Kansainvälisen menestysteoksen kirjoittanut Iida Turpeinen: "Luopumalla turhasta taakkamme kevenee"

Kutsuit minua nartuksi ikään kuin se olisi huono asia. Lausahdus koristaa kahvimukin kylkeä. Humanistisen tiedekunnan kampuksella, keskellä vanhinta Helsinkiä, voi aistia omanarvontuntoista rentoutta muuallakin kuin kahvihuoneessa.

Vähän aikaa sitten kirjailija Iida Turpeisen työhuone sijaitsi rakennuksen toisella sivulla. Ikkunan takana seisoi istutuslaatikko, johon Iida oli kylvänyt tuulessa tanssivia niittykukkia. Alkavana kesänä hän ei kilpaile halutuista laatikoista, koska ei olisi sellaista riittävän usein kastelemassa. Mökillä Mäntsälässä on tiedossa projekti jos toinenkin.

Sitten on vielä tämä kaikki muu. Suuren maailman markkinat.

Iidan romaani Elolliset herättää eloon kolmesataa vuotta luonnontieteen ja lajien tuhoutumisen historiaa. Keskiössä on valaan oloinen stellerinmerilehmä, joka löydettiin 1700-luvulla ja metsästettiin sukupuuttoon 27 vuodessa. Erään yksilön harvinaisen täydellinen luuranko löytyy Helsingistä.

Ei ehkä kuulosta seksikkäältä tarinalta, mutta on sitä. Tunteita kuohuttava maailmanluokan teos, jonka käännösoikeudet on myyty historiallisen laajalti.

Maine muuttuu pikku hiljaa rahaksi.

Kun Iida näki ensimmäisen suurelle kielialueelle tehdyn sopimuksen, hän soitti agentilleen varmistaakseen, että se on totta.

-Joskus mietin, että kenen elämästä tässä nyt puhutaan. Kun en ole osannut edes unelmoida näin isosti. Sanoin juuri miehelleni, että jos selviämme täysjärkisinä seuraavasta kahdesta vuodesta, se mahdollistaa paljon.

Teoksen saksankielinen käännös on juuri valmistunut. Iida on valtavan tyytyväinen, miten hyvin siinä on säilynyt hänen kirjoittajaluonteelleen tärkeä rytmi ja sointi. Joitakin asioita tämäkin taitava kääntäjä hieman hämillään varmisteli. Ihmetteli kohtaa, jossa kerrottiin kesävieraiden selän pesemisestä: Onko tämä nainen prostituoitu?

Iida selvitti kääntäjälleen vuolaasti suomalaista saunottajaperinnettä ja mainitsi, että samaa työtä on tehnyt aikoinaan hänen isoisoäitinsä. Arabian ja Japanin suunnalta tulee taatusti ihan omanlaisiaan kysymyksiä. Australialaiselle kustantajalle lähti juuri videotervehdys.

-Haluavat nähdä, voiko minua päästä esiintymislavoille.

Tekeillä olevassa väitöskirjassaan Iida leikittelee amerikkalaisen nykykirjallisuuden ja luonnontieteen törmäyspisteillä. Valmista on tarkoitus olla vuoden päästä, osana kuuden yliopiston yhteiseurooppalaista tohtoriohjelmaa. Sen jälkeen Iida pääsee taas uppoutumaan kirjailijan rooliin - ilman suurempaa rimakauhua ja painetta. Aiemmin kehitelty aihe, tieteen historiaa sekin, on valmiina muhimassa.

-Olen onnistunut jo kerran. Voi olla, että seuraava teos ei saa yhtä suopeaa vastaanottoa. Olennaista onkin, että kirjoitan kirjan, jota itse pidän tärkeänä ja jota rakastan. Se on päihdyttävä ajatus ja osa selviytymisstrategiaani.

TEESI 1: Tylsyyden sietäminen on supervoima

Olen sitkeä. Vielä hyödyllisempi ominaisuus on se, että siedän tylsyyttä. Kirjoittamisesta kymmenen prosenttia on luovaa ja ihanaa, loppu on puurtamista. Herkästi kyllä innostun, ja silloin jaksan nähdä vaivaa.

Extreme-kokemuksia en kaipaa ollenkaan. Erityisesti pelkään merta. Vuosia sitten olin meribiologien kanssa pienessä veneessä Lofoottien vesillä. Merenkäynti oli raju, olin likomärkä ja pelkäsin kuolevani. Nyt viisivuotias tyttäreni taivuttelee minua lähtemään kanssaan Färsaarille valaita katsomaan. Harkitsen asiaa.

Lapsiperheen arki maadoittaa tehokkaasti, pakottaa hyvällä tavalla keskittymään hetkeen. Kun katson lähelle, näen ihmeellisiä asioita. Juuri se pitää minut onnellisena.

Kun taannoin asuin jonkin aikaa Itä-Pasilassa, moni tuttu säälitteli, että miten sinä luontoihminen pärjäät siellä betoniviidakossa. Puoliksi vitsinä aloin kartoittaa seudun lajistoa. Oikein rupesin nauttimaan siitä. Tarkemmin sanottuna Itä-Pasilassa on lintuja 61 lajia, kasveja 148 lajia ja sen päälle nisäkkäät ja muut eläimet.

TEESI 2: Luotettava tieto on aina ollut poliittinen kysymys

Hyvä palaute koukuttaa. Toisaalta olen sen suhteen jo kylläinen. Pyysin mieheltäni, ettei hän enää lähetä minulle näkemiään kehuja ja kommentteja. Nyt janoan vain työrauhaa.

Moni olettaa, että olen luonnontieteilijä, vaikka Elolliset on hyvin humanistinen teos: tieteen historiaa ja aatehistoriaa. Ylpein olen erään yliopistossa opettavan meribiologin palautteesta: Kirjaani käytetään oppimateriaalina hänen kursseillaan.

Tiedemaailma voi olla raadollinen. Kova kilpailu ja seksismi eivät ole pelkkiä myyttejä. Olen nähnyt, että nuoren tutkijan saama anonyymi palaute saattaa olla hirvittävän julmaa. Minuun suhtaudutaan nykyään vähän eri tavalla. Tieteellinen kirjoittaminen jännittää silti edelleen. Kriittisyys ei ole kiusaamista, mutta lähtökohtaisesti kritiikeissä yritetään saada tekijä kiinni virheistä.

Törmäämme päivittäin valeuutisiin ja manipuloituun tietoon. Elolliset-kirjan aidot historialliset henkilöt tekivät päätöksiä sen tiedon varassa, mikä heillä oli. Näitä valistusajan kasvatteja on pakko katsoa lempeämmin kuin oman aikamme ihmisiä. Maailmankuvamme ja tietomäärämme on nyt aivan eri luokkaa.

Vääriä vastauksia ja suoranaisia huijareita on ollut liikkeellä aina. Tulevaa romaania ajatellen minua kiehtovat niin sanotut villin tiedon hetket. Kun sähkö ja magnetismi keksittiin, maailmankuva mullistui: näkymätön oli totta! Samalla siihen linkittyi vahva esoteerinen, suljetulle sisäpiirille tarkoitettu sivujuonne.

Riemastuttavin löytämäni anekdootti liittyy 1800-luvun Ranskaan, jossa esiteltiin kilpaileva lennätinjärjestelmä brittien ja amerikkalaisten keksimälle mallille. Sen väitettiin perustuvan animaaliseen magnetismiin, eli toimivan etanoiden välityksellä. Täyttä huijausta, mutta maalailevia mediajuttuja se kyllä synnytti.

TEESI 3: Sankareilla on naisenkin kasvot

Olin jo lapsena kiinnostunut luonnontieteistä. Muistan ärtymykseni, kun luokan pojat sanoivat, että Nobel-tilastot todistavat, että naiset eivät ymmärrä siitä alasta mitään. Kun löysin kirjastosta fyysikko ja kemisti Marie Curien elämäkerran, olin hurmaantunut. Suuri merkitys oli myös sillä, että äitini Margit työskenteli viestintätehtävissä Helsingin kaupungin luontokeskuksessa Harakan saarella. Hänen kauttaan ekologinen näkökulma valui miellyttävästi perheemme arvoihin.

Asuin lapsuuteni Vuosaaressa. Kotiovelta pääsi suoraan Mustavuoren luonnonsuojelualueelle. Kaikenlaiset seikkailijat ja oman alansa pioneerit inspiroivat minua syvästi jo tuolloin. Tutkimusmatkailijoissa kiehtoo jopa heidän järjenvastaisiin tekoihin ajava uteliaisuutensa.

Viisivuotias tyttäreni on mainio pakkaus. Nyt hänellä on menossa mielikuvitusystävien vaihe. Välillä häntä suututtaa, kun ne eivät toimi niin kuin hän haluaa. Kerroin hänelle, että kirjoittaessa minullakin on joskus sama tilanne. Rakastun jokaiseen henkilöhahmoon, mutta pian ne alkavat toimia päässäni omalakisesti.

Kirjani primus motor on 1700-luvun alkupuolella elänyt saksalainen luonnontieteilijä Georg Wilhelm Steller. Hän kuoli 37-vuotiaana. Saman ikäisenä kuin minä nyt. Tajusin jo alkumetreillä, että kirjasta tulee helposti herrojen historiaa, jos en pidä varaani. Annoin itselleni tehtävän. Puolet henkilöistä pitää olla naisia. Yksi parhaista löydöistäni oli taitava kuvittaja Hilda Olson (1832-1915). Helsinkiläinen eläin- ja kasvitieteen professori Nordmann palkkasi hänet assistentikseen, vaikka se tuohon aikaan oli naiselle tavaton rooli. Myöhemmin Hilda muutti Lontooseen ja elätti itsensä taiteella ja tapettimallien suunnittelijana.

Teesi 4: Liike on lääke

Tulen tanssivasta perheestä. Vanhempani tapasivat tanssinopettajakoulussa. Isäni Isto opettaa tanssia edelleen, vaikka työskentelee erityisasiantuntijana Taiteen edistämiskeskuksessa. Pikkuveljeni Oskari on valtavan lahjakas tanssija ja koreografi. Tosin teini-iässä tuntui ikävältä, kun baletinopettaja ilkkui, miksi en ole yhtä hoikka, kaunis ja taitava kuin veljeni. Kehonkuvaan liittyvät ongelmat olivat tuolloin yleisiä. Eräskin tanssinharrastaja ihmetteli, miksi minä en älyä välillä käydä oksentamassa tarpeeksi laihana pysyäkseni.

Myrkyllisistä muistoista huolimatta tanssi on antanut minulle valtavasti iloa. Eilen olin veljeni nykytanssitunnilla. Olen harrastanut myös jazz-tanssia, afroa, ilma-akrobatiaa, salsaa ja steppiä. Tanssi on yhä henkisen ja fyysisen jaksamiseni perusta. Heikko selkä ja yliliikkuvat nivelet vaativat säännöllistä lihastreeniä. Naamastani näkee heti, jos en ole päässyt tanssimaan.

Koreografista ajattelua olen hyödyntänyt historiallisten henkilöiden nahkoihin ryömiessäni. Inspiroiviin esikuviini nostan amerikkalaisen Loie Fullerin (1862-1928). Hän oli modernin tanssin ehdoton suunnannäyttäjä, vaikka hän on jäänyt oppilaansa Isadora Duncanin varjoon. Fuller hyödynsi esityksissään ennen näkemättömällä tavalla teknologiaa ja tiedettä. Hän projisoi pukuihinsa valokuvia kuun pinnasta ja mikroskooppikuvia vesipisaroista ja syöpäsoluista. Hän kehitteli fosforoituja suoloja, joilla käsitteli pukuaan ja ihoaan saadakseen ne hohtamaan pimeässä. Kaikesta huolimatta Fulleria kohdeltiin vähän showtyttönä, vaikka hän oli suvereenisti aikaansa edellä.

Teesi 5: Hyvä ajattelu vaatii aikaa

Tartun asioihin hitaasti, mutta olen sen jälkeen päämäärätietoinen. Se näkyi jo tavassa, jolla tutustuin mieheeni Kasperi Mäki-Reinikkaan. Olimme samassa lukiossa ja tarkkailin häntä vuoden ennen kuin kävin toimeen. Intuitiivisesti tajusin, että hän on älykäs, hauska ja lempeä ihminen. Viimein pyysin häntä kahville. Kasperi ei tuolloin muistanut edes nimeäni, mutta otti kutsun vastaan.

Sittemmin puoliso on ollut omaa luokkaansa sparraajana. Kuvataidekasvattajana Kasperi on operoinut tieteen ja taiteen rajapinnoilla jo kauan ennen minua. Brains on Art -kollektiivissaan hän hyödyntää tekoälyä.

Tähän mennessä mieheni on joustanut perheen eteen tosi paljon. Nyt kun yksivuotias poikamme totuttelee päiväkodissa oloon, mieskin saa paremman työrauhan. Eläkkeelle jäänyt äitini on arkemme kannalta korvaamaton.

Me kaikki kolme sukupolvea viihdymme yhdessä Mäntsälän-mökillä, kolmen suon risteyksessä. Rakastan suota! Maisemassa on ikiaikaista hitautta ja runsautta.

Taannoin hakeuduin kirjoittamaan Kilpisjärven biologiselle asemalle. Oli kesäkuu. Lunta oli yhä paljon. Lähdin amatöörinä vaeltamaan Saana-tunturin toiselle puolelle enkä ottanut huomioon, että reittimerkit olivat vielä lumen peitossa. Aika pian huomasin eksyneeni. Hankikanto alkoi pettää ja putosin vähän väliä puoli metriä syviin virtauksiin. Pelko alkoi vallata , kunnes ymmärsin seurata poroja. Tajusin, että ne aistivat tukevan maan jalkojensa alle. Porojen avulla löysin turvallisen reitin autotielle.

Teesi 6: Yksilön syyllistäminen on usein sumutusta

Suhtaudumme lajien katoamiseen kuin se olisi luonnon-ilmiö, vaikka sillä on aina kulttuurinen perusta. Taustalla velloo usein voimattomuus tai mukavuudenhalu. Maailman ihmisistä ylivoimainen enemmistö kannattaa ilmastotoimia. Kriittinen massa alkaa olla niin suuri, että isot muutokset voivat olla mahdollisia. Se on sitten eri asia, kuinka moni on valmis tinkimään omista eduistaan.

Minua ärsyttää suuresti, että ilmastotoimien kuvitellaan aiheuttavan askeettista kurjuutta. Kun todellinen ongelma on se, että meillä on liikaa kaikkea. Luopumalla turhasta taakkamme kevenee.

Puhuminen yksilön vastuusta ohjaa huomiota pois suuremman mittaluokan kysymyksistä. Tähän sumutukseen syyllistyvät monet valtiolliset ja ylikansalliset yritykset peitelläkseen sitä, miten huonosti asioita hoidetaan.

Omien arvojen mukainen elämä on hyvinvointimme kannalta keskeistä. Sillä, syökö yksi Iida vegaanisesti tai mitä muuta hän kuluttaa, ei ole kuitenkaan ratkaisevaa merkitystä. Toki jokaisen on helpoin hallita omaa syömistään ja lentämistään, mutta suuret yhteiskunnalliset muutokset tapahtuvat toisaalla. Riittääkö meillä aika? Pienten lasten äitinä minun on pakko uskoa, että riittää.

Aktivismia tarvitaan. Etulinjassa olevat nostavat valokeilaan asioita, jotka muuten jäisivät huomaamatta.

Valitettavasti koko joukko katastrofeja on jo tapahtunut huomaamatta, aivan kotiovella. Esimerkiksi hömötiaiset ja varpuset, joita lapsuudessani oli pilvin pimein, ovat vakavasti vaarantuneita lajeja.

Lemmikkieläinten hyvinvoinnista puhutaan paljon. Toivoa sopii, että eläinsuojelulaki kiinnostaisi laajemminkin. Sika on koiraa älykkäämpi, mutta meillä on tiukka hierarkia, miten arvotamme eläimiä. Monihan ei kestä rinnakkaiseloa edes valkoposkihanhien kanssa.

Jos kaikki eläimet alettaisiin nähdä samanarvoisina, se vaatisi yhteiskunnassa radikaaleja muutoksia. Mutta se olisi muutos, jonka haluaisin nähdä. 

Juttu on julkaistu Gloriassa 05/2024.