Kirjailija ja ohjaaja Pirkko Saisio provosoituu ja liikuttuu vanhemmiten entistä herkemmin. On ihanaa, kun saa sanoa suoraan, mitä ajattelee.

 

Lokakuun puolessa välissä tapahtuu romahdus. Se tapahtuu joka vuosi lähes päivälleen: alistuminen loputtomaan talveen, joka on väistämättä edessä.

Tavallisesti siinä vaiheessa kirjailija Pirkko Saisio ja hänen elämänkumppaninsa, elokuvaohjaaja Pirjo Honkasalo, ovat jo turvassa Madeiralla, pienessä kylässä, jossa he asuvat talvikaudet. Siellä Saisio kirjoittaa kirjojaan ja näytelmiään, koska Helsingissä ei ehdi.

Madeiralla kuoriutuu myös esiin hänen kakkospersoonansa, käsiä heilutteleva ja elehtivä maailmankansalainen, joka ei ole oppinut portugalia mutta kylläkin vahingossa passiivista espanjaa.

Nyt hän on kuitenkin yhä Helsingissä. On uusin romaani, Mies, ja hänen asiansa ja sitten on tämä lounaskin, jolla on tarkoitus keskustella asioista, jotka ovat Saisiolle tärkeitä.

Ei niin, etteikö Saisio sitä olisi jo tehnytkin.

”Kato vanhana on ihanaa, kun saa olla vanha hävytön nainen.”

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura myönsi hänelle syksyllä Aleksis Kivi -palkinnon elämäntyöstä siksi, että hän on kirjallisuuden, teatterin ja kulttuurin kentällä vaikuttanut ratkaisevasti siihen kulttuuriseen ilmapiiriin, jossa suomalaiset elävät.

Aamulehti ennätti jo sanomaan, että Saisio on mahdollisesti Suomen tärkein elossa oleva kirjailija.

Nyt Saisio istuu Helsingin Esplanadin puiston ravintola Kappelissa, jonka ikkunoista näkyy talven ensimmäinen lumipeite. Taustamusiikki ei soi häiritsemässä keskustelua. Kun klassisesti mustavalkoisiin pukeutunut tarjoilija kysyy juomista, tässä nurkkapöydässä tilataan oluet.

Saisio ilahtuu.

”Ihan kuin vanhaan hyvään aikaan!”

 

Ajatus nro 1:

Suomalainen keskustelukulttuuri on sitä, että kaikki ovat vihaisia aamusta iltaan.

”Olen kamalan kyllästynyt suomalaiseen tapaan olla ymmärtämättä toisia. Harvat ja asialliset puheenvuorot jäävät jyminän alle, eikä keskustelusta saa tolkkua”, Saisio aloittaa.

Meillä saadaan riita aikaan jopa siitä, jos toinen lohduttaa toista liian kömpelösti, hän huomauttaa. Tämä tarkkanäköisyys on parasta Saisiota.

Mutta Saisiokin provosoituu helposti.

”Kato vanhana on ihanaa, kun saa olla vanha hävytön nainen”, hän sanoo.

Kun Saisio herää, hän avaa Facebookin. Ennen kuin hän huomaakaan, on saattanut vierähtää kolme tuntia. Puolisolta tulee Facebookissa roikkumisesta noottia, mikä johtuu Saision mukaan siitä, että Honkasalo ei itse ole Facebookissa, koska ottaa kaiken niin vakavasti.

Mutta Facebook on siinä mielessä mainio, että se pitää Saision kirjoittamista yllä.

”Siellä pysyy myös päivälehtiä paremmin perillä tapahtumista.”

Saisio kommentoi Facebookissa yhteiskunnallisia keskusteluja ja toivoo, että myös ”hyvät ihmiset” sallisivat niissä enemmän nyansseja. Saision oma tavoite ei ole voittaa keskusteluja. Hän on sanonut, että joskus hän saattaa kesken väittelyn alkaa mielessään puolustaa vastapuolta.

”Naisparien äitiyden kieltämisestä ei ole mitään hyötyä. Eikä minkään muunkaan asian kieltämisestä. Asiat painuvat vain maan alle.”

Vähän aikaa sitten Saisio kommentoi keskustelua naisparien äitiyslaista. Laki takaisi sen, että naisparien äitiys tunnustettaisiin samalla tavalla kuin isyyskin.

Laki turvaisi naisparien lapsen oikeudet niin, ettei parin tarvitsisi tehdä sisäistä adoptiota, jotta toinenkin äiti olisi virallisesti lapsen vanhempi. Saisio ja Honkasalo ovat kasvattaneet yhdessä näyttelijä Elsa Saision.

”Naisparien äitiyden kieltämisestä ei ole mitään hyötyä. Eikä minkään muunkaan asian kieltämisestä. Asiat painuvat vain maan alle.”

Jälkipolvi on ohjeistanut Saisiota, että kännissä Facebookiin ei saa kirjoittaa.

”Enkä ole paljon kirjoittanutkaan.”

 

Ajatus nro 2:

Taiteilijan identiteettiin kuuluu, ettei ymmärrä talousasioita.

”Minä ymmärrän. Olen aina ymmärtänyt. Kauppiasisä opetti rahan arvon”, Saisio huomauttaa.

Kun Saision työläisperheiden elämästä kertova esikoiskirja Elämänmeno ilmestyi vuonna 1975, Saisio oli 26-vuotias. Kirjasta tuli menestys. Saisiolle oli selvää, että kirjasta saaduilla ylimääräisillä rahoilla taattiin asuntolaina ja ostettiin asunto.

”Minusta on muuten käsittämätöntä, että ihmiset ottavat annuiteettilainoja eivätkä laske, paljonko he oikeasti korkoa maksavat”, hän ihmettelee.

Vuosia sitten Saisio oli naispuolisten kollegojensa kanssa syömässä, kun puhe kääntyi pankkeihin. Pöydässä esitettiin toive siitä, että Suomeen pitäisi saada työväen säästöpankki, joka ei sijoita varallisuuttaan lainkaan. Saisio pöyristyi.

”Miten te luulette pankin maksavan vuokrat ja työntekijöiden palkat ja sen koko pyörityksen?” hän tivasi.

Kysymys kaikui kuuroille korville. Vain ahneet sijoittavat!

Madeiralla Saisio kirjoittaa näytelmää, jonka tarkoitus ei ole koskettaa kaikkia. Tärkeämpää on, että se koskettaisi joitakin, ja kunnolla.

Saisio pyörittää päätään.

Ihmisillä on emotionaalinen suhtautuminen rahaan. Ei myöskään ymmärretä, kuka yhteiskunnan palvelut maksaa. Yhteiskuntaa pidetään ilkeänä vanhempana, joka haluaa pahaa eikä anna tarpeeksi.

”Eikä varmaan annakaan”, Saisio huomauttaa oman ajatuksensa väliin.

Mutta henkeville ihmisille ei kuulu rahasta tietäminen. Se on Saisiosta vasemmiston ongelma. Paitsi Esko Seppäsen, joka on omistautunut talousasioihin.

Saisio tulee mielestään taiteilijaksi taloudellisesti toimeen hyvin.

”Vanhemmiten oikein hyvinkin”, hän sanoo.

Nyt Saisio on virallisesti eläkkeellä. Hän saa 1 400 euroa kuukaudessa.

”Järjettömän vähän siis.”

 

Ajatus nro 3:

Talousrikosten tuomiot ovat pitkiä suhteessa henkilörikosten tuomioihin.

”Tätä perustellaan sillä, että raiskaus ja tappo ovat impulssirikoksia, talousrikokset harkittuja. Ja että vain talousrikosten tuomion pituudella on esimerkin voima”, Saisio huomauttaa.

Rikokset ovat mietityttäneet Saisiota viime vuosina.

Häntä on jäänyt vaivaamaan erityisesti se, että uhrin omaisten kokema vääryys jää hoitamatta.

”Uhrin omaiset tuntevat, että he kärsivät koko elämänsä, kun taas tekijä on jo vapaalla.”

Näistä mietteistä lähti liikkeelle myös Saision uusin kirja, jota hän kirjoitti poikkeuksellisen pitkään, kymmenen kuukautta. Saisio ei ole ”hinkkaaja”, mutta tämän kirjan lopetusta hän kirjoitti epätavallisen kauan. Kirja ei suostunut loppumaan!

Kirjan päähenkilö on asianajaja (miehen nimeä ei mainita kertaakaan). Asianajaja kantaa salaisuutta vuosia sitten ystävän kanssa tehdystä taposta, ja kun asianajaja näkee ystävänsä kuolinilmoituksen lehdessä, salaisuus aktivoituu.

Asianajaja on salaisuutensa kanssa nyt yksin. Mieli alkaa horjua.

Rikokset ovat mietityttäneet Saisiota viime vuosina.

Saisio äityy pitämään lempiaiheestaan pienen oikeustieteellisen monologin.

Oikeusvaltiossa on toki parempi, että syyllinen on vapaana kuin että syytön olisi tuomittuna. Totuuden julki tuleminen on oikeusjärjestelmässä ensiarvoisen tärkeä asia.

Mutta on kauhistuttavaa, jos meille rantautuu amerikkalainen tapa yrittää voittaa oikeusriita hinnalla millä hyvänsä, jopa niin, että puolustusasianajaja estäisi totuuden tulemasta julki.

”Se rapauttaisi koko yhteiskunnan oikeuskäsityksen.”

Kirjassa seurataan huolestuneen asianajajan ajatuksia ja tunnelmia viikon ajan. Tällaisia Saision kirjat ovat, muodoltaan kiinnostavia.

Saision tuotantoa vuosikausia seuranneet tietävät, ettei hän ole koskaan jäänyt kirjoittamaan ”samaa”.

Hänen tekstinsä ovat lyyristä proosaa, jotka jättävät jäljen lukijaan. Hän osaa hypätä toisten päähän ja ammentaa omasta elämästään, ja siksi hänen pitkäaikainen faninsa onkin sanonut Saision omalla kielellä:

”Kiitos niist kaikist miehist ja naisist niis kirjois.”

Itse Saisio saattaa lukea kirjojaan ja tulla kateelliseksi tai mustasukkaiseksi menneelle itselleen. Tai sitten ihmetellä: miksi tämä on julkaistu?

Madeiralla hän kirjoittaa näytelmää, jonka tarkoitus ei ole koskettaa kaikkia. Tärkeämpää on, että se koskettaisi joitakin, ja kunnolla.

”Minä olen kirjailijanakin sellainen keskilevikkinen plus”, hän sanoo, viitaten lihan kypsyysasteisiin.

Se on ihan hyvä paikka olla.

 

Ajatus nro 4:

Taistolainen menneisyys on jättänyt rakkauden nykyiseen Venäjään.

”Tosin entisistä taistolaisystävistä iso osa ei ole huomannut, että siellä on jotakin muuttunut”, hän mutisee.

Saisio pitää kovasti venäläisestä kirjallisuudesta ja venäläisestä ruoasta. Hän tekee venäläisen ystävänsä kanssa ruokamatkoja Pietariin ja syö vain kaukaasialaisia herkkuja.

Venäjälle Saision mentaliteetti istuu hyvin.

Hänen faninsa arvioivat sitä näin:

Lämmin olematta banaali.

Empaattinen, eriskummallisella tavalla. Ei tunnu itse ”tarvitsevalta”. Ei pateettinen. Ei häiriintynyttä taiteilijaegoa, hän vain ”on”. Olen onnellinen, että meillä on Saisio! Hän on intellektuelli sanan aidoimmassa merkityksessä. Hän on Pariisi!

”Olen myös Pietari”, Saisio huomauttaa.

Sillä Venäjällä, missä ihmisten käyttäytyminen on usein raivostuttavaa, Saisio osaa pelata.

Saisio pitää kovasti venäläisestä kirjallisuudesta ja venäläisestä ruoasta. Hän tekee venäläisen ystävänsä kanssa ruokamatkoja Pietariin ja syö vain kaukaasialaisia herkkuja.

Vuosia sitten hän käveli Pietarissa yksin kadulla ja meni kovalta tuulelta ja pakkaselta suojaan viraston ovisyvennykseen sytyttämään tupakan. Paikalle köpötti vanha nainen, joka osoitteli tumppeja kadulla. Nainen alkoi huutaa.

Mutta Venäjällä voi valita, puolustautuuko vai ei.

Saisio katsoi tumppeja ja liittyi kuoroon. Törkeää! Kuinka ihmiset voivat käyttäytyä näin! Hirvittävää! Sitten halattiin. Toivotettiin hyvät jatkot.

Saisio lähtee tupakalle. Seisoo lumessa musta takki yllään, palaa sitten takaisin ja tilaa espresson tuplana.

Alkaa puhua kirjallisuuspalkinnoista.

 

Ajatus nro 5:

Palkitseminen on ok, mutta kulttuurin kilpailuttaminen hiertää.

”Jokavuotinen Finlandia-ehdokkaiden valitseminen rikkoo kollegiaalisuutta ja loukkaa etenkin niitä ikääntyneitä kirjailijoita, joita ei ole koskaan valittu ehdokkaiksi”, Saisio sanoo.

Se ei osu itsetuntoon, mutta jotakin kulttuurin kilpailuttamisessa hiertää.

Saisio muistaa, kuinka vuonna 2000 hän ja kirjailija Kjell Westö olivat ehdokkaina. He olivat ennakkosuosikkeja. Ennen palkinnon julkistamista he sopivat keskenään, että no hard feelings sitten.

Palkinto meni Johanna Sinisalolle.

Saisiota naurattaa.

”Parhaalla mahdollisella tavalla päättyi sekin!”

Mutta vuonna 2003 Finlandia-kirjallisuuspalkinnon sai Saisio. Hänen trilogiansa kolmas osa, autofiktiivinen eli omasta elämästä ammentava Punainen erokirja toi hänelle 26 000 euroa, minkä hän lahjoitti suoraan Seta-järjestölle, kysymättä, mihin se aikoi lahjoituksen käyttää.

Finlandia-palkintopuheessaan Saisio kiitti Seta-järjestöä siitä, että se on kamppaillut sellaisen yhteiskunnan puolesta, joka olisi tasa-arvoisempi, yllätyksellisempi, monimuotoisempi, lojaalimpi ja vapaampi.

Sen puolesta Saisiokin on kamppaillut.

Ja sen, miten Punainen erokirja lopulta syntyi.

Sillä kun Saisio oli kirjoittanut kirjasta 75 prosenttia, hän hävitti käsikirjoituksen.

Hänelle on jälkikäteen kerrottu, että hän onnistui jotenkin painamaan kolmea näppäintä yhtä aikaa, jolloin teksti katosi.

Saisio ei ensin uskonut, ettei tekstiä saataisi palautettua. Mutta parin päivän aikana hänelle alkoi valjeta, että teksti oli todella mennyttä, eikä sitä saisi takaisin edes taitavin atk-guru.

Saisiolla oli tallella 30 tulostettua liuskaa. Loput hän kirjoitti uudestaan.

Hän huomasi, että kirjasta tuli parempi.

 

Ajatus nro 6:

Vanhemmiten ei jaksaisi tehdä töitä illalla.

”Eikä punaviinin voimin”, Saisio huomauttaa.

”Ajatuksen terä katoaa.”

Saisio täyttää kohta 70 vuotta. Hän ei siis ole määritelmänsä mukaan enää keski-ikäinen eikä myöhäiskeski-ikäinen eikä edes keski-iän ohituskaistalla. Hän on vanha.

”Vanheneminen on kauheaa.”

Saisio kävelee päivässä 12 000 askelta. Siitä on pakko pitää kiinni. Pitää vahvistaa yläkroppaa ja selkää.

Mutta.

”Olen kohta kuin kenguru, jolla on vahvat jalat ja pienet käsivarrentyngät”, hän sanoo ja heiluttaa käsiään kyynärpäät kiinni vyötärössä.

Saisio on nyt sukunsa pisimpään koskaan elänyt nainen.

”Eikä muuten ole tullut hysteerisellä liikunnalla eikä ruokavalion noudattamisella”, Saisio huomauttaa.

Ei, vaikka nykyään pitäisi olla niin kunnollinen. Aika on yksilökeskeistä, pitää pohdiskella koko ajan, miltä itsestä tuntuu.

”Vanheneminen on kauheaa.”

Itsestään Saisio on huomannut sen, että iän lisääntyessä jokin luonteenpiirre – positiivinen tai negatiivinen – alkaa vahvistua. ”Minusta on tullut dominoiva jyrä.”

Mutta Saisio myös liikuttuu herkemmin kuin ennen.

”Tunteilla ei ole määrää eikä mittaa. Saatan mennä sinne Facebookiin aamulla ja jakaa tunteita ja myötätuntoa koko aamupäivän, ja kahdelta iltapäivällä olen sitten kaikista tunteista niin puhki, että on pakko mennä nukkumaan”, hän sanoo.

Saisio ei näe pitkää ikää itseisarvona. Mieluiten hän lähtisi kesken juhlien.

 

Ajatus nro 7:

Ihmiset luulevat, että eri makuuhuoneisiin siirtyminen lopettaa parisuhteen.

”Käy sääliksi ne pariskunnat, jotka puurtavat kuorsauksen läpi”, Saisio sanoo.

Saisio ja Honkasalo ovat olleet yhdessä 33 vuotta. Siinä ajassa rentoutuu jo.

Milloin nukutaan yhdessä, milloin erikseen. Kumpikin nukkuu levottomasti, ja toisen pyöriminen häiritsee.

Saisio hurmasi Honkasalon aikoinaan niin, että kun tämä meni vessaan, Saisio hääti muun seurueen äkkiä paikalta pois.

1980-luvulla Saisio ja Honkasalo ostivat mahonkiristeilijä Dianan, jolla Saisio kirjoitti lokikirjaa vuosina 1988–1992. Siitä syntyi yksi hänen hulvattomimmista kirjoistaan, Lokikirja, joka ilmestyi vuonna 2010.

Saisiolla ja Honkasalolla ei ollut minkäänlaista kokemusta veneilystä. Silti he palasivat yhdessä kesä toisensa jälkeen vesille, vaikka vuonna 1990 tyhjällä merellä kotiin matkasi Diana, kyljet puhki, puupalikka moottorissa, mittarit sammuneina ja ajovalot pimeinä; kansi, ikkunat ja pressut vuotaen.

Nykyään yhteiselämä on monologipitoista.

”Sen olen huomannut Honkasalossa, että se ei kuuntele kaikkea mitä puhun. Mutta jos sanon joskus jotakin uutta ja kiinnostavaa, se havahtuu heti. Että ai mitä, toi onkin jännä”, Saisio huomauttaa.

Saisio ja Honkasalo huomaavat toistensa tärkeät asiat. Mutta valehtelua olisi kuulemma väittää, että jaksaisivat viihdyttää toisiaan aamusta iltaan.

Ei tarvitse.

”Sen olen huomannut Honkasalossa, että se ei kuuntele kaikkea mitä puhun. Mutta jos sanon joskus jotakin uutta ja kiinnostavaa, se havahtuu heti. ”

Saision seurassa on ollut helppo istua. Lounas on syöty.

Pian hän lähtee Madeiralle. Saa taas kirjoittaa. Madeiralla sosiaalinen elämä on rauhallisempaa ja vähemmän paineista kuin Suomessa, koska siellä kaikilla muillakin on aikaa.

Suomeen on aina ihana palata siksi, että täällä on Saision ainoa kieli, se, jolla hän kykenee ilmaisemaan itseään sävykkäästi ja täsmällisesti.

Paikan vaihtaminen on kuitenkin nykyään vaikeampaa kuin ennen. Hyvästit ovat nykyään teräväpiirteisempiä. Eihän sitä koskaan tiedä, tuleeko takaisin.

Lokikirjassakin Saisio itkee, kun kesä loppuu.        

                                                               Jutun otsikkoa muokattu 23.1. klo 21.54: vaihdettu "5 totuutta" sisältöä vastaavaan muotoon "7 totuutta". 

 

 

 

Kuka?

Kirjailija Pirkko Saisio, 67.

Uusi romaani: Mies, ja hänen asiansa (Siltala).

Asuinpaikka: Helsinki, Madeira ja Uudenkaupungin ulkosaaristo.

Lempilukeminen: Antti Nylénin esseet.

Vihaa: romanttisia komedioita ja scifiä.

Ei koskaan: etsisi kumppania Tinderissä. ”Perustuu harhaluuloon, että ihminen on ominaisuuksiensa summa.” Nukahtaa kirja tai sudoku kädessään.

Vierailija

”Vanheneminen on kauheaa” – kirjailija Pirkko Saisio kertoo 7 totuutta elämästä

Voihan Pirkko Saisio. Ei sillä että tunnettais, mutta aivan mahtavaa. Tekis mieli huutaa mutta en tykkää huutomerkeistä. Miten tän nyt kiteyttäis.. Kiva kun olet olemassa ja on ilo että sinun kaltainen ihminen on olemassa. Hassua tietenkin sanoa koska kun tuntee ihmisen niin mukaan saattaa tulla monta muttaa, mutta, vaikka en tunnekaan niin olen tuntenut sen mitä olet kirjoittanut. Kirjojasi lukiessa on jostain syystä aina tuntunut siltä, kuin katsoisin itseäni. Kuulisin itseni. Ehkä näen...
Lue kommentti

Pidä juhlat olohuoneessasi ja katso, millä tavalla vieraat järjestelevät tuolit istuutuessaan. Kun he ovat lähteneet, sinulla on valmiina huoneen uusi järjestys. Näin sanoo suunnittelija Mario Buatta Beautiful Southern HOMES -lehdessä, jonka ostin lentokentältä taannoisella Yhdysvaltain-matkallani. Lehden kodit vievät minut syvään etelään Teksasiin, Floridaan ja New Orleansiin.

Tajuan, kuinka kulttuurisesti sidottu paikka koti on. Huoneet näyttävät paljon runsaammilta kuin meillä. Meitä sitovat sanattomat säännöt, joista on vaikea rimpuilla irti, niin hassulta kuin se kuulostaakin. Etelän kodit näyttävät kutsuvilta ja kodikkailta. Niissä on pehmeyttä, joka saa ne näyttämään ystävällisiltä.

Etelän koti on kuin Southern Lady: elegantti ja hienostunut. En ole pitkään aikaan kuullut näitä adjektiiveja suomalaisista kodeista. Tai: hienostunut on meillä sama kuin vähäeleinen.

Yksi asukas opettaa, että Southern Lady sisustaa kotinsa kuten sisustaisi vaatehuoneensa. Hänen kodissaan on pilareita, marmoria, peilejä ja valtavasti kukkia. ”On ok pitää yksi seinä tyhjänä”.

”Osta vain parasta, niin itket vain kerran.”

Syvän etelän asukkaat pitävät kattoa viidentenä seinänä. Kaikki katsovat kattoa, he sanovat. Panosta siihen. Se tuntuu loogiselta. Katoissa on maalauksia ja palkkeja tai sitten ne on maalattu muulla kuin valkoisella, usein harmaalla. Miksi meillä on aina maalarinvalkoista?

Alan päästä tunnelmaan. Minustakin makuuhuone, jossa on kokolattiamatto, lämmin valaistus – ja tietenkin huonepalvelu – kuulostaa tavoittelemisen arvoiselta. Sitä paitsi, tiedättekö mitä etelävaltioiden sisustajat ajattelevat rahasta? Sisustussuunnittelija Miles Reddin sanoin: ”Osta vain parasta, niin itket vain kerran.”

Koti sisustetaan niin, että vieraat viihtyvät siellä. Amerikkalaiset toistavat sanoja viihdyttävä ja kutsuva. He eivät tarkoita sillä tyhjyyttä.

Tuntuu kuitenkin tutulta, kun eräs asukas paljastaa oman näkemyksensä täydellisestä luksuksesta: ”Läpiveto.”

Lopuksi saamme synninpäästön. On vain hyvä, jos kotona on tavaroita, joita ei olisi ikinä pitänyt hankkia mutta joista ei kuitenkaan raaski luopua – kuten vaikka isoäidiltä peritty vääränlainen astiasto.

”Ne tuovat kotiisi tuulahduksen totuutta, eikä kotisi näytä jonkun toisen sisustamalta.”

Toimittaja Hanna Jensen yrittää sisustaa, mutta ei tahdo onnistua.
Hanna Jensenin kolumni on julkaistu Glorian Kodissa 4/2017.

Ravintolaa päätöidensä ohessa pyörittävät Shalome ja Hannes Relander ovat tyytyväisiä valintoihinsa. Uusi aluevaltaus inspiroi, ja vapaa-ajalla pari ehtii yhä nauttia niin huvilaelämästä Sipoossa kuin lomista Kapkaupungissakin.

Kaiken järjen mukaan Shalome ja Hannes Relanderilla ei olisi ollut aikaa perustaa havaijilaista pikaruokaravintolaa Hey Pokea Helsinkiin. Lääkärinä työskentelevä Hannes, 43, on osakkaana 150 henkeä työllistävässä lääkärikeskus Doctagonissa, ja Shalome, 35, opiskelee ensimmäistä vuottaan oikeustiedettä yksityisessä yliopistossa Helsingissä. Ullanlinnassa asuvalla uusperheellä on kolme lasta ja havannankoira, ja monelle muulle siinä olisi jo riittävästi pyöritystä. Mutta Shalome ja Hannes päättivät lisätä yhtälöön vielä ravintolan, kun ystäväpariskunnan kanssa syntyi sopiva bisnesidea.

”Lapsuudenystäväni Shirin oli poikaystävänsä Jamesin kanssa road tripillä Yhdysvalloissa, ja he törmäsivät Venice Beachillä poke-ravintoloihin. Niissä tarjottiin terveellistä, havaijilaista kulhoruokaa, joka kootaan raa´asta kalasta, raaoista vihanneksista, pähkinöistä, riisistä ja erilaisista kastikkeista. Se oli kuin uusi versio sushista ja valtavan suosittua. Aloimme miettiä, että se voisi toimia Suomessakin”, Shalome selittää.

”Pieniä kiistoja on aina välillä, mutta ne selvitetään nopeasti. Olemme hyvä tiimi”

Aikaa ideasta toteutukseen kesti vuosi. Aluksi sopivia liiketiloja ei löytynyt millään, ja yrityksen perustamiseen liittyvä byrokratia yllätti. Mutta kun ravintola vihdoin saatiin maaliskuussa auki Helsingin Korkeavuorenkadulle, pitkälti luomuraaka-aineksista tehdyt annokset ovat tehneet kauppansa.

”Kun lapset ovat menneet nukkumaan, täytyy aloittaa uusi työpäivä. Mutta teemme sen mielellämme, sillä yrityksen pyörittäminen on innostavaa”, Hannes sanoo.

Pariskunnan rooli on kehittää bisnestä, mutta Shalomen löytää myös tiskin takaa lakiopintojensa ohella. Yhteistyö on sujunut Relandereilta kivuttomasti. ”Pieniä kiistoja on aina välillä, mutta ne selvitetään nopeasti. Olemme hyvä tiimi”, Shalome kehuu.

Lapsuus Etiopiassa

Kun Shalome oli lapsi, hän asui suomalaisten adoptiovanhempiensa kanssa Etiopian pääkaupungin Addis Abeban lähellä maaseudulla. Shalomen isä teki avustustyötä Luterilaisen Maailmanliiton palveluksessa, äiti työskenteli muun muassa adoptiojärjestö Interpediassa. Kotona oli hevosia, ja Shalome teki perheensä ja ystäviensä kanssa viikoittain pitkiä ratsastusretkiä vuoristossa ja ylängöillä, ja pysähtyi kiireettömille piknikeille luonnon helmaan.

Shalome asui koko nuoruutensa Etiopiassa, mutta vietti kaikki kesät Suomessa vanhempiensa kotipaikkakunnalla Hattulassa.

”Vietimme suomalaiset juhlat ja pyhät, ja puhuin vanhempieni kanssa suomea. Kävin kansainvälistä koulua, ja etiopialaisen kulttuuriin tutustuin paikallisten kavereideni kautta.”

”Sain luvan jäädä muutamaksi päiväksi, ja sitten vanhempani päättivätkin adoptoida minut.”

Shalomen biologiset vanhemmat olivat vieneet hänet lastenkotiin parivuotiaana, sillä eivät pystyneet elättämään monilapsista perhettä. Kolmevuotiaana Shalome mursi leikeissä kätensä, ja lastenkodissa autellut suomalaisnainen vei hänet sairaalaan. Sairaalareissun jälkeen Shalome jäi pariskunnan luokse yöksi, sillä alueella oli iltaisin levottomuuksien takia ulkonaliikkumiskielto.

”Seuraavana päivänä sanoin, etten halua lähteä mihinkään. Sain luvan jäädä muutamaksi päiväksi, ja sitten vanhempani päättivätkin adoptoida minut.”

Shalomen yhteys biologisiin vanhempiin ei katkennut lapsuudessa, vaan nämä kävivät tapaamassa häntä säännöllisesti.

”Minun oli kuitenkin hyvin vaikeaa luoda heihin suhdetta. Nykyisin pidän yhteyttä lähinnä biologiseen veljeeni. Ajattelen, että vanhempani ovat ne, jotka ovat rakastaneet ja hoitaneet minua.”

Kulttuurisokki Suomessa

Kun Shalome oli 17-vuotias, perhe muutti Ugandaan isän töiden perässä. Hän kävi lukion viimeisen luokan Kampalassa, ja valmistuttuaan muutti yksin Suomeen.

”Se oli kulttuurisokki. Olin asunut täällä ainoastaan kesäisin, enkä ollut koskaan kokenut talvea. Ensimmäinen talvi ja pimeys...”, Shalome sanoo ja pudistelee päätään.

”Ei siihen voi kukaan tottua”, Hannes sanoo ja rapsuttaa jaloissa pyörivää Pablo-koiraa.

Shalome ikävöi Ugandaan jääneitä vanhempiaan ja adoptioveljeään, mutta aloitti bisnesopinnot Haaga-ammattikorkeakoulussa. Jo vuoden kuluttua hän päätti jättää Suomen, koska sai töitä Xeroxin asiakaspalvelijana Dublinissa.

”Olin asunut täällä ainoastaan kesäisin, enkä ollut koskaan kokenut talvea. Ensimmäinen talvi ja pimeys...”

Shalome piti työstä kansainvälisessä suuryrityksessä, jossa kollegat tulivat eri puolilta maailmaa. 22-vuotiaana hän sai lapsen irlantilaisen miehen kanssa, mutta kun Shalomen vanhemmat jäivät eläkkeelle ja muuttivat Suomeen, Shalomekin päätti palata. Hän erosi poikaystävästään ja asettui Helsinkiin. Suomi tuntui kodilta, kun rakkaat ihmiset olivat lähellä.

Punaiset housut johtivat suhteeseen

Shalome ja Hannes tapasivat Teatteri-ravintolassa kuusi vuotta sitten.

”Hampella oli hienot punaiset housut, mutta ravintolassa oli samana iltana toinenkin pitkä, hoikka mies, jolla oli yllään samanlaiset. Kävin kysymässä Hampelta, saivatko he kahdet yhden hinnalla, ja Hampen mielestä se oli hauskaa.”

Kaksikko alkoi kirjoitella Facebookissa toisilleen, ja ensitreffit he sopivat lentokentälle. Shalome oli ollut Turkissa tapaamassa ystäväänsä, ja Hannes lupasi tulla häntä vastaan.

”Olin aivan paniikissa, että mitä jos muistikuvani hänestä ovatkin aivan väärät enkä tunnista häntä.”

Mutta Hanneksella oli punaiset housunsa jalassaan, ja kaksikolla klikkasi saman tien. Vuoden kuluttua ensitapaamisesta pari muutti yhteen, ja häissä Shalome oli jo raskaana.

”Olemme toistemme ylivoimaisesti parhaat ystävät, vaikka olemmekin luonteeltamme erilaisia. Minä teen usein päätökseni Shalomea nopeammin, hän on harkitsevampi”, Hannes kertoo.

Rannalle, matkalle ja ravintolaan

Vapaa-ajallaan pariskunta käy usein kävelyillä Kaivopuistossa ja juo pullakahvit jossakin merenrannan kahviloista. Lomilla he suuntaavat Etelä-Afrikkaan Kapkaupungin lähelle, josta Hanneksen vanhemmat ovat vuokranneet talon.

”Olemme käyneet siellä jo kymmenen vuoden ajan ja viettäneet vanhempieni ja veljieni perheiden kanssa maassa monta jouluakin. Pelaamme golfia, olemme käyneet safareilla ja nautimme hienosta ruokakulttuurista”, Hannes sanoo.

Vuoden kuluttua ensitapaamisesta pari muutti yhteen, ja häissä Shalome oli jo raskaana.

Kesät perhe viettää Hanneksen suvun yli sata vuotta vanhassa huvilassa Sipoon saaristossa. Arkisin pariskunnalla ei ole paljoakaan vapaa-aikaa kahdestaan, mutta kaksikon onneksi Shalomen vanhemmat ottavat lapset noin kerran kuukaudessa viikonlopuksi hoitoon.

”Se on meille tosi tärkeää. Käymme yleensä ulkona syömässä, ehkä museossa ja kaupungilla kävelemässä”, he kertovat.

Kutsumusammatissa

Hannes ryhtyi aikoinaan lääkäriksi, sillä lääketiede ja ihmisten auttaminen kiinnostivat häntä, ja hän halusi merkityksellisen työn.

Vuonna 2006 hän perusti seitsemän kollegansa kanssa lääkärikeskus Doctagonin, joka on kehittänyt erityisesti kotilääkäritoimintaa ja vanhusten terveydenhoitoa kunnissa. Vuonna 2015 yritys sai ensimmäisenä yksityisenä toimijana Lääkäriliiton laatupalkinnon hyvistä hoitotuloksista ja palvelun vaikuttavuudesta vanhuslääketieteessä.

”Olemme pystyneet vähentämään ambulanssirallia ja turhia käyntejä sairaaloihin. Sellaiset ovat sekä potilaille että omaisille tosi raskaita”, Hannes kertoo.

Hän on Helsingistä kotoisin, ja suvussa on muitakin yrittäjiä: esimerkiksi Hanneksen veli on Cock-, Holiday- ja Sandro-ravintoloiden osaomistaja.

”Hänen esimerkkinsä inspiroi minuakin ryhtymään ravintolayrittäjäksi.”

Koti joogastudiossa

Hanneksen ja Shalomen perhe asuu Kaivopuiston kupeessa yli sata vuotta vanhassa jugendtalossa, jonka entisiä asukkaita ovat muun muassa presidentti K.J Ståhlberg ja Afrikan tähti -pelin suunnittelija Kari Mannerla.

205-neliöisessä asunnossa oli aiemmin joogastudio, ja kaksikko remontoi tilat täysin muuttaessaan taloon kaksi vuotta sitten. Valoisassa huoneistossa on korkeat huoneet, valkoiseksi maalatut lautalattiat ja skandinaavinen sisustus, jota on maustettu Istanbulin-matkalta ostetulla jättimäisellä, käsintehdyllä matolla, afrikkalaisilla patsailla, vanhoilla Helsingin kartoilla ja elokuvajulisteilla.

”Veljeni esimerkkinsä inspiroi minuakin ryhtymään ravintolayrittäjäksi.”

Eteisessä ja kylpyhuoneessa on kuvioidut sementtilattiat, ja olohuoneen väriläiskiä ovat Kukkapuron punaiset nahkatuolit, jotka on ostettu Mannerlan perikunnalta.

”Sisustuksessa sekoitamme eri tyylejä”, kaksikko sanoo. Tuorein kodin hankinta, vanhat puolapuut lapsille, löytyivät Kierrätyskeskuksesta.

Ennen nykyiseen asuntoonsa muuttamista Hannes ja Shalome suunnittelivat muuttavansa Kauniaisiin, jossa asuu paljon parin ruotsinkielisiä tuttuja. ”Sitten löysimme tämän asunnon, ja päätimme sittenkin jäädä kaupunkiin. Tästä on lyhyt matka esimerkiksi ravintola Löylyyn ja Uunisaareen, ja vanhempanikin asuvat ihan vieressä”, Hannes sanoo. G

Nykyisin maailma voi tuntua lohduttomalta paikalta. Konkarivaikuttaja Osmo Soininvaara kuitenkin vakuuttaa, että olemme matkalla parempaan elämäntapaan.

Vaaliyönä Helsingissä oli pakkasta.

Kun Osmo Soininvaara aamulla heräsi, hän huomasi Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa käyneen juuri niin kuin hän oli uumoillutkin.

”Harmi, että en lyönyt vetoa sen puolesta, että Donald Trump valitaan. Olisi harmittanut vähän vähemmän, jos olisin voittanut siitä pari tonnia”, Soininvaara sanoo.

Häntä naurattaa, vaikka vakavista asioista puhutaankin. Populismi repii Eurooppaa, Venäjä uhittelee, ja Trump käyttäytyy kuin räjähdysherkkä koulukiusaaja.

”Perinteisillä puolueilla ei ole enää suurta visiota tulevaisuudesta, mikä on jättänyt tilaa populismille.”

Populismin nousuun on monia syitä, ja Soininvaaran mielestä myös poliitikot saavat syyttää itseään.

”Suuret unelmat ovat kadonneet. Perinteisillä puolueilla ei ole enää suurta visiota tulevaisuudesta, mikä on jättänyt tilaa populismille.”

Historia toistaa itseään

Soininvaara, 65, on vihreä politiikan konkari, tietokirjailija ja luennoitsija. Hänet tunnetaan terävänä yhteiskunnallisena kommentoijana ja itsenäisenä ajattelijana, joka ei pokkuroi omassakaan puolueessa. Hän on argumentoinut vihreiden valtavirtaa vastaan muun muassa ydinvoiman turvallisuudesta tai Helsingin Vartiosaaren rakentamisesta.

Soininvaara on myös tavattoman tuottelias kirjoittaja. Parhaillaan hän on tekemässä kirjaa hyvinvointivaltion uudistamisesta aikana, jolloin automaatio ja robotit syövät työpaikkoja. Kirjan työnimeä hän ei vielä tohdi kertoa, sillä ”se on niin pompöösi”.

Monia populistisia liikkeitä yhdistävät muukalaisvihamielisyys, herraviha ja konservatiivisten arvojen kaipuu. Liikkeiden kannattajissa on menneeseen takertujia. He uskovat Trumpin kaltaisiin johtajiin, jotka lupaavat palauttaa työpaikat ja teollisuuden kulta-ajat.

”Elämä on kivempaa, kun on enemmän vapaa-aikaa.”

”Historia on osoittanut, että aina kun alempi keskiluokka tuntee syrjäytyvänsä, se alkaa käyttäytyä jotenkin ikävästi. On hieman epäurheilijamaista vetää rinnastuksia 1930-luvulle, mutta tässä ajassa on samankaltaisia sosiologisia piirteitä”, Soininvaara sanoo.

Sitten hän palaa vielä kauemmas historiaan, antiikin Kreikkaan.

”Siellähän orjat tekivät vapaiden kreikkalaisten työt. Sen on täytynyt olla vapaille kreikkalaisille aivan hirveää”, hän vitsailee.

Soininvaara haluaa kysyä, onko oikeastaan niin kauhea asia, että länsimaalaisten töitä tekevät yhä enemmän sinnikkäät aasialaiset ja ruostumattomat robotit. Täytyy olla mahdollista muuttaa automaatio rikastuttamaan kaikkien elämää.

”Varsin hyvää elämää pystyy elämään aika pienellä työpanoksella, jos itsetunto vain kestää sen, että kulutustaso on alhaisempi kuin naapurilla. Tulevaisuudessa tätä kautta voi avautua kokonaan uusia, ekologisempia ja vähemmän kuluttavia elämänmuotoja. Elämä on kivempaa, kun on enemmän vapaa-aikaa.”

Puhetta perustulosta

Vapaa-ajan laadukkuudesta ja kiireettömän elämän ihanuudesta Soininvaara on puhunut ennenkin. Vauraus ja aika -tietokirjassaan (Teos 2007) hän oudoksui ihmisten kiihtyvää työtahtia ja vaurauden tavoittelua, joka hyödyttää eniten jo ennestään varakkaita. Soininvaara viittasi tutkimuksiin, joiden mukaan ihmisen onnellisuus ei lisäänny merkittävästi tietyn ansiotason saavuttamisen jälkeen.

Helppohan hänen on puhua, jotkut ajattelivat.

Soininvaara on työskennellyt kansanedustajana viisi kautta, ja hän asuu omistus-asunnossa Katajanokan arvoalueella. Hän ei ole nostanut kansanedustajille kuuluvaa sopeutumiseläkettä, mutta on jo sen ikäinen, että tavallinen kansanedustajan eläke juoksee. (”En ole antanut sen häiritä ajankäyttöäni”, hän toteaa.) Se, mikä voi olla mahdollista hänelle, ei välttämättä ole mahdollista heikommassa asemassa olevalle.

”Mutta pitäisi olla”, Soininvaara sanoo.

”Meidän perustulokeskustelu on mennyt vähän pois raiteiltaan, koska nyt ajatellaan vain sosiaaliturvan korvaamista”

Osmo Soininvaara on sitkeästi ajanut Suomeen perustuloa, joka tekisi pienipalkkaisille mahdolliseksi pysyä työmarkkinoilla ja parantaisi Suomea vaivaavaa rakenteellista työttömyyttä.

”Meidän perustulokeskustelu on mennyt vähän pois raiteiltaan, koska nyt ajatellaan vain sosiaaliturvan korvaamista”, Soininvaara sanoo.

Perustulolla tarkoitetaan nyt lähinnä sosiaaliturvan yksinkertaistamista. Soininvaaran mielestä järkevämpää olisi, jos perustulo olisi automaattinen palkkatuki, jolla tuettaisiin pienipalkkaisia ihmisiä ja uusien työpaikkojen luomista.

“Jos esimerkiksi haluamme huoltoasemilla palvelua, siitä palvelusta ei mitenkään voida maksaa täyttä palkkaa. On voitava yhdistää ansiotulot ja tulonsiirrot niin, että kaikkien työpanos saadaan käyttöön, eikä ketään tuomita köyhyyteen.”

Huonoa käytöstä

Lokakuussa 2014 Soininvaara kertoi blogissaan, että ei aio asettua ehdolle kevään eduskuntavaaleissa. Hän kirjoitti: ”Mielenkiintoni on siirtynyt vaiheittain puoluepolitiikasta muunlaiseen vaikuttamiseen. Siksi katson, että on hyvä tehdä eduskunnassa tilaa jollekin motivoituneemmalle.”

Nyt hän kertoo kyllästyneensä eduskuntatyöhön jo nopeasti sen jälkeen kun palasi eduskuntaan vuonna 2011.

”Yhtäkkiä oli hyväksytympää käyttäytyä huonosti ja sanoa ääneen asioita, joiden sanomista olisi aiemmin hävetty. Että kun en ole näistä muslimeista koskaan tykännyt, niin nyt saan sanoa sen ääneen.”

”Työ oli neljässä vuodessa muuttunut todella paljon huonompaan suuntaan. En tiedä, johtuuko se sosiaalisesta mediasta vai mistä, mutta poliitikoille alkoi olla tärkeintä tiedotuksellisten pikavoittojen metsästäminen.”

Sillä Soininvaara tarkoittaa esimerkiksi, että poliitikot keskittyivät seuraamaan, menikö heidän kommenttinsa läpi iltapäivälehdissä.

Soininvaara ehti työskennellä jytkyn jälkeisessä parlamentissa yhden vaalikauden ajan. Hänestä perussuomalaisten vaalivoitto muutti monin tavoin suomalaista politiikkaa ja yhteiskuntaa.

”Yksi selvä muutos oli, että yhtäkkiä oli hyväksytympää käyttäytyä huonosti ja sanoa ääneen asioita, joiden sanomista olisi aiemmin hävetty. Että kun en ole näistä muslimeista koskaan tykännyt, niin nyt saan sanoa sen ääneen.”

”Näillä liikkeillä ole tarjota mitään ohjelmaa, eikä vastauksia niihin ihan hyviin kysymyksiin, joita ne esittävät.”

Hallitusvastuu on sittemmin syönyt perussuomalaisten suosiota. Maailmalla on puolestaan havahduttu siihen, etteivät populistiset liikkeet pysty tarjoamaan uskottavia ratkaisuja.

”Syyt populismin nousuun pitää tietysti ottaa vakavasti. Mutta totuus on, ettei näillä liikkeillä ole tarjota mitään ohjelmaa, eikä vastauksia niihin ihan hyviin kysymyksiin, joita ne esittävät.”

Todennäköisesti Yhdysvalloissakin Trumpin kannattajat huomaavat aikanaan, ettei suurisuinen presidentti pystynyt toteuttamaan vaalilupauksia.

”Nykyiset vedonlyönnithän lähtevät siitä, istuuko Trump ylipäänsä kauttaan loppuun. Siinä saattaa olla myös ikään ja terveyteen liittyviä seikkoja, koska kyllähän hän näyttää kävelevältä sydäninfarktilta.”

Kiireistä vapaaherran elämää

Omasta kunnostaan Soininvaara huolehtii pyöräilemällä. Se on pitkäaikainen, rakas harrastus, kuten myös valokuvaus. Viime vuonna hän pyöräili kuusituhatta kilometriä, joista yli tuhat kilometriä taittui Italian mutkittelevilla teillä ja Ranskan Provencessa.

Soininvaara on myöntänyt, että pyöräileminen on myös yritys tappaa oma työriippuvuus.

”Minun luonteelleni ei oikein sovi sellainen, että makaisin palmun alla, lukisin dekkareita ja imisin gin tonicia. Työnarkomania on hauskempaa, kun saa tehdä sitä mikä kiinnostaa, eikä kukaan ole määräilemässä.”

Soininvaara pitää kiireisestä vapaaherran elämästään. Nykyään hänellä on työhuone Aalto-yliopiston tiloissa lähellä eduskuntataloa. Hän nauttii, kun saa viettää aikaa älykkäiden ihmisten seurassa.

”Työnarkomania on hauskempaa, kun saa tehdä sitä mikä kiinnostaa, eikä kukaan ole määräilemässä.”

Soininvaara on naimisissa Helsingin kirjastotoimen apulaisjohtajan ja rakenteilla olevan keskustakirjaston johtajan Anna-Maria Soininvaaran kanssa. Pariskunnalla on kolme lasta, joista kaksi on jo muuttanut pois kotoa. Nuorimmainen kirjoittaa tänä keväänä ylioppilaaksi.

Ainakaan toistaiseksi lasten kotoa muuttaminen ei ole tuntunut omituiselta.

”Katsotaan sitten kun me yhtäkkiä ollaan täällä kaksistaan, ehkä elämä sitten muuttuu toisenlaiseksi. Mutta lasten aikuistuminen on kuitenkin sellainen prosessi, että ensin ne muuttuu itsenäisemmiksi ja sitten ne muuttavat pois kotoa. Se muutos tapahtuu onneksi sen verran hitaasti, ettei se ehdi järkyttää.”

Ilmastonmuutos kuriin

Soininvaara on viime aikoina kuunnellut lastensa pohdintoja koulutuksesta. Häntä surettaa, että Juha Sipilän hallitus on ajanut korkeakouluja alas.

”En yleensä haluaisi haukkua nykyistä hallitusta, koska eivät ne edellisetkään ole niin kauhean hyviä olleet, mutta tämä korkeakoulujen alasajo aiheuttaa aivovientiä Suomesta. Signaali on, että akateemista uraa ei kannata tehdä Suomessa, ja se on hirvittävän vaarallinen asia.”

Soininvaara ei juurikaan murehdi, millaiseksi maailma saattaa hänen lastensa elinaikana muuttua. Se on selvää, että ilmastonmuutos pitää saada kuriin.

”Maailma tulee järkiinsä, mutta todennäköisesti se tulee järkiinsä liian myöhään, jolloin paljon peruuttamatonta on jo tapahtunut.”

”Ilmastonmuutoksessa vapaamatkustajaongelma on ilmeinen. Jokainen valtio toivoo, että muut huolehtivat asiasta, ja siksi päästöistä sopiminen on äärimmäisen hankalaa”, Soininvaara sanoo.

”Voi sanoa, että on myös vapaasukupolviongelma. Minun sukupolveni ei kannata enää tehdä mitään, koska nyt tehtävät ratkaisut eivät ehdi vaikuttaa elinaikanani.”

Soininvaara sanoo kuitenkin olevansa valistusoptimisti myös ilmastonmuutoksessa.

”Maailma tulee järkiinsä, mutta todennäköisesti se tulee järkiinsä liian myöhään, jolloin paljon peruuttamatonta on jo tapahtunut.”

Matkalla valoon

Palataan vielä siihen, mistä aloitimme, Trumpiin ja pettyneisiin työläisiin.

Soininvaara ei tarkoita, että globalisaatio olisi ollut pelkästään menestystarina.

”Talousnobelisti Amartya Sen on sanonut hyvin, ettei hän oikein ymmärrä nykyaikaa: aikaisemmin taloustiede oli markkinavirheiden metsästämistä ja niiden korjaamista, nyt lähtökohtana on, ettei mitään markkinavirheitä ole.”

Monia ihmisiä markkinatalouden kehitys on kohdellut kaltoin.

”Mutta usein unohdetaan, että tosiasiassa duunareilla menee verrattain hyvin. Hintojen lasku on lisännyt yleistä vaurautta, ja teknologia on tehnyt elämästä mukavaa. Ajatelkaa nyt vaikka, kuinka halvaksi valokuvaaminen on muuttunut. Myös työväestön elintaso on noussut Aasiassa tuotettujen tavaroiden ja vaatteiden ansiosta.”

”Usein unohdetaan, että tosiasiassa duunareilla menee verrattain hyvin.”

Kumman maailman sinä ottaisit, Soininvaara kysyy. Maailman, jossa työpaikka on varma mutta elintaso puolet alhaisempi? Vai maailman, jossa työpaikka on uhattuna mutta elintaso paljon parempi?

Soininvaara haluaa muutenkin uskoa, että olemme matkalla valoon.

Euroopassa ja Yhdysvalloissa ihmiset ovat heränneet puolustamaan suvaitsevaisuutta, yhtenäisyyttä ja tasa-arvoa.

Muut valtiot ovat ryhtyneet paikkaamaan sitä, mitä Trump on tuhoamassa. Esimerkiksi EU-maat ovat lisänneet rahoitusta naisten ja tyttöjen seksuaali- ja lisääntymisterveyttä tukeville kansalaisjärjestöille, joilta Trump veti rahoituksen pois.

”Tässä historia toistaa itseään, sillä 2000-luvun alussa George Bush tyhmempi teki samalla tavalla. Silloinkin eurooppalaiset valtiot lisäsivät rahoitusta”, Soininvaara kertoo.

Sivistynyt vastaisku

Soininvaara pitää Trumpin ratkaisuja siinäkin mielessä typerinä, että Afrikassa jos missä tarvitaan väestöohjelmia ja seksuaalikasvatusta väestöräjähdyksen hillitsemiseksi.

”Afrikan väestöräjähdys on suurimpia haasteita maailmassa. Jos Eurooppa meni pari vuotta sekaisin miljoonasta siirtolaisesta, mitä se tulee ajattelemaan 20 miljoonasta siirtolaisesta.”

Siirtolaismäärien kasvu voisi jälleen ruokkia populismia. Niin maailma toimii: valtiot eivät voi eristäytyä omiin oloihinsa, vaan vastauksia pitää etsiä yhteistyössä.

”Maailma on saanut moukarista kolauksen, mutta se on myös ryhtynyt tekoihin.”

Pitkän linjan vaikuttaja on pannut merkille, että maailmalla etsitään nyt aidosti uusia malleja hyvinvointivaltioksi ja keskustelua käydään myös The Economistin kaltaisissa talouslehdissä. Hän uskoo, että ratkaisu löytyy vasemmistolaisesta markkinaliberalismista. Se tunnustaa markkinoiden voiman mutta antaa valtioille mahdollisuuden pienentää tuloeroja ja vähentää työttömyyttä, vaikka sitten perustulolla.

”On herätty siihen, ettei eriarvoistumiskehitys voi jatkua. Etenkin porvarillisen vasemmiston keskuudessa on alettu kehittää malleja, millä tavalla voitaisiin palata kohti tasa-arvoista yhteiskuntaa”, Soininvaara sanoo.

”Maailma on saanut moukarista kolauksen, mutta se on myös ryhtynyt tekoihin. Sivistynyt vastaisku on tulossa.” G

 

Kuka?

Osmo Soininvaara, 65, poliitikko ja tietokirjailija.

Syntynyt Helsingissä, asuu Katajanokalla Helsingissä.

Valmistui valtiotieteiden kandidaatiksi 1973 ja lisensiaatiksi 1982.

Aloitti yhteiskunnallisen toiminnan jo teini-iässä, osallistui aktiivisesti Koijärvi-ympäristöliikkeeseen 1979–1980 ja oli mukana perustamassa vihreää puoluetta.

Pääsi eduskuntaan ensimmäisen kerran vuonna 1987 ja on toiminut vihreiden kansanedustajana viiden kauden ajan. Lisäksi ollut yli 30 vuoden ajan Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen.

Perheeseen kuuluu puoliso Anna-Maria Soininvaara sekä kolme lasta.

On kirjoittanut lukuisia tietokirjoja, ja kirjoittaa suosittua blogia osoitteessa www.soininvaara.fi.

Lasten syöpäosason ylilääkärinä 27 vuotta työskennellyt Ulla Pihkala teki urallaan merkittäviä lääketieteellisiä läpimurtoja, mutta tunsi myös avuttomuutta kuoleman edessä.

”Jos tämä lapsi kuolee, niin sinun urasi, Ulla, on tässä talossa loppu. Onko selvä?”

Niin Lastenklinikan esimies ohjeisti Ulla Pihkalaa, kun hän oli erikoistumassa lasten syöpälääkäriksi vuonna 1980 ja valmistautumassa elämänsä ensimmäiseen luuydinsiirtoon. Sitä ennen Suomessa oli tehty vasta neljä luuydinsiirtoa, ja potilaat olivat kuolleet lyhyessä ajassa erilaisiin komplikaatioihin. Lastenklinikan uusi veri- ja syöpätautien osasto 10 oli juuri avattu, ja leukemiapotilaista vain 40 prosenttia jäi henkiin. Luuydinsiirrot olivat uusinta uutta.

Ulla oli 35-vuotias, ja kaikki hänen tietonsa luuydinsiirrosta oli kirjaviisautta. Sitäkin oli tuohon aikaan vain niukasti tarjolla. Kahdeksanvuotias Mira sairasti akuuttia myelooista leukemiaa, ja hänen 10-vuotias veljensä oli lupautunut luovuttajaksi.

”Koska vaihtoehtona oli varma kuolema, piti uskaltaa yrittää”, Ulla kirjoittaa helmikuussa ilmestyneessä kirjassaan Osasto 10. Toivoa ja taistelua, jossa hän kertoo työstään syöpäsairaiden lasten parissa ja taistelustaan parempien hoitotulosten puolesta.

”Jos tämä lapsi kuolee, niin sinun urasi, Ulla, on tässä talossa loppu.”

Luuydinsiirto oli 80-luvun alussa Ullan mukaan suurta seikkailua, niin vaikeasti hallittava prosessi se vielä oli. Mirasta tuli kuitenkin Suomen ensimmäinen luuydinsiirrolla parantunut leukemiapotilas, eikä Ulla saanut potkuja. Sen sijaan hänestä tuli lasten syöpähoidon uranuurtaja Suomessa. Hän työskenteli osasto 10:n vastuullisena ylilääkärinä 27 vuotta, koulutti uransa aikana 25 syöpälääkäriä, ohjasi 10 väitöskirjaa ja oli vahvasti vaikuttamassa siihen, että lasten syöpähoidoista tuli Suomessa Euroopan huippua.

Ullan uran alussa vain 45 prosenttia syöpään sairastuneista lapsista parani, mutta 2000-luvulla lukema on noussut 82 prosenttiin.

Sukupuolisyrjintää

Ulla päätti ryhtyä kunnanlääkäriksi lukioiässä. Hän oli matemaattisesti lahjakas, ja lääketiede ja ihmisten auttaminen kiehtoivat. Pappi-isä ja Sibelius-Akatemian käynyt musiikinopettajaäiti kannustivat tytärtään akateemiselle uralle.

Valmistuttuaan Ulla työskentelikin kunnanlääkärinä Karjaalla kolme vuotta ja meni sitten Lastenklinikalle erikoistumaan lastenlääkäriksi. Ulla teki väitöskirjan imeväisten raudantarpeesta.

”Kakarat ovat aivan ihania potilaita, rehellisiä ja vilpittömiä. Heihin saa yleensä hyvän kontaktin”, Ulla kehuu.

Mutta eteneminen 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa ei ollutkaan naiselle helppoa. Ulla haki lastentautien koulutusvirkaa eli apulaislääkärin virkaa Hyksissä useita kertoja, mutta ei saanut.

”Minun nuoruudessani oli aivan selvää, että naisia sorrettiin. Miehet ratsastivat aina y-kromosomilla ohitse, vaikka heillä oli vähemmän meriittejä. Olenkin sanonut kouluttamilleni naislääkäreille, ettei se riitä, että on parempi kuin pojat. Pitää olla 50 kertaa parempi. Mutta onneksi se ei ole vaikeaa”, hän sanoo ja nauraa. Ulla itse roikkui sijaisuuksissa kolmisen vuotta.

”Ei riitä, että on parempi kuin pojat. Pitää olla 50 kertaa parempi. Mutta onneksi se ei ole vaikeaa.”

Ullan aloitellessa uraansa moderni lasten syöpätautioppi eli lastenonkologia ei ollut vielä rantautunut Suomeen. Diagnostiikka oli puutteellista, resurssit olemattomat eikä lapsia varten koulutettua henkilökuntaa vielä ollut, Ulla kertoo. Vaikka suurin osa potilaista kuoli, perheille ei kerrottu ennusteista suoraan. Tästä asenteesta johtuen eräskin lapsi kävi hoidoissa lapsenhoitajansa kanssa, vaikka hän oli jo elämänsä viime metreillä.

Aluksi Ulla hoiti melkein kaikki Suomen leukemia- ja luuydinsiirtopotilaat, ja päivät olivat hektisiä. Kerran osastolle oli juuri tullut uusi, kipeä potilas, joka odotti tutkimusta, kotiinlähtijän reseptit piti kirjoittaa, osastolla oleville piti määrätä nestettä ja lääkkeitä, kiireellisiä röntgenlähetteitä piti kirjoittaa, ja kaiken lisäksi edellisenä päivänä kuolleen potilaan vanhemmat halusivat tavata Ullan. Hän ihmetteli stressaantuneena kokeneelle osastonhoitajalle, mistä aloittaa.

”Jospa sinä nyt otat ne kuolleen lapsen vanhemmat ensin vastaan. Pysähdyt kaikessa rauhassa heidän kanssaan ja unohdat muun siksi aikaa”, hoitaja sanoi.

Osastonhoitajan sanat osoittautuivat opetukseksi, joka jäi Ullalle loppuelämäksi mieleen: kuoleman edessä pitää pysähtyä.

”Jokainen kuolema on erilainen”

Koko pitkän uransa aikana Ulla ei tottunut kuolemaan.

”Ihmisen poistuminen maailmasta lopullisesti on aina yhtä vavahduttavaa, ja jokainen kuolema erilainen”, hän sanoo.

Lisäksi Ulla on joutunut käsittelemään sitä, ettei ole pystynyt pelastamaan itseensä luottanutta lasta.

”Nuorena pystyin pitämään kulisseja yllä, mutta vanhempana huomasin, ettei se ole tarpeen. Kaikilla ihmisillä on tunteet, eikä niitä tarvitse hävetä ja peitellä. Jos tulee tippa linssiin, eivät vanhemmat ole yleensä pahoillaan, päinvastoin. Tunteita saa olla, mutta ne eivät saa olla ylitsevuotavia. Vanhempien ei pidä alkaa lohduttaa lääkäriä, vaikka olen nähnyt sitäkin.”

Kuolettavasta diagnoosista kertomista Ulla vertaa hypyksi mereen ilman pelastusrengasta.

”Jokainen räpistelee tyylillään. Mutta kun ikää ja uraa alkaa olla takana, vanhemmat osaa kohdata paremmin.”

”Kaikilla ihmisillä on tunteet, eikä niitä tarvitse hävetä ja peitellä.”

Murheiden lisäksi Ulla on kokenut hienoja onnistumisia, kun lähes varman kuolemantuomion saanut lapsi onkin saatu pelastettua, ja vanhemmat ovat itkeneet onnesta. Hän on saanut todistaa lääketieteellisiä läpimurtoja, kun uusia hoitomenetelmiä ja lääkkeitä on otettu käyttöön. Mutta ennen kaikkea hän on oppinut, että kuoleman keskelläkin lapset ovat aina lapsia. He ovat läiskytelleet onnellisina kylpyammeessa iltapesulla ja riemuinneet, jos ovat saaneet luvan valvoa vähän myöhempään ja katsoa jännittävää tv-ohjelmaa.

Uusia tuulia Amerikassa

Koska Ulla ei saanut 1980-luvun alussa Suomesta virkaa, näytti siltä, että lähtö Lastenklinikalta olisi edessä. Kun potilaiden vanhemmat saivat kuulla siitä, he keräsivät pitkän nimilistan Ullan jäämisen puolesta ja veivät sen Lastenklinikan esimiehelle. Se herätti silloisen ylilääkärin, professori Niilo Hallmanin, ja hän ehdotti, että Ulla lähtisi Yhdysvaltoihin opiskelemaan syöpähoidon perusteita ja uusimpia tuulia.

Vuonna 1983 Ulla lähtikin Clevelandin yliopistolliseen sairaalaan opiskelemaan lasten hematologiaa ja onkologiaa.

”Amerikassa oli enemmän resursseja, rahaa ja potilaita. Suunnilleen kaikki mitä tiedän, on sieltä kotoisin, ja silloin luomani suhteet ovat hyödyttäneet koko Suomen syöpähoitoa.”

Ulla pääsi jäseneksi Childrens Cancer Study Groupiin, johon kuului yli 60 yliopistosairaalaa. Yhdistys ajoi yhteisiä hoitoprotokollia, ja Ulla sai kuulla uusimmista menetelmistä.

”Joka kymmenennellä luuydinsiirtopotilaalla ei ollut rahoitusta, ja heidät jätettiin kuolemaan.”

Amerikassa Ulla näki myös sen, mitä eriarvoisuus tarkoittaa.

”Hoitokokouksissa katsottiin aina ensimmäisenä, kuka potilaan hoidon maksaa: vakuutusyhtiö vai ehkäpä jokin uskonnollinen varainkeruujärjestö. Joka kymmenennellä luuydinsiirtopotilaalla ei ollut rahoitusta, ja heidät jätettiin kuolemaan. Olin pöyristynyt enkä voinut ymmärtää, että näin menetellään niin sanotussa sivistyneessä maassa.”

Yhdysvalloissa ollessaan Ulla haki Lastenklinikan syöpäosaston ylilääkärin virkaa, ja tuli 41-vuotiaana valituksi.

Ylilääkärinä Ullan piti päättää, otetaanko potilaalle uusia, kalliita hoitomenetelmiä käyttöön, yritetäänkö hyvin vaikeaa jättihoitoa vai siirrytäänkö saattohoitoon.

”Olen aina ollut hyvin määrätietoinen ja jämpti ja kuullut, että johdossani on varma olla. Minulta on aina saanut ohjeet siitä, miten toimitaan. Voi olla, että olen ollut joskus liiankin tiukka, mutta en koskaan ilkeä.”

”Olen tuntenut suurta paloa työhöni.”

Työssään Ulla oppi myös taistelemaan rahasta. Hän puhui jatkuvasti uusien virkojen puolesta, mutta useimmiten turhaan.

”Lahjoitukset ovat olleet osasto 10:n elinehto, ei se ole yhteiskunnan varoilla pyörinyt. Tukiyhdistykset ovat kustantaneet monia lääkärin ja hoitajan virkoja sekä ulkomaisia opintomatkoja.”

Ulla on tyytyväinen Uuden Lastensairaalan valmistumiseen, vaikka hänen mukaansa se tulee 20 vuotta myöhässä. Hän muistuttaa, että nykyinen lastensairaala rakennettiin sotien aikana, ja työntekijät ovat saaneet tottua homeen hajuun ja veden valumiseen nurkissa.

Tiedettä ja tutkimuksia

Vaikka Ullan työ oli raskasta, hän jaksoi sen ”hurjan motivoituneena”.

”Olen tuntenut suurta paloa työhöni.”

Vastapainoa työhön toi vuosittainen muutaman kuukauden tutkimusvapaa, jolloin hän keskittyi tieteen tekoon ja ohjasi väitöskirjaoppilaita. Ullan pääasiallisia tutkimusaiheita ovat olleet neuroblastooma eli lasten kiinteä syöpä, leukemia, luuydinsiirrot ja lasten aivokasvaimet.

Maailmanlaajuisesti tärkein Ullan tutkimustulos julkaistiin vuonna 1990, kun hän oli sattumalta huomannut, että potilaat eivät immunisoidu leukosyyttivapaille verituotteille. Hänen tutkimuksensa ansiosta niihin syttyi maailmanlaajuinen kiinnostus, ja muutamassa vuodessa ne tulivat standardikäyttöön ympäri maailman.

”Se nosti vähän itsetuntoa, mutta innosti ennen kaikkea tekemään lisää tutkimusta. Tieteentekemiselle tulee ahneeksi”, Ulla sanoo hymyillen.

”Elämä on niin hauras ja arvaamaton. Nykyhetkestä pitäisi osata nauttia.”

Kun Ulla oli siirtymässä neljä vuotta sitten eläkkeelle, hän oli suunnitellut ottavansa koiranpennun ja aloittavansa vapaaehtoistyön. Sitten hänen elämänsä muuttui kertalaakista: hän tapasi Simon, metsänhoitajan, ja avioitui pian tämän kanssa. Nyt pari viettää yhdessä aikaa kesäpaikassaan Saimaalla ja nauttii luonnosta. He kalastavat, ravustavat, sienestävät ja marjastavat sekä valokuvaavat.

Tärkein elämänoppi, jonka Ulla on oivaltanut työssään, on arjen arvostamisen tärkeys.

”Elämä on niin hauras ja arvaamaton. Nykyhetkestä pitäisi osata nauttia. Onni koostuu hyvistä pienistä asioista.” 

Näin johdin

1. Linjani oli luotettava ja johdonmukainen.

2. Kyky tehdä päätöksiä ja toimia niiden mukaan on tärkeä.

3. Alaisten pitää voida luottaa johtajaan. Johtajan on puolustettava alaisiaan.

4. Koko urani ajan lasten syöpäosaston vetäjänä ainoa pysyvä olotila oli muutos. Se edellytti rohkeutta ja innovaatiokykyä sekä kykyä luovaan ongelmanratkaisuun.

5. Oli saatava koko tiimi puhaltamaan yhteen hiileen. Piti olla kykyä ja kykyä delegoida.

 

Kuka?

Ulla Pihkala, 72.

Työskenteli Lastenklinikan osasto 10:n eli syöpäosaston ylilääkärinä 27 vuotta.

Jäi eläkkeelle neljä vuotta sitten.

Harrastaa muun muassa Lapissa vaeltamista ja valokuvaamista.

Perheeseen kuuluu aviomies Simo.