei tunnu itse ”tarvitsevalta”. Ei pateettinen. Ei häiriintynyttä taiteilijaegoa, hän vain ”on”. Olen onnellinen, että meillä on Saisio! Hän on intellektuelli sanan aidoimmassa merkityksessä. Hän on Pariisi!

”Olen myös Pietari”, Saisio huomauttaa.

Sillä Venäjällä, missä ihmisten käyttäytyminen on usein raivostuttavaa, Saisio osaa pelata.

Saisio pitää kovasti venäläisestä kirjallisuudesta ja venäläisestä ruoasta. Hän tekee venäläisen ystävänsä kanssa ruokamatkoja Pietariin ja syö vain kaukaasialaisia herkkuja.

Vuosia sitten hän käveli Pietarissa yksin kadulla ja meni kovalta tuulelta ja pakkaselta suojaan viraston ovisyvennykseen sytyttämään tupakan. Paikalle köpötti vanha nainen, joka osoitteli tumppeja kadulla. Nainen alkoi huutaa.

Mutta Venäjällä voi valita, puolustautuuko vai ei.

Saisio katsoi tumppeja ja liittyi kuoroon. Törkeää! Kuinka ihmiset voivat käyttäytyä näin! Hirvittävää! Sitten halattiin. Toivotettiin hyvät jatkot.

Saisio lähtee tupakalle. Seisoo lumessa musta takki yllään, palaa sitten takaisin ja tilaa espresson tuplana.

Alkaa puhua kirjallisuuspalkinnoista.

 

Ajatus nro 5:

Palkitseminen on ok, mutta kulttuurin kilpailuttaminen hiertää.

”Jokavuotinen Finlandia-ehdokkaiden valitseminen rikkoo kollegiaalisuutta ja loukkaa etenkin niitä ikääntyneitä kirjailijoita, joita ei ole koskaan valittu ehdokkaiksi”, Saisio sanoo.

Se ei osu itsetuntoon, mutta jotakin kulttuurin kilpailuttamisessa hiertää.

Saisio muistaa, kuinka vuonna 2000 hän ja kirjailija Kjell Westö olivat ehdokkaina. He olivat ennakkosuosikkeja. Ennen palkinnon julkistamista he sopivat keskenään, että no hard feelings sitten.

Palkinto meni Johanna Sinisalolle.

Saisiota naurattaa.

”Parhaalla mahdollisella tavalla päättyi sekin!”

Mutta vuonna 2003 Finlandia-kirjallisuuspalkinnon sai Saisio. Hänen trilogiansa kolmas osa, autofiktiivinen eli omasta elämästä ammentava Punainen erokirja toi hänelle 26 000 euroa, minkä hän lahjoitti suoraan Seta-järjestölle, kysymättä, mihin se aikoi lahjoituksen käyttää.

Finlandia-palkintopuheessaan Saisio kiitti Seta-järjestöä siitä, että se on kamppaillut sellaisen yhteiskunnan puolesta, joka olisi tasa-arvoisempi, yllätyksellisempi, monimuotoisempi, lojaalimpi ja vapaampi.

Sen puolesta Saisiokin on kamppaillut.

Ja sen, miten Punainen erokirja lopulta syntyi.

Sillä kun Saisio oli kirjoittanut kirjasta 75 prosenttia, hän hävitti käsikirjoituksen.

Hänelle on jälkikäteen kerrottu, että hän onnistui jotenkin painamaan kolmea näppäintä yhtä aikaa, jolloin teksti katosi.

Saisio ei ensin uskonut, ettei tekstiä saataisi palautettua. Mutta parin päivän aikana hänelle alkoi valjeta, että teksti oli todella mennyttä, eikä sitä saisi takaisin edes taitavin atk-guru.

Saisiolla oli tallella 30 tulostettua liuskaa. Loput hän kirjoitti uudestaan.

Hän huomasi, että kirjasta tuli parempi.

 

Ajatus nro 6:

Vanhemmiten ei jaksaisi tehdä töitä illalla.

”Eikä punaviinin voimin”, Saisio huomauttaa.

”Ajatuksen terä katoaa.”

Saisio täyttää kohta 70 vuotta. Hän ei siis ole määritelmänsä mukaan enää keski-ikäinen eikä myöhäiskeski-ikäinen eikä edes keski-iän ohituskaistalla. Hän on vanha.

”Vanheneminen on kauheaa.”

Saisio kävelee päivässä 12 000 askelta. Siitä on pakko pitää kiinni. Pitää vahvistaa yläkroppaa ja selkää.

Mutta.

”Olen kohta kuin kenguru, jolla on vahvat jalat ja pienet käsivarrentyngät”, hän sanoo ja heiluttaa käsiään kyynärpäät kiinni vyötärössä.

Saisio on nyt sukunsa pisimpään koskaan elänyt nainen.

”Eikä muuten ole tullut hysteerisellä liikunnalla eikä ruokavalion noudattamisella”, Saisio huomauttaa.

Ei, vaikka nykyään pitäisi olla niin kunnollinen. Aika on yksilökeskeistä, pitää pohdiskella koko ajan, miltä itsestä tuntuu.

”Vanheneminen on kauheaa.”

Itsestään Saisio on huomannut sen, että iän lisääntyessä jokin luonteenpiirre – positiivinen tai negatiivinen – alkaa vahvistua. ”Minusta on tullut dominoiva jyrä.”

Mutta Saisio myös liikuttuu herkemmin kuin ennen.

”Tunteilla ei ole määrää eikä mittaa. Saatan mennä sinne Facebookiin aamulla ja jakaa tunteita ja myötätuntoa koko aamupäivän, ja kahdelta iltapäivällä olen sitten kaikista tunteista niin puhki, että on pakko mennä nukkumaan”, hän sanoo.

Saisio ei näe pitkää ikää itseisarvona. Mieluiten hän lähtisi kesken juhlien.

 

Ajatus nro 7:

Ihmiset luulevat, että eri makuuhuoneisiin siirtyminen lopettaa parisuhteen.

”Käy sääliksi ne pariskunnat, jotka puurtavat kuorsauksen läpi”, Saisio sanoo.

Saisio ja Honkasalo ovat olleet yhdessä 33 vuotta. Siinä ajassa rentoutuu jo.

Milloin nukutaan yhdessä, milloin erikseen. Kumpikin nukkuu levottomasti, ja toisen pyöriminen häiritsee.

Saisio hurmasi Honkasalon aikoinaan niin, että kun tämä meni vessaan, Saisio hääti muun seurueen äkkiä paikalta pois.

1980-luvulla Saisio ja Honkasalo ostivat mahonkiristeilijä Dianan, jolla Saisio kirjoitti lokikirjaa vuosina 1988–1992. Siitä syntyi yksi hänen hulvattomimmista kirjoistaan, Lokikirja, joka ilmestyi vuonna 2010.

Saisiolla ja Honkasalolla ei ollut minkäänlaista kokemusta veneilystä. Silti he palasivat yhdessä kesä toisensa jälkeen vesille, vaikka vuonna 1990 tyhjällä merellä kotiin matkasi Diana, kyljet puhki, puupalikka moottorissa, mittarit sammuneina ja ajovalot pimeinä; kansi, ikkunat ja pressut vuotaen.

Nykyään yhteiselämä on monologipitoista.

”Sen olen huomannut Honkasalossa, että se ei kuuntele kaikkea mitä puhun. Mutta jos sanon joskus jotakin uutta ja kiinnostavaa, se havahtuu heti. Että ai mitä, toi onkin jännä”, Saisio huomauttaa.

Saisio ja Honkasalo huomaavat toistensa tärkeät asiat. Mutta valehtelua olisi kuulemma väittää, että jaksaisivat viihdyttää toisiaan aamusta iltaan.

Ei tarvitse.

”Sen olen huomannut Honkasalossa, että se ei kuuntele kaikkea mitä puhun. Mutta jos sanon joskus jotakin uutta ja kiinnostavaa, se havahtuu heti. ”

Saision seurassa on ollut helppo istua. Lounas on syöty.

Pian hän lähtee Madeiralle. Saa taas kirjoittaa. Madeiralla sosiaalinen elämä on rauhallisempaa ja vähemmän paineista kuin Suomessa, koska siellä kaikilla muillakin on aikaa.

Suomeen on aina ihana palata siksi, että täällä on Saision ainoa kieli, se, jolla hän kykenee ilmaisemaan itseään sävykkäästi ja täsmällisesti.

Paikan vaihtaminen on kuitenkin nykyään vaikeampaa kuin ennen. Hyvästit ovat nykyään teräväpiirteisempiä. Eihän sitä koskaan tiedä, tuleeko takaisin.

Lokikirjassakin Saisio itkee, kun kesä loppuu.        

                                                               Jutun otsikkoa muokattu 23.1. klo 21.54: vaihdettu "5 totuutta" sisältöä vastaavaan muotoon "7 totuutta". 

 

 

 

Kuka?

Kirjailija Pirkko Saisio, 67.

Uusi romaani: Mies, ja hänen asiansa (Siltala).

Asuinpaikka: Helsinki, Madeira ja Uudenkaupungin ulkosaaristo.

Lempilukeminen: Antti Nylénin esseet.

Vihaa: romanttisia komedioita ja scifiä.

Ei koskaan: etsisi kumppania Tinderissä. ”Perustuu harhaluuloon, että ihminen on ominaisuuksiensa summa.” Nukahtaa kirja tai sudoku kädessään.

Vierailija

”Vanheneminen on kauheaa” – kirjailija Pirkko Saisio kertoo 7 totuutta elämästä

Voihan Pirkko Saisio. Ei sillä että tunnettais, mutta aivan mahtavaa. Tekis mieli huutaa mutta en tykkää huutomerkeistä. Miten tän nyt kiteyttäis.. Kiva kun olet olemassa ja on ilo että sinun kaltainen ihminen on olemassa. Hassua tietenkin sanoa koska kun tuntee ihmisen niin mukaan saattaa tulla monta muttaa, mutta, vaikka en tunnekaan niin olen tuntenut sen mitä olet kirjoittanut. Kirjojasi lukiessa on jostain syystä aina tuntunut siltä, kuin katsoisin itseäni. Kuulisin itseni. Ehkä näen...
Lue kommentti

Toimitusjohtajan ja dokumentintekijän Elise Pietarilan toimintaa ohjaa pyrkimys heikompien auttamiseen. Paniikkihäiriönsä vuoksi hän tietää, millaista on itse olla haavoittuvainen.

Toissa syksynä tuotantoyhtiö Gimmeyawallet Productionsin toimitusjohtaja Elise Pietarila, 36, söi aamupalaa yhtiökumppaniensa Riku Rantalan ja Tunna Milonoffin kanssa ja luki uutisia Suomeen tulleista turvapaikanhakijoista. Heitä oli moninkertainen määrä aiempiin vuosiin verrattuna, ja uusi tilanne herätti heissä pelkoa ja epävarmuutta.

Elisen yllätykseksi mikään virallinen taho ei toiminut turvapaikanhakijoiden yrittäjyyden puolesta, joten he itse päättivät kääriä hihansa ylös.

Aamukahvin äärellä kolmikko alkoi miettiä yhdessä työkavereidensa kanssa, miten turvapaikanhakijoita voisi auttaa parhaiten integroitumaan yhteiskuntaan – ja miten he itse voisivat samalla käsitellä suoraselkäisesti omaa pelkoaan.

”Oletus tuntui olevan, että turvapaikanhakijat sullotaan ihmissäiliöihin eikä heiltä itseltään odoteta mitään panosta. Maailmalla matkatessamme olimme kuitenkin törmänneet mitä mielikuvituksellisimpiin tapoihin ja taitoihin elättää itse itsensä. Arvelimme, että tulijoilla saattaisi olla jotain annettavaa.”

Elisen yllätykseksi mikään virallinen taho ei toiminut turvapaikanhakijoiden yrittäjyyden puolesta, joten he itse päättivät kääriä hihansa ylös.

 

Aluksi Elise, Riku ja Tunna kutsuivat koolle eri alojen yrittäjiä ja järjestöjä. Sitten he kehittivät yhdessä digitaalisen alustan, jonka avulla vapaaehtoisiksi ilmoittautuneet opiskelijat kartoittivat turvapaikanhakijoiden osaamisen monessa vastaanottokeskuksessa. Niin syntyi Startup Refugees, yli 500 yrityksen ja yhteisön verkosto, jonka ansiosta jo tuhat turvapaikanhakijaa on haastateltu, yli 700 on tehnyt töitä tai opiskellut ja yli 20 uutta yritystä on syntynyt tai syntymässä.

Startup Refugees on ollut menestys, mutta niin on ollut moni muukin asia, jossa Elisellä, oman luonnehdintansa mukaan ”oululaismuijalla”, on ollut näppinsä pelissä.

”Vain viime viikolla työllistyi kahdeksan ihmistä ja 19 oli työhaastattelussa. Ja nimenomaan sellaisille aloille, joille ei Suomesta löydy tekijöitä: etnisiin ravintoloihin, turkistarhoille ja vaikkapa maaseudun muuttotappiokuntien pientiloille kausityöläisiksi”, Elise sanoo kitschein neonvalokyltein ja jumalkuvin sisustetussa tuotantoyhtiössä Helsingin Punavuoressa.

Startup Refugees on ollut menestys, mutta niin on ollut moni muukin asia, jossa Elisellä, oman luonnehdintansa mukaan ”oululaismuijalla”, on ollut näppinsä pelissä. Aloitettuaan toimitusjohtajan pestinsä kaksi vuotta sitten Elise on luonut Rikun ja Tunnan kahdestaan pyörittämästä nyrkkipajasta 10 henkeä työllistävän monimediayrityksen, joka tekee tänä vuonna radio-ohjelmia, tietokirjan ja neljä tv-tuotantoa –muun muassa ruoka-aiheisen viihdeohjelman MadCook Show´n.

 

Elise on myös ollut mukana voittamassa viittä Kultaista Venlaa ja Formaatti-Finlandiaa, perustanut Pohjoismaiden suurimman tubettajatapahtuman TubeConin ja tullut rankatuksi Kauppalehti Option vertaistutkimuksessa sadan vaikutusvaltaisimman suomalaisen joukkoon. Lisäksi Elise, Riku ja Tunna valittiin viime vuonna vuoden rohkeimmiksi yrittäjiksi.

Elise on tullut rankatuksi Kauppalehti Option vertaistutkimuksessa sadan vaikutusvaltaisimman suomalaisen joukkoon.

Elise haluaa käyttää mahdollisuuksiaan toimintaan, josta muutkin hyötyvät. Periaatteensa hän on perinyt jo edesmenneiltä vanhemmiltaan, jotka pyörittivät ravintolalaitteita maahantuovaa pienyritystä Oulussa.

”Lama-aikana he myönsivät vaikeuksiin joutuneille asiakkaillensa maksuaikaa ja tukivat nuoria yrittäjiä. He antoivat esimerkin, ettei maailmaa tarvitse pelätä, kun jokainen meistä luo hyvää pieninkin resurssein. ”

 

Elise alkoi Rikun ja Tunnan pyynnöstä tuottaa Docventuresia vuonna 2012. Hän huomasi nopeasti, että ohjelman yleisö jakoi hänen kanssaan ajatuksen yhteisen hyvän tekemisen tärkeydestä. Docventuresista tuli yli 400 000 hengen yleisöjä vetänyt menestysformaatti, jonka ympärille intohimoiset katsojat perustivat yli sata leffakerhoa.

Samalla siitä syntyi omintakeinen yhteiskunnallisen aktivismin näyttämö. Elise, Riku ja Tunna osallistivat ihmisiä sosiaalisen median kautta kieli poskessa. He saivat sadat ihmiset esimerkiksi luovuttamaan verta tai ryhtymään ystäväksi yksinäisille – sen jälkeen, kun ohjelmassa oli ensin näytetty aiheisiin liittyviä dokumenttielokuvia.

Docventuresista tuli yli 400 000 hengen yleisöjä vetänyt menestysformaatti, jonka ympärille intohimoiset katsojat perustivat yli sata leffakerhoa.

Kun Docventuresin luontojaksossa haastateltavana ollut ympäristöaktivisti Leo Stranius haastoi Rikun kuukaudeksi kasvisruokavaliolle lihansyönnistä aiheutuvien ilmastopäästöjen takia, katsojat ehdottivat, että siihen ryhdyttäisiin yhdessä. Pienellä brändäämisellä syntyi Lihaton lokakuu -liike, johon osallistui 30 000 ihmistä. Docventures oli viikosta toiseen kaikkien huulilla, vaikka markkinointibudjetti oli pieni.

”Olisi ollut tyhmää olla tarjoamatta dokumenteista saadun tiedon pohjalta toimintaa, kun ihmiset olivat niin mukana”, Elise toteaa nyt.

Hänen mukaansa kuluttajien kuunteleminen ja osallistaminen kannattaa. Ihmiset haluavat käyttää tuotteita ja palveluita, jotka vastaavat heidän arvomaailmaansa. Se oli tärkeä tulos myös tieteellisessä artikkelissa, jonka Elise kirjoitti Helsingin yliopistossa yritysten yhteiskuntavastuusta professori Vesa Kanniaisen kanssa.

 

Alunperin Elisestä pitikin tulla tutkija, ei mediavaikuttajaa. Kansantaloustieteen opiskelijan erikoisalaa oli peliteoria, sovelletun matematiikan osa-alue, jossa tarkastellaan ihanteellisen toimintatavan valintaa silloin, kun vaihtoehtojen hyödyt ja haitat riippuvat muiden valinnoista.

”Se on matematiikkaa, jossa ei ole numeroita vaan pelkkiä symboleita”, Elise selittää.

”Olin supernörtti.”

”Tajusin, että olin aina unelmoinut dokumenttielokuvien tekemisestä. En vain ollut uskaltanut ajatella, että minusta olisi siihen, sillä en ollut minkään taidekoulun kasvatti.”

Sitten sattuma puuttui peliin, ja raskaustesti näytti yllättäen plussaa. 25-vuotiaasta Elisestä ja hänen nuoruuden poikaystävästään, nykyisestä avomiehestään, tuli vanhempia. Äitiyslomalla Elise tajusi, ettei väitöskirjatutkimus houkuttele häntä palaamaan takaisin. Hän alkoi miettiä, mikä olisi tarpeeksi hyvä syy palata työelämään.

”Tajusin, että olin aina unelmoinut dokumenttielokuvien tekemisestä. En vain ollut uskaltanut ajatella, että minusta olisi siihen, sillä en ollut minkään taidekoulun kasvatti.”

Elise ryhtyi opiskelemaan elokuva- ja videotuotantoa helsinkiläisessä Metropolia- ammattikorkeakoulussa.

 

Opinnot olivat vielä kesken vuonna 2011, kun hän sai töitä elokuvatuotantoyhtiöstä Berliinissä ja päätyi kuvaamaan dokumenttielokuvaa Itä-Saksan salaisen poliisin Stasin entisistä virkamiehistä, jotka eivät olleet vielä 80-vuotiainakaan luopuneet palvelemasta DDR:ää.

”He kokoontuivat hylätyissä, berliiniläisissä bunkkereissa, pukeutuivat vanhoihin armeijan univormuihin ja käyttivät naftaliinistä kaivettuja kuuntelulaitteita”, Elise muistelee.

”Kaikki me pystymme pahaan. Siksi onkin niin tärkeää valita joka päivä ne inhimilliset, oikeat teot.”

Harmittomalta vaikuttavat papparaiset olivat entisiä rajavartijoita, jotka olivat ampuneet ihmisiä muurille ja Stasin viestintäosaston jäseniä, jotka olivat salakuunnelleet perheenjäseniään. ”He olivat tehneet pahoja tekoja, mutta luulivat ylläpitäneensä maailmanrauhaa.”

Elise dokumentoi heitä tanskalaisen ohjaajan Signe Astrupin kanssa tuomitsematta, sillä ymmärsi miesten takertuneen vanhaan propagandaan pystyäkseen elämään tekojensa kanssa. Hän tiesi myös, että olisi itsekin voinut päätyä moraalisesti kaidalle polulle samoissa olosuhteissa. ”Kaikki me pystymme pahaan”, Elise sanoo. ”Siksi onkin niin tärkeää valita joka päivä ne inhimilliset, oikeat teot.”

 

”En pysty tähän”, Elise ajatteli. Hän seisoi Euroopan yleisradioyhtiöiden pomojen ja muun kansainvälisen kulttuuriväen edessä, kun hänen itseluottamuksensa katosi savuna ilmaan.

Elise oli kutsuttu Amsterdamiin kertomaan Docventuresin huikeasta menestyksestä, mutta yhtäkkiä koko hyvin valmisteltu puhe alkoi tuntua mitättömän surkealta.

”Olin tullut paikalle varmana siitä, että mulla on ihan hyvät läpät ja hienoja uutisia kerrottavanani, mutta kun sain mikrofonin käteeni, kaikki aiemmin mietitty vain valahti lattialle”, Elise kuvailee.

Esityksen ajalta ei ole muistikuvia.

Eliseä jännittää puhua paniikkihäiriöstään, eikä hän olisi vielä puoli vuotta sitten ollutkaan siihen valmis.

”Kuulin sydämeni äänen salin kajareista ja oksennus nousi kurkkuun. Kalvoni alkoivat näyttää säälittäviltä räpellyksiltä. Sitten aloitin esityksen rallienglannillani. Jolkotin esityksen läpi ja häivyin paikalta”, Elise muistelee.

Häntä jännittää puhua paniikkihäiriöstään, eikä hän olisi vielä puoli vuotta sitten ollutkaan siihen valmis. Nyt hän on päättänyt tehdä sen nujertaakseen pelkonsa – ja auttaakseen muita.

”Olen ollut paniikkihäiriöni kanssa niin kamalissa tilanteissa, että punastun pelkästään ajatellessani niitä”, Elise sanoo ja hymyilee. Hän on kuitenkin huomannut, että häpeä helpottaa, kun siitä puhuu ääneen.

”Olen ollut paniikkihäiriöni kanssa niin kamalissa tilanteissa, että punastun pelkästään ajatellessani niitä.”

Amsterdamin katastrofista on nyt muutama vuosi, ja Elisellä on puhujakeikkoja enemmän kuin koskaan. Mutta jos hänen korvissaan alkaa kohista paniikkikohtauksen merkiksi, apuna on lääkärin määräämä reseptilääke. Pilleri auttaa musertavaan hallinnan menettämisen tunteeseen niin tehokkaasti, ettei sitä aina tarvitse edes ottaa.

 

Elise meni lääkärille vuosi sitten, kun hän huomasi alkaneensa karttaa esiintymisiä paniikkikohtausten takia. Psykiatri kertoi Eliselle, että moni, joka joutuu työssään olemaan huomion kohteena vain hetkittäinkin, kärsii samasta vaivasta. ”Hän sanoi, että normaalin elämän kannalta on parempi vaihtoehto vetää joskus nappi naamaan, kuin saada paniikkikohtaus tai pelätä sitä.”

Lääkärin tapaamisen jälkeen Elise muisti myös 12-vuotiaana kohtauksiin apukeinoksi keksimänsä aseen: huumorin.

”Silloin kun ahdistaa, raivaan itselleni turvallisen tilan sanomalla jotain hölmöä ja saamalla ihmiset nauramaan kanssani.”

Juttu on julkaistu alunperin maaliskuun 2017 Gloriassa. Sen painoonmenon jälkeen Elise lahjoitti kaikki Tubeconin osakkeensa suomalaisten tubettajien perustamalle yhdistykselle.

Kuka?

Elise Pietarila, 36. Tuotantoyhtiö Gimmeyawallet Productionsin toimitusjohtaja.

Voittanut eri työryhmissä viisi Kultaista Venlaa ja Formaatti-Finlandian.

Perustanut TubeConin, Pohjoismaiden suurimman tubettajatapahtuman. Työskennellyt myös assistenttina YK:n kehitysohjelmassa Asuu Helsingissä 10- ja 6-vuotiaiden lastensa ja avomiehensä kanssa.

Harrastaa avantouintia, tanssia, elokuvia, lukemista ja voimailua Kisahallilla.

 

 

Näin johdan

1. Esimerkin kautta. En usko päältähuutelijoihin tai ylätason viisastelijoihin vaan tekijäjohtajiin. Suomi on niin hierarkiaton ja tasa-arvoinen yhteiskunta, ettei johtajilla ole täällä erityistä statusta.

2. Eläytyen. Ajattelen töissä usein muiden ihmisten näkökulmia – esimerkiksi sitä, mitkä asiat tuntuvat muiden mielestä vaikeilta tai tärkeiltä. Nuorten duunareiden kanssa työskennellessäni muistelen, miltä itsestäni tuntui olla ensimmäistä kertaa ns. aikuisten töissä.

3. Avoimesti. Annan palautetta, puutun, puhun ajatuksiani ääneen ja yritän olla patoamatta havaintojani, jotta niistä tulisi osa työn virtaa, jossa yhdessä lillutaan. Arvostan tätä myös muissa.

4. Vanhan koulukunnan vastuullinen yrittäjyys on tyylikästä! Pienyrittäjävanhemmiltani olen oppinut, että itsensä ja muiden työllistäminen on parasta, mitä lähiympäristölle voi tehdä.

5. Luottaen. ”Asiat järjestyvät” on ehkä eniten ääneen ajattelemani lause. Luottamus maailmaan ja ihmisiin, varsinkin niihin läheisimpiin, tekee kaikesta niin paljon selvempää.

"Kirjoitan, koska en osaa olla kirjoittamatta", Leena Lehtolainen kiteyttää kutsumustyönsä Glorian haastattelussa.

”Jos en kirjoittaisi, keksisin kuitenkin koko ajan tarinoita päässäni. Olen tehnyt niin lapsesta saakka”, Leena Lehtolainen uskoo. 27 romaania kirjoittanut menestyskirjailija kertoo Glorian videolla kirjoittamisensa motiiveista ja siitä, millaista työ on.

Kirjaa kirjoittaessa työ vie hänet aina mukanaan.

”Kun kirjoitan kirjaa, fiktiivinen todellisuus on minulle paljon todellisempaa kuin tämä”, Lehtolainen kertoo.

 

Miksi Leena Lehtolainen ei muiden menestyskirjailijoiden tavoin ole tv:n vakiokasvoja? Miksei hän käytä sosiaalista mediaa? Entä miten hän suhtautuu romaanien tuomiin tuloihin? Lehtolaisen haastattelun löydät 2.3. ilmestyneestä maaliskuun Gloriasta.

Meitä naistenlehtien lukijoita syytetään joskus hattarapäisiksi haihattelijoiksi. Pakenemme kuulemma mieluummin todellisuutta hömppään kuin kohtaamme maailman sellaisena kuin se on. Höpö höpö, sanon minä.

Me ihmiset olemme monipuolisia. On ihan mahdollista rakastaa yhtä aikaa sekä kevyitä että syvempiä asioita – Beyoncéa ja Beethovenia, Hello-lehteä ja Hegeliä, Titanicia ja Tarkovskia, Chanelia ja Cézannea.

Niin ajattelemme Gloriassakin ja tarjoamme samassa paketissa silmänilon lisäksi myös ajatuksia herättäviä henkilöhaastatteluja ja naisjohtajien näkemyksiä. Niiden painoarvo ei vähene lainkaan siksi, että paketti on kaunis.

Kauneus pitää kiinni elämässä ja muistuttaa kovinakin aikoina, että maailmassa on paljon hyvää.

Kauneus pitää kiinni elämässä, antaa toivoa ja muistuttaa kovinakin aikoina, että maailmassa on myös paljon hyvää. Musiikin kauneus on pitänyt ihmisiä jopa hengissä ihmiskunnan synkimpinä aikoina. Keskitysleireiltä musiikin avulla selvinneistä kertoo koskettavasti esimerkiksi James A. Grymesin Violins of Hope -kirja.

Maailmanpoliittinen tilanne on tällä hetkellä epävarma, jopa pelottava. Siksipä juuri joie de vivreä, elämäniloa, tarvitaan nyt isolla kädellä annosteltuna. Se ei ole pakoa todellisuudesta vaan toivon ylläpitämistä. Kuten klassinen ranskalainen sanonta kuuluu: “L’heure est à l’optimisme, laissons le pessimisme pour des temps meilleurs” eli vapaasti käännettynä ”Nyt tarvitaan optimismia, säästetään pessimismi parempiin aikoihin”.

Ei siis vaivuta epätoivoon.

Anssi Kela ei ole tehnyt b-suunnitelmaa eikä jatkanut frisbeegolfin pelaamista. Elämässä on kannattanut panna kaikki yhden kortin varaan.

A Arvaamattomuus. Ihanne, jonka toivon saavuttavani artistina. Haluaisin, että minulta odotettaisiin aina odottamatonta. Siksi olen pyrkinyt vuosien varrella kokeilemaan uudenlaisia juttuja. Vain elämää -talo oli esimerkki musiikillisesta yllätyksellisyydestä, jota yritän vaalia.

B B-suunnitelma. Ei ole. Olen aina panostanut rajusti yhden kortin varaan. Se, mitä teen nyt, oli haaveeni ja tavoitteeni nuoresta saakka. Tavallaan olin myös tyhmä, että en tehnyt varasuunnitelmaa, koska mitään turvaverkkoa ei ollut. Kaikki olisi voinut mennä hyvin eri tavalla. Mukana oli myös puhdasta tuuria.

C C-duuri. Haluaisin osata soittaa kosketinsoittimia paremmin. Se on kohta, johon aion muusikkona panostaa.

D Duuni. Viime vuonna tein enemmän hommia kuin koskaan, ilmassa oli monia palloja. Kalenterissani oli myös keikkoja runsaammin kuin ikinä. Loppuvuodesta huomasin, että olin rehkinyt. Uuvuin fyysisesti. Toisaalta se ei haitannut, koska tykkään työstäni niin paljon.

E Epäsyvä. Suomen kielestä puuttuva sana. Huomasin tämän keikoilla, kun puhuin esiintymislavasta, joka voi olla leveä, kapea, korkea, matala tai syvä, mutta mitä se on silloin, kun se ei ole syvä?

F Frisbeegolf. Yritin muutama vuosi sitten aloittaa uuden harrastuksen. Kävin jonkin aikaa aktiivisesti heittämässä, mutta pian huomasin, että aikani ei riitä. Harrastukseni käynnistyi lupaavasti, mutta tyrehtyi omaan mahdottomuuteensa.

G Game of Thrones. Tulen jälkijunassa, koska olen vasta nyt Game of Thrones -koukussa. Tällä hetkellä päiväni päättyy siihen, että katson puolilta öin yhden jakson. Nykyaika on mahtavaa, koska televisio ei enää annostele sitä, mitä katsotaan ja koska.

H Herkuttelu. Olen monessa mielessä nuhteeton. En käytä alkoholia, en polta tupakkaa enkä juo kahvia, mutta herkuttelu lähtee käsistä. Päivittäinen karkkien ja leivonnaisten syönti kuljettaa minua kovaa kyytiä kohti diabetesta. Olen makean syönnissä kyltymätön. Voin helposti syödä kerralla laatikollisen Vihreitä kuulia.

Päivittäinen karkkien ja leivonnaisten syönti kuljettaa minua kovaa kyytiä kohti diabetesta.

I Ilme. Minulle on syntynyt urani varrella tietty ilme, jolla esiinnyn kameralle. Se on hieman vino, arvoituksellinen, monalisamainen hymy. Tällöin kuvasta tulee suht onnistunut. Urani alussa kameran eteen joutuminen oli vaikeaa. Kuvaukset ovat kuitenkin osa duuniani, ja haluan hoitaa myös ne mahdollisimman hyvin.

J Jargon. Menen usein autopilotille haastatteluissa ja tuotan promootiojargonia. Saatan puhua jopa samoilla sanoilla kuin edellisessä haastattelussa. Tällöin saan palautetta faneiltani, että he ovat kuunnelleet peräkkäin kaksi samanlaista haastattelua.

K Kuumotus. Haluan nostaa rimani niin korkealle, että se jopa hirvittää. Kuusi vuotta sitten jännitti, kun lämmittelin Eric Claptonia Hartwall Arenalla. Ajattelin, että ketään ei kiinnosta lämppäri eli mies ja kitara, mutta kun astuin lavalle, minua odotti 12 000 ihmistä. Tilanne kuumotti, mutta meni hyvin. Saan keikasta edelleen palautetta. Riskejä kannattaa ottaa. Sitä saattaa lentää naamalleen mämmiin, mutta uskallus voi myös palkita.

Haluan nostaa rimani niin korkealle, että se jopa hirvittää.

L Legot. Kävin muutama päivä sitten hoitamassa takahampaani kuntoon. Se halkesi yli vuosi sitten, kun söin karkkia. Se ei ollut kipeä, ja filosofiani on, että jos hampaaseen ei satu, kaikki on hyvin. Kun hammasta rupesi jomottamaan, menin hammaslääkäriin. Sillä on puolensa, että purukalusto on kunnossa. Voin taas syödä normaalisti.

M Musta. Univormuni ja suojavärini, johon olen pukeutunut yläkoulusta asti. Reilu vuosi sitten panin Snapchatiini haasteen, että jos seuraajamääräni ylittää tietyn rajan tietyssä ajassa, pukeudun kolmen päivän ajan väreihin. Kun raja ylittyi, soitin JVG-yhtyeen VilleGallelle, että tulen lainaamaan vaatteita. Kolmen päivän ajan voimassani oli häiriö.

N Noilea. Opin sanan vuosia sitten Sipe Santapukilta. Noilea tarkoittaa esimerkiksi henkilöä, joka näyttää vittuuntuneelta. .

O Ohjelma. Yksi hienoimmista jutuista, jonka olen urallani tehnyt. Helmikuussa alkava Anssi Kela ja isot biisit -ohjelmani on kahdeksan jakson musiikkiohjelma, jossa teen vieraani kanssa uuden version suomalaisesta klassikkobiisistä.

P Pieru. Jos pieru ei naurata, ihmisessä on vikaa. Pieruhuumori on inhimillisyyden ja ihmisyyden ytimessä. Pieru yhdistää. Olen varma, että pieru nauratti jo silloin, kun ihmiskunta eli vielä puissa ja luolissa.

Jos pieru ei naurata, ihmisessä on vikaa.

Q Queen. Näin livenä viime kesänä Kaisaniemessä, vaikka kyseessä ei ollutkaan ihan oikea Queen. Lavaesiintyjänä Freddie Mercury on ollut suuri innoittajani. Minulla on esiintymistakki, joka on kopio Mercuryn vuoden 1986 kiertuerotsista. Omani on luonnollisesti musta.

R Rotta. Helsingissä on satojatuhansia rottia, mutta en ole koskaan nähnyt ainuttakaan. Minulla ei ole aavistustakaan, missä ne majailevat. Olen usein miettinyt, miksi rotta on niin halveksittu ja pelätty. Miksi esimerkiksi oravista tykätään, mutta rotista ei.

S Suihku. Paikka, jossa saan ideoita. Pitkien suihkujen ottaminen ei ole ekologista, mutta suihkussa tavoitan flow-tilan. Jos painiskelen biisin ongelmakohdan kanssa, menen suihkuun. Luulen, että minun kannattaisi käydä suihkussa useammin.

T Tähdet ja avaruus -lehti. Tähdet ja avaruus kiinnostavat, vaikka minulla ei olekaan kaukoputkea. Tykkään katsoa aiheeseen liittyviä dokumentteja. Omat pullistelut asettuvat tällöin jämäkkään perspektiiviin. Lisäksi tilaan Soundia.

Jos painiskelen biisin ongelmakohdan kanssa, menen suihkuun.

U Urpo. Yksi voimavaroistani on itseironia ja sen hyväksyminen, että loppujen lopuksi olen aikamoinen urpo. Asiat pitää tehdä tosissaan, mutta itseään ei pidä ottaa vakavasti. Säälin ihmisiä, jotka eivät kykene nauramaan itselleen.

V Vitkastelu. Tyypillistä varsinkin silloin, kun mietin hoidettavia asioita, jotka eivät kiinnosta. Yksinkertaisen puhelun soittamiseen saattaa upota päiviä. Ajatus, että hoitaisin puhelun heti, on mahdoton.

Wappu. Ärsyttää suunnattomasti, jos vappu tai vanha kirjoitetaan w-kirjaimella. Se ei ole hauskaa, lopettakaa.

Ärsyttää suunnattomasti, jos vappu tai vanha kirjoitetaan w-kirjaimella.

X X-ray. Kun lennän, käsimatkatavaroissani on usein musiikkivempeleitä. Viime vuonna Berliinissä minut vedettiin turvatarkastuksessa sivuun, ja laukustani kaivettiin huuliharppu. Minun piti todistaa, että se on musiikki-instrumentti, joten soitin pätkän.

Y Yrittäjä. Työllistän seitsemän henkilöä. Tunnen vastuuta. Haluan hoitaa asiat niin, että tarjoan elantoa myös heille.

Z Zombie. Nousee aamuisin haudan levosta. En ole aamuihminen ja vanhemmiten zombie-vaiheeni kestää pidempään ja pidempään. Zombius ei liity pelkkään ajatuksenjuoksuun, vaan myös fysiikkaan.

Å Pyhimys. Kun å-kirjaimen piirtää paperille, se on tavallinen a, jolla on sädekehä.

Kun å-kirjaimen piirtää paperille, se on tavallinen a, jolla on sädekehä.

Ä Ääni. Jos minun pitäisi valita, olisinko kuuro vai sokea, valitsisin hetkeäkään epäröimättä sokeuden. Kuurous olisi pahempaa, tuntisin olevani eristyksissä.

Ö Öylätti. Olen perso pitsalle. Yksi herkkuruokani on iso öylätti eli margherita rucolalla. Olen ollut kasvissyöjä kaksikymmentä vuotta. Kun olin vielä lihaani, pitsafantasiani oli jauheliha, kinkku, salami ja pekoni. Olen tullut toisesta ääripäästä. G

Anssi Kela, 44. Laulaja-lauluntekijä, joka on julkaissut kuusi albumia. Kirjoittanut kolme kirjaa.

Oli mukana Vain elämää -sarjassa toissa vuonna.

Isännöi Anssi Kela ja isot biisit -viihdeohjelmaa.

Asuu Helsingissä perheensä kanssa.