Olen huono käyttämään koruja, mutta yhtä käyttäisin aina – jos uskaltaisin.
Bertta-mummoltani peritty, hänen oman äitinsä rintarossi on ensimmäinen ja varmaan ainoa esine, jonka pelastaisin tulipalosta. Vuodesta toiseen se kuitenkin viihtyy rasiassaan, koska pelkään niin kovasti kadottavani sen.
Tiedän kovin vähän isomummostani, mutta korun ansiosta ajattelen häntä usein. Hän oli orpo kainuulaistyttö, joka lähti omin päin kaupunkiin, perusti sinne suuren perheen ja pärjäsi ainakin niin mukavasti, että jossain vaiheessa oli varaa jopa korun kaltaiseen ylellisyyteen.
Hän oli myös edistyksellinen nainen, koska antoi ainoalle tyttärelleen mahdollisuuden koulutukseen. Minä kasvoin ihaillen hänen tytärtään, hienostunutta ja hieman kielitaitoistakin mummoani.
Mietin välillä, missä tilanteissa isomummo mahtoi koruaan käyttää. Oliko häitä, syntymäpäiviä, kenties huolettoman vapaita lauantaita kaupungilla? Vai säilöikö hänkin sitä lipaston uumenissa odottaen tarpeeksi tärkeää tilaisuutta, jota ei sitten koskaan tullutkaan.
Entä mitä hän miettisi tästä lapsenlapsenlapsestaan, jolla on työn vastapainoksi vapaata aikaa ja mahdollisuuksia ahmia kirjoja, käydä teatterissa ja lomailla kaukaisissa maissa? Haluan uskoa, että hän olisi kovin ylpeä minusta.
Tänä vuonna olenkin päättänyt, että säilöminen saa riittää. Teetän rossiin entistä vahvemman lukon ja alan käyttää sitä. Ehkä se myös kannustaa etätöissä useammin pukeutumaan ihan oikeisiin vaatteisiin virttyneen koti-asun tai treenitrikoiden sijaan. Ja vielä tulee sekin aika, että koru pääsee mukanani joihinkin ihaniin, tungokseen asti täysiin juhliin, joissa on samppanjaa ja puheensorinaa.
Hyvien päätösten helmikuuta!
Annaleena, Glorian toimituspäällikkö
Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
