Kirjailija ja ohjaaja Pirkko Saisio provosoituu ja liikuttuu vanhemmiten entistä herkemmin. On ihanaa, kun saa sanoa suoraan, mitä ajattelee.

 

Lokakuun puolessa välissä tapahtuu romahdus. Se tapahtuu joka vuosi lähes päivälleen: alistuminen loputtomaan talveen, joka on väistämättä edessä.

Tavallisesti siinä vaiheessa kirjailija Pirkko Saisio ja hänen elämänkumppaninsa, elokuvaohjaaja Pirjo Honkasalo, ovat jo turvassa Madeiralla, pienessä kylässä, jossa he asuvat talvikaudet. Siellä Saisio kirjoittaa kirjojaan ja näytelmiään, koska Helsingissä ei ehdi.

Madeiralla kuoriutuu myös esiin hänen kakkospersoonansa, käsiä heilutteleva ja elehtivä maailmankansalainen, joka ei ole oppinut portugalia mutta kylläkin vahingossa passiivista espanjaa.

Nyt hän on kuitenkin yhä Helsingissä. On uusin romaani, Mies, ja hänen asiansa ja sitten on tämä lounaskin, jolla on tarkoitus keskustella asioista, jotka ovat Saisiolle tärkeitä.

Ei niin, etteikö Saisio sitä olisi jo tehnytkin.

”Kato vanhana on ihanaa, kun saa olla vanha hävytön nainen.”

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura myönsi hänelle syksyllä Aleksis Kivi -palkinnon elämäntyöstä siksi, että hän on kirjallisuuden, teatterin ja kulttuurin kentällä vaikuttanut ratkaisevasti siihen kulttuuriseen ilmapiiriin, jossa suomalaiset elävät.

Aamulehti ennätti jo sanomaan, että Saisio on mahdollisesti Suomen tärkein elossa oleva kirjailija.

Nyt Saisio istuu Helsingin Esplanadin puiston ravintola Kappelissa, jonka ikkunoista näkyy talven ensimmäinen lumipeite. Taustamusiikki ei soi häiritsemässä keskustelua. Kun klassisesti mustavalkoisiin pukeutunut tarjoilija kysyy juomista, tässä nurkkapöydässä tilataan oluet.

Saisio ilahtuu.

”Ihan kuin vanhaan hyvään aikaan!”

 

Ajatus nro 1:

Suomalainen keskustelukulttuuri on sitä, että kaikki ovat vihaisia aamusta iltaan.

”Olen kamalan kyllästynyt suomalaiseen tapaan olla ymmärtämättä toisia. Harvat ja asialliset puheenvuorot jäävät jyminän alle, eikä keskustelusta saa tolkkua”, Saisio aloittaa.

Meillä saadaan riita aikaan jopa siitä, jos toinen lohduttaa toista liian kömpelösti, hän huomauttaa. Tämä tarkkanäköisyys on parasta Saisiota.

Mutta Saisiokin provosoituu helposti.

”Kato vanhana on ihanaa, kun saa olla vanha hävytön nainen”, hän sanoo.

Kun Saisio herää, hän avaa Facebookin. Ennen kuin hän huomaakaan, on saattanut vierähtää kolme tuntia. Puolisolta tulee Facebookissa roikkumisesta noottia, mikä johtuu Saision mukaan siitä, että Honkasalo ei itse ole Facebookissa, koska ottaa kaiken niin vakavasti.

Mutta Facebook on siinä mielessä mainio, että se pitää Saision kirjoittamista yllä.

”Siellä pysyy myös päivälehtiä paremmin perillä tapahtumista.”

Saisio kommentoi Facebookissa yhteiskunnallisia keskusteluja ja toivoo, että myös ”hyvät ihmiset” sallisivat niissä enemmän nyansseja. Saision oma tavoite ei ole voittaa keskusteluja. Hän on sanonut, että joskus hän saattaa kesken väittelyn alkaa mielessään puolustaa vastapuolta.

”Naisparien äitiyden kieltämisestä ei ole mitään hyötyä. Eikä minkään muunkaan asian kieltämisestä. Asiat painuvat vain maan alle.”

Vähän aikaa sitten Saisio kommentoi keskustelua naisparien äitiyslaista. Laki takaisi sen, että naisparien äitiys tunnustettaisiin samalla tavalla kuin isyyskin.

Laki turvaisi naisparien lapsen oikeudet niin, ettei parin tarvitsisi tehdä sisäistä adoptiota, jotta toinenkin äiti olisi virallisesti lapsen vanhempi. Saisio ja Honkasalo ovat kasvattaneet yhdessä näyttelijä Elsa Saision.

”Naisparien äitiyden kieltämisestä ei ole mitään hyötyä. Eikä minkään muunkaan asian kieltämisestä. Asiat painuvat vain maan alle.”

Jälkipolvi on ohjeistanut Saisiota, että kännissä Facebookiin ei saa kirjoittaa.

”Enkä ole paljon kirjoittanutkaan.”

 

Ajatus nro 2:

Taiteilijan identiteettiin kuuluu, ettei ymmärrä talousasioita.

”Minä ymmärrän. Olen aina ymmärtänyt. Kauppiasisä opetti rahan arvon”, Saisio huomauttaa.

Kun Saision työläisperheiden elämästä kertova esikoiskirja Elämänmeno ilmestyi vuonna 1975, Saisio oli 26-vuotias. Kirjasta tuli menestys. Saisiolle oli selvää, että kirjasta saaduilla ylimääräisillä rahoilla taattiin asuntolaina ja ostettiin asunto.

”Minusta on muuten käsittämätöntä, että ihmiset ottavat annuiteettilainoja eivätkä laske, paljonko he oikeasti korkoa maksavat”, hän ihmettelee.

Vuosia sitten Saisio oli naispuolisten kollegojensa kanssa syömässä, kun puhe kääntyi pankkeihin. Pöydässä esitettiin toive siitä, että Suomeen pitäisi saada työväen säästöpankki, joka ei sijoita varallisuuttaan lainkaan. Saisio pöyristyi.

”Miten te luulette pankin maksavan vuokrat ja työntekijöiden palkat ja sen koko pyörityksen?” hän tivasi.

Kysymys kaikui kuuroille korville. Vain ahneet sijoittavat!

Madeiralla Saisio kirjoittaa näytelmää, jonka tarkoitus ei ole koskettaa kaikkia. Tärkeämpää on, että se koskettaisi joitakin, ja kunnolla.

Saisio pyörittää päätään.

Ihmisillä on emotionaalinen suhtautuminen rahaan. Ei myöskään ymmärretä, kuka yhteiskunnan palvelut maksaa. Yhteiskuntaa pidetään ilkeänä vanhempana, joka haluaa pahaa eikä anna tarpeeksi.

”Eikä varmaan annakaan”, Saisio huomauttaa oman ajatuksensa väliin.

Mutta henkeville ihmisille ei kuulu rahasta tietäminen. Se on Saisiosta vasemmiston ongelma. Paitsi Esko Seppäsen, joka on omistautunut talousasioihin.

Saisio tulee mielestään taiteilijaksi taloudellisesti toimeen hyvin.

”Vanhemmiten oikein hyvinkin”, hän sanoo.

Nyt Saisio on virallisesti eläkkeellä. Hän saa 1 400 euroa kuukaudessa.

”Järjettömän vähän siis.”

 

Ajatus nro 3:

Talousrikosten tuomiot ovat pitkiä suhteessa henkilörikosten tuomioihin.

”Tätä perustellaan sillä, että raiskaus ja tappo ovat impulssirikoksia, talousrikokset harkittuja. Ja että vain talousrikosten tuomion pituudella on esimerkin voima”, Saisio huomauttaa.

Rikokset ovat mietityttäneet Saisiota viime vuosina.

Häntä on jäänyt vaivaamaan erityisesti se, että uhrin omaisten kokema vääryys jää hoitamatta.

”Uhrin omaiset tuntevat, että he kärsivät koko elämänsä, kun taas tekijä on jo vapaalla.”

Näistä mietteistä lähti liikkeelle myös Saision uusin kirja, jota hän kirjoitti poikkeuksellisen pitkään, kymmenen kuukautta. Saisio ei ole ”hinkkaaja”, mutta tämän kirjan lopetusta hän kirjoitti epätavallisen kauan. Kirja ei suostunut loppumaan!

Kirjan päähenkilö on asianajaja (miehen nimeä ei mainita kertaakaan). Asianajaja kantaa salaisuutta vuosia sitten ystävän kanssa tehdystä taposta, ja kun asianajaja näkee ystävänsä kuolinilmoituksen lehdessä, salaisuus aktivoituu.

Asianajaja on salaisuutensa kanssa nyt yksin. Mieli alkaa horjua.

Rikokset ovat mietityttäneet Saisiota viime vuosina.

Saisio äityy pitämään lempiaiheestaan pienen oikeustieteellisen monologin.

Oikeusvaltiossa on toki parempi, että syyllinen on vapaana kuin että syytön olisi tuomittuna. Totuuden julki tuleminen on oikeusjärjestelmässä ensiarvoisen tärkeä asia.

Mutta on kauhistuttavaa, jos meille rantautuu amerikkalainen tapa yrittää voittaa oikeusriita hinnalla millä hyvänsä, jopa niin, että puolustusasianajaja estäisi totuuden tulemasta julki.

”Se rapauttaisi koko yhteiskunnan oikeuskäsityksen.”

Kirjassa seurataan huolestuneen asianajajan ajatuksia ja tunnelmia viikon ajan. Tällaisia Saision kirjat ovat, muodoltaan kiinnostavia.

Saision tuotantoa vuosikausia seuranneet tietävät, ettei hän ole koskaan jäänyt kirjoittamaan ”samaa”.

Hänen tekstinsä ovat lyyristä proosaa, jotka jättävät jäljen lukijaan. Hän osaa hypätä toisten päähän ja ammentaa omasta elämästään, ja siksi hänen pitkäaikainen faninsa onkin sanonut Saision omalla kielellä:

”Kiitos niist kaikist miehist ja naisist niis kirjois.”

Itse Saisio saattaa lukea kirjojaan ja tulla kateelliseksi tai mustasukkaiseksi menneelle itselleen. Tai sitten ihmetellä: miksi tämä on julkaistu?

Madeiralla hän kirjoittaa näytelmää, jonka tarkoitus ei ole koskettaa kaikkia. Tärkeämpää on, että se koskettaisi joitakin, ja kunnolla.

”Minä olen kirjailijanakin sellainen keskilevikkinen plus”, hän sanoo, viitaten lihan kypsyysasteisiin.

Se on ihan hyvä paikka olla.

 

Ajatus nro 4:

Taistolainen menneisyys on jättänyt rakkauden nykyiseen Venäjään.

”Tosin entisistä taistolaisystävistä iso osa ei ole huomannut, että siellä on jotakin muuttunut”, hän mutisee.

Saisio pitää kovasti venäläisestä kirjallisuudesta ja venäläisestä ruoasta. Hän tekee venäläisen ystävänsä kanssa ruokamatkoja Pietariin ja syö vain kaukaasialaisia herkkuja.

Venäjälle Saision mentaliteetti istuu hyvin.

Hänen faninsa arvioivat sitä näin:

Lämmin olematta banaali.

Empaattinen, eriskummallisella tavalla. Ei tunnu itse ”tarvitsevalta”. Ei pateettinen. Ei häiriintynyttä taiteilijaegoa, hän vain ”on”. Olen onnellinen, että meillä on Saisio! Hän on intellektuelli sanan aidoimmassa merkityksessä. Hän on Pariisi!

”Olen myös Pietari”, Saisio huomauttaa.

Sillä Venäjällä, missä ihmisten käyttäytyminen on usein raivostuttavaa, Saisio osaa pelata.

Saisio pitää kovasti venäläisestä kirjallisuudesta ja venäläisestä ruoasta. Hän tekee venäläisen ystävänsä kanssa ruokamatkoja Pietariin ja syö vain kaukaasialaisia herkkuja.

Vuosia sitten hän käveli Pietarissa yksin kadulla ja meni kovalta tuulelta ja pakkaselta suojaan viraston ovisyvennykseen sytyttämään tupakan. Paikalle köpötti vanha nainen, joka osoitteli tumppeja kadulla. Nainen alkoi huutaa.

Mutta Venäjällä voi valita, puolustautuuko vai ei.

Saisio katsoi tumppeja ja liittyi kuoroon. Törkeää! Kuinka ihmiset voivat käyttäytyä näin! Hirvittävää! Sitten halattiin. Toivotettiin hyvät jatkot.

Saisio lähtee tupakalle. Seisoo lumessa musta takki yllään, palaa sitten takaisin ja tilaa espresson tuplana.

Alkaa puhua kirjallisuuspalkinnoista.

 

Ajatus nro 5:

Palkitseminen on ok, mutta kulttuurin kilpailuttaminen hiertää.

”Jokavuotinen Finlandia-ehdokkaiden valitseminen rikkoo kollegiaalisuutta ja loukkaa etenkin niitä ikääntyneitä kirjailijoita, joita ei ole koskaan valittu ehdokkaiksi”, Saisio sanoo.

Se ei osu itsetuntoon, mutta jotakin kulttuurin kilpailuttamisessa hiertää.

Saisio muistaa, kuinka vuonna 2000 hän ja kirjailija Kjell Westö olivat ehdokkaina. He olivat ennakkosuosikkeja. Ennen palkinnon julkistamista he sopivat keskenään, että no hard feelings sitten.

Palkinto meni Johanna Sinisalolle.

Saisiota naurattaa.

”Parhaalla mahdollisella tavalla päättyi sekin!”

Mutta vuonna 2003 Finlandia-kirjallisuuspalkinnon sai Saisio. Hänen trilogiansa kolmas osa, autofiktiivinen eli omasta elämästä ammentava Punainen erokirja toi hänelle 26 000 euroa, minkä hän lahjoitti suoraan Seta-järjestölle, kysymättä, mihin se aikoi lahjoituksen käyttää.

Finlandia-palkintopuheessaan Saisio kiitti Seta-järjestöä siitä, että se on kamppaillut sellaisen yhteiskunnan puolesta, joka olisi tasa-arvoisempi, yllätyksellisempi, monimuotoisempi, lojaalimpi ja vapaampi.

Sen puolesta Saisiokin on kamppaillut.

Ja sen, miten Punainen erokirja lopulta syntyi.

Sillä kun Saisio oli kirjoittanut kirjasta 75 prosenttia, hän hävitti käsikirjoituksen.

Hänelle on jälkikäteen kerrottu, että hän onnistui jotenkin painamaan kolmea näppäintä yhtä aikaa, jolloin teksti katosi.

Saisio ei ensin uskonut, ettei tekstiä saataisi palautettua. Mutta parin päivän aikana hänelle alkoi valjeta, että teksti oli todella mennyttä, eikä sitä saisi takaisin edes taitavin atk-guru.

Saisiolla oli tallella 30 tulostettua liuskaa. Loput hän kirjoitti uudestaan.

Hän huomasi, että kirjasta tuli parempi.

 

Ajatus nro 6:

Vanhemmiten ei jaksaisi tehdä töitä illalla.

”Eikä punaviinin voimin”, Saisio huomauttaa.

”Ajatuksen terä katoaa.”

Saisio täyttää kohta 70 vuotta. Hän ei siis ole määritelmänsä mukaan enää keski-ikäinen eikä myöhäiskeski-ikäinen eikä edes keski-iän ohituskaistalla. Hän on vanha.

”Vanheneminen on kauheaa.”

Saisio kävelee päivässä 12 000 askelta. Siitä on pakko pitää kiinni. Pitää vahvistaa yläkroppaa ja selkää.

Mutta.

”Olen kohta kuin kenguru, jolla on vahvat jalat ja pienet käsivarrentyngät”, hän sanoo ja heiluttaa käsiään kyynärpäät kiinni vyötärössä.

Saisio on nyt sukunsa pisimpään koskaan elänyt nainen.

”Eikä muuten ole tullut hysteerisellä liikunnalla eikä ruokavalion noudattamisella”, Saisio huomauttaa.

Ei, vaikka nykyään pitäisi olla niin kunnollinen. Aika on yksilökeskeistä, pitää pohdiskella koko ajan, miltä itsestä tuntuu.

”Vanheneminen on kauheaa.”

Itsestään Saisio on huomannut sen, että iän lisääntyessä jokin luonteenpiirre – positiivinen tai negatiivinen – alkaa vahvistua. ”Minusta on tullut dominoiva jyrä.”

Mutta Saisio myös liikuttuu herkemmin kuin ennen.

”Tunteilla ei ole määrää eikä mittaa. Saatan mennä sinne Facebookiin aamulla ja jakaa tunteita ja myötätuntoa koko aamupäivän, ja kahdelta iltapäivällä olen sitten kaikista tunteista niin puhki, että on pakko mennä nukkumaan”, hän sanoo.

Saisio ei näe pitkää ikää itseisarvona. Mieluiten hän lähtisi kesken juhlien.

 

Ajatus nro 7:

Ihmiset luulevat, että eri makuuhuoneisiin siirtyminen lopettaa parisuhteen.

”Käy sääliksi ne pariskunnat, jotka puurtavat kuorsauksen läpi”, Saisio sanoo.

Saisio ja Honkasalo ovat olleet yhdessä 33 vuotta. Siinä ajassa rentoutuu jo.

Milloin nukutaan yhdessä, milloin erikseen. Kumpikin nukkuu levottomasti, ja toisen pyöriminen häiritsee.

Saisio hurmasi Honkasalon aikoinaan niin, että kun tämä meni vessaan, Saisio hääti muun seurueen äkkiä paikalta pois.

1980-luvulla Saisio ja Honkasalo ostivat mahonkiristeilijä Dianan, jolla Saisio kirjoitti lokikirjaa vuosina 1988–1992. Siitä syntyi yksi hänen hulvattomimmista kirjoistaan, Lokikirja, joka ilmestyi vuonna 2010.

Saisiolla ja Honkasalolla ei ollut minkäänlaista kokemusta veneilystä. Silti he palasivat yhdessä kesä toisensa jälkeen vesille, vaikka vuonna 1990 tyhjällä merellä kotiin matkasi Diana, kyljet puhki, puupalikka moottorissa, mittarit sammuneina ja ajovalot pimeinä; kansi, ikkunat ja pressut vuotaen.

Nykyään yhteiselämä on monologipitoista.

”Sen olen huomannut Honkasalossa, että se ei kuuntele kaikkea mitä puhun. Mutta jos sanon joskus jotakin uutta ja kiinnostavaa, se havahtuu heti. Että ai mitä, toi onkin jännä”, Saisio huomauttaa.

Saisio ja Honkasalo huomaavat toistensa tärkeät asiat. Mutta valehtelua olisi kuulemma väittää, että jaksaisivat viihdyttää toisiaan aamusta iltaan.

Ei tarvitse.

”Sen olen huomannut Honkasalossa, että se ei kuuntele kaikkea mitä puhun. Mutta jos sanon joskus jotakin uutta ja kiinnostavaa, se havahtuu heti. ”

Saision seurassa on ollut helppo istua. Lounas on syöty.

Pian hän lähtee Madeiralle. Saa taas kirjoittaa. Madeiralla sosiaalinen elämä on rauhallisempaa ja vähemmän paineista kuin Suomessa, koska siellä kaikilla muillakin on aikaa.

Suomeen on aina ihana palata siksi, että täällä on Saision ainoa kieli, se, jolla hän kykenee ilmaisemaan itseään sävykkäästi ja täsmällisesti.

Paikan vaihtaminen on kuitenkin nykyään vaikeampaa kuin ennen. Hyvästit ovat nykyään teräväpiirteisempiä. Eihän sitä koskaan tiedä, tuleeko takaisin.

Lokikirjassakin Saisio itkee, kun kesä loppuu.        

                                                               Jutun otsikkoa muokattu 23.1. klo 21.54: vaihdettu "5 totuutta" sisältöä vastaavaan muotoon "7 totuutta". 

 

 

 

Kuka?

Kirjailija Pirkko Saisio, 67.

Uusi romaani: Mies, ja hänen asiansa (Siltala).

Asuinpaikka: Helsinki, Madeira ja Uudenkaupungin ulkosaaristo.

Lempilukeminen: Antti Nylénin esseet.

Vihaa: romanttisia komedioita ja scifiä.

Ei koskaan: etsisi kumppania Tinderissä. ”Perustuu harhaluuloon, että ihminen on ominaisuuksiensa summa.” Nukahtaa kirja tai sudoku kädessään.

Vierailija

”Vanheneminen on kauheaa” – kirjailija Pirkko Saisio kertoo 7 totuutta elämästä

Voihan Pirkko Saisio. Ei sillä että tunnettais, mutta aivan mahtavaa. Tekis mieli huutaa mutta en tykkää huutomerkeistä. Miten tän nyt kiteyttäis.. Kiva kun olet olemassa ja on ilo että sinun kaltainen ihminen on olemassa. Hassua tietenkin sanoa koska kun tuntee ihmisen niin mukaan saattaa tulla monta muttaa, mutta, vaikka en tunnekaan niin olen tuntenut sen mitä olet kirjoittanut. Kirjojasi lukiessa on jostain syystä aina tuntunut siltä, kuin katsoisin itseäni. Kuulisin itseni. Ehkä näen...
Lue kommentti

Estelle&Thild -kosmetiikkabrändin perustaja Pernilla Rönnberg arvostaa luonnonmukaisuutta myös omissa elämäntavoissaan. Luksuskoti sijaitsee meren äärellä, ja metsässä liikkuminen antaa energiaa bisnesarkeen.

Luomun edelläkävijä

Pernilla Rönnberg istuu perustamansa Estelle & Thild -kosmetiikkamerkin toimiston aulassa Artillerigatanilla Tukholman Östermalmissa. Aula on sisustettu vaaleilla pastellisävyillä ja seinällä on suuria, hempeitä kukkia niin kuin luomumerkille sopii.

”Kun perustin Estelle & Thildin kymmenen vuotta sitten, luomuruuat olivat kaupoissa eri osastoilla ja luomukosmetiikan valikoima oli todella pieni”, Rönnberg sanoo.

Nyt tilanne on todellakin muuttunut. Luomu, ekologisuus ja vegaanisuus ovat megatrendejä, ja se näkyy Estelle & Thildin vakaana kasvuna. Yrityksen liikevaihto on 47 miljoonaa kruunua eli vajaa viisi miljoonaa euroa ja työntekijöitä on 15. Tänä vuonna Estelle & Thild lanseerasi ihonhoitotuotteiden rinnalle meikkisarjan.

Estelle & Thild on luomukosmetiikan markkinajohtaja kotimaassaan, ja Suomi on heidän suurin vientimarkkinansa.

”Tällä hetkellä on kaksi voimakasta meikkitrendiä, no make up -trendi ja näyttävät glittermeikit. Me teemme pohjoismaiseen tyyliin sopivia, luonnollisia arkimeikkejä.”

Estelle & Thild on luomukosmetiikan markkinajohtaja kotimaassaan, ja Suomi on heidän suurin vientimarkkinansa.

”Suomalaiset ja ruotsalaiset naiset ovat hyvin samanlaisia ja samantyylisiä ja kiinnostuneita luomusta. Tanska on luomun edelläkävijä, ja tuotteemme valmistetaan siellä. Pohjoismaista norjalaiset ovat vähiten kiinnostuneita luomusta.”

Rönnberg viettää viimeisiä päiviään toimistolla ennen kolmannen lapsensa syntymää. Kaksi vanhempaa lasta, Estelle ja Mathilde, joiden mukaan Rönnbergin yritys on nimetty, ovat 12- ja 14-vuotiaita.

Hevosjuttuja delissä

Östermalmilla kaikki hienostuneen kaupunkielämän palvelut ovat aivan nurkan takana. Pernillan suosikkilounaspaikka on Broms lähellä Karlaplania. Se on muutaman vuoden ikäinen huipputrendikäs deli, joka tarjoaa niin aamiaista, brunssia, lounasta, illallista kuin take awaytakin. Seinillä on tummanruskeaa kaakelia, ja lounasasiakkaina on bisnesväkeä ja paikallisia pikkuvauvojen äitejä rattaineen ja Louis Vuittonin ja Chanelin laukkuineen.

”En halua ostaa mitään teollisesti tuotettua ruokaa.”

”Suosikkejani ovat vihermehut ja chiavanukkaat tuoreilla marjoilla. Haen täältä usein myös ruokaa kotiin työpäivän jälkeen.”

Ruokavalinnoissaankin Pernilla suosii luomua.

”En halua ostaa mitään teollisesti tuotettua ruokaa.”

Lounaaksi Pernilla ottaa lohisashimin, jossa on raa'an lohen lisäksi mangoa, avokadoa, seesaminsiemeniä ja ponzu-kastiketta.

Paikalla on Pernillan tuttuja, ja poskisuudelmia vaihdellaan. Lounaspuhe kääntyy ratsastukseen, sillä Pernillalla on omia hevosia.

”Ratsastaminen on suorastaan meditatiivista. Rakastan myös laskettelua ja tennistä, mutta työn ja perheen lisäksi ihan kauheasti ei jää harrastuksille aikaa.”

Eläimet ovat olleet aina Pernillalle erittäin tärkeitä.

”Uskon, että eläimet voivat olla iloisia tai surullisia. Niillä on samanlaiset tunteet kuin meilläkin.”

Kuninkaallisia sisustusesineitä

Kivenheiton päässä lounaspaikasta on Pernillan suosikkikukkakauppa Bruun. Sieltä toimitetaan kukat Estelle & Thildin toimistoon kerran viikossa, ja sieltä Pernilla hakee kukkia myös kotiinsa Lidingöön vähintään yhtä usein.

Pernillan suosima sisustusliike hoitaa myös kuninkaallisten sisustusasioita.

”Suosikkikukkani vaihtelee kauden mukaan, tällä hetkellä se taitaa olla hortensia.”

Ovelle tulee tervehtimään kukkakauppiaan mopsi Macka, joka ei lähde ovesta omin luvin ulos vilkkaalle Karlavägenille.<EP,1>Pernillan maku tunnetaan täällä, ja hänelle rakennetaan muodikas kimppu, jossa on niin vaaleaa hortensiaa kuin vanhan roosan värisiä ruusujakin.

Kun kukat on hankittu, piipahdetaan nurkan takana hakemassa sisustusputiikista muutama tyyny ja sisustusesine. Pernillan kotona on remontti, ja olohuone kaipaa pientä päivitystä. Kaupasta juoksee perään Pierre & Peters -putiikin Pierre  kullanvärisen kynttilänjalan kanssa.

”Hän hoitaa myös kuninkaallisten sisustusasioita.”

Saariston lapset

Lidingö Tukholman kupeessa on juuri se paikka, jota ruotsinristeilyllä ihastellaan aamiaispöydän ikkunoista vähän ennen kuin laiva lipuu satamaan.

”Kaikki Tukholmaan menevä laivaliikenne menee tästä ohi”, Pernilla näyttää olohuoneen valtavista ikkunoista, jotka avautuvat Skurusundin salmeen. Rannassa uiskentelee kaksi joutsenta.

70-luvulla rakennetun talon merenpuoleinen piha on remontoitu muutama vuosi sitten. Tällä hetkellä remontissa on talon alaosa, ja siihen valmistuu yksi uusi kerros.Modernissa uima-altaassa kelluu kesän jäljiltä ylösalaisin vihreä uimalelu ja olohuoneen pitkän betonitason alla lojuu hover board.

Mathilde, 12, on tullut koulusta, tulee tervehtimään ja livahtaa omaan huoneeseensa.

”Luulen, että he ovat edelleen ylpeitä siitä, että yritys on heidän mukaansa nimetty. Muuten he ovat kuin ketkä tahansa teinit ja pitävät minua niin nolona, etten saa mennä autosta ulos, kun vien heidät kouluun.”

Pernilla on syntynyt Lidingössä ja paluumuutti sinne perheensä kanssa reilut kymmenen vuotta sitten.

"Yksinkertaisesti ihastuimme tähän rauhoittavaan näköalaan.”

Taidetta ja pehmolelukasoja

Suurta olohuonetta hallitsee valtavan, kodikkaan löhöilysohvan lisäksi kaksi ranskanbulldoggia, Ashton ja Tiger. Sohvan takana on pienen vuoren kokoinen läjä pehmoleluja, joista toinen bulldogeista valitsee yhden, minkä jälkeen toinen aloittaa nahistelun lelusta. Välillä Mathilde tulee huoneestaan hakemaan nuoremman ja eloisamman Tigerin rauhoittumaan.

”Tunnen rodun hyvin, niiden luonne on meille juuri sopiva. Ja ne olivat niin söpöjä!” Pernilla perustelee kaksi- ja neljävuotiaiden koirien hankintaa. ”Ne eivät tarvitse ihan kauheasti ulkoilua. Mieheni vie ne yleensä ulos iltaisin.”

”En ole niin kauhean kiinnostunut yksityiskohdista, mutta pidän kyllä designista.”

Perheessä pidetään eläinten lisäksi valokuvataiteesta. Seinällä on muun muassa ruotsalaisen muusikon ja valokuvataitelijan Jacob Felländerin teoksia. Marmorikuvioidulla sivupöydällä on iso pino Net-a-Porter-nettikaupan Porter-muotilehtiä. Maljakko on Svensk Tennistä, jota Ruotsin Marimekoksikin kutsutaan.

”En ole niin kauhean kiinnostunut yksityiskohdista, mutta pidän kyllä designista”, Pernilla sanoo ja nauraa, kun sivupöydällä olevan patsaan tekijä ei heti muistu mieleen.

Tyttöenergiaa bisneksessä

Lidingössä ehkä tärkeintä Pernillalle on kuitenkin lyhyt matka luontoon. Se tasapainottaa kaupunki- ja bisnesarkea. ”Rakastan työtäni ja olen aina tehnyt paljon töitä. Uskon, että olen siksi ollut parempi äitikin. Työn vastapainona haluan käydä luonnossa pitkillä kävelyillä ja niin teenkin joka viikonloppu.”

Hän odottaa, että pääsee pian taas juoksemaan, sillä raskauden loppuvaiheessa se ei enää onnistu.

”Kun isommat lapseni olivat pieniä, opiskelin kauppakorkeakoulussa ja perustin yritykseni. Olen silti aina ehtinyt viettää tosi paljon aikaa lasteni kanssa.”

Täyspitkää ruotsalaista äitiyslomaa yrittäjä ja toimitusjohtaja ei aio pitää, mutta ehtii hän silti rauhoittua nauttimaan perhe-elämästä.<EP,1>”Kun isommat lapseni olivat pieniä, opiskelin kauppakorkeakoulussa ja perustin yritykseni. Olen silti aina ehtinyt viettää tosi paljon aikaa lasteni kanssa.”

Bisnes on hyvällä kasvu-uralla, ja Pernilla on löytänyt yritykseensä hyvän tiimin, johon hän luottaa.

”Meillä on tosi energinen girl power -meininki. Aluksi jouduin tekemään ihan kaiken itse, joten nykyään on ihanaa, kun voin delegoida hommia luotettaville alaisille. Pomona pidän siitä, kun ihmiset kasvavat tehtävissään, ja voin antaa heille lisää vastuuta.”

Kuka?

Pernilla Rönnberg, 42, on ruotsalaisen luomukosmetiikkamerkin Estelle & Thildin perustaja ja toimitusjohtaja.

Asuu miehensä sekä vastasyntyneen vauvan ja 14- ja 12-vuotiaiden lastensa kanssa Lidingössä Tukholman kupeessa.

Parasta kodissa: merelle avautuvat suuret ikkunat, joista näkee vuodenaikojen vaihtelun.

Eurooppa yhtenee, mutta muoti pysyy eri maissa erilaisena, vakuutti muotijuttu 1990.

  Vaikka Eurooppa yhdistyy, eri maiden naiset säilyttävät erityispiirteensä, vakuutti humoristinen muotijuttu. Se ilmestyi 1990, viisi vuotta ennen kuin Suomesta tuli EU:n jäsenvaltio. Saksattaria kehuttiin Margaret Thatcherin lisäksi "tosimiehiksi" - eikä Angela Merkelistä edes tiedetty siihen aikaan. Jämäkkyyttä kuvassa olevan saksattaren tyyliin antoi myös Escadan bleiserin muodikas leveä hartialinja.