"Johtajana ujoudesta on myös hyötyä", sanoo Tukholman kaupunginteatterin johtaja Maria Sid

Henkilökunnan lounasdisko! Se oli ensimmäinen asia, josta Tukholman kaupunginteatterin johtaja Maria Sid ilmoitti työpaikallaan koronapandemian jälkeen.

Näyttämölle laitettiin diskopallo, valot ja savukone. Kaikki kutsuttiin tunniksi tanssimaan.

-Olin niin onnellinen, kun näin toimistohenkilökunnan, näyttelijöiden ja vahtimestareiden tanssivan yhdessä Earth, Wind & Firea. Täysillä. Tanssin heidän kanssaan.

Esimerkki kuvaa Pohjoismaiden suurinta laitosteatteria johtavan Marian otetta. Hän on halunnut madaltaa hierarkiaa ja painottaa, että jokaisen panos on tärkeä.

Maria myös ohjaa ja näyttelee, sillä hänen mielestään kaikki tekeminen ruokkii toista. Piirre on ollut hänessä lapsesta asti.

-Halusin oppia luistelemaan, joten harrastin taitoluistelua. Nuotit oppiakseni soitin pianoa ja viulua. Astioita tehdäkseni opettelin keramiikkaa. Tanssin balettia ja jazzia ja kävin partiossa. Tein näytelmiä ja perustin näytelmäkerhoja.

Marialle sanottiin, että hänen pitää valita. Siksi häntä ilahdutti suuresti, kun hän luki kirjan Leonardo da Vincistä, jonka lahjakkuus ulottui taiteesta tieteeseen.

-Renessanssi-ihminen sai tehdä kaikkea! Nuorempana häpesin vähän sitä, että olin jokapaikanhöylä. Teatterikorkeakoulussa ollessanikin johdin nuorisoteatteria.

Teatterinjohtajana Maria on onnellinen palvellessaan yleisöä ja teatteria. Iltaisin töistä lähtiessään hän kulkee suuren näyttämön kautta. Kun siellä on esitys, hän katsoo näyttelijöitä ja yleisöä.

-Silloin minulle tulee täyttymyksen tunne. Olen järjestänyt sen, että näyttelijät loistavat näyttämöllä. Ihailen heitä hyvin paljon.

Teesi 1: Small talk vapauttaa energiaa

Ollakseni suomenruotsalainen olen hyvinkin suomenkielinen. Olen käynyt lukion ja kirjoittanut ylioppilaaksi suomeksi. Täytän lomakkeet yhä suomeksi.

Nuorena en halunnut olla ruotsinkielinen. Siihen vaikutti varmasti se, että isäni, näyttelijä Sven Sid, teki teatteria ruotsiksi. En halunnut työskennellä ympäristössä, jossa hänet tunnettiin.

Huvittavaa on, etten koskaan pyrkinyt töihin Ruotsiin. 2000-luvun loppupuolella agenttini kysyi, voisinko mennä sinne tv-sarjan koekuvauksiin. En ollut kiinnostunut, koska minulla oli muita töitä. Olin kuitenkin lähdössä risteilylle Tukholmaan ja hoidin koekuvauksen samalla reissulla. Sain pääroolin tv-sarjasta Oikeutta ja rakkautta Fagervikissa. Roolihenkilöni Annikan tausta myös kirjoitettiin uudelleen, koska puhuin suomenruotsia.

Ruotsissa huumaannuin alussa siitä, että valtakieli on äidinkieleni. Ruotsiksi on mielenkiintoista tehdä töitä, koska se on lapsuuteni kieli ja tunnekieleni.

Luonteeltani olen kuitenkin enemmän suomalainen kuin ruotsalainen. Jämptiys ja suoraan asiaan meneminen ovat minussa hallitsevia piirteitä, joten joudun ponnistelemaan ruotsalaisille tyypillisen small talkin eteen.

Vertaan small talkia koirien tapaan nuuhkia tavatessa ensin toisiaan. Jutustelemalla uit toisen ihmisen lähelle, ja siitä vapautuu energiaa. Loppupeleissä voitat, sillä suoraan asiaan meneminen ei ole käytöstä, joka ottaa toiset huomioon.

Enää en jätä jutustelua pois. Aika hyvä kombo syntyy, kun suomalaisen tehokkuuden ja luotettavuuden yhdistää ruotsalaiseen small talkiin. Että näkee ihmisen, jonka kanssa keskustelee ja avaa keskustelun jollakin yksityiskohdalla, vaikka mainitsemalla, että toisella on kauniit kengät.

Kansallisuuksiin liittyviin kliseisiin suhtaudun rakkaudella ja viljelen suomalaisia sananlaskuja. Ruotsalaisista on viihdyttävää kuulla, kun nöyrä suomalainen painaa leuan rintaan ja menee kohti uusia pettymyksiä.

Teesi 2: Ujoudesta on myös hyötyä

Lapsena olin ujo. Rakensin itselleni rohkean ja reippaan persoonan, joka oli puhelias, harrasti paljon ja lähti 15-vuotiaana yksin Kallion ilmaisutaidon lukioon Helsinkiin.

Olen ymmärtänyt, että ujous on seurannut minua aina. Hyväksyn, ettei se katoa, ja pystyn elämään sen kanssa. Ujouteni näkyy niin, etten halua olla huomion keskipisteenä omana itsenäni. En halua erottua joukosta esimerkiksi pukeutumisellani.

Sen sijaan näyttelijän roolissa uskallan tehdä mitä vain. Hahmoni ovat salaisia, sisäisiä ystäviäni. En uskalla katsoa elokuvia enkä tv-sarjoja, joissa esiinnyn, koska pelkään, että suhde roolihahmoihini menee rikki.

Teatterinjohtajana taistelen huoneissa, joissa tehdään päätöksiä ja puhutaan kulttuurin merkityksestä. Siellä ujouteni katoaa, koska minulla on tehtävä. Olen kulttuurin sotilas.

Johtajana ujoudesta on myös hyötyä. Katson tilanteita hieman sivusta. Tilanteiden lukeminen ja asioiden havaitseminen ovat ehkä tärkeimmät asiat. Sen jälkeen voi toimia.

Nyt minulla on asema ja paljon valtaa. Tutkin myös sitä, miten valta vaikuttaa minuun. Valta on aika pelottavaa ja voi viedä mukanaan. Mietin aktiivisesti sitä, että valta ja vastuu kuuluvat yhteen.

Jos johtajaa aletaan miellyttää, hän ei saa tietää johtavansa huonosti tai tekevänsä vääriä päätöksiä. Sen takia on tärkeää pitää ympärillään ihmisiä, jotka näkevät sinut ja sanovat sinulle asioita suoraan.

Tukholman kaupunginteatterin johtajan paikat ovat olleet tuulisia. Kun ajattelen edeltäjäni Benny Fredrikssonin tilannetta, oli aika hurjaa istua sille tuolille. Hän joutui median hampaisiin, lähtemään paikalta saman tien ja teki myöhemmin itsemurhan. Se oli hyvin surullista.

Minäkin voin saada potkut, mutta työhöni kuuluu olla valmistautunut mihin tahansa.

Teesi 3: Ratkaisen ongelman - olen tarpeellinen

Urani vaikein tilanne oli, kun teatterit pantiin koronapandemian aikana kiinni. Silloin päätin vuorokaudessa, että meidän on pakko pitää yleisö lähellämme.

Julkaisimme somessa jotakin joka ilta kello 19, eli silloin, kun esitys teatterilla olisi alkanut. Pyysin näyttelijöitä etsimään lempirunojaan ja -laulujaan. Joku soitti kitaraa ja lauloi parvekkeella, joku kylpyhuoneessa. Teimme some-Hamletin, jossa näyttelijät lukivat repliikit kotonaan ja kuvasivat ne.

Lisäksi meillä oli teatterilla talkshow. Kun kahdeksan ihmisen sallittiin kokoontua, pidimme ensi-illan kahdeksalle, jotka kaikki olivat arvostelijoita. Lauloimme vanhainkotien pihoilla. Se oli pähkähullua, mutta olen ylpeä siitä. Silloin koin onnistuneeni.

Olen aina ollut ongelmanratkaisija ja vastuunottaja. Saan työrauhan siitä, kun on hirvittävän vaikeaa. En tiedä, mistä se johtuu, mutta niissä tilanteissa olen hyperfokusoitunut. Rakastan sitä tunnetta.

Minua tyydyttää se, että saan asiat hoidetuiksi. Muutoin tylsistyn helposti. On palkitsevaa tuntea aamulla noustessaan, että minulla on missio ja minua tarvitaan.

Mutta kun ongelma on ratkennut, en jää juhlimaan onnistumistani - siinä paistattelu ei ole motiivini. Sen sijaan siirryn seuraavaan asiaan. Se on väsyttävää, mutta myös mielenkiintoista.

Pandemia-aikana olin kuitenkin myös äärettömän väsynyt pelosta ja säätämisestä. Kun koronarokotukset aloitettiin, itkin helpotuksesta. Ohjasin näytelmää ja aloin itkeä, mitä tahansa näyttelijät harjoituksissa tekivätkin. Tajusin, että selviämme tästä ja yleisö tulee takaisin.

Teesi 4: Elämänkaaren ymmärtäminen auttaa

Huomaan, että luotan ihmisen biologiseen elämänkaareen. Meihin on koodattu elämän kaikki vaiheet - se, mikä milloinkin on luonnollista.

Tulen avioeroperheestä, ja olen ehdottomasti halunnut perheen. Äitiys on ollut minulle järisyttävä kokemus. En vieläkään ymmärrä, että minä, yksi pieni ihminen, voin synnyttää toisen ihmisen. Ja että sen jälkeen hän luottaa minuun.

Lapsen saatuani koin itseni ensimmäisen kerran eheäksi. Siinä ei ollut kysymysmerkkejä, ei mitään outoa eikä epäselvää. Tunsin niin suurta rakkautta lasta kohtaan. Voimme myös kumppanini kanssa katsoa lapsiamme ja tietää, että he ovat juuri meidän. Sekin on järisyttävää.

Minun on myös ymmärrettävä, että kun läheltä sairastuu ja kuolee ihmisiä, pitää päästää irti. En voi tilanteelle mitään. Elämänkaaren ymmärtämisen pitää lohduttaa minua siinä.

Kuolemanpelko on vahva tunne. Meidän tulee pystyä hallitsemaan myös kuolemaan liittyvää surua, jotta voimme jatkaa elämää. Tunteiden pitää antaa tulla ja pitää luottaa siihen, että biologia auttaa ja rauhoittaa meitä. Nuorempana olen sanonut, että haluan elää 150 vuotta. Satavuotiaana voi hyvin olla niin, etten halua.

Teesi 5: Otan haavoittumisen riskin

Kun nuorena näyttelijänä olin loukkaantunut jonkun toisen sanoista, vanhempi kollegani sanoi: "Miten sä olet noin herkkä? Laita vaan se teflon päälle". Kysyin, mitä hän tarkoitti. Hän vastasi, että kun laittaa hirvittävät teflonit suojaksi, ihmiset eivät pääse loukkaamaan sisintä.

Yritin olla teflonpintainen ja puskea eteenpäin, mutta väsyin siitä. Huomasin myös, etten saanut enää samoja tunnekokemuksia kuin ennen. Enkä ollut enää iloinen.

Sitten luin Brené Brownin kirjan haavoittuvuudesta. Tajusin, että haavoittuvuus ei ehkä olekaan hengenvaarallista. Ymmärsin, että minun ei pidä rakentaa muuria, vaan avata se.

Voin olla rehellinen. Voin sanoa toiselle: "Teit minut tosi surulliseksi, kun sanoit noin. Olen todella pahoillani, että tunnet noin."

Se on kuitenkin pelottavaa ja vaikeaa, koska haavoittuvuus on riski. Nykyään otan mieluummin sen riskin. Kun teen niin, olen enemmän oma itseni.

En halua kadottaa iloista minääni sillä, että pelkään koko ajan jotakin, kontrolloin tai pidän kuorta. Vaikka välillä tulee turpiin, klaaraan sen. Annan itseni olla loukkaantunut ja jopa vahvistan sitä tunnetta: kuuntelen itsesäälimusiikkia, kuten Bachia, Iiro Rantalan pianomusiikkia tai Paloma Faithin biisiä Crybaby, ja olen surullinen. Sen jälkeen tulee hyvä olo.

Ehkä on vähän noloa, mutta mittaan koko ajan itseäni Ouran älysormuksella, jotta olisin hyvä työssäni. Väsyneenä itsetuntoni heiluu. Kun aistini toimivat hyvin, olen varmempi ja parempi työssäni.

Nykyään joudun aiempaa enemmän rauhoittumaan, pitää saada sykkeet alas. Saatan vahingossa tehdä kuudentoista tunnin työpäiviä yksinkertaisesti siksi, että työni on niin mielenkiintoista.

Luonnossa löydän yhteyden itseeni sekunnissa. Katson taivasta, tähtiä ja merta yhä useammin. Se tuo perspektiiviä.

Teesi 6: itsestään ei tarvitse luopua

Päätin #metoon ansiosta puhua nuoruuden liitossani kokemastani väkivallasta.

En ollut jäänyt sen trauman vangiksi, mutta asiasta puhuminen ei ollut suinkaan helppoa. Halusin kertoa, että kenelle tahansa voi käydä niin, myös kaltaiselleni iloiselle ja suhteellisen menestyneelle ihmiselle. Puhuin myös siksi, ettemme koskaan voi tietää, mitä taisteluita kukin käy sisällään.

Ensimmäisestä suhteestani minun oli pakko lähteä, vaikka en olisi halunnut. Silloin äitiys kantoi minua. Olimme hieno pieni perhe kaksin lapseni kanssa.

Nykyisen mieheni tapasin työpaikallani teatterissa. Hän soitti näytelmässä viulua ja minä lauloin.

Olemme olleet yhdessä 27 vuotta, mutta alussa en tiennyt, tulenko olemaan hänen kanssaan kauan. Sillä mitä tahansa voi tapahtua - siihen olen tottunut lapsesta asti. Perheemme asui Kreikassa, Italiassa, Nummi-Pusulassa, Tanskassa, ja vaihdoin koulua monta kertaa. Minun on aina ollut vaikeaa luottaa ihmisiin ylipäätään.

Olen yrittänyt olla itsenäinen nainen parisuhteessa ja äitinä. Mitä enemmän kuuntelen omaa ääntäni, sitä paremmin kaikki muutkin voivat. Itsestään ei tarvitse luopua silloin, kun kaksi itsenäistä ihmistä on yhdessä: silloin pysyt onnellisena ja voit rakastaa yhtä paljon.

Sen olen oppinut, etten pelkää, mitä nurkan takana on. Siellä voi olla myös mahdollisuus.

Juttu on julkaistu Gloriassa 10/2025.