Kirjailija ja ohjaaja Pirkko Saisio provosoituu ja liikuttuu vanhemmiten entistä herkemmin. On ihanaa, kun saa sanoa suoraan, mitä ajattelee.

 

Lokakuun puolessa välissä tapahtuu romahdus. Se tapahtuu joka vuosi lähes päivälleen: alistuminen loputtomaan talveen, joka on väistämättä edessä.

Tavallisesti siinä vaiheessa kirjailija Pirkko Saisio ja hänen elämänkumppaninsa, elokuvaohjaaja Pirjo Honkasalo, ovat jo turvassa Madeiralla, pienessä kylässä, jossa he asuvat talvikaudet. Siellä Saisio kirjoittaa kirjojaan ja näytelmiään, koska Helsingissä ei ehdi.

Madeiralla kuoriutuu myös esiin hänen kakkospersoonansa, käsiä heilutteleva ja elehtivä maailmankansalainen, joka ei ole oppinut portugalia mutta kylläkin vahingossa passiivista espanjaa.

Nyt hän on kuitenkin yhä Helsingissä. On uusin romaani, Mies, ja hänen asiansa ja sitten on tämä lounaskin, jolla on tarkoitus keskustella asioista, jotka ovat Saisiolle tärkeitä.

Ei niin, etteikö Saisio sitä olisi jo tehnytkin.

”Kato vanhana on ihanaa, kun saa olla vanha hävytön nainen.”

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura myönsi hänelle syksyllä Aleksis Kivi -palkinnon elämäntyöstä siksi, että hän on kirjallisuuden, teatterin ja kulttuurin kentällä vaikuttanut ratkaisevasti siihen kulttuuriseen ilmapiiriin, jossa suomalaiset elävät.

Aamulehti ennätti jo sanomaan, että Saisio on mahdollisesti Suomen tärkein elossa oleva kirjailija.

Nyt Saisio istuu Helsingin Esplanadin puiston ravintola Kappelissa, jonka ikkunoista näkyy talven ensimmäinen lumipeite. Taustamusiikki ei soi häiritsemässä keskustelua. Kun klassisesti mustavalkoisiin pukeutunut tarjoilija kysyy juomista, tässä nurkkapöydässä tilataan oluet.

Saisio ilahtuu.

”Ihan kuin vanhaan hyvään aikaan!”

 

Ajatus nro 1:

Suomalainen keskustelukulttuuri on sitä, että kaikki ovat vihaisia aamusta iltaan.

”Olen kamalan kyllästynyt suomalaiseen tapaan olla ymmärtämättä toisia. Harvat ja asialliset puheenvuorot jäävät jyminän alle, eikä keskustelusta saa tolkkua”, Saisio aloittaa.

Meillä saadaan riita aikaan jopa siitä, jos toinen lohduttaa toista liian kömpelösti, hän huomauttaa. Tämä tarkkanäköisyys on parasta Saisiota.

Mutta Saisiokin provosoituu helposti.

”Kato vanhana on ihanaa, kun saa olla vanha hävytön nainen”, hän sanoo.

Kun Saisio herää, hän avaa Facebookin. Ennen kuin hän huomaakaan, on saattanut vierähtää kolme tuntia. Puolisolta tulee Facebookissa roikkumisesta noottia, mikä johtuu Saision mukaan siitä, että Honkasalo ei itse ole Facebookissa, koska ottaa kaiken niin vakavasti.

Mutta Facebook on siinä mielessä mainio, että se pitää Saision kirjoittamista yllä.

”Siellä pysyy myös päivälehtiä paremmin perillä tapahtumista.”

Saisio kommentoi Facebookissa yhteiskunnallisia keskusteluja ja toivoo, että myös ”hyvät ihmiset” sallisivat niissä enemmän nyansseja. Saision oma tavoite ei ole voittaa keskusteluja. Hän on sanonut, että joskus hän saattaa kesken väittelyn alkaa mielessään puolustaa vastapuolta.

”Naisparien äitiyden kieltämisestä ei ole mitään hyötyä. Eikä minkään muunkaan asian kieltämisestä. Asiat painuvat vain maan alle.”

Vähän aikaa sitten Saisio kommentoi keskustelua naisparien äitiyslaista. Laki takaisi sen, että naisparien äitiys tunnustettaisiin samalla tavalla kuin isyyskin.

Laki turvaisi naisparien lapsen oikeudet niin, ettei parin tarvitsisi tehdä sisäistä adoptiota, jotta toinenkin äiti olisi virallisesti lapsen vanhempi. Saisio ja Honkasalo ovat kasvattaneet yhdessä näyttelijä Elsa Saision.

”Naisparien äitiyden kieltämisestä ei ole mitään hyötyä. Eikä minkään muunkaan asian kieltämisestä. Asiat painuvat vain maan alle.”

Jälkipolvi on ohjeistanut Saisiota, että kännissä Facebookiin ei saa kirjoittaa.

”Enkä ole paljon kirjoittanutkaan.”

 

Ajatus nro 2:

Taiteilijan identiteettiin kuuluu, ettei ymmärrä talousasioita.

”Minä ymmärrän. Olen aina ymmärtänyt. Kauppiasisä opetti rahan arvon”, Saisio huomauttaa.

Kun Saision työläisperheiden elämästä kertova esikoiskirja Elämänmeno ilmestyi vuonna 1975, Saisio oli 26-vuotias. Kirjasta tuli menestys. Saisiolle oli selvää, että kirjasta saaduilla ylimääräisillä rahoilla taattiin asuntolaina ja ostettiin asunto.

”Minusta on muuten käsittämätöntä, että ihmiset ottavat annuiteettilainoja eivätkä laske, paljonko he oikeasti korkoa maksavat”, hän ihmettelee.

Vuosia sitten Saisio oli naispuolisten kollegojensa kanssa syömässä, kun puhe kääntyi pankkeihin. Pöydässä esitettiin toive siitä, että Suomeen pitäisi saada työväen säästöpankki, joka ei sijoita varallisuuttaan lainkaan. Saisio pöyristyi.

”Miten te luulette pankin maksavan vuokrat ja työntekijöiden palkat ja sen koko pyörityksen?” hän tivasi.

Kysymys kaikui kuuroille korville. Vain ahneet sijoittavat!

Madeiralla Saisio kirjoittaa näytelmää, jonka tarkoitus ei ole koskettaa kaikkia. Tärkeämpää on, että se koskettaisi joitakin, ja kunnolla.

Saisio pyörittää päätään.

Ihmisillä on emotionaalinen suhtautuminen rahaan. Ei myöskään ymmärretä, kuka yhteiskunnan palvelut maksaa. Yhteiskuntaa pidetään ilkeänä vanhempana, joka haluaa pahaa eikä anna tarpeeksi.

”Eikä varmaan annakaan”, Saisio huomauttaa oman ajatuksensa väliin.

Mutta henkeville ihmisille ei kuulu rahasta tietäminen. Se on Saisiosta vasemmiston ongelma. Paitsi Esko Seppäsen, joka on omistautunut talousasioihin.

Saisio tulee mielestään taiteilijaksi taloudellisesti toimeen hyvin.

”Vanhemmiten oikein hyvinkin”, hän sanoo.

Nyt Saisio on virallisesti eläkkeellä. Hän saa 1 400 euroa kuukaudessa.

”Järjettömän vähän siis.”

 

Ajatus nro 3:

Talousrikosten tuomiot ovat pitkiä suhteessa henkilörikosten tuomioihin.

”Tätä perustellaan sillä, että raiskaus ja tappo ovat impulssirikoksia, talousrikokset harkittuja. Ja että vain talousrikosten tuomion pituudella on esimerkin voima”, Saisio huomauttaa.

Rikokset ovat mietityttäneet Saisiota viime vuosina.

Häntä on jäänyt vaivaamaan erityisesti se, että uhrin omaisten kokema vääryys jää hoitamatta.

”Uhrin omaiset tuntevat, että he kärsivät koko elämänsä, kun taas tekijä on jo vapaalla.”

Näistä mietteistä lähti liikkeelle myös Saision uusin kirja, jota hän kirjoitti poikkeuksellisen pitkään, kymmenen kuukautta. Saisio ei ole ”hinkkaaja”, mutta tämän kirjan lopetusta hän kirjoitti epätavallisen kauan. Kirja ei suostunut loppumaan!

Kirjan päähenkilö on asianajaja (miehen nimeä ei mainita kertaakaan). Asianajaja kantaa salaisuutta vuosia sitten ystävän kanssa tehdystä taposta, ja kun asianajaja näkee ystävänsä kuolinilmoituksen lehdessä, salaisuus aktivoituu.

Asianajaja on salaisuutensa kanssa nyt yksin. Mieli alkaa horjua.

Rikokset ovat mietityttäneet Saisiota viime vuosina.

Saisio äityy pitämään lempiaiheestaan pienen oikeustieteellisen monologin.

Oikeusvaltiossa on toki parempi, että syyllinen on vapaana kuin että syytön olisi tuomittuna. Totuuden julki tuleminen on oikeusjärjestelmässä ensiarvoisen tärkeä asia.

Mutta on kauhistuttavaa, jos meille rantautuu amerikkalainen tapa yrittää voittaa oikeusriita hinnalla millä hyvänsä, jopa niin, että puolustusasianajaja estäisi totuuden tulemasta julki.

”Se rapauttaisi koko yhteiskunnan oikeuskäsityksen.”

Kirjassa seurataan huolestuneen asianajajan ajatuksia ja tunnelmia viikon ajan. Tällaisia Saision kirjat ovat, muodoltaan kiinnostavia.

Saision tuotantoa vuosikausia seuranneet tietävät, ettei hän ole koskaan jäänyt kirjoittamaan ”samaa”.

Hänen tekstinsä ovat lyyristä proosaa, jotka jättävät jäljen lukijaan. Hän osaa hypätä toisten päähän ja ammentaa omasta elämästään, ja siksi hänen pitkäaikainen faninsa onkin sanonut Saision omalla kielellä:

”Kiitos niist kaikist miehist ja naisist niis kirjois.”

Itse Saisio saattaa lukea kirjojaan ja tulla kateelliseksi tai mustasukkaiseksi menneelle itselleen. Tai sitten ihmetellä: miksi tämä on julkaistu?

Madeiralla hän kirjoittaa näytelmää, jonka tarkoitus ei ole koskettaa kaikkia. Tärkeämpää on, että se koskettaisi joitakin, ja kunnolla.

”Minä olen kirjailijanakin sellainen keskilevikkinen plus”, hän sanoo, viitaten lihan kypsyysasteisiin.

Se on ihan hyvä paikka olla.

 

Ajatus nro 4:

Taistolainen menneisyys on jättänyt rakkauden nykyiseen Venäjään.

”Tosin entisistä taistolaisystävistä iso osa ei ole huomannut, että siellä on jotakin muuttunut”, hän mutisee.

Saisio pitää kovasti venäläisestä kirjallisuudesta ja venäläisestä ruoasta. Hän tekee venäläisen ystävänsä kanssa ruokamatkoja Pietariin ja syö vain kaukaasialaisia herkkuja.

Venäjälle Saision mentaliteetti istuu hyvin.

Hänen faninsa arvioivat sitä näin:

Lämmin olematta banaali.

Empaattinen, eriskummallisella tavalla. Ei tunnu itse ”tarvitsevalta”. Ei pateettinen. Ei häiriintynyttä taiteilijaegoa, hän vain ”on”. Olen onnellinen, että meillä on Saisio! Hän on intellektuelli sanan aidoimmassa merkityksessä. Hän on Pariisi!

”Olen myös Pietari”, Saisio huomauttaa.

Sillä Venäjällä, missä ihmisten käyttäytyminen on usein raivostuttavaa, Saisio osaa pelata.

Saisio pitää kovasti venäläisestä kirjallisuudesta ja venäläisestä ruoasta. Hän tekee venäläisen ystävänsä kanssa ruokamatkoja Pietariin ja syö vain kaukaasialaisia herkkuja.

Vuosia sitten hän käveli Pietarissa yksin kadulla ja meni kovalta tuulelta ja pakkaselta suojaan viraston ovisyvennykseen sytyttämään tupakan. Paikalle köpötti vanha nainen, joka osoitteli tumppeja kadulla. Nainen alkoi huutaa.

Mutta Venäjällä voi valita, puolustautuuko vai ei.

Saisio katsoi tumppeja ja liittyi kuoroon. Törkeää! Kuinka ihmiset voivat käyttäytyä näin! Hirvittävää! Sitten halattiin. Toivotettiin hyvät jatkot.

Saisio lähtee tupakalle. Seisoo lumessa musta takki yllään, palaa sitten takaisin ja tilaa espresson tuplana.

Alkaa puhua kirjallisuuspalkinnoista.

 

Ajatus nro 5:

Palkitseminen on ok, mutta kulttuurin kilpailuttaminen hiertää.

”Jokavuotinen Finlandia-ehdokkaiden valitseminen rikkoo kollegiaalisuutta ja loukkaa etenkin niitä ikääntyneitä kirjailijoita, joita ei ole koskaan valittu ehdokkaiksi”, Saisio sanoo.

Se ei osu itsetuntoon, mutta jotakin kulttuurin kilpailuttamisessa hiertää.

Saisio muistaa, kuinka vuonna 2000 hän ja kirjailija Kjell Westö olivat ehdokkaina. He olivat ennakkosuosikkeja. Ennen palkinnon julkistamista he sopivat keskenään, että no hard feelings sitten.

Palkinto meni Johanna Sinisalolle.

Saisiota naurattaa.

”Parhaalla mahdollisella tavalla päättyi sekin!”

Mutta vuonna 2003 Finlandia-kirjallisuuspalkinnon sai Saisio. Hänen trilogiansa kolmas osa, autofiktiivinen eli omasta elämästä ammentava Punainen erokirja toi hänelle 26 000 euroa, minkä hän lahjoitti suoraan Seta-järjestölle, kysymättä, mihin se aikoi lahjoituksen käyttää.

Finlandia-palkintopuheessaan Saisio kiitti Seta-järjestöä siitä, että se on kamppaillut sellaisen yhteiskunnan puolesta, joka olisi tasa-arvoisempi, yllätyksellisempi, monimuotoisempi, lojaalimpi ja vapaampi.

Sen puolesta Saisiokin on kamppaillut.

Ja sen, miten Punainen erokirja lopulta syntyi.

Sillä kun Saisio oli kirjoittanut kirjasta 75 prosenttia, hän hävitti käsikirjoituksen.

Hänelle on jälkikäteen kerrottu, että hän onnistui jotenkin painamaan kolmea näppäintä yhtä aikaa, jolloin teksti katosi.

Saisio ei ensin uskonut, ettei tekstiä saataisi palautettua. Mutta parin päivän aikana hänelle alkoi valjeta, että teksti oli todella mennyttä, eikä sitä saisi takaisin edes taitavin atk-guru.

Saisiolla oli tallella 30 tulostettua liuskaa. Loput hän kirjoitti uudestaan.

Hän huomasi, että kirjasta tuli parempi.

 

Ajatus nro 6:

Vanhemmiten ei jaksaisi tehdä töitä illalla.

”Eikä punaviinin voimin”, Saisio huomauttaa.

”Ajatuksen terä katoaa.”

Saisio täyttää kohta 70 vuotta. Hän ei siis ole määritelmänsä mukaan enää keski-ikäinen eikä myöhäiskeski-ikäinen eikä edes keski-iän ohituskaistalla. Hän on vanha.

”Vanheneminen on kauheaa.”

Saisio kävelee päivässä 12 000 askelta. Siitä on pakko pitää kiinni. Pitää vahvistaa yläkroppaa ja selkää.

Mutta.

”Olen kohta kuin kenguru, jolla on vahvat jalat ja pienet käsivarrentyngät”, hän sanoo ja heiluttaa käsiään kyynärpäät kiinni vyötärössä.

Saisio on nyt sukunsa pisimpään koskaan elänyt nainen.

”Eikä muuten ole tullut hysteerisellä liikunnalla eikä ruokavalion noudattamisella”, Saisio huomauttaa.

Ei, vaikka nykyään pitäisi olla niin kunnollinen. Aika on yksilökeskeistä, pitää pohdiskella koko ajan, miltä itsestä tuntuu.

”Vanheneminen on kauheaa.”

Itsestään Saisio on huomannut sen, että iän lisääntyessä jokin luonteenpiirre – positiivinen tai negatiivinen – alkaa vahvistua. ”Minusta on tullut dominoiva jyrä.”

Mutta Saisio myös liikuttuu herkemmin kuin ennen.

”Tunteilla ei ole määrää eikä mittaa. Saatan mennä sinne Facebookiin aamulla ja jakaa tunteita ja myötätuntoa koko aamupäivän, ja kahdelta iltapäivällä olen sitten kaikista tunteista niin puhki, että on pakko mennä nukkumaan”, hän sanoo.

Saisio ei näe pitkää ikää itseisarvona. Mieluiten hän lähtisi kesken juhlien.

 

Ajatus nro 7:

Ihmiset luulevat, että eri makuuhuoneisiin siirtyminen lopettaa parisuhteen.

”Käy sääliksi ne pariskunnat, jotka puurtavat kuorsauksen läpi”, Saisio sanoo.

Saisio ja Honkasalo ovat olleet yhdessä 33 vuotta. Siinä ajassa rentoutuu jo.

Milloin nukutaan yhdessä, milloin erikseen. Kumpikin nukkuu levottomasti, ja toisen pyöriminen häiritsee.

Saisio hurmasi Honkasalon aikoinaan niin, että kun tämä meni vessaan, Saisio hääti muun seurueen äkkiä paikalta pois.

1980-luvulla Saisio ja Honkasalo ostivat mahonkiristeilijä Dianan, jolla Saisio kirjoitti lokikirjaa vuosina 1988–1992. Siitä syntyi yksi hänen hulvattomimmista kirjoistaan, Lokikirja, joka ilmestyi vuonna 2010.

Saisiolla ja Honkasalolla ei ollut minkäänlaista kokemusta veneilystä. Silti he palasivat yhdessä kesä toisensa jälkeen vesille, vaikka vuonna 1990 tyhjällä merellä kotiin matkasi Diana, kyljet puhki, puupalikka moottorissa, mittarit sammuneina ja ajovalot pimeinä; kansi, ikkunat ja pressut vuotaen.

Nykyään yhteiselämä on monologipitoista.

”Sen olen huomannut Honkasalossa, että se ei kuuntele kaikkea mitä puhun. Mutta jos sanon joskus jotakin uutta ja kiinnostavaa, se havahtuu heti. Että ai mitä, toi onkin jännä”, Saisio huomauttaa.

Saisio ja Honkasalo huomaavat toistensa tärkeät asiat. Mutta valehtelua olisi kuulemma väittää, että jaksaisivat viihdyttää toisiaan aamusta iltaan.

Ei tarvitse.

”Sen olen huomannut Honkasalossa, että se ei kuuntele kaikkea mitä puhun. Mutta jos sanon joskus jotakin uutta ja kiinnostavaa, se havahtuu heti. ”

Saision seurassa on ollut helppo istua. Lounas on syöty.

Pian hän lähtee Madeiralle. Saa taas kirjoittaa. Madeiralla sosiaalinen elämä on rauhallisempaa ja vähemmän paineista kuin Suomessa, koska siellä kaikilla muillakin on aikaa.

Suomeen on aina ihana palata siksi, että täällä on Saision ainoa kieli, se, jolla hän kykenee ilmaisemaan itseään sävykkäästi ja täsmällisesti.

Paikan vaihtaminen on kuitenkin nykyään vaikeampaa kuin ennen. Hyvästit ovat nykyään teräväpiirteisempiä. Eihän sitä koskaan tiedä, tuleeko takaisin.

Lokikirjassakin Saisio itkee, kun kesä loppuu.        

                                                               Jutun otsikkoa muokattu 23.1. klo 21.54: vaihdettu "5 totuutta" sisältöä vastaavaan muotoon "7 totuutta". 

 

 

 

Kuka?

Kirjailija Pirkko Saisio, 67.

Uusi romaani: Mies, ja hänen asiansa (Siltala).

Asuinpaikka: Helsinki, Madeira ja Uudenkaupungin ulkosaaristo.

Lempilukeminen: Antti Nylénin esseet.

Vihaa: romanttisia komedioita ja scifiä.

Ei koskaan: etsisi kumppania Tinderissä. ”Perustuu harhaluuloon, että ihminen on ominaisuuksiensa summa.” Nukahtaa kirja tai sudoku kädessään.

Vierailija

”Vanheneminen on kauheaa” – kirjailija Pirkko Saisio kertoo 7 totuutta elämästä

Voihan Pirkko Saisio. Ei sillä että tunnettais, mutta aivan mahtavaa. Tekis mieli huutaa mutta en tykkää huutomerkeistä. Miten tän nyt kiteyttäis.. Kiva kun olet olemassa ja on ilo että sinun kaltainen ihminen on olemassa. Hassua tietenkin sanoa koska kun tuntee ihmisen niin mukaan saattaa tulla monta muttaa, mutta, vaikka en tunnekaan niin olen tuntenut sen mitä olet kirjoittanut. Kirjojasi lukiessa on jostain syystä aina tuntunut siltä, kuin katsoisin itseäni. Kuulisin itseni. Ehkä näen...
Lue kommentti

Työ ihmisoikeuksien puolesta opetti Elisabeth Rehnille, että vaikutusvaltaisimmat ihmisetkin ovat vain ihmisiä tavallisine tarpeineen.

”Elämäni suurin käänne tapahtui, kun minut nimitettiin vuonna 1995 entisen Jugoslavian alueelle YK:n ihmisoikeusraportoijaksi. Kun näin äitien tuskan, jotka olivat menettäneet poikansa Srebrenican joukkomurhassa, päätin omistautua työskentelylle ihmisoikeuksien puolesta.

Edellisenä vuonna minut oli yllättäen valittu presidentinvaalien toiselle kierrokselle. Tunsin kuitenkin, että minun oli aika jättää kotimaan politiikka. Uskoin, minua tarvitaan maailmalla edistämässä naisten ja tyttöjen asemaa sodissa ja konflikteissa.

Naisia ei yleensä päästetä neuvottelupöytiin, vaan niissä istuvat samat miehet, jotka ovat sodan aloittaneetkin. Olen kuitenkin oppinut, että jos halutaan rauhaa, se tapahtuu naisten kautta. Näin on käynyt monessa maassa Kolumbiasta Liberiaan, joissa naiset ja naisjärjestöt ovat kampanjoineet aktiivisesti rauhan puolesta. Siitä vain tiedetään vähän.

”Olen oppinut, että jos halutaan rauhaa, se tapahtuu naisten kautta."

Toinen suuri opetus on se, että rauhanneuvotteluissa kaikkien osapuolten pitää olla mukana. Myös julmimpia murhaajia on kuultava. Syyrian konfliktinkin kohdalla jarruna on ollut se, että Isiksen kanssa ei ole haluttu keskustella. Kun kohtasin itäkongolaisia sotaherroja, joiden käskystä tusina raiskattuja naisia oli haudattu elävältä hiekkaan, minun oli valtavan vaikea kohdata heidät ja keskustella. Oli kuitenkin pakko yrittää, sillä tiesin sen olevan ainoa keino auttaa muita naisia.

Työni takia olen ystävystynyt monien vaikutusvaltaisten ihmisten kanssa. Minua ei imponeeraa kenenkään asema. Ajattelen että ihminen on aina ihminen arkisine tarpeineen. Siksi kehotan aina nuoria naisia olemaan aliarvioimatta itseään ja hakemaan rohkeasti vaativia virkoja ja tehtäviä. Minua on auttanut urallani tietoinen päätös siitä, etten pelkää ottaa niitä vastaan. Asiat voivat mennä mönkään, mutta jos ei yritä, ei voi koskaan onnistua.”

30-vuotispäiviensä kunniaksi Gloria kysyi inspiroivilta naisilta, mikä on heidän tärkein oppinsa elämässä. Kaikki haastattelut löydät huhtikuun 2017 numerosta.

Vierailija

Elisabeth Rehn kertoo tärkeimmän oivalluksensa: ”Päätin, etten pelkää vaikeita tehtäviä”

http://www.etlehti.fi/keskustelu/26844/tules_mummo_kyytiin Tuossa on sen tyylin toimintaa netissä, josta kyse vainossa jota jotkut harrastavat asuinalueella . Joitakin täytyy palvoa, tai he laittavat hovin asialle tuhoamaan jonkun elämää. Haastavat riitaa nauttien siitä, eivät erota totuutta valheesta, keräävät empatiaa syyttäen uhria jos hän yrittää vähänkään puolustaa itseään. Pyrkivät tuhoamaan jokaisen joukkovoimalla, jos ei ihaile varauksettomasti. Nikit ovat koko ajan kehumassa toisiaan...
Lue kommentti

Kun pääsin ylioppilaaksi toukokuussa 1990, minulla oli visio. Juhla-asuni olisi oltava merimieshenkinen, tummansininen mekko, jossa on kultaiset napit. Sellaista ei Kannuksesta löytynyt, joten kävimme Kokkolassa kangas- ja nappiostoksilla ja sitten rakas, nyt jo edesmennyt äitini ryhtyi ompelupuuhiin.

Äiti oli lahjakas ompelija, ja mekosta tuli hieno. Juuri semmoinen, jonka olin hänelle ruutuvihkoon hahmotellut. Kengät eivät olleet ihan täsmälleen sellaiset joista olin haaveillut, mutta kelpasivat. Muistan vielä merkinkin, Höglit ne olivat.

Nyt kun katson ylioppilaskuvaani, jossa elämä on edessä ja nauru näköjään herkässä, ei kaduta mikään. En tunne tarvetta kertoa tuolle höpsölle 18-vuotiaalle itselleni 45-vuotiaan viisaudella yhtään mitään. Olen kulkenut kiinnostavia polkuja omapäisesti ja rennoin rantein.

En tunne tarvetta kertoa tuolle höpsölle 18-vuotiaalle itselleni 45-vuotiaan viisaudella yhtään mitään.

Isäni ja äitini olivat selvästi välillä huolissaan, mutta pitivät huolensa hienosti omana tietonaan. Esimerkiksi silloin, kun gradu jäi hautumaan vuosikymmeneksi ja hyppäsin mainostoimiston toimistosihteeriksi. Tai kun lähdin yks kaks yllättäin nettirakkaani perään Los Angelesiin. Matkaani on mahtunut surua ja sekoiluakin vaikka kuinka, mutta se on ollut tärkeä osa kokonaisuutta.

Samaa toivon kaikille toukokuussa koulunsa päättäville nuorille naisille. Vapautta olla ja mennä juuri sellaisena kuin on, uskallusta kapinoida vanhempien usein tylsiä toiveita vastaan ja kykyä luottaa siihen, että elämä kantaa. Eikä aina tarvitse miellyttää kaikkia, senkin olen oppinut kantapään kautta ja itse asiassa vasta ihan viime vuosina.

Vehreää toukokuuta!

Henrika Paulig oppi tyylitajunsa vanhemmiltaan. Hän hamstraa kashmir-neuleita ja tietää, että hyvä asu voi pelastaa päivän.

Kun Henrika Paulig oli lapsi, hän rakasti katsella juhliin valmistautuvaa äitiään. Erityisesti mieleen jäivät lentoemäntänä työskennelleen Marianne-äidin punatut huulet, föönatut hiukset ja hajuvesi, joka oli runsas ja syvä. Mahdollisesti Chanelia.

”Sain olla makutuomarina ja valita asun äidin kanssa. Ne olivat tärkeitä hetkiä”, Henrika sanoo.

Äiti painotti, että lentokoneeseen pitää pukeutua kauniisti: koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu tai kuka tulee vastaan, kun lähdetään seikkailuun.

Äiti opetti kuopukselleen tyyliasioita muutenkin. Hän korosti ajattomuutta ja laatua sekä korosti, että vaatteita piti huoltaa eikä silittämistä saanut unohtaa.

Lisäksi äiti painotti, että lentokoneeseen pitää pukeutua kauniisti: koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu tai kuka tulee vastaan, kun lähdetään seikkailuun.

”Äidin sängyn vieressä oli lehtiä, esimerkiksi Elle tai Damernas Värld, joista katselimme kuvia ja keskustelimme asuista.”

Tapa on säilynyt. Henrika viettää yhä äitinsä kanssa iltoja, jolloin he kokeilevat äidin vaatteita ja suunnittelevat kokonaisuuksia. Samalla äiti kertoo tarinoita esimerkiksi hameesta, joka päällään hän matkusti Kiinaan 1960-luvulla tai laukusta, jonka hän osti New Yorkista, kun Henrika oli pieni.

”Vaatekaappi on täynnä tarinoita ja tärkeitä ihmisiä.”

Henrika toivoo, että olisi perinyt äitinsä rohkeuden pukeutujana. Äiti käyttää näyttäviä, isoja koruja eikä pelkää kääntää katseita astuessaan huoneeseen.

”On ihmeellistä, kuinka hyvä asu pelastaa huononkin päivän.”

”Ihailen sitä, että äiti panostaa vaatteisiin ja koruihin, vaikka olisi kotona. Kauneudesta pitää nauttia päivittäin, ei säästellä sitä pelkästään juhliin.”

Äidin esimerkki näkyy myös siinä, että Henrika on löytänyt tyylinsä. Toimiva kokonaisuus tarkoittaa ennen kaikkea oloa, jonka vaatteet saavat aikaan.

”On ihmeellistä, kuinka hyvä asu pelastaa huononkin päivän.”

Kiitos tyylitajusta kuuluu myös isälle, joka opetti Henrikalle yksityiskohtien tärkeyden. Isän intohimo olivat vanhat autot, joita hän kunnosti.

Henrika muistaa lapsuudestaan hetkiä, kun isä kertoi autonsa historiasta ja pyysi kiinnittämään huomiota yksityiskohtiin kuten nahan tuoksuun, vaihdekepin nuppiin ja ratin muotoon.

”Ja vaikka isä väittäisi muuta, vaatteet kiinnostavat häntäkin. Hän on oikea tyylitaituri.”

Kuvaile tyyliäsi.

Klassinen, rento, naisellinen ja chic. Minulla on jo vuosia ollut pukeutumisessani tietty perusta eli käytän usein pillifarkkuja, kauluspaitoja ja kašmir-neuleita. Lisään leikkisyyttä ja ajankohtaisuutta koruilla, huiveilla ja laukuilla. Kun herään aamuisin, tunnustelen, mikä on päivän fiilis ja pukeudun sen mukaan.

Seuraatko trendejä?

Trendien seuraaminen on osa työtäni, mutta kun kyse on omasta vaatekaapistani, niin en seuraa. Kaapissani on paljon sellaista, joka toimii kaudesta toiseen. En tarvitse esimerkiksi enempää laukkuja. Minulla on niitä loppuelämäkseni.

Mistä teet parhaat löytösi?

Tara Jarmon on loistava, jos etsin jotain juhlaan. Rakastan heidän vaatteidensa ranskalaista naisellisuutta, kellohelmoja ja taskullisia hameita. Malene Birger on pettämätön, jos tarvitsen rentoja viikonloppuasuja. Parhaat löytöni teen silloin, kun en etsi mitään.

 

Mistä asusteesta et luopuisi?

Skultuna-rannekorustani, jonka sain poikaystävältäni ensimmäisten treffiemme jälkeen. Hänellä on samanlainen. Koru on aina kädessäni. Lisäksi isäni suunnittelema kahvipapuriipus on rakas.

Mitä vaatteita hamstraat?

Vaaleanharmaita kašmir-neuleita. Niitä on tälläkin hetkellä kaapissani viisi. Olen vilukissa ja neule on lämmin. Lisäksi se sopii aina niin farkkujen kuin hameidenkin kanssa.

Vaikuttaako työ pukeutumiseesi?

Kyllä, koska päiväni ovat vaihtelevia. Työssäni vastaan muun muassa brändistä, markkinoinnista sekä kahviloiden sisustuksesta, tunnelmasta ja laadusta. Saman asun pitää siis toimia rakennustyömaalla ja asiakaspalaverissa. Vaatteiden on kestettävä kulutusta, koska roudaan paljon. Jos istuisin vain tietokoneen ääressä, aivoni jumittuisivat. Käsissä pitää olla pölyä ja jalassa mieluiten buutsit. Olen iloinen siitä, että tyylini voi olla töissä rento.

Mistä vaatteesta haaveilet?

Täydellisestä, laadukkaasta kauluspaidasta, joka pysyisi käytössä ryhdikkäänä. En ole vielä löytänyt sellaista monista yrityksistäni huolimatta.

Mitkä ovat luottovaatteesi juhlaan?

Silkkitoppi tai -paita ja hame, joka on tilaisuuden mukaan joko kellohelmainen tai pilli. Korkeakorkoiset kengät eivät ole minua varten. Samat korut toimivat arjessa ja juhlassa, vain korvakorut ovat vähän isommat.

Mitä et ikinä pukisi päällesi?

Jakkupukua. Se on liian jäykkä eikä sovi persoonalleni.

Minkä ilmiön toivot palaavan muotiin?

Ihailen 1950- ja 1960-lukujen tyyliä, Audrey Hepburnin ja Jackie Kennedyn kaltaisia naisia. He todella löysivät värimaailman ja tyylin, joka sopi heidän vartalolleen ja persoonalleen.

Mitä ostosta kadut?

Minulla on oudot jalat. Kenkäkaupassa ne ovat aina kokoa 38, mutta kun pääsen kotiin, ne ovat kasvaneet eli ostan lähes aina liian pienet kengät. Kaapissani on pareja, joita en voi käyttää, mutta joista en pysty luopumaan. Ne ovat liian kauniita.

Juttu on alun perin ilmestynyt huhtikuun 2017 Gloriassa.

 

Kuka?

Henrika Paulig, 31.

Robert’s Coffeen luova johtaja, koulutukseltaan psykologi.

Perhe: Avomies Nicklas, äiti Marianne, isä Robert, isoveli Carl-Gustav ja mäyräkoirat Miloue, Maurice ja Moët.

Lempituoksu: Guccin Rush, jota olen käyttänyt vuosituhannen vaihteesta

Lempiauto: Fiat 500. Nyt ajan katumaasturia, jotta saan kuljetettua tavaraa kahviloihin.

Robert´s Coffeen 30-vuotisen taipaleen kunniaksi tehty Nautinnollisen elämän käsikirja ilmestyi maaliskuussa. Se sisältää 30 vinkkiä, miten elää nautiskelijan tavoin.

 

Laulaja Sanni Kurkisuo, 23, murehtii jo nyt ajan nopeaa kulumista.

 

A Aurinko. Huomaan auringonpuutteen varsinkin syksyisin. Se vaikuttaa fiilikseeni, kahvia alkaa taas kulua enemmän. Vedän d-vitamiinia ja muistelen Australiaa, jonne tein puolentoista kuukauden reppureissun pari vuotta sitten. Pelkäsin, että peppuni palaa.

B Barbi. Nykyaikana kaikkialta halutaan eliminoida pienetkin virheet. Erityisesti tämä näkyy somessa, jossa barbius ja filtteröinti ovat vitsaus. Haluan esimerkilläni vaikuttaa siihen, että aina ei tarvitse olla täydellinen. Julkaisen Snapchatissa videoita, joissa röllötän menemään. Se on vapauttavaa. Varsinkin naisia määritellään yhä voimakkaasti ulkonäön perusteella.

C Cupsolo. Käytän kahvimasiinaa päivittäin. Kesän festareilla join mieluummin limpparia, mutta nyt huomaan, että kahvia kuluu taas vanhaan malliin. Aamuisin tarvitsen pari kuppia.

”Varsinkin naisia määritellään yhä voimakkaasti ulkonäön perusteella.”

D Darude. Toivon, että Darudelta tulee taas pian uusi, mieletön biisi. Sandstorm oli mahtava. Kuuntelin nuorempana myös The Rasmusta ja Apulantaa. Sanni 8–12 vuotta oli kova fani.

E Essi. Kolme vuotta vanhempi siskoni, maailman ihanin rakkaustyyppi. Uusimmalla levylläni on kappale Trampoliini, joka kertoo Essistä ja minusta. Usein Essi aavistaa, mitä ajattelen, ennen kuin olen itsekään varma. Hän näkee suojamuurieni taakse, mutta ei koskaan tuputa näkemyksiään. Essi on viisas.

F Family. Minulle perhe tarkoittaa myös läheisimpiä ystäviäni ja bändini jätkiä. Mitä enemmän ympärilläni tapahtuu, sitä tärkeämmäksi tukiverkostoni muodostuu. Kun jalkani meni syksyllä poikki, minua kuskattiin tapaamisiin ja puolestani käytiin kaupassa. Oli liikuttavaa, kuinka läheiseni välittivät.

G Gmail. Paukkuu koko ajan. Aina, kun avaan sähköpostini, siellä odottaa kymmenen uutta viestiä. Tykkään vastata meileihin. Se on ihanan mekaanista verrattuna luomiseen.

H Homo. Olin lukiossa, kun Ajankohtaisessa kakkosessa käytiin homokeskustelu. Katsoimme lähetyksen äidinkielentunnilla. Muistan, kuinka fiiliksissä olin, kun asiasta alettiin puhua. Tuntuu, että homous ei ole enää niin suuri tabu kuin vaikka viisi vuotta sitten. Se on loistavaa

I Inhimillisyys. Tässä epävarmuutta kylvävässä Kardashian-maailmassa näkee paljon aitouden ja herkkyyden peittämistä. Se on sääli. Ihminen, joka uskaltaa näyttää itsensä kokonaan kaikkine inhimillisine virheineen, on rohkea ja kaunis.

”Tuntuu, että homous ei ole enää niin suuri tabu kuin vaikka viisi vuotta sitten. Se on loistavaa.”

J Jari Sarasvuo. Olen iloinen, että voin kutsua Jaria ystäväkseni. Hän on yksi mielenkiintoisimmista ja mageimmista tyypeistä, joita olen Suomessa tavannut. Hän on epävirallinen mental coachini. Viimeksi puhuimme puhelimessa eilen.

K Kanasalaatti. Otan lähes aina lounaaksi. Iisi ratkaisu ja helppo lähestyttävä, harvoin saa huonoa.

L Lepo. Olen aina elänyt nuorena jaksaa -meiningillä ja ajatellut, että rajani eivät tule vastaan. Kun jalkani meni poikki, olin pakotettu lepäämään. Tämä oli käänteentekevää. Huomasin paremman fiiliksen kaikessa, vaikka aluksi paikallaan olo tuntui vanhanaikaiselta. Nyt pidän itsestäni parempaa huolta. Yritän nukkua enemmän ja olla kehoni puolella

M Mojito. Olen ollut viime kuukausina todellinen streittari. Välillä muutama mojito tekee kuitenkin hyvää. On vapauttavaa ottaa kaulapanta kokonaan pois ja antaa olla. Kohtuus kaikessa on äitini viisas opetus.

N Nainen. Olen fiiliksissä, kuinka girlpower nousee koko ajan voimakkaammin esiin. Nykyään naiset painavat ympäri kainalokarvoissa, ajavat päänsä kaljuksi tai värjäävät hiuksensa miten haluavat. Naisilla on käynnissä hyvä, sukupuolesta riippumaton draivi.

O Opetus. Luulen, että lähes jokaisessa vastoinkäymisessä piilee opetus. Harmittaa, kun joillekin vastoinkäyminen on pelkkää valittamista ja negatiivisen energian lisäämistä. Yritän itse aina miettiä, mitä voin oppia tilanteesta enkä vain pyöriä syväjäässä.

P Paljas. Ihmiset yrittävät usein peittää paljauttaan. Keskitymme siihen, että elämä näyttää virheettömältä ulospäin. Titteleiden, saavutusten ja merkkivaatteiden alla olemme kuitenkin kaikki samalla tavalla auki. Biisinkirjoittajana en enää pelkää paljaana olemista.

Yritän itse aina miettiä, mitä voin oppia tilanteesta enkä vain pyöriä syväjäässä.

Q Quasimodo. Minulta on kysytty, mikä on seksikkyyden määritelmä tai miltä unelmakumppanini näyttää. Nämä ovat turhia kysymyksiä, koska minulla ei ole ihanteita. Olen aina ollut se, joka ihastuu mielenkiintoiseen tyyppiin, jolla on särmää ja kulmaa. Viehätysvoima ei ole kiinni ulkonäöstä.

R Reissu.Olen lähes koko ajan tien päällä. Tämä sopii minulle, sillä olen tottunut liikkumaan. Kun muutin Helsinkiin kuusitoistavuotiaana, vedin siksakkia eri kämppien välillä. En jää mihinkään jumiin liian pitkäksi aikaa. Kotini on tilanteesta riippuen keikkabussi tai hotellihuone.

S Sanni. Levyni, jonka kunniaksi otin tatuoinnin, vaikka pelkään piikkejä.

T Tanssi.Ihailen ihmisiä, jotka osaavat käyttää kehoaan ja tanssia. Minä vain meuhkaan. Kehoni liikkeiden motoriikka on välttävä.

U Uskonto. Olen huolissani, kuinka paljon uskonnon nimissä tehdään hirveyksiä. Kyse on kuitenkin pitkälti käsitteiden määrittelemisestä. Uskonnon harjoittamisessa arvotetaan liian usein yksilön egoa ohi aidon tarkoitusperän, joka on tulkintani mukaan rakkaus.

V Vanhuus. En ole vielä vanha, mutta sanon jo nyt, että aika kuluu koko ajan nopeammin ja nopeammin. Söpö-kappaleessani laulan, että juhannus tuli ja joulu meni, pussailla pitäis, mutta en ehi. Se on juuri näin.

En ole vielä vanha, mutta sanon jo nyt, että aika kuluu koko ajan nopeammin ja nopeammin.

W Wolt. Tilaaminen on helppoa ja nopeaa. Tällä hetkellä tykkään vegejutuista. Lisäksi pitsat ja pastat toimivat aina. Kuuntelen kehoani ja syön sitä, mikä tuntuu kullakin hetkellä parhaalta. Teen ruokaa todella harvoin.

X Xylitol. Kun menen keikalle, pesen sitä ennen hampaat. Se on rituaalini.

Y Ymmärrys. Varsinkaan somemaailmassa ei edes pyritä ymmärtämään toisten näkökantoja. Kaikille on tärkeää saada vain oma mielipide läpi. Toisia pitäisi kuunnella enemmän. Tämä olisi huomattavasti konfliktittomampaa toimintaa.

Z Zalando. Tilaan mielelläni netistä vaatteita, ja Zalando on yksi parhaista. Ihailen Instagramissa monia pukeutujia, kuten Baddie Winkleä, joka on lähes 90-vuotias mummo. Hänellä on sairaan upea tyyli. Myös Cara Delevingne on ihana. Olen hullaantunut häneen. Omalla pukeutumisellani haluan viestittää, että on ok olla sellainen kuin on.

Toisia pitäisi kuunnella enemmän. Tämä olisi huomattavasti konfliktittomampaa toimintaa.

Å Åå se kun oot. Sinkkuni. Suomenkielen sanoilla on hauskaa kikkailla. Siksi rakastan tekstittämistä. Olen myös äikkäfriikki, joka pitää kieliopista. Voi olla, että joskus minusta tulee vielä äidinkielenopettaja.

Ä Ärräpää. Suomalaiset ovat kiroilleet kautta aikojen. Suomi-filmeissäkin kuuluu perkelettä. Kun tein Että mitähän vittua -biisini, oli huvittavaa huomata, että yhtäkkiä olikin hurjaa, kun nainen kiroilee. Eihän siihen olisi voinut laittaa, että mitähän kummaa.

Ö Örinä. En ole koskaan osannut öristä oikeaoppisesti. Ihailen rokkikukkoja, jotka hanskaavat taidon ilman, että heidän äänihuulensa tuhoutuvat.

Sanni Kurkisuo, 23. Laulaja-lauluntekijä, joka on palkittu kolmella Emma-patsaalla.

Julkaissut kolme levyä,

Asuu Helsingissä.