Yhä useampi meistä voi tehdä töitä missä ja milloin vain. Mitäpä siis jos pakataan passit, hammasharjat ja läppärit ja lennetään koko toimisto talvea pakoon?

Kun viime lokakuussa Suomessa vihmoi vettä, Mikko Kaipainen heräsi aurinkoiseen aamuun huvilassa Ateenan eteläpuolella. Ensitöikseen hän pulahti uima-altaaseen ja nautti sen jälkeen aamiaista terassilla työtovereidensa seurassa. Sitten Kaipainen uppoutui keskittymistä vaativaan suunnittelutehtävään, lounaan jälkeen hän vietti siestaa auringossa lekotellen. Kun päivän kuumin hetki oli ohi, Kaipainen ideoi uutta työpajassa. Päivän päätteeksi hän lähti vielä syömään hyvin paikalliseen ravintolaan, jälleen kollegoidensa kanssa

Kaipainen on musiikin oppimissovelluksia tekevän Yousicianin perustajaosakas ja operatiivinen johtaja. Normaalisti yrityksen toimitilat sijaitsevat Eerikinkadulla Helsingin keskustassa, mutta viime syksynä toimisto siirtyi kuukaudeksi Kreikkaan.

”Meiltä on kysytty, miksi piti lähteä ulkomaille. Yhtä hyvin voi kysyä, miksi emme olisi lähteneet? Kokeilut kuuluvat meillä muutenkin työkulttuuriin”, Kaipainen perustelee.

Helsinkiläinen palvelumuotoiluyritys Hellon puolestaan on lähdössä tänä syksynä viikoksi Barcelonaan. Tarkoitus on tehdä aamupäivät tehokkaasti töitä, mutta ottaa iltapäivät rennommin.

”Menemme Vain elämää -konseptilla, kaikki järjestävät vuorotellen mieleistään iltaohjelmaa”, kuvailee Kirsikka Vaajakallio, Hellonin senior palvelumuotoilija.

Tutut hommat, eri paikka

Myös työelämäasiantuntija, tutkimusprofessori Jari Hakanen on törmännyt uuteen ilmiöön, työpaikan ”leirikouluihin”, jossa koko porukka lähtee yhdessä aurinkoon.

”Tavattoman yleinen se ei vielä ole, mutta leviää sitä mukaa kun ajasta ja paikasta riippumaton työ yleistyy. Aiemmin työpaikan reissut olivat puhtaasti palkinto- ja viihtymismatkoja”, Hakanen kertoo.

Yousicianissa idea ulkomaille lähtemisestä syntyi, kun henkilökunnalta pyydettiin ajatuksia työhyvinvoinnin edistämiseksi. Yrityksen työntekijät edustavat toistakymmentä eri kansallisuutta ja kulttuuritaustaa, australialaisista chileläisiin ja kiinalaisiin. Suomen pimeä ja kylmä syksy oli ollut monelle melkoinen sokki.

Yritys vuokrasi kuukaudeksi huvilan 17 työntekijälleen Ateenan eteläpuolelta Anavyssosin kylän lähistöltä. Työntekijät saivat tulla sinne haluamakseen ajaksi, perheenkin sai ottaa mukaan. Liikkumista varten oli varattu auto ja polkupyöriä.

”Mukaan lähti neljä puolisoa ja neljä lapsiperhettä. Osa puolisoista oli vanhempainvapaalla, osa työskenteli etänä, osa oli ottanut lomaa ja osalla oli isovanhemmatkin mukana lastenhoitoapuna”, Kaipainen luettelee.

Yousicianin joukolle matka oli helppo, koska yrityksen kuluttaja-asiakkaatkin ovat ympäri maailman. Yhteistyökumppaneiden kanssa keskustellaan usein Skypen avulla.

”Aika pitkälle teimme työtä samaan tapaan kuin Suomessakin. Jonkin verran enemmän pidimme kehityssessioita ja työpajoja. Kreikassa julkaistiin myös uutuustuotteemme kitaransoiton opiskeluun. Pidimme sen kunniaksi pienet grillijuhlat.”

Hauskanpito ei jäänyt siihen: eräänä päivänä osa porukasta kävi uimassa kilpikonnien kanssa, yhtenä iltana firman bändi veti ex tempore -keikan rantabaarissa ja viikonloppuisin tehtiin retkiä Ateenaan.

Kreikassa työrytmiin kuului iltapäiväsiesta, jonka sai käyttää vaikka rannalla löhöilyyn.

”Jo pelkästään se, että aurinko paistoi joka päivä, toi mukavan muutoksen syksyyn ja latasi akkuja”, Kaipainen uskoo.

Hellonin vajaan 20 hengen tiimi valtaa tänä syksynä vanhan huvilan kukkulan laelta Portellan kylästä Kataloniasta viikoksi. Hellon on Yousicianin tapaan melko pieni yritys, jossa monia eri koulutustaustoja edustavat ihmiset tekevät luovaa työtä. Muiden antamat esimerkit ovat innostaneet yritystä matkaprojektiin. Työaikaa on tarkoitus käyttää sekä yhteisiin työpajoihin että kunkin työntekijän omiin projekteihin.

”Ihmisten pitää suunnitella etukäteen, että siellä työstettävät projektit ovat sopivassa vaiheessa. Pahoja deadlineja ei voi olla uhkaamassa ja asiakkaille on tiedotettava ajoissa, että onkin tavoitettavissa puhelimesta vain aamupäivisin”, Kirsikka Vaajakallio kertoo.

Lisäksi on etukäteen mietittävä, mitä työvälineitä tai materiaaleja mukana tarvitaan. Hellonin palvelumuotoilijat käyttävät tietokoneen lisäksi post it -lappuja. Helsingin-toimiston neuvotteluhuoneissa seinät toimivat valkotauluina, joille voi havainnollistaa ajatuksiaan.

”Ehkä tarvitsemme fläppi- tai rullapaperia mukaan”, Vaajakallio miettii.

Työpaikan leirikoulun tarkoitus on toimia myös tiimihengen kohottajana.

”Opit tuntemaan paremmin, että tuon kanssa voisinkin tehdä tätä tai miten tuo toinen tekee töitä, onko hän aamu- vai iltavirkku”, Vaajakallio kaavailee.

Tutkimusten mukaan rutiinien rikkominen ja uudenlainen ympäristö sysäävät myös ajatuksia uusille urille. Hellonin väki odottaa Barcelonan-viikolta luovia ajatuksia ja uusia innovaatioita.

”Uskomme, että kun vähän irrottautuu, tehokkuus ja motivaatio parantuvat. Antaa uutta virtaa, kun kokeilee uusia juttuja.”

Hei hei, stressi

Työelämätutkija on samaa mieltä.

”Ihminen tulee vähän rennompana esiin, kun työpaikan raamit eivät ole puristamassa.”

Stressi ja pelko kuristavat luovuutta, myönteinen ilmapiiri taas edistää sitä.

”Luovuus, uuden ideointi ja kokeilut sopivat hyvin tällaisen reissun yhteyteen. Kun työympäristö ja työtavat ovat erilaiset kuin tavallisesti, uuden luomiseen on hyvät mahdollisuudet”, Hakanen sanoo.

Siksi ulkomaille ei kannata lähteä tekemään helppoja asioita, Hakanen muistuttaa. Tavoitteet on hyvä asettaa korkealle, koska olosuhteet ovat niin suotuisat.

Hakanen uskoo, että vetäytyminen toimistolta voi myös parantaa työtehoa.

”Jos kerrankin pystyy työskentelemään keskeytyksettä, se koetaan palkitsevana ja työtehoa lisäävänä.”

Työpaikan Reissujen käytännön järjestelyjä ovat helpottaneet matkailun uudet tuulet. Halvat lennot ja asuntojen vuokraaminen yksityisiltä pitävät budjetin maltillisena.

Yousicianin reissulla työntekijät osallistuivat kustannuksiin. Näin korostettiin matkan vapaaehtoisuutta ja tasavertaisuutta niitä kohtaan, jotka eivät päässeet syystä tai toisesta osallistumaan. Osallistujat maksoivat lennot Kreikkaan, mutta yritys vastasi majoituksesta ja työtilan kustannuksista. Hellon taas aikoo maksaa työntekijöilleen koko lystin.

”Olisimme voineet palkita työntekijöitä antamalla matkaan käytettävän summan rahana, mutta halusimme mieluummin tuoda heitä yhteen. Yllättävän edulliseksi tämä tulee, kun järjestelyt on tehty ajoissa ja työntekijät auttavat esimerkiksi ruokailun järjestämisessä”, Vaajakallio kertoo.

Mutta mitä jos yritys on niin suuri, ettei sitä millään voi siirtää kokonaan ulkomaille? Onko reilua, jos matkaan lähtee vain jokin tietty osasto tai yksikkö? Mitä, jos toisiin iskee kateus? Hakanen myöntää, että oikeudenmukaisuuskysymys voi olla pulmallinen.

”Kaikilla ei ole aina mahdollisuutta lähteä vaikkapa perhetilanteen takia. On tosi tärkeää perustella, ketkä lähtevät ja mitkä ovat lähdön perusteet. Organisaation pitää huolehtia, että reissun hyödyt ovat suuremmat kuin haitat ja ettei työpaikalla tapahdu klikkiytymistä.”

Tiimihenki on tärkein

Toki vetäytymisen voi toteuttaa myös pienimuotoisemmin, aina ei tarvitse lentää aurinkoon. Tampereella ilmestyvän Aamulehden kulttuuritoimitus siirtyi viime keväänä viikoksi Tallinnaan ja kirjoitti juttuja yksinomaan Viron kulttuurielämästä.

”Tämä näkökulmanvaihdos virkisti ja inspiroi suunnattomasti meitä kaikkia. Ja olimme oikeasti töissä siellä emmekä lekottelemassa. Teimme hurjan määrän juttuja”, kertoo kulttuuritoimituksen esimies Markus Määttänen.

Myös Hakasen mukaan pää virkistyy ja työteho paranee, vaikka ei lähtisi edes kotimaata kauemmas. Eräässäkin hankkeessa kokeiltiin joustotyötä saaristossa.

Yousicianilla on jo uusi matka suunnitteilla. Tänä vuonna kohteena on Hua Hin Thaimaassa. Nyt lähtijöiden joukko yltää jo 30 työntekijään, sillä yritys on kasvanut vuodessa. Isommasta joukosta kaikki eivät enää voi lähteä perhesyistä. Kaipainen ei silti usko, että tästä syntyy skismaa.

”Tarjoamme kaikille matkaan mahdollisuuden, lähteminen on vapaaehtoista. Jos ei pysty lähtemään, emme voi sille mitään.”

Mitä suurempi lähtijöiden joukko on, sitä enemmän matkoissa on haastetta. Iso porukka tarvitsee myös ison työtilan. Tällä kertaa Yousician maksaa matkat ja tarjoaa tilan työskentelyyn, mutta majoituksen kaikki järjestävät itse. Näin esimerkiksi perheelliset voivat valita paremmin itselleen sopivan majapaikan.

Kreikan-reissu osoitti kuitenkin myös parannuskohteita. Vapaat lähtö- ja saapumisajat johtivat jatkuvaan trafiikkiin, joka aiheutti ylimääräistä säätöä. Thaimaan lennot varataan niin, että paikalla ollaan täysiä viikkoja. Mutta ihmisten kesken Kaipainen ei myönnä konflikteja syntyneen, vaikka yhdessä vietettiinkin yhtäkkiä enemmän aikaa.

”Viimevuotisen reissun tulos oli kaiken kaikkiaan energisempi tiimi. Ehkä jotakin kertoo sekin, että porukka on ollut todella innoissaan valmistelemassa uutta reissua.”

Matkaan lähtiessä on kuitenkin hyvä muistaa yksi asia. Ja se on passiakin tärkeämpi: mukaan on pakattava kosolti tiimihenkeä. Sillä jos työpaikan henki ei ole valmiiksi hyvä, lisäaika työkavereiden kanssa on pikemminkin rangaistus kuin palkinto.

Vierailija

Voisitko tehdä töitäsi vaikka aurinkorannalla? Näissä työpaikoissa se on mahdollista

Sinänsä mielenkiintoinen artikkeli, mutta otsikko ei lunasta lupauksiaan. Siis missä työpaikoissa, minkälaisissa työpaikoissa, "biitsityöskentely" (ts. työnteko vaikka toisesta maasta käsin) onnistuu? Tekstissä mainitaan kaksi esimerkkiä pienistä yrityksistä, mutta ei juuri tarkenneta erilaisia työnkuvia. Kaipasin edes lisäykseksi jonkinlaista vinkkilistaa.
Lue kommentti
Nønne Prisle on menestynyt tutkija, dosentti ja tiimin johtaja. Mutta hän on myös työskennellyt muun muassa muotiketjun vaatemyyjänä ja tiskijukkana, opiskellut niin luonnontieteitä kuin taideaineitakin. Fysiikkaa hän sanoo opiskelleensa siksi, että piti sitä riittävän vaikeana.
Nønne Prisle on menestynyt tutkija, dosentti ja tiimin johtaja. Mutta hän on myös työskennellyt muun muassa muotiketjun vaatemyyjänä ja tiskijukkana, opiskellut niin luonnontieteitä kuin taideaineitakin. Fysiikkaa hän sanoo opiskelleensa siksi, että piti sitä riittävän vaikeana.

Ilmakehäfyysikko Nønne Prisle aikoo työllään pysäyttää ilmastonmuutoksen. Aina häneen ei ole uskottu. ”Jos minulle sanotaan ei, muutun entistäkin sinnikkäämmäksi.”

Kirjan nimi oli The Earth – Maailma. Se oli painava. Paljon painavampi kuin kolmevuotias Nønne Prisle, mutta niin kiinnostava, että hän muistaa sen sisällön tarkasti edelleen. Pari sivua tulivuoria, toisessa luvussa pilvien muodostumisen teoria, keskiaukeamalla planeetat nätisti järjestyksessä. Alkuräjähdys ja evoluutioteoria.

”Sain kirjan vanhemmiltani enkä malttanut jättää sitä silmistäni. Kaikkein vaikuttavimmat osiot kertoivat tähdistä ja avaruudesta, sillä oivalsin aika pian, että tuskin koskaan pääsemme tutkimaan tulivuoria niin syvältä maan ytimestä kuin haluaisin”, tanskalaislähtöinen ilmakehäkemisti ja -fyysikko Nønne Prisle kertoo.

”Piirtelin kirjan täyteen kaikenmaailman koukeroita, mitä teininä harmittelin. Tärvelin merkkiteoksen!”

 

Kirjasta vaikuttuminen saattoi ennakoida tulevaa urakehitystä, sillä Oulun yliopistossa työskentelevä Nønne Prisle, 41, on tällä hetkellä erittäin merkittävä ihminen tiedemaailmassa. Hän johtaa kuusihenkisen tutkijaryhmänsä kanssa tutkimushanketta, jolla pyritään selvittämään ilmastonmuutoksen prosesseja mikrotasolla eli pilvien tasolla ja makrotasolla eli valtioiden ja laitosten tasolla.

Viisivuotisen tutkimushankkeen tulokset antavat ensimmäistä kertaa tietoa siitä, kannattaako esimerkiksi yksityisautoilua rajoittaa, polttoaineveroa korottaa tai työmatkapyöräilyä suosia ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi.

”Ennen kuin esimerkiksi kaikille suomalaisille jaetaan ilmaiset polkupyörät, pitää varmistua siitä, onko ratkaisusta hyötyä.”

”Tavoite on saada tietoa päätösten perusteluiksi. Jokainen tietää, että ilmastomuutos on käynnissä, mutta tarkkaa dataa prosesseista ei vielä ole. Ennen kuin esimerkiksi kaikille suomalaisille jaetaan ilmaiset polkupyörät, pitää varmistua siitä, onko ratkaisusta hyötyä.”

Nønnen erikoisalaa ovat nanoaerosolien kemiallinen koostumus ja niiden vaikutukset ilmakehään. Aerosoleilla on osoitettu olevan merkitys pilvien muodostumisessa, mutta niiden toiminta ja vaikutukset ilmakehässä sekä niiden suorat terveysvaikutukset ovat vielä selvittämättä.

”Tiedätkö, mikä on uskomatonta? Ämpärillinen vettä ei suinkaan koostu samanlaisista pisaroista. Jokainen tippa on erilainen”, hän kertoo innostuneena.

 

Vuosi sitten Euroopan tiedeneuvosto myönsi Nønne Prislelle erittäin merkittävän 1,5 miljoonan euron tutkimusrahoituksen. Rahan määrä saa tutkijan laskemaan katseensa – tällaista summaa yksittäiselle hankkeelle myönnetään todella harvoin.

”Olen luvannut tiedeyhteisölle löytäväni vastauksia, joista on oikeasti hyötyä, enkä aio luovuttaa ennen kuin minulla on nuo vastaukset”, hän sanoo.

”Tällä hetkellä saatan siis olla todella ärsyttävä kumppani kotona ja johtaja tiimissäni, sillä en salli juuri minkäänlaista kyseenalaistamista. Kun minulla on fokus ja suunta, pyrin todella sitkeästi päämäärääni kohti.”

”Olen luvannut tiedeyhteisölle löytäväni vastauksia, enkä aio luovuttaa ennen kuin minulla on vastaukset.”

Tehtävässä on iso valta ja iso vastuu, sillä ilmastonmuutoksen mekanismien selvittäminen vaikuttaa maapallon tulevaisuuteen.

”En kuitenkaan pidä itseäni vallankäyttäjänä. Enemmänkin tunnen velvollisuutta tehdä työni hyvin. Ajattelen myös niin, että nyt voin tarjota paikan jollekin nuorelle tutkijalle päästä mukaan läpimurtoprojektiin. Minä voin olla se mentori, jota itse olisin nuorenpana toivonut.”

 

Läpimurrolla Nønne ei tarkoita vain yksittäisen hankkeen saamaa isoa rahoitusta tai odotettavissa olevia tuloksia, vaan myös syvempiä arvoja: esimerkiksi sitä, kuinka yhä varsin konservatiivinen ja miesvaltainen tiedeyhteisö tuellaan osoittaa, että uskoo häneen. Ennen läpimurtoaan Nønne nimittäin kiersi vuosia eri yliopistojen professoreiden ovelta ovelle kuulemassa ”ei onnistu”, ”ei kannata” ja ”ei ryhdytä” -vastauksia.

Hän kirjoitti hakemuksia, anomuksia ja artikkeleita parikymppisestä lähtien etsien akateemisesta maailmasta inspiroivaa mentoria, sponsoria ja esikuvaa. Samalla mieskollegoiden luo tultiin joukolla kertomaan, että ”hieno aihe”, ”kyllä lähdemme tukemaan” ja ”rahoitus järjestyy”, vaikkei aiheista oltu juuri julkisesti keskusteltu.

”Naiset saavuttavat tasa-arvon akateemisessa maailmassa ehkä sadan vuoden päästä”, Nønne sanoo ja kertoo kutsusta Euroopan
geotieteilijöiden yhdistyksen vuotuiseen konferenssiin Wieniin. Huhtikuussa järjestettävässä merkittävässä tiedetapahtumassa Nønne puhuu aiheesta ”Naisten tasa-arvoiset mahdollisuudet tieteessä” . Yleisössä on parikymmentä tuhatta akateemista vaikuttajaa, joista naisia on vain murto-osa.

 

”Tilanne on samanlainen politiikassa, yritysten hallituksissa ja ylipäänsä johtavissa asemissa. En osaa sanoa, miksi niin on. Ehkä yhä ajatellaan, että naisille tärkeintä on perhe ja sen perustaminen. En väheksy sellaista, mutta muitakin arvoja meillä on.”

Nønne toteaa, että tiedemaailmassa naiset joutuvat tekemään yhä kahta kovemmin töitä.

”Minua epätasa-arvo on pelkästään motivoinut. Jos minulle sanotaan ei, muutun entistäkin sinnikkäämmäksi.”

”Toivon, että näen ajan, jolloin sukupuoli yliopistoissa, paneeleissa ja konferensseissa menettää merkityksensä.”

Nønne Prisle on pannut merkille myös #metoo-kampanjan. Hän ei halua puhua aiheesta vielä enempää, mutta toteaa:

”Taiteen tekijöiltä on vaatinut suurta rohkeutta tulla esiin vallan väärinkäytön kanssa. Akateemiset piirit eivät ole vielä valmiita samaan avoimuuteen.”

”Toivon, että näen ajan, jolloin sukupuoli yliopistoissa, paneeleissa ja konferensseissa menettää merkityksensä. Vielä niin ei ole. Töitämme arvioidaan erilaisin silmin kuin miesten töitä – usein ajattelematta ja automaattisesti.”

 

Omasta rohkeudestaan Nønne kiittää vanhempiaan ja kasvuympäristöä, joka tarjosi lapselle vapautta ajatella ja puhua.

”Vanhempani ja heidän ystävänsä olivat aikamoisia hippejä lampaineen ja pitkine partoineen. Sain kasvaa vapaasti mutta turvallisesti. Pienessä kylässä suurin tapahtuma oli mopopoikien kokoontuminen kaupan pihalle”, hän nauraa.

”En ole täällä miellyttämässä.”

”Meillä keskusteltiin paljon. Söimme aina illallista yhdessä, ja veljelläni ja minulla oli lapsina tasavertainen mahdollisuus osallistua aikuisten keskusteluun ja kertoa mielipiteitämme.”

Nønne korostaa, että tekee samaa yhä: puhuu paljon, ottaa kantaa ja sanoo mielipiteensä.

”Aina se ei miellytä, mutta en olekaan täällä miellyttämässä.”

Kuka?

Nønne Prisle, 41, ilmakehäkemisti ja -fyysikko.

Työskentelee dosenttina Oulun yliopiston luonnontieteellisen tiedekunnan nano- ja molekyylisysteemien tutkimusyksikössä. Tehnyt aerosolitutkimusta yhdentoista vuoden ajan.

Työskennellyt tutkijana mm. Ilmatieteen laitoksella sekä akatemiatutkijana Helsingin yliopistossa.

Artikkeleita julkaistu muun muassa YK:n ilmastopaneelia varten kerätyissä raporteissa 2013.

Motto: Jätä liha syömättä, niin voit pelastaa maailman.

Asuu Oulussa samalla tieteenalalla työskentelevän, amerikkalaisen puolisonsa kanssa.

 

 

Näin johdan

1. Luo turvallinen ilmapiiri, jossa tiimisi jäsenet uskaltavat ajatella ja puhua vapaasti. Kerro, että olet tuki ja turva ja anna tiimin temmeltää.

2. Selitä tavoitteenne, mitä olette tekemässä ja miksi. Kerro myös, miksi tämä työ on tärkeää.

3. Synnytä luottamus itseesi.Osoita, että sinun joukoissasi kannattaa seisoa.

4. Jos mikään muu ei auta, sano, että tämä on teidän työtänne ja edellytä, että jokainen hoitaa hommansa.

Väisänen on asunut Ranskassa vuodesta 1989 asti. ¨”En tiedä, kuinka pitkä tulevaisuus minulla on, mutta en usko enää palaavani Suomeen.”
Väisänen on asunut Ranskassa vuodesta 1989 asti. ¨”En tiedä, kuinka pitkä tulevaisuus minulla on, mutta en usko enää palaavani Suomeen.”

Hannu Väisänen päätti tulla taiteilijaksi ennen kuin tiesi, mitä sellainen tekee. Onneksi, sillä taide sai hänet rikkomaan rajojaan.

 

Kutsumus tuli kahdeksanvuotiaana. Sen päivän Hannu Väisänen muistaa yhä hyvin, sillä hän palaa siihen usein silloin, kun olo on epävarma.

Väisänen on kertonut tarinan monta kertaa. Hän oli kävelemässä kouluun, ja matkalla oli pitkä koivukuja. Poika pysähtyi ihastelemaan puiden runkoja, valkoisen ja mustaviiruisen tuohen muodostamia laikkuja.

Kokemuksella oli niin suuri vaikutus, että perillä koulussa poika käveli luokan eteen ennen tunnin alkua ja kertoi, että hänellä on ilmoitusasiaa.

Minä olen taiteilija, hän sanoi.

Opettaja Aune Kääntä, josta sittemmin tuli Väisäsen ensimmäinen taiteellinen tukija, kysyi häneltä, tietääkö hän, mikä taiteilija on.

Väisänen ei tiennyt tarkasti mutta ilmoitti kertovansa sen parin viikon päästä.

”Sillä kahden viikon matkalla olen edelleen”, Väisänen sanoo nyt, 58 vuotta myöhemmin.

 

Taiteilija Väisäsestä tulikin. Ensin tunnettu kuvataiteilija, sitten myös palkittu kirjailija. Väisänen on etsinyt vastausta opettajansa kysymykseen kokeilemalla kaikenlaista radio-ohjelman tekemisestä lavastajan töihin ja tekstiilisuunnitteluun.

”Kun ihmistä on tarpeeksi jymäytetty mielikuvilla siitä, mitä taiteilija on tai ettei taiteilija saa olla, siitä tulee vahvistavaa voimaa. Jos on kerran jotain polttavaa, johon ei saisi koskea, niin minähän kokeilen, että palaako siinä sormi”, hän sanoo.

Ranskassa asuva Väisänen on käymässä Suomessa työasioissa. Tänä keväänä Wäinö Aaltosen museossa Turussa on esillä hänen suuri yksityisnäyttelynsä, joka käsittelee kuuluisaa venäläistä runoilijaa Anna Ahmatovaa.

Parhaillaan Väisänen myös kirjoittaa seuraavaa romaaniaan. Siitä on tulossa viimeinen osa osin omaelämäkerralliseen Antero-sarjaan, joka alkoi vuonna 2004 ilmestyneestä Vanikan palat -romaanista. Uusi teos tuo lukijan lähelle nykyhetkeä, ja siinä käsitellään muun muassa Pariisin terrori-iskuja.

 

Väisäsellä riittää intoa tehdä taidetta mutta myös intohimoa puolustaa kulttuuria ja sivistystä. Ranskassa hän on seurannut kammoksuen Marine Le Penin Kansallinen rintama -puolueen vihaa taidetta ja ihmisiä kohtaan. Suomessa Väisänen on huolestunut esimerkiksi yliopistojen ahdingosta.

Hän on varma siitä, että populismi ei kuitenkaan ole vähentänyt taiteen yhteiskunnallista kysyntää.

”Uusia museoita perustetaan, ja näyttelyt ja konsertit vetävät paljon väkeä. Vaikuttaa siltä, että ihmiset valitsevat sivistyksen.”

Väisäseltä, lukeneelta taidetyöläiseltä, on siis hyvä kysyä taiteen pelastavasta vaikutuksesta. Jos se on totta, miten se on näkynyt Väisäsen elämässä?

 

Poika varttui armeijan harmaissa. Väisäsen isä työskenteli sotilasmestarina Oulun kasarmilla. Nuori taiteilijanalku etsi kasarmin visuaalisesti köyhästä ilmapiiristä asioita, jotka tekevät vaikutuksen.

”Lähestulkoon kaikki kasarmilla oli harmaata, manttelit, saappaat ja jalkarätit, mutta sieltä erottuivat ne tuhannet harmaan sävyt. Kun ympäristö oli karua, silmä tarkensi sävyihin.”

Väisäsen äiti oli ollut taiteisiin kallellaan. Hän oli harrastanut lausuntaa ja toiminut iltanäyttelijänä teatterissa, kunnes lapsia alkoi tulla. Sitten äiti alkoi sairastella.

Äiti kuoli, kun Väisänen oli vain viisivuotias.

Väisänen muistaa, kuinka äidillä oli tapana koruommella kaikkea, kankaita, housuja, poikien puseroita.

”Minusta tuntuu aivan kuin hän olisi yrittänyt hankkia lisää elinaikaa sillä loputtomalla brodeerauksella”, Väisänen sanoo.

Vasta myöhemmin poika löysi taiteen maailman. Hän lauloi tuomiokirkon poikakuorossa ja käytti ahkerasti koulun kirjastoa.

Kirjastonhoitaja tarjosi teinipojalle luettavaksi myös klassikoita. Franz Kafka teki poikaan suuren vaikutuksen, samoin Nikolai Gogolin Kuolleet sielut. Siitä Väisäsellä on yhä tallessa laitos, jota hän ei koskaan palauttanut kirjastoon.

”Rakastuin siihen teokseen tavattomasti. Aluksi se vain nauratti minua koomisuudellaan. Vasta hieman myöhemmin ymmärsin teoksen yhteiskuntakritiikin. Oikeastaan koko venäläinen kirjallisuus on avautunut minulle Gogolin kautta.”

 

Kun Väisänen kertoi isälleen aikovansa taiteilijaksi, tämä vastusti ajatusta. Vastustuksesta tuli äänekkäämpää, kun Väisänen tuli teini-ikään ja alkoi pukeutua persoonallisesti tekemällä vaatteet itse ja koristamalla tukkansa helminauhalla. Poika pärjäsi muita sisaruksia paremmin koulussa, joten isä toivoi, että hän menisi yliopistoon.

Väisänen joutui miettimään tarkkaan, miten hän saisi tahtonsa läpi. Isä muistutti jatkuvasti, että taiteilijaksi tulemiseen tarvitaan lahjakkuutta.

Väisästä puheet lahjakkuudesta ovat ärsyttäneet siitä asti.

”Jos kutsumus on vahva, niin sitä kohti pitää mennä. Lahjakkuus tulee kyllä mukana. Lahjakkuus on kuitenkin vain sellainen makua antava tilkka grogilasissa, jossa valtaosa on kaikkea muuta, harjoittelua, työtä ja kokemusta.”

 

Taistolaisuus oli voimissaan, kun Väisänen opiskeli 1970-luvun alussa Suomen Taideakatemian koulussa Helsingissä, toisin sanoen nykyisessä Kuvataideakatemiassa. Väisästä marxilais-leninismi ei kiinnostanut.

Onneksi hän tapasi eräässä näyttelyssä taiteilija Outi Heiskasen, jolla oli tapana järjestää kotonaan taiteellisia tapahtumia. Heiskanen kutsui Väisäsen illanviettoon.

Väisänen muistaa hermoilleensa sinne mennessään. Illan aikana hän päätyi esittämään Caesarin moninkertaisen kuoleman performanssina, ja hän oli niin innostunut seurasta, että humaltui ja sammui Heiskasen lattialle.

Seuraavana päivänä Heiskanen herätteli hänet ja sanoi, että voit nyt lähteä mutta tule uudestaankin.

Tapaamisen seurauksena Väisänen päätyi mukaan Record Singers -taiteilijaryhmään, joka teki performansseja ja järjesti poikkitaiteellisia tapahtumia. Väisänen pitää sitä tärkeimpänä taidekoulunaan.

”Ryhmässä ei ollut taidelajien välisiä rajoja. Sen myötä näkemykseni maailmasta kehittyi, ja varmasti myös näkemys siitä, mikä olen taiteilijana.”

Ryhmässä kannustettiin siihen, että ihmiset kokeilevat asioita omien taitojensa ulkopuolelta. Väisänen on siitä asti vaalinut positiivista uteliaisuutta.

”Taidekouluissa nakutettiin päähän, että pitää keskittyä vain yhteen lajiin. Kaikkeen tekemääni liittyy kuitenkin suuri rakkaus ja intohimo, joten jos joutuisin keskittymään vain yhteen asiaan, se tuntuisi siltä kuin amputoisin itseäni.”

Taiteelliset esikuvat ovat myöhäiskeskiajalta. Silloin Italian kaupunkivaltioissa oli bottegoja, taiteilijoiden puoteja, joissa työskenteli opiskelijoita ja taiteilijoita. He tekivät kaikenlaista kirkkojen koristelusta mysteerinäytelmiin.

”Sellainen on minun ihanteeni. Vaikka työskentelen yksin omassa ateljeessani, tunnen eläväni bottegassa, jossa otan vastaan monenlaisia tilauksia.”

Väisänen uskoo, että kaikissa ihmisissä on valtavan paljon käyttämätöntä potentiaalia, joka voisi tehdä heidät onnellisiksi.

”Meihin on taottu ajatus siitä, että ei saa havitella liikaa tai suutari pysyköön lestissään. Mutta elämä on sitä varten, että kokeilemme kaikenlaista. Olen aina hirveän onnellinen, kun tapaan jonkun tuttavan, joka kertoo esimerkiksi aloittaneensa jonkin uuden puuhan tai harrastuksen. Se on aina uusi valonpilkistys.”

Väisänen maalaa Souillacissa Lounais-Ranskassa. Siellä sijaitsee Väisäsen koti, joka on vanha kaunis pappila pienen kaupungin ulkopuolella. Väisänen on remontoinut paikkaa puolisonsa Christophe Rischardin kanssa, ja siellä pariskunta viettää yhdessä kesät.

Samalla alueella on paljon muinaisia luolamaalauksia, joista vanhimmilla on ikää yli 25 000 vuotta. Kun Väisäselle tulee vieraita, hän yleensä vie heidät katsomaan niitä.

Tutkijat väittelevät yhä siitä, mikä maalausten alkuperäinen tarkoitus on ollut. Väisänen näkee luolamaalauksissa suurta taiteellista kunnianhimoa.

”On päivänselvää, että asialla on ollut taiteilija. Jo siihen aikaan on varmasti ollut ihmisiä, jotka osaavat piirtää biisonin paremmin kuin muut.”

Kallion harjalla sijaitsevan pappilan piti alun perin olla vain kesämökki. Pian Väisänen huomasi, että talossa on hyvä keskittyä töihin, ja siksi hän viettää siellä paljon aikaa.

Rakennus on kuitenkin huonossa kunnossa, ja välillä Väisäseltä menevät hermot talon kanssa. Maaseudulla olo voi käydä myös yksinäiseksi. Hänen kissansa Zoé piti hänelle seuraa kahdeksan vuoden ajan, mutta se kuoli joulun alla.

”Jos mökkihöperyys tulee pahaksi, puhun itsekseni ja jos kaipaan seuraa, ajan Pariisiin. Olen kuitenkin ensisijaisesti kaupunkilainen, ja Pariisi on minun kaupunkini”, Väisänen sanoo.

 

Pariisissa on myös taiteilijan toinen koti, kerrostalokaksio. Puoliso työskentelee matematiikan opettajana pariisilaisessa lukiossa. Yhdessä he käyvät konserteissa, teatterissa ja oopperassa. Näyttelyihin puolisoa on kuulemma hankalampi saada.

Pariskunta on ollut yhdessä 25 vuotta. Sinä aikana he ovat oppineet antamaan toisilleen tilaa silloin kun toinen sitä tarvitsee. Väisästä hermostuttaa etenkin silloin, kun jokin työprojekti on loppusuoralla.

”Suhteemme olisi särkynyt vuosien varrella monta kertaa, jos emme olisi huomanneet jo varhaisessa vaiheessa sitä, että taiteilijan kanssa eläminen vaatii pitkämielisyyttä ja joskus myös hajurakoa.”

Väisänen kirjoittaa Pariisissa, mutta myös junissa ja lentokoneissa. Vasta, kun kirja alkaa olla viimeistelyä vaille valmis, hän vetäytyy maaseudun rauhaan keskittymään.

Iän tuoma kokemus ei ole helpottanut sitä levottomuutta, jonka näyttelyn tai kirjan valmistuminen saa aikaan. Väisänen jännittää aina teosten vastaanottoa.

”Jos jokin hanke menee hyvin ja menestyy, hermostuminen vain pahenee siitä. Minulla on pari-kolme suurta hanketta vuodessa. Tietenkään kaikki eivät voi menestyä yhtä hyvin kuin toiset, vaikka parhaani yritän aina.”

 

Kahdeksanvuotiaana saatu kutsumus oli oikea.

Sen ehti todeta Väisäsen isäkin, joka alun perin vastusti poikansa taideopintoja. Isä ehti nähdä Väisäsen ensimmäisen näyttelyn ennen kuolemaansa.

”Isäni tuli Helsinkiin kehystämään työt, laittoi lasin alle ja tarjosi meidän pikkuporukallemme illallisen. Hän oli hyvin innostunut näyttelystä”, Väisänen sanoo.

Väisäselle ei ole jäänyt mitään hampaankoloon. Hän uskoo, että isän vastustus on antanut myös positiivista voimaa.

”Se antoi potkua sillä tavalla, että minähän ukko vielä näytän sinulle ja teen ihmeitä. Silti tietysti uskon, että kannustaminen toimii paremmin.”

 

Väisäsen luomisvoima ei vaikuta vähentyneen iän myötä. Oikeastaan on käynyt päinvastoin, sillä tämänvuotisen yksityisnäyttelyn ja kirjan lisäksi hankkeita on suunnitteilla parin vuoden päähän.

Väisänen arvelee, ettei koskaan pääse eläkkeelle. Hän on tyytyväinen ajatukseen.

”Olen terve ja yhä hyvin innostunut. Jotkut kollegat joskus sanovat, että etkö sinä Hannu jo lopeta, mutta olen päättänyt kuolla saappaat jalassa.”

Väisänen uskoo, että elämässä tärkeintä on empatia, kyky ymmärtää toista ihmistä. Taide kasvattaa empatian määrää, samoin jatkuva uteliaisuus.

”Jos empatia vähenee, sietää yhä vähemmän ympärillä tapahtuvia muutoksia ja toisenlaisia ihmisiä. Silloin alkaa katkeroitua omasta iästä tai toisten menestyksestä. Mutta kun on utelias moneen suuntaan, empatia kasvaa myös.”

Hannu Väisäsen näyttely Anna Ahmatovan neljä huonetta on esillä Wäinö Aaltosen museossa Turussa 20. toukokuuta 2018asti. Juttu on alun perin ilmestynyt maaliskuun 2018 Gloriassa.

Kuka?

Hannu Väisänen, 66, kuvataiteilija, kirjailija.

Syntynyt Oulussa lokakuussa 1951, asuu ja työskentelee Souillacissa Lounais-Ranskassa ja Pariisissa.

Naimisissa ranskalaisen opettajan Christophe Rischardin kanssa.

Valmistui Taideakatemian koulusta vuonna 1974. Opiskeli myös laulua Sibelius-Akatemiassa. Tuli laajasti tunnetuksi uudesta Kalevalan kuvitustyöstä vuonna 1999.

Sai kirjallisuuden Finlandia-palkinnon romaanistaan Toiset kengät vuonna 2007.

Matkustelee säännöllisesti Japanissa ja pitää siellä etenkin Kumano-nimisestä alueesta, joka sijaitsee Osakasta etelään. ”Olen onnellisimmillani,

kun istun siellä asuvien ystävieni pöydässä, syön japanilaista ruokaa ja juon sakea.”