Yhtään ei tee mieli katsoa, vai mitä?
Yhtään ei tee mieli katsoa, vai mitä?

Toimittaja Hanna Jensenin kolumnissa naapuriin vilkaistaan vahingossa säleverhojen välistä kukkia kastellessa.

Kun asuu kaupungissa, tottuu siihen, että toisten ikkunoista näkee sisään. Kuin sanattomasta sopimuksesta se hyväksytään, eikä ikkunoissa väijytä kiikarit kädessä kuikuilemassa muiden tekemisiä, kuten yleisesti luullaan. Meilläkin vastapäisen talon seinään on vain kolmiloikan verran, eikä ikkunoita ole peitetty siellä eikä meillä. Molemminpuolinen luottamus!

Vastapäinen kerrostalo on siis hiukan kuin Richard Scarryn kirjojen ystävällisen näköinen talo, jonka asukkaista ei ensivilkaisulla ole tietoa. Ainakaan tarkempaa tietoa.

Olen aamuihminen. On kodikasta, kun kuudelta aamulla myös vastapäisen talon noin viisikymppinen nainen on hereillä. Hän lukee yleensä lehteä talonpoikaispöytänsä ääressä. Enempää en tietenkään tiedä, ja tämäkin käy ilmi puolivahingossa, kun käyn jääkaapilla ja katseeni osuu sekunnin sadasosan verran hänen ikkunansa suuntaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Voi, hänellä on niin kaunis koti! Paljon viherkasveja ja upeita lamppuja. Hän pitää hyvää huolta pöydästään, pyyhkii sen aina rätillä ennen kuin lähtee töihin. Luulen, että hän on sairaanhoitaja. Hänellä on tiukat lihakset käsivarsissa. Ja joskus perjantaisin ystäviä syömässä. Ei ole yksinäinen. Sikäli mikäli kun katseeni on joskus osunut siihen suuntaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hollannissa ei ikkunoissa ole juuri verhoja, eikä kotien elämää edes pidetä yksityisenä. Siitä pidän. Kadulta näkyy kadulle – ja saa katsoa! Sisustus jaetaan, ollaan yhteisöllisiä.

Ehkä juuri hollantilaisella hetkellä katsoin taannoin vastapäisen talon toiseen asuntoon, jossa asui vaaleanpunaisia veluurihousuja käyttävä kolmekymppinen nainen. Hänellä oli tapana romahtaa töitten jälkeen beigelle sohvalle, popcorn-kulho haarojen välissä (rekisteröin sen, kun välillä avasin ikkunan tuulettaakseni). Kuinka paljon ihminen voikaan katsoa televisiota. Nainen oli varsinainen nautiskelija. Röhnötti koivet ihanasti erikseen, selvästi asui yksin. Sai tehdä mitä halusi ilman, että kukaan näki.

Sitten hän muutti. Uusilla asukkailla on poikkeuksellisesti verhot. Mitä lie peittelevät.

Helsingin keskustassa asuu lapsiperheitäkin. Urbaanissa asumisessa on se hyvä puoli, että ketään ei kiinnosta, mitä muut tekevät.

Mutta onpas ollut ihanaa seurata seinän takana kasvavan koliikkivauvan lisäksi, kuinka vastapäisen talon pieni poika on saanut hiuksia! Heillä syödään aamiaista aina yhdessä. Sen huomaa, kun kastelee kukkia olohuoneessa. Kunnes jokin aika sitten putkiremontti tyhjensi talon kaikista asukkaista. Mikä tyhjyys laskeutuikaan kadullemme. Vauvaperhe ei palannut. Muuttivatko lähiöön? Tuliko ero? Asia vaivaa.

Uusilla asukkailla on poikkeuksellisesti verhot. Mitä lie peittelevät.

Meillekin näkee sisään. Keittiön ikkunassa ei ole verhoja, ja olohuoneen verhot on vedetty sivuun. Emme peittele mitään! Katsokoot ja nähkööt, kuinka syön illallista joskus seisten. Seuratkoot, kuinka seison sukimassa mattojen hapsuja suoriksi.

Sen nimittäin tietää, jos sattuu vastapäisestä talosta vilkaisemaan meille päin säleverhojen välistä, kun kastelee kukkia.

Kolumnin kirjoittaja on toimittaja Hanna Jensen.

Seuraa Hannaa Instagramissa @hannajenius.

Ria Hafren

Juttusi on mainio!

Minulla on vastapäiseen taloon n. 50 m ja puita välissä. Talvella sentään näkee keillä on valo ikkunoissaan. Viime talvena oli lohdullista, kun joka yö heräsin klo 01-03, ja vastapäisen talon yhdessä ikkunassa loisti ruusunpunainen pöytälamppu.

Toinen talo on vinosti n. 30 m päässä. Koteihin näen sisään, kun menen parvekkeelleni tupakalle, ja satun vilkaisemaan sinne päin.

Joskus harvoin katselen kiikarilla. En koskaan naapureille päin. Lähinnä katselen öisin jäniksiä ja pupuja, jotka tulevat joka yö pihallemme mussuttamaan ruohoa ja omenoita. Joskus päivällä tiirailen parvekkeeni edessä oleviin kuuseen ja koivuun. Jos niissä pyrähtelee jokin lintu, jota en tunnista. Tai orava, jonka touhuja on kiva katsoa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla