Ulkomaantoimittaja Antti Kuronen muistuttaa, etteivät ihmiset ole sodan keskellä vain surullisia – "Ihminen on äärimmäisen sopeutuvainen, hyvässä ja pahassa"

Ulkomaantoimittaja Antti Kuronen on tottunut lähtemään nopeasti.

–Tiedän elämästäni noin viikon eteenpäin. Se sopii minulle, koska en ole kovin järjestelmällinen ihminen ja toimin paremmin nopeissa tilanteissa. Nyt mietin, lähtisinkö Ukrainaan viikonloppuna vai seuraavan viikon alussa. Minulle on täysin epäolennainen kysymys, mitä teen kahden kuukauden päästä.

Antilla on aina valmiina laukku, jossa ovat sotaa käyvässä maassa tarvittavat varusteet, kuten kypärä, luotiliivit, kaasunaamari, ensiapulaukku ja lääkkeitä. Muuten hän raportoi samoissa farkuissa, rennossa paidassa ja hihattomassa toppaliivissä kuin kertoessaan työstään ja elämästään kotonaan. Työtehtävissään hän ei halua erottua joukosta eikä näyttää sotilaalta.

–Olen varmasti suomalaisista toimittajista se, joka on raportoinut eniten sodista ja konflikteista. En silti ole sotareportteri, vaan olen aina ollut kiinnostunut kaikesta. Yhtä lailla innostun esimerkiksi koiranäyttelyistä tai sääasemalla käymisestä, hän toteaa.

Vaikka Antti on kirjeenvaihtaja, hänen asemapaikkansa on Helsinki. Tehtävä räätälöitiin hänelle Yleisradion ruotsinkielisessä toimituksessa ja siirtyi hänen mukanaan yksitoista vuotta sitten Ylen suomenkieliseen uutistoimitukseen.

Työstään Antti on palkittu muun muassa Sananvapauden miekalla ja Bonnierin suurella journalistipalkinnolla, jonka hän sai raportoinnistaan Al-Holin pakolaisleiriltä Syyriasta .

–Pidän palkintojani myös arvostuksena koko ulkomaanjournalismia kohtaan. Se on noussut valtavasti etenkin sen jälkeen, kun Venäjä aloitti suurhyökkäyksensä Ukrainassa helmikuussa 2022. ”Totuudenjälkeisenä” aikana perinteinen media on saanut nostetta. Toivon, että sen merkitys lisääntyy ja siihen panostetaan.

Teesi 1: Kaiken tietäminen on harha

Työssäni menen usein paikalle ensimmäisenä. Kukaan ei silloin tiedä täsmälleen, mitä tapahtuu sillä hetkellä ja seuraavaksi.

Kun pystymme googlettamaan ja tietoa on paljon saatavilla, syntyy harha, että tiedämme joka asiasta kaiken. Se ei pidä paikkaansa. Todellisuus on paljon kaoottisempi.

Selkeästi jäsennellyistä uutisista syntyy käsitys, että todellisuuskin olisi samanlainen ja että ymmärrämme, mitä tapahtuu. Näin ei ole.

Donald Trumpista uutisointi on tästä hyvä esimerkki. Hänen ensimmäisen presidentinvaalikampanjansa aikana olin mukana hänen vaalitilaisuudessaan. Laadin siitä kahden minuutin uutisjutun, josta sai vaikutelman, että hän oli sanonut jotakin fiksua, vaikka kahden tunnin tilaisuudessa ei ollut mitään järkeä. Jossain vaiheessa hänen ensimmäisen kautensa aikana mediassa tajuttiin, että teemme väärin. Osa alkoikin julkaista hänen puhumansa sanasta sanaan, jolloin kaoottisuus tuli ilmi.

Maailmassa, jossa mihinkään digitaaliseen ei voi luottaa, on todella tärkeää mennä paikan päälle, puhua ihmisten kanssa ja kertoa, mitä näkee ja kuulee. Arvioidaan, että vuoden sisällä tekoäly pystyy tekemään niin laadukkaita videoita ja valokuvia, että niitä ei voi erottaa aidoista. Siihen on kuitenkin vielä matkaa, että tulee humanoidirobotti, joka pystyy matkustamaan ja katsomaan itse asioita. En usko, että perinteiset työtavat häviävät.

Sosiaalinen media puolestaan sisältää niin maailman parhaita kuin todella pahoja asioita. Arabikevät ja Maidanin kansannousu Kiovassa eivät olisi tapahtuneet ilman somea. Kun Venäjä 2014 ampui alas malesialaisen matkustajalentokoneen, kansalaiset pystyivät somevideoiden avulla alle kahdessa vuorokaudessa selvittämään, mitä oli tapahtunut.

Toisaalta somessa leviää väärää tietoa, salaliittoteorioita ja vastapuolen dehumanisointia, jota ilman sodat eivät olisi mahdollisia.

Twitter oli minulle tärkeä somekanava, kun Venäjä aloitti sodan Itä-Ukrainassa vuonna 2014. Kun Venäjän suurhyökkäys alkoi kahdeksan vuotta myöhemmin, minulla oli Twitterissä 80 000 seuraajaa. Viimeisen vuoden aikana en ole tuottanut juurikaan sisältöä, mutta ehkä se aika palaa, kun tuntuu oikealta. Seuraan X:ää edelleen, koska se on paras somekanava asiasisällölle. Eniten seuraan Vuoristo-Karabahia, Irania ja Syyriaa.

Teesi 2: Arjessa on toivoa sodan keskelläkin

Olen käynyt armeijan rannikkojääkärinä ja sain myös pioneerikoulutuksen, josta on ollut paljon hyötyä. Ensimmäiset kokemukseni sotaa käyvästä maasta sain, kun menin 25-vuotiaana freelancerina saarrettuun Sarajevoon. Median kautta oli tullut käsitys, että sota oli kaikkialla. Kun tulin kaupunkiin, näin ihmisten arjen jatkuvan, vaikka tilanne oli vaikea.

Median kautta tapahtumia seuratessaan ihmiset kuulevat vain hirveitä asioita, ja ne ovat totta. Myös minun tuntemiani ihmisiä on kuollut ja haavoittunut paikoissa, joissa käydään sotaa tai on tehty kansan- ja joukkomurhia. Silloin tapahtumat koskettavat myös itseäni eri tavalla.

Mutta ihmiset eivät ole sodan keskellä vain surullisia. Jos ukrainalaiset olisivat koko ajan surullisia, he olisivat hävinneet puolustustaistelun alkumetreillä. Siellä on elämää ja energiaa. Usein siellä on myös huumoria, joka antaa toivoa ja auttaa selviämään kaikesta ankeudesta ja hirveydestä.

Ukrainassa on eri asia olla paikassa, joka sijaitsee kahden kilometrin päässä rintamalta kuin 200 kilometriä kauempana. Rintamalla ja sen lähellä pitääkin pelätä, sillä se auttaa tekemään oikeita ratkaisuja. Olen huomannut, että ihminen on äärimmäisen sopeutuvainen, hyvässä ja pahassa. Ukrainassa olen nähnyt, miten ihmiset aina tottuvat uuteen vaiheeseen. Lähellä rintamia he saattavat asua hengenvaarallisissa paikoissa ja tottuvat siihen: nyt osui ammus olohuoneeseen, onneksi olin makuuhuoneessa, pärjään kyllä.

Teesi 3: Sanavalinnat ovat vahva viesti

Uutisoinnissa ensi hetket ovat todella tärkeitä. Raportoidessani mietin tarkasti, mitä sanoja käytän, jotta ihmisille tulisi selväksi, mitä tapahtuu. Sota ei vain syty. Joku aloittaa sen, ja joku ylläpitää sitä. Ukrainan kohdalla olen puhunut koko ajan Venäjän hyökkäyksestä. Ukraina ei ole tehnyt mitään väärää, vaan Venäjä yrittää vallata toisen valtion ja ylläpitää sotaa.

Helmikuussa 2022 olin seurannut Ukrainaa jo kahdeksan vuotta. Olimme lähdössä perheen kanssa hiihtolomamatkalle. Sanoin, etten voi tulla, sillä uskon pian tapahtuvan jotakin.

Vajaa viikkoa ennen hyökkäystä olin Itä-Ukrainassa, koska ajattelin Venäjän tekevän isoimman hyökkäyksensä sinne. Maanantai-iltapäivänä Vladimir Putin piti puheen, jonka aikana hän oli erilainen kuin muulloin. Päätimme toimituksessa, että siirryn Kiovaan.

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä Venäjä hyökkäsi sinne ja oli lähellä, ettei se onnistunut valtaamaan kaupunkia. Hotellin henkilökunnan kanssa sovimme, että jos venäläiset tulevat soittamaan ovikelloa, kerromme, keitä olemme ja katsomme, mitä tapahtuu.

Vaarallisissa paikoissa pitää päättää hetki hetkeltä, jatkammeko eteenpäin vai peräännymmekö. Kokemus auttaa. Olen vuosien saatossa muuttunut järkevämmäksi ja varovaisemmaksi. Etenkin alkupuolella Ukrainan sotaa koin läheltä piti -tilanteita, joissa pelkäsin kuolevani. Olen ollut paikoissa, jolloin joku on juuri kuollut tai haavoittunut, mutta en niin, että kukaan olisi kuollut viereltäni.

Haluan painottaa varovaisuutta. Työskentelen aina paikallisten kanssa, joilla on myös yhteys armeijaan. Armeija ei kuitenkaan enää ota toimittajia mukaansa lähelle etulinjaa, sillä esimerkiksi droonisota on tehnyt tilanteen yhä vaarallisemmaksi.

Teesi 4: Et ole koskaan ulkopuolinen

En ole journalistina täysin ulkopuolinen, vaan olen aina paikalla ihmisenä. Suutun nähdessäni ihmisiä, joilla ei ole mitään. Yritän auttaa edes vähän. Annan omista rahoistani ja jätän lääkkeitä.

Surullisinta on raportoida kehitysmaissa äärimmäisestä köyhyydestä, josta ei näy ulospääsyä. Lapsille olen joskus sanonut, että koirallamme on parempi terveydenhuolto kuin monilla ihmisillä maapallolla.

Muistan tilanteita pakolaisleireiltä Lähi-Idästä ja Afrikasta, mutta myös Euroopasta. Sloveniassa viranomaiset olivat ahtaneet Eurooppaan pyrkineitä pakolaisia pienelle, aidatulle alueelle. Aidan takaa minulle kerrottiin, että siellä oli vakavasti sairaita ihmisiä: yhdellä oli kuolio jalassa, toisella irronnut avannepussi. Raivosin aluetta vartioiville sotilaille ja poliiseille: ”Olemme Sloveniassa, joka on rikas maa! Täällä on kuolemansairaita ihmisiä!” Vähän ajan päästä paikalle tuli ambulanssi.

Sodan hirveyksiin ja ihmisten kärsimyksiin tavallaan tottuu, mutta en missään nimessä halua kyynistyä niin, ettei mikään tunnu missään. On todella tärkeää tarkkailla kyynisyyttä, joka osaltaan liittyy myös väsymykseen.

Olen ollut mukana traumatisoivissa tilanteissa ja kokenut burnoutin. Loppukesällä 2014 Gazassa oli Israelin ohjusiskussa läheltä piti -tilanne. Sieltä menin suoraan Itä-Ukrainaan, jossa oli jo sota.

Gazassa näin paljon lapsia, jotka olivat menettäneet vanhempansa. Sairaalassa kohtasin tytön, joka oli halvaantunut niskasta alaspäin, eikä Israel päästänyt häntä hoitoon pois Gazasta. Onneksi kuulin, että myöhemmin hän pääsi. Se kaikki muistutti minua omista lapsistani, jotka olivat silloin pieniä. Sen jälkeen olimme perheen kanssa matkalla, ja säikähdin valtavasti ilotulitusta. Ymmärsin, että oli pakko pitää tauko.

Teesi 5: On voimavara ymmärtää vähemmistöä

Olen täysin kaksikielinen, vaikka suomi oli ensimmäinen kieleni. Äitini suku on kotoisin ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta. Helsinkiläinen isäni on suomenkielinen. Kasvoin Helsingin keskustassa ja kävin ruotsinkielistä koulua. Perheeni kanssa puhumme kotona enemmän ruotsia.

Vahvin kieleni vaihtelee, mutta tunnekieleni on ruotsi. Ajattelen itsekseni pääosin ruotsiksi, mutta kun aloin tehdä töitä suomenkielisellä puolella, huomasin alkavani ajatella suomeksi.

Kun on kaksi kieltä ja yksi jalka molemmissa kulttuureissa, ymmärtää, että yhteiskunta rakentuu monista vähemmistöistä. Tuntuu luonnolliselta, että on olemassa vähemmistöjä. Enemmistössä kasvaneet eivät välttämättä edes ajattele sellaisia asioita, mutta arvelen, että jokainen ruotsinkielinen on miettinyt erilaisia vähemmistöjä ja identiteettejä. Pidän sitä voimavarana.

Teesi 6: Henkinen kotiinpaluu on tärkeää

Matkalla kotoa lentokentälle alan keskittyä täysin työhön. Matkustaminen tekee sen helpommaksi, koska arjessa pitää miettiä myös monia muita asioita.

Toivon mukaan palaan matkalta samana ihmisenä kuin sinne lähdin, mutta joskus työ imaisee liikaa mukaansa. Vuonna 2022 olin Ukrainassa viisi kuukautta. Matkustin siellä koko ajan, myös rintamilla. Silloin en ehkä henkisesti tullut takaisin matkojen välissä.

Ilman puolisoni ja sukulaisten tukea en olisi voinut tehdä työtäni. Se oli vaikeampaa silloin, kun lapset olivat pieniä. Kun jotakin oli sovittu tehtäväksi huomenna, lapset pettyivät, kun isä yhtäkkiä lähti. Silloin oli välillä huono omatunto. Toisaalta minulla ei ole matkapäiviä niin paljon kuin monissa muissa ammateissa, kuten merenkulussa, liike-elämässä tai politiikassa. Voin olla kaksikin kuukautta matkustamatta.

Perheeni luottaa siihen, että tiedän, mitä teen – ja olen aina tullut takaisin. Matkoilla soitan aina viimeiseksi illalla videopuhelun kotiin. Perhe ei silloin katso uutisia, vaan olen jossain hotellihuoneessa ja juttelemme niitä näitä. Se arkistaa tilannetta.

Työn ulkopuolella tärkeintä on perhe-elämä. Kiva juttu on myös koira, jota ulkoilutan jonkin verran. Meillä on mökki saaressa ja vene. Olen ikäni ollut paljon merellä ja aina pyrkinyt asumaan lähellä merta.

Mutta jos päättäisin kokonaan itse, mihin matkustaisin, menisin todennäköisesti vuoristoon. Se, kuten merikin, on voimakas miljöö. 

Juttu on julkaistu Gloriassa 3/2026.