Muutama vuosi sitten osallistuin keramiikkakurssille. Olin seurannut Instagramissa suosittua keraamikkoa @melissaweisspotterya ja näin itseni tekemässä samanlaisia rustiikkisia kahvikuppeja. Suorittaisin työharjoitteluni Melissalla Yhdysvalloissa ja avaisin oman keramiikkapajan.
Suunnitelmani mureni, kun kysyin keramiikkaopettajalta yksinkertaisen kysymyksen dreijauksesta.
”Sitä täytyy kysyä kollegaltani, joka on erikoistunut dreijaukseen”, hän vastasi.
Tajusin, että edessäni oleva tie keramiikkapajan pitäjäksi oli liian pitkä.
Sain uutta toivoa, kun löysin kalkkimaalit muutama kuukausi sitten. Ilmoittauduin kurssille. Olin varma, että netistä lukemani maalikatastrofit johtuivat siitä, että maalaajat eivät olleet opiskelleet tekniikkaa.
Kurssille mukanani ottama tuoli laitettiin nurkkaan odottamaan, koska ensin oli opeteltava perusteet: sekoittamaan maalit, harjoittelemaan siveltimenvedot. Katsoin kotona kymmeniä videoita maalaustekniikasta. Tilanne näytti hyvältä.
Sitten päätin maalata mökin keittiönkaapit. Rohkeasti sekoitin oikean vedenvihreän kalkkimaalisävyn itse: valkoista Provenceen, mutta lopputulos oli baby blue. Kaappien uusi sävy häiritsi.
Päätin korjata mokan. Lisäsin maaliin kirkkaanvihreää ja lisää Provencea. Lopputuloksesta tuli tunkkainen. Aloin sutia ”kulumajäljiksi” valkoista vahaa, sitten ruskeaa.
Pari viikkoa myöhemmin seisoin mökin takana hengityssuoja suun edessä. Olin irrottanut puolet kaapinovista ja hioin niistä koneella maaleja pois.
Maalasin ovet uudestaan, edelleen kalkkimaalilla mutta vaalean oliivinvihreiksi. Ensimmäisestä kerroksesta tuli upea, toisesta hiukan laikukas. En enää välittänyt. Sävy oli kaunis. Keittiön varjoisen puolen kaapinovet jätin turkooseiksi. Uusi ammatti jäi saamatta.
/gloria.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/hanna_jensen1486_0.jpg?itok=qVg62V8o)
Toimittaja Hanna Jensen yrittää sisustaa, mutta ei tahdo onnistua.
Hanna Jensenin kolumni on julkaistu Glorian Kodissa 9/2017.
