Kirjailija ja ohjaaja Pirkko Saisio provosoituu ja liikuttuu vanhemmiten entistä herkemmin. On ihanaa, kun saa sanoa suoraan, mitä ajattelee.

 

Lokakuun puolessa välissä tapahtuu romahdus. Se tapahtuu joka vuosi lähes päivälleen: alistuminen loputtomaan talveen, joka on väistämättä edessä.

Tavallisesti siinä vaiheessa kirjailija Pirkko Saisio ja hänen elämänkumppaninsa, elokuvaohjaaja Pirjo Honkasalo, ovat jo turvassa Madeiralla, pienessä kylässä, jossa he asuvat talvikaudet. Siellä Saisio kirjoittaa kirjojaan ja näytelmiään, koska Helsingissä ei ehdi.

Madeiralla kuoriutuu myös esiin hänen kakkospersoonansa, käsiä heilutteleva ja elehtivä maailmankansalainen, joka ei ole oppinut portugalia mutta kylläkin vahingossa passiivista espanjaa.

Nyt hän on kuitenkin yhä Helsingissä. On uusin romaani, Mies, ja hänen asiansa ja sitten on tämä lounaskin, jolla on tarkoitus keskustella asioista, jotka ovat Saisiolle tärkeitä.

Ei niin, etteikö Saisio sitä olisi jo tehnytkin.

”Kato vanhana on ihanaa, kun saa olla vanha hävytön nainen.”

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura myönsi hänelle syksyllä Aleksis Kivi -palkinnon elämäntyöstä siksi, että hän on kirjallisuuden, teatterin ja kulttuurin kentällä vaikuttanut ratkaisevasti siihen kulttuuriseen ilmapiiriin, jossa suomalaiset elävät.

Aamulehti ennätti jo sanomaan, että Saisio on mahdollisesti Suomen tärkein elossa oleva kirjailija.

Nyt Saisio istuu Helsingin Esplanadin puiston ravintola Kappelissa, jonka ikkunoista näkyy talven ensimmäinen lumipeite. Taustamusiikki ei soi häiritsemässä keskustelua. Kun klassisesti mustavalkoisiin pukeutunut tarjoilija kysyy juomista, tässä nurkkapöydässä tilataan oluet.

Saisio ilahtuu.

”Ihan kuin vanhaan hyvään aikaan!”

 

Ajatus nro 1:

Suomalainen keskustelukulttuuri on sitä, että kaikki ovat vihaisia aamusta iltaan.

”Olen kamalan kyllästynyt suomalaiseen tapaan olla ymmärtämättä toisia. Harvat ja asialliset puheenvuorot jäävät jyminän alle, eikä keskustelusta saa tolkkua”, Saisio aloittaa.

Meillä saadaan riita aikaan jopa siitä, jos toinen lohduttaa toista liian kömpelösti, hän huomauttaa. Tämä tarkkanäköisyys on parasta Saisiota.

Mutta Saisiokin provosoituu helposti.

”Kato vanhana on ihanaa, kun saa olla vanha hävytön nainen”, hän sanoo.

Kun Saisio herää, hän avaa Facebookin. Ennen kuin hän huomaakaan, on saattanut vierähtää kolme tuntia. Puolisolta tulee Facebookissa roikkumisesta noottia, mikä johtuu Saision mukaan siitä, että Honkasalo ei itse ole Facebookissa, koska ottaa kaiken niin vakavasti.

Mutta Facebook on siinä mielessä mainio, että se pitää Saision kirjoittamista yllä.

”Siellä pysyy myös päivälehtiä paremmin perillä tapahtumista.”

Saisio kommentoi Facebookissa yhteiskunnallisia keskusteluja ja toivoo, että myös ”hyvät ihmiset” sallisivat niissä enemmän nyansseja. Saision oma tavoite ei ole voittaa keskusteluja. Hän on sanonut, että joskus hän saattaa kesken väittelyn alkaa mielessään puolustaa vastapuolta.

”Naisparien äitiyden kieltämisestä ei ole mitään hyötyä. Eikä minkään muunkaan asian kieltämisestä. Asiat painuvat vain maan alle.”

Vähän aikaa sitten Saisio kommentoi keskustelua naisparien äitiyslaista. Laki takaisi sen, että naisparien äitiys tunnustettaisiin samalla tavalla kuin isyyskin.

Laki turvaisi naisparien lapsen oikeudet niin, ettei parin tarvitsisi tehdä sisäistä adoptiota, jotta toinenkin äiti olisi virallisesti lapsen vanhempi. Saisio ja Honkasalo ovat kasvattaneet yhdessä näyttelijä Elsa Saision.

”Naisparien äitiyden kieltämisestä ei ole mitään hyötyä. Eikä minkään muunkaan asian kieltämisestä. Asiat painuvat vain maan alle.”

Jälkipolvi on ohjeistanut Saisiota, että kännissä Facebookiin ei saa kirjoittaa.

”Enkä ole paljon kirjoittanutkaan.”

 

Ajatus nro 2:

Taiteilijan identiteettiin kuuluu, ettei ymmärrä talousasioita.

”Minä ymmärrän. Olen aina ymmärtänyt. Kauppiasisä opetti rahan arvon”, Saisio huomauttaa.

Kun Saision työläisperheiden elämästä kertova esikoiskirja Elämänmeno ilmestyi vuonna 1975, Saisio oli 26-vuotias. Kirjasta tuli menestys. Saisiolle oli selvää, että kirjasta saaduilla ylimääräisillä rahoilla taattiin asuntolaina ja ostettiin asunto.

”Minusta on muuten käsittämätöntä, että ihmiset ottavat annuiteettilainoja eivätkä laske, paljonko he oikeasti korkoa maksavat”, hän ihmettelee.

Vuosia sitten Saisio oli naispuolisten kollegojensa kanssa syömässä, kun puhe kääntyi pankkeihin. Pöydässä esitettiin toive siitä, että Suomeen pitäisi saada työväen säästöpankki, joka ei sijoita varallisuuttaan lainkaan. Saisio pöyristyi.

”Miten te luulette pankin maksavan vuokrat ja työntekijöiden palkat ja sen koko pyörityksen?” hän tivasi.

Kysymys kaikui kuuroille korville. Vain ahneet sijoittavat!

Madeiralla Saisio kirjoittaa näytelmää, jonka tarkoitus ei ole koskettaa kaikkia. Tärkeämpää on, että se koskettaisi joitakin, ja kunnolla.

Saisio pyörittää päätään.

Ihmisillä on emotionaalinen suhtautuminen rahaan. Ei myöskään ymmärretä, kuka yhteiskunnan palvelut maksaa. Yhteiskuntaa pidetään ilkeänä vanhempana, joka haluaa pahaa eikä anna tarpeeksi.

”Eikä varmaan annakaan”, Saisio huomauttaa oman ajatuksensa väliin.

Mutta henkeville ihmisille ei kuulu rahasta tietäminen. Se on Saisiosta vasemmiston ongelma. Paitsi Esko Seppäsen, joka on omistautunut talousasioihin.

Saisio tulee mielestään taiteilijaksi taloudellisesti toimeen hyvin.

”Vanhemmiten oikein hyvinkin”, hän sanoo.

Nyt Saisio on virallisesti eläkkeellä. Hän saa 1 400 euroa kuukaudessa.

”Järjettömän vähän siis.”

 

Ajatus nro 3:

Talousrikosten tuomiot ovat pitkiä suhteessa henkilörikosten tuomioihin.

”Tätä perustellaan sillä, että raiskaus ja tappo ovat impulssirikoksia, talousrikokset harkittuja. Ja että vain talousrikosten tuomion pituudella on esimerkin voima”, Saisio huomauttaa.

Rikokset ovat mietityttäneet Saisiota viime vuosina.

Häntä on jäänyt vaivaamaan erityisesti se, että uhrin omaisten kokema vääryys jää hoitamatta.

”Uhrin omaiset tuntevat, että he kärsivät koko elämänsä, kun taas tekijä on jo vapaalla.”

Näistä mietteistä lähti liikkeelle myös Saision uusin kirja, jota hän kirjoitti poikkeuksellisen pitkään, kymmenen kuukautta. Saisio ei ole ”hinkkaaja”, mutta tämän kirjan lopetusta hän kirjoitti epätavallisen kauan. Kirja ei suostunut loppumaan!

Kirjan päähenkilö on asianajaja (miehen nimeä ei mainita kertaakaan). Asianajaja kantaa salaisuutta vuosia sitten ystävän kanssa tehdystä taposta, ja kun asianajaja näkee ystävänsä kuolinilmoituksen lehdessä, salaisuus aktivoituu.

Asianajaja on salaisuutensa kanssa nyt yksin. Mieli alkaa horjua.

Rikokset ovat mietityttäneet Saisiota viime vuosina.

Saisio äityy pitämään lempiaiheestaan pienen oikeustieteellisen monologin.

Oikeusvaltiossa on toki parempi, että syyllinen on vapaana kuin että syytön olisi tuomittuna. Totuuden julki tuleminen on oikeusjärjestelmässä ensiarvoisen tärkeä asia.

Mutta on kauhistuttavaa, jos meille rantautuu amerikkalainen tapa yrittää voittaa oikeusriita hinnalla millä hyvänsä, jopa niin, että puolustusasianajaja estäisi totuuden tulemasta julki.

”Se rapauttaisi koko yhteiskunnan oikeuskäsityksen.”

Kirjassa seurataan huolestuneen asianajajan ajatuksia ja tunnelmia viikon ajan. Tällaisia Saision kirjat ovat, muodoltaan kiinnostavia.

Saision tuotantoa vuosikausia seuranneet tietävät, ettei hän ole koskaan jäänyt kirjoittamaan ”samaa”.

Hänen tekstinsä ovat lyyristä proosaa, jotka jättävät jäljen lukijaan. Hän osaa hypätä toisten päähän ja ammentaa omasta elämästään, ja siksi hänen pitkäaikainen faninsa onkin sanonut Saision omalla kielellä:

”Kiitos niist kaikist miehist ja naisist niis kirjois.”

Itse Saisio saattaa lukea kirjojaan ja tulla kateelliseksi tai mustasukkaiseksi menneelle itselleen. Tai sitten ihmetellä: miksi tämä on julkaistu?

Madeiralla hän kirjoittaa näytelmää, jonka tarkoitus ei ole koskettaa kaikkia. Tärkeämpää on, että se koskettaisi joitakin, ja kunnolla.

”Minä olen kirjailijanakin sellainen keskilevikkinen plus”, hän sanoo, viitaten lihan kypsyysasteisiin.

Se on ihan hyvä paikka olla.

 

Ajatus nro 4:

Taistolainen menneisyys on jättänyt rakkauden nykyiseen Venäjään.

”Tosin entisistä taistolaisystävistä iso osa ei ole huomannut, että siellä on jotakin muuttunut”, hän mutisee.

Saisio pitää kovasti venäläisestä kirjallisuudesta ja venäläisestä ruoasta. Hän tekee venäläisen ystävänsä kanssa ruokamatkoja Pietariin ja syö vain kaukaasialaisia herkkuja.

Venäjälle Saision mentaliteetti istuu hyvin.

Hänen faninsa arvioivat sitä näin:

Lämmin olematta banaali.

Empaattinen, eriskummallisella tavalla. Ei tunnu itse ”tarvitsevalta”. Ei pateettinen. Ei häiriintynyttä taiteilijaegoa, hän vain ”on”. Olen onnellinen, että meillä on Saisio! Hän on intellektuelli sanan aidoimmassa merkityksessä. Hän on Pariisi!

”Olen myös Pietari”, Saisio huomauttaa.

Sillä Venäjällä, missä ihmisten käyttäytyminen on usein raivostuttavaa, Saisio osaa pelata.

Saisio pitää kovasti venäläisestä kirjallisuudesta ja venäläisestä ruoasta. Hän tekee venäläisen ystävänsä kanssa ruokamatkoja Pietariin ja syö vain kaukaasialaisia herkkuja.

Vuosia sitten hän käveli Pietarissa yksin kadulla ja meni kovalta tuulelta ja pakkaselta suojaan viraston ovisyvennykseen sytyttämään tupakan. Paikalle köpötti vanha nainen, joka osoitteli tumppeja kadulla. Nainen alkoi huutaa.

Mutta Venäjällä voi valita, puolustautuuko vai ei.

Saisio katsoi tumppeja ja liittyi kuoroon. Törkeää! Kuinka ihmiset voivat käyttäytyä näin! Hirvittävää! Sitten halattiin. Toivotettiin hyvät jatkot.

Saisio lähtee tupakalle. Seisoo lumessa musta takki yllään, palaa sitten takaisin ja tilaa espresson tuplana.

Alkaa puhua kirjallisuuspalkinnoista.

 

Ajatus nro 5:

Palkitseminen on ok, mutta kulttuurin kilpailuttaminen hiertää.

”Jokavuotinen Finlandia-ehdokkaiden valitseminen rikkoo kollegiaalisuutta ja loukkaa etenkin niitä ikääntyneitä kirjailijoita, joita ei ole koskaan valittu ehdokkaiksi”, Saisio sanoo.

Se ei osu itsetuntoon, mutta jotakin kulttuurin kilpailuttamisessa hiertää.

Saisio muistaa, kuinka vuonna 2000 hän ja kirjailija Kjell Westö olivat ehdokkaina. He olivat ennakkosuosikkeja. Ennen palkinnon julkistamista he sopivat keskenään, että no hard feelings sitten.

Palkinto meni Johanna Sinisalolle.

Saisiota naurattaa.

”Parhaalla mahdollisella tavalla päättyi sekin!”

Mutta vuonna 2003 Finlandia-kirjallisuuspalkinnon sai Saisio. Hänen trilogiansa kolmas osa, autofiktiivinen eli omasta elämästä ammentava Punainen erokirja toi hänelle 26 000 euroa, minkä hän lahjoitti suoraan Seta-järjestölle, kysymättä, mihin se aikoi lahjoituksen käyttää.

Finlandia-palkintopuheessaan Saisio kiitti Seta-järjestöä siitä, että se on kamppaillut sellaisen yhteiskunnan puolesta, joka olisi tasa-arvoisempi, yllätyksellisempi, monimuotoisempi, lojaalimpi ja vapaampi.

Sen puolesta Saisiokin on kamppaillut.

Ja sen, miten Punainen erokirja lopulta syntyi.

Sillä kun Saisio oli kirjoittanut kirjasta 75 prosenttia, hän hävitti käsikirjoituksen.

Hänelle on jälkikäteen kerrottu, että hän onnistui jotenkin painamaan kolmea näppäintä yhtä aikaa, jolloin teksti katosi.

Saisio ei ensin uskonut, ettei tekstiä saataisi palautettua. Mutta parin päivän aikana hänelle alkoi valjeta, että teksti oli todella mennyttä, eikä sitä saisi takaisin edes taitavin atk-guru.

Saisiolla oli tallella 30 tulostettua liuskaa. Loput hän kirjoitti uudestaan.

Hän huomasi, että kirjasta tuli parempi.

 

Ajatus nro 6:

Vanhemmiten ei jaksaisi tehdä töitä illalla.

”Eikä punaviinin voimin”, Saisio huomauttaa.

”Ajatuksen terä katoaa.”

Saisio täyttää kohta 70 vuotta. Hän ei siis ole määritelmänsä mukaan enää keski-ikäinen eikä myöhäiskeski-ikäinen eikä edes keski-iän ohituskaistalla. Hän on vanha.

”Vanheneminen on kauheaa.”

Saisio kävelee päivässä 12 000 askelta. Siitä on pakko pitää kiinni. Pitää vahvistaa yläkroppaa ja selkää.

Mutta.

”Olen kohta kuin kenguru, jolla on vahvat jalat ja pienet käsivarrentyngät”, hän sanoo ja heiluttaa käsiään kyynärpäät kiinni vyötärössä.

Saisio on nyt sukunsa pisimpään koskaan elänyt nainen.

”Eikä muuten ole tullut hysteerisellä liikunnalla eikä ruokavalion noudattamisella”, Saisio huomauttaa.

Ei, vaikka nykyään pitäisi olla niin kunnollinen. Aika on yksilökeskeistä, pitää pohdiskella koko ajan, miltä itsestä tuntuu.

”Vanheneminen on kauheaa.”

Itsestään Saisio on huomannut sen, että iän lisääntyessä jokin luonteenpiirre – positiivinen tai negatiivinen – alkaa vahvistua. ”Minusta on tullut dominoiva jyrä.”

Mutta Saisio myös liikuttuu herkemmin kuin ennen.

”Tunteilla ei ole määrää eikä mittaa. Saatan mennä sinne Facebookiin aamulla ja jakaa tunteita ja myötätuntoa koko aamupäivän, ja kahdelta iltapäivällä olen sitten kaikista tunteista niin puhki, että on pakko mennä nukkumaan”, hän sanoo.

Saisio ei näe pitkää ikää itseisarvona. Mieluiten hän lähtisi kesken juhlien.

 

Ajatus nro 7:

Ihmiset luulevat, että eri makuuhuoneisiin siirtyminen lopettaa parisuhteen.

”Käy sääliksi ne pariskunnat, jotka puurtavat kuorsauksen läpi”, Saisio sanoo.

Saisio ja Honkasalo ovat olleet yhdessä 33 vuotta. Siinä ajassa rentoutuu jo.

Milloin nukutaan yhdessä, milloin erikseen. Kumpikin nukkuu levottomasti, ja toisen pyöriminen häiritsee.

Saisio hurmasi Honkasalon aikoinaan niin, että kun tämä meni vessaan, Saisio hääti muun seurueen äkkiä paikalta pois.

1980-luvulla Saisio ja Honkasalo ostivat mahonkiristeilijä Dianan, jolla Saisio kirjoitti lokikirjaa vuosina 1988–1992. Siitä syntyi yksi hänen hulvattomimmista kirjoistaan, Lokikirja, joka ilmestyi vuonna 2010.

Saisiolla ja Honkasalolla ei ollut minkäänlaista kokemusta veneilystä. Silti he palasivat yhdessä kesä toisensa jälkeen vesille, vaikka vuonna 1990 tyhjällä merellä kotiin matkasi Diana, kyljet puhki, puupalikka moottorissa, mittarit sammuneina ja ajovalot pimeinä; kansi, ikkunat ja pressut vuotaen.

Nykyään yhteiselämä on monologipitoista.

”Sen olen huomannut Honkasalossa, että se ei kuuntele kaikkea mitä puhun. Mutta jos sanon joskus jotakin uutta ja kiinnostavaa, se havahtuu heti. Että ai mitä, toi onkin jännä”, Saisio huomauttaa.

Saisio ja Honkasalo huomaavat toistensa tärkeät asiat. Mutta valehtelua olisi kuulemma väittää, että jaksaisivat viihdyttää toisiaan aamusta iltaan.

Ei tarvitse.

”Sen olen huomannut Honkasalossa, että se ei kuuntele kaikkea mitä puhun. Mutta jos sanon joskus jotakin uutta ja kiinnostavaa, se havahtuu heti. ”

Saision seurassa on ollut helppo istua. Lounas on syöty.

Pian hän lähtee Madeiralle. Saa taas kirjoittaa. Madeiralla sosiaalinen elämä on rauhallisempaa ja vähemmän paineista kuin Suomessa, koska siellä kaikilla muillakin on aikaa.

Suomeen on aina ihana palata siksi, että täällä on Saision ainoa kieli, se, jolla hän kykenee ilmaisemaan itseään sävykkäästi ja täsmällisesti.

Paikan vaihtaminen on kuitenkin nykyään vaikeampaa kuin ennen. Hyvästit ovat nykyään teräväpiirteisempiä. Eihän sitä koskaan tiedä, tuleeko takaisin.

Lokikirjassakin Saisio itkee, kun kesä loppuu.        

                                                               Jutun otsikkoa muokattu 23.1. klo 21.54: vaihdettu "5 totuutta" sisältöä vastaavaan muotoon "7 totuutta". 

 

 

 

Kuka?

Kirjailija Pirkko Saisio, 67.

Uusi romaani: Mies, ja hänen asiansa (Siltala).

Asuinpaikka: Helsinki, Madeira ja Uudenkaupungin ulkosaaristo.

Lempilukeminen: Antti Nylénin esseet.

Vihaa: romanttisia komedioita ja scifiä.

Ei koskaan: etsisi kumppania Tinderissä. ”Perustuu harhaluuloon, että ihminen on ominaisuuksiensa summa.” Nukahtaa kirja tai sudoku kädessään.

Vierailija

”Vanheneminen on kauheaa” – kirjailija Pirkko Saisio kertoo 7 totuutta elämästä

Voihan Pirkko Saisio. Ei sillä että tunnettais, mutta aivan mahtavaa. Tekis mieli huutaa mutta en tykkää huutomerkeistä. Miten tän nyt kiteyttäis.. Kiva kun olet olemassa ja on ilo että sinun kaltainen ihminen on olemassa. Hassua tietenkin sanoa koska kun tuntee ihmisen niin mukaan saattaa tulla monta muttaa, mutta, vaikka en tunnekaan niin olen tuntenut sen mitä olet kirjoittanut. Kirjojasi lukiessa on jostain syystä aina tuntunut siltä, kuin katsoisin itseäni. Kuulisin itseni. Ehkä näen...
Lue kommentti
Vaikka Miia ei ole jakkupukutyyppi, Zaran jakkupuvun printti ja värikkyys viehättivät. Miia käyttää asua usein töissä.
Vaikka Miia ei ole jakkupukutyyppi, Zaran jakkupuvun printti ja värikkyys viehättivät. Miia käyttää asua usein töissä.

Miia Khan pukeutuu vaatteisiin, jotka korostavat persoonaa ja joilla on historiaa. Liian huoliteltu tyyli on hänelle kauhistus.

Kun Miia ja Uzair Khan päättivät mennä naimisiin, Miia tiesi heti, että hän ei pukeutuisi perinteiseen valkoiseen morsiusliikkeen pukuun.

Miia ei kuitenkaan ollut varautunut siihen, että puku tulisi vastaan kotikadulla sijaitsevan Ateljé Idylle -kivijalkaliikkeen ikkunassa. Puvun korkea kaulus, helmikirjailu, vartalonmyötäinen linja ja pohjepituus hurmasivat. Ystävän houkuttelemana Miia lupasi käydä myös morsiusliikkeessä. Kerta riitti. Olo oli ”kuin chihuahualla, jolla on päällään sirkusasu”.

”Prinsessajutut eivät tuntuneet omilta”, Miia kertoo.

Miia halusi hääasuunsa dramatiikkaa, joten hän suostutteli stylistiystävänsä Jasmin Mishiman hääasunsa hattutaiteilijaksi. Yhteistyönä syntyi valkoinen lintupäähine, jossa oli kasvoille laskeutuva harso.

”Halusin näyttää itseltäni, en morsiamelta. Oli ihanaa, että päässäni oli kiinnostava katseenvangitsija.”

”Olen ääripäiden tyyppi. Rakastan omituisuuksia, säröjä ja kummallista historiaa.”

Hääpuvun valinta kuvaa Miian asuvalintoja yleisestikin. Viestintätoimisto Milttonin johtajana työskentelevä nainen ihailee Ranskan Voguen entisen päätoimittajan Carine Roitfeldin tyyliä, joka on naisellinen, mutta sopivasti huoleton. Tukka hapsottaa hallitusti ja meikki on rento.

”Pidän lookista, jossa on ripaus sottapyttymeininkiä.”

Miia ei pidä itseään erityisen rohkeana pukeutujana. Hän vain haluaa, että kertoo hänestä itsestään.

”Kun mietin, ketkä jäävät mieleeni, pukeutumisella on merkitystä. Olen ääripäiden tyyppi. Rakastan omituisuuksia, säröjä ja kummallista historiaa.”

Miia tiesi jo lapsena, mitä haluaa pukea päälleen. Hän vietti tuntikausia äitinsä kampaamossa, selaili ulkomaalaisia muotilehtiä ja fanitti Dingoa.

Kun Miia oli seitsemänvuotias, äiti osti tyttärelleen kesäjuhliin kukkamekon hollolalaisesta putiikista. Tyyli ei ollut mieluinen.

”Otin sakset, menin huoneeseeni ja tein mekosta hameen. Haaveilin pitkään, että alan tehdä vaatteita työkseni. Harmi, että minulla ei ole lainkaan käsityötaitoja.”

Kuvaile tyyliäsi.

Klassisen rönsyilevä. Ostan vain vaatteita, joista tiedän, että käytän niitä ainakin kymmenen vuotta. Rakastan päähineitä, kenkiä, sormuksia ja laukkuja. Pidän teatraalisuudesta, Saksikäsi Edwardista, Liisa Ihmemaassa -elokuvan Hatuntekijästä ja Jali ja Suklaatehdas -leffan tunnelmasta.

Miksi asusteet ovat sinulle tärkeitä?

Maustan niillä tyyliäni. Käytän usein samaa kokonaisuutta, jonka päivitän vaihtuvilla hepenillä. Lempiasusteeni on Anna Dello Russon lintupäähine. Ostin sen ystävältäni ja olen tanssinut se päässäni Flow-festivaaleilla sekä juhlinut syntymäpäivääni. Myös 1920-luvun strassihäälaukkuni on rakas. Ostin sen yli kymmenen vuotta sitten Play it again, Sam -vintageliikkeestä. Päätin, että jos joskus menen naimisiin, se on laukkuni.

Mistä teet ihanimmat löytösi?

Olen aina viihtynyt vinteillä. Niiden pysähtynyt tunnelma kiehtoo. Siksi teen parhaimmat löytöni vintagekaupoista, kirpputoreilta ja basaareista. Rakastan käytettyjä vaatteita ja hetkeä, kun löydän roskan keskeltä aarteen. Haluan, että vaatteillani on historiaa.

Minkä ilmiön toivoisit palaavan muotiin?

Hulluttelevuuden ja 1920–1930-lukujen rönsyilyn. Skandinaavinen tyyli on tällä hetkellä kliinistä, löysää ja minimalistista. Olisi mahtavaa, jos panostaisimme enemmän laatuun. Siis siihen, että vaatteet jäisivät käyttöön eivätkä vain kävisi kaapissa. Sama ajatus kiehtoo arkkitehtuurissa. Kahdessa päivässä nousevat betonihirvitykset eivät puhuttele.

Paras tyylivinkkisi?

Patsulituoksut viimeistelevät lookin. Toivoisin myös, että miettisimme enemmän persoonaamme ja toisimme sitä esiin. Muiden jäljitteleminen on tylsää. Mustat t-paidat ja farkut on nähty.

Kenen tyyliä ihailet?

Jorma Uotisen. Hän iskee kasvoilleen hulvattomat lasit ja pitää hauskaa. Jorma näyttää, että pukeutuminen ei ole vakavaa. Bisnestyylinkään ei tarvitse olla tylsää. Uskon, että asiakkaat nauttivat, kun he näkevät, millaisen persoonan kanssa ovat tekemisissä.

Mitä ostosta kadut?

Hätäisiä hankintoja, jotka eivät tunnu oikeilta. Onneksi teen harvoin huteja. Vaatteessa pitää olla sielua. Määrä ei myöskään korvaa laatua. Mottoni on, että mieluummin kahdet hyvät alus- ja sukkahousut kuin kymmenet sinne päin.

Minne matkustat mieluiten?

Pariisiin. Haluaisin tietää, mikä on pariisilaisten salaisuus, kun he saavat asunsa näyttämään aina seksikkäiltä ja persoonallisilta. He kantavat itsensä upeasti. Voisin kävellä tuntikausia kaupungin kaduilla ja ihailla vastaantulijoita.

Lempimatkamuistosi?

Häämatkamme Marokkoon viime keväänä. Kävimme Casablancassa, Marrakechissa, Fèsissä, Atlas-vuorilla ja Tangerissa, joka oli samaan aikaan ränsistynyt ja kaunis. Miesten tyyli inspiroi. Heillä oli isot olkihatut ja babouche-tossut. Mieheni nauroi, kun ostin samanlaisen hatun kotiin.

Mistä design-klassikosta haaveilet?

En mistään. Tykkään hulluista ja tuntemattomista hörhökkeistä, jotka tulevat eteeni odottamatta. En ole koskaan sisustanut kotiani sisustusliikkeiden valikoimilla.

Mitä sisustaminen merkitsee?

Kokemuksia ja persoonaa, samaa kuin vaatteet. Kodissa pitää olla ripaus vintin ja antiikkiliikkeen tuntua. Haaveilin käsin tehdystä villamatosta, mutta päätin odottaa. Se ei ole paras valinta lapsiperhearkeemme. Onneksi hiljaa hyvä tulee. Koti elää ja muuttuu mukanamme.

Kuka?

Miia Khan, 36, viestintätoimisto Milttonin johtaja ja osakas. Työskentelee kehitystehtävissä ja markkinointiviestinnässä.

Perhe: Puoliso Uzair Khan ja poika Ché, 7.

Lempikirja: Elämäkerrat. ”Rakastan tarinoita, jotka kertovat oikeista ihmisistä ja tapahtumista. Viimeksi luin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan. Knausgård kirjoitti rohkeasti, puhtaasti ja leikkaamattomasti.”

Lempiravintola: ”Antto Melasniemen paikat, kuten Kuurna. Melasniemen ravintoloissa on jujua ja laadukkaita, kotimaisia raaka-aineita.”

 

Sitran strategia- ja ennakointijohtaja Paula Laineelta häneltä kannattaa kysyä, miten käy suomalaisen työn ja demokratian.

Paula Laine pyrkii yhdessä tiiminsä kanssa luomaan toimivampaa yhteiskuntaa, ja juuri nyt hän on erityisen huolestunut demokratian tilasta.

”Autoritääriset suuntaukset ovat saaneet jalansijaa jopa Euroopassa. Demokratian säilymistä ei takaa se, että me tykkäämme siitä”, hän aloittaa.

”Monet ongelmat ovat tällä hetkellä viheliäisiä, eikä demokratia ole pystynyt niitä ratkaisemaan. Kiinan tyyppiset toimijat nauravat mahat kippurassa demokratian kompuroinnille eri puolilla. Kansanvalta vaatii suurta uudistamista. Suurin osa sen toimintamalleista ja rakenteista on pysynyt ennallaan yli sata vuotta.”

Laine arvioi, että demokratialla on aikaa 15 tai 20 vuotta näyttää kyntensä. Se tarvitsisi piristyäkseen uutta puhtia, tavallisten kansalaisten osallistumista, kouluttautumista ja valppautta.

Laine arvioi, että demokratialla on aikaa 15 tai 20 vuotta näyttää kyntensä.

”Puolustan demokratiaa intohimoisesti. Sen keskellä on usko ihmiseen. Voi olla, että tulevaisuudessa juuri demokratia onkin se kestävin malli. Kun tulee tekoäly, ihmisiltä tarvitaan entistä enemmän empaattisuutta ja luovuutta, eli niitä asioita, jotka toteutuvat parhaiten, kun ihmisillä on mahdollisimman suuri vapaus.”

 

Suomen itsenäisyyden juhlarahasto eli Sitra on eduskunnan alainen rahasto, joka työllistää noin 150 ihmistä. Sitran tavoite on edistää Suomen kehitystä, talouden kasvua ja kansainvälistä kilpailukykyä tutkimuksen ja kokeilujen avulla. Laineen luotsaamassa ennakointitiimissä syntyvät muun muassa visio Pohjoismaisen mallin tulevaisuudesta ja Sitran Megatrendit. Strategiatiimissä tehdään Sitran omaa strategiaa ja arvioidaan toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.

41-vuotias Laine tunnetaan suurten kokonaisuuksien ymmärtäjänä ja johtajana, joka osaa kuunnella.

”Tärkein tehtäväni johtajana on sparrata ja auttaa. En halua välttämättä johtaa puhetta. Tiimi kertoo, mitä tarvitsee.”

Tänä keväänä tekeillä on muun muassa projekti, jonka avulla järjestetään asiantuntijoita ja tietoa päättäjien avuksi. Informaa-tioähky uhkaa poliitikkoja siinä missä tavallisia ihmisiäkin. Projektissa on kokeiltu lupaavin tuloksin työpajoja, joissa uudet kunnanvaltuutetut, opiskelijat ja asiantuntijat ratkovat yhdessä yhteiskunnallisia ongelmia. Niistä valtuutettu saa omalle työlleen oleellista tietoa.

 

Moni muistaa pääministeri Juha Sipilän heiton ”kaiken maailman dosenteista”, joita hän ei välittäisi kuunnella päätöksiä tehdessään. Laine näkee työssään sekä tutkijoiden että poliitikkojen maailman ja ymmärtää molempia osapuolia.

”Mitä enemmän olen oppinut tuntemaan päättäjien työtä, sitä enemmän olen ruvennut sitä arvostamaan. Se on hyvin vaikea duuni. Poliitikot näkevät aika hyvin maailman muutoksen ja ymmärtävät, mitkä haasteet ovat. Ne ovat vaikeita kysymyksiä eikä niihin ole helppoja ratkaisuja. Vanhat rakenteet ja tavat eivät enää toimi.”

Suomen ja koko maailman vakavimpana ongelmana Laine pitää ilmastonmuutosta. Sen ratkaiseminen vaatisi poliitikoilta hyviä ja nopeita päätöksiä.

”Koko ihmiskunnan historian ajan nousseet hiilidioksidipäästöt pitäisi saada noin kymmenen vuoden aikana laskuun. Se on muutos, jota ei ole kertaakaan tehty. Maapallolla ei ole yhtään maata, jolle tämä ei olisi nyt akuutti asia.”

 

Suomen suurimpiin haasteisiin Laine lukee myös työelämän murroksen. Teknologian kehitys ja eliniän kasvu on muuttanut työn luonteen.

”Ennen muutos tarkoitti sitä, että poika ei seurannut isäänsä pellolle vaan suuntasi tehtaaseen. Nyt muutos tapahtuu yksilön näkökulmasta yhden elämän aikana. Ensin työskennellään pellolla ja sitten tehtaassa. Sitten pitäisi vielä opetella koodaamaan. Elinikäisestä oppimisesta puhutaan paljon, mutta miten se tehdään?"

”Jotkut ovat töissä kahdeksasta kahdeksaan aina, mutta minä en jatkuvasti.”

Laineen oma työelämä on hektistä ja useimmiten tiukasti aikataulutettua. Töiden vastapainona hän harrastaa ratsastusta, hoitaa kolmea kääpiösnautseria ja nauttii miehensä kanssa kotielämästä Sipoossa.

”Jotkut ovat töissä kahdeksasta kahdeksaan aina, mutta minä en jatkuvasti. Lounaan syön joka päivä, siitä en tingi. Ruoka on tärkeää hyvinvoinnin ja jaksamisen kannalta. Yritän myös tehdä yhden etäpäivän viikossa. Silloinkin voi olla kokouksia, mutta hoidan ne Skypellä. Olen oikeastaan aina tavoitettavissa, mutta en uhriudu tai harmittele. Se on minulle luonteva olemisen tapa. Olen on line koko ajan paitsi silloin kun olen ratsastamassa tai rakentamassa.”

Laine rakentaa miehensä kanssa Sipooseen pientä hevostilaa. Tarkoitus on käydä pian Tanskassa etsimässä sopivaa hevosta talliin.

”Suunnittelemme tallia kolmelle hevoselle, ja parasta olisi jos saisimme hoitajan, joka voisi pitää myös omia hevosiaan siellä.”

Puoliso on armeijatavaran erikoisliikkeen Varustelekan toimitusjohtaja Jari Laine. Pariskunnan työt ja työmatka tarkoittavat usein pitkiä päiviä. Koiria hoitamaan on palkattu kodinhoitaja-koiravahti.

”En halua, että koirat ovat yksin, ja päädyimme palkkaamaan hoitajan. Monet suhtautuvat kriittisesti kotiavun palkkaamiseen, ja mekin harkitsimme sitä pitkään. Se on osoittautunut hyväksi järjestelyksi.”

Laineen esikuvia ovat hänen omat vanhempansa. Isä työskenteli armeijassa upseerina, ja perhe muutti isän työn perässä ympäri Suomea. Äiti onnistui järjestämään uuden työpaikan itselleen jokaisesta uudesta kaupungista.

”En halua, että koirat ovat yksin, ja päädyimme palkkaamaan hoitajan.”

” En todellakaan ajattele, että kaikkien olisi helppoa muuttaa työn perässä. Meidän perheessämme se onnistui. Muutimme lapsuudessani monta kertaa, mutta siitä on hyvät muistot. Armeijan alueella elettiin omassa pienessä yhteisössä. Hiekkalaatikolle otettiin aina uudet tulijat lämpimästi vastaan. Perheet tulivat ja menivät.”

Laine kertoo viihtyvänsä työssään Sitrassa, mutta arvelee, että jossain vaiheessa siirtyy taas uusiin tehtäviin.

”Haluan tehdä aina jotakin hyvää. Olen Diakonissalaitoksen säätiön hallituksessa. En kuulu kirkkoon, mutta ne arvot, heikoista huolta pitäminen, ovat kaikkein tärkeimpiä.”

Kuka?

Paula Laine, 41, Sitran strategia- ja ennakointijohtaja.

Työskennellyt aiemmin Nokian johtotehtävissä.

Syntynyt Miehikkälässä. Asuu Sipoossa miehensä ja kolmen koiran kanssa.

Näin johdan

1) Tiimi ratkaisee. Rakenna ja kehitä toimiva tiimi.

2) Kuuntele – älä oleta.

3) Luo tiimille onnistumisen edellytykset, resurssit ja yhdessä sovitut tavoitteet.

4) Auta ihmisiä saavuttamaan heille merkityksellisiä asioita. Herätä sisäinen motivaatio.

5) Kanna vastuu – ole tukena vaikeissa paikoissa.