"Ilo ja energia ovat kapinaani", sanoo elokuvaohjaaja Zaida Bergroth

Joskus asia, josta ei tule mitään, voi johtaa johonkin suurenmoiseen.
Kaksi vuotta sitten Zaida Bergroth oli mukana brittiläisen, naisrokkarista kertovan elokuvan suunnittelussa, mutta se ei lopulta toteutunut. Kun toiset tuottajat pari vuotta sitten etsivät ohjaajaa elokuvalle Marianne Faithfullista, keskeytyneen hankkeen tuottajat suosittelivat Zaidaa.
–Minulle on valtava merkitys sillä, että minut nähdään oikeaksi ohjaajaksi elokuvalle Marianne Faifhfullista. Se on näyttö siitä, että elokuvani ovat koskettaneet. Mutta tiedän, että tässä on mukana myös onnea.

Faithfullin Broken English -levy vuodelta 1979 on Zaidalle rakas, mutta muuten hän ei tiennyt laulaja-näyttelijästä juuri mitään. Hän ei edes muistanut tämän rakkaustarinaa Mick Jaggerin kanssa.
Ohjaaja uskoo saavansa hyvän yhteyden Faithfullin kaltaiseen naiseen. Naiseen, joka oli aikaansa edellä ja vapaa sovinnaisista odotuksista.

–Pidän hänen lukeneisuudestaan, tilan ottamisestaan ja pelottomuudestaan. Niiden vastapainona oli suuri yksinäisyys ja ristiriitaisuus. Ja olivathan he aikamoinen pari Jaggerin kanssa!

Elokuva keskittyy kertomaan myös sen tarinan. 

Kuvausten on tarkoitus alkaa tänä vuonna Britanniassa, ja Zaida tulee viettämään siellä pitkiä aikoja.
Hän sanoo toimivansa toisin kuin ruotsalaista Beledweynen etsivä -televisiosarjaa ohjatessaan. Silloin kahdeksanvuotiaan pojan äiti matkusteli edestakaisin kodin ja työn väliä reilun vuoden. Muutaman kuukauden intensiivisen kuvausjakson aikana Göteborgissa Zaida sai lapsensa luokseen vain pariksi viikoksi.

–Se ikävä oli minulle liikaa. Haluan elää samaa elämää lapseni kanssa ja ottaa hänet mukaani Englantiin.

Nyt Zaidan poika on 11-vuotias.

–Uskon, että löydämme jonkun ratkaisun. Ehkä otamme mukaan kotiopettajan.

Marianne Faithfull -elokuvan ensi-ilta on aikaisintaan 2027. Toisin kuin aiemmin urallaan, Zaida ei nyt ajattele, että elokuva voi jäädä hänen viimeiseksi ohjauksekseen.

–Ensi kertaa olen saavuttanut sellaisen aseman, että uskallan luottaa tulevaan.

Teesi 1: Miksei yrittäisi mahdotonta?

”Mikä siinä nyt on niin vaikeaa?” Tämän lausahduksen äitini, taiteilija Marjatta Tapiola nappasi Lydia Sandgrenin romaanin henkilöltä. Hän sanoi, että tämä kysymys auttaa häntä silloin, kun epätoivo iskee maalatessa. Kirjoitin sen heti ylös ja teippasin paperin työpöytäni eteen.

Tuo kysymys naurattaa minua ja palauttaa muistamaan, että edetään askel kerrallaan. Siinä on myös kehotus toimintaan: ei pidä jäädä odottelemaan, että asiat tapahtuvat, vaan on parasta yrittää vaikuttaa niihin itse.

Rakastan myös suvussani kulkevaa isotätini Rauhan kehotusta: ”Kiipeä seinää, yritä edes!” Pidän sen sisältämästä kapinasta, mahdottoman yrittämisestä. Siitä voi aina syntyä jotakin. Myös nauru auttaa, jos joku haave tuntuu kohtuuttomalta.
Pelkään nykyään vähemmän kuin nuorena. Silloin saatoin sulkeutua harjoitustöiden kuvaustauoilla vessaan vain kasaamaan itseäni. Hyvä kun sain unta edes tunnin tai pari yössä!

Ihme, että olen selviytynyt näinkin kauan, sillä työni on ollut minulle aina vaikeaa, vaikka rakastan sitä. Pelkään, etten tavoita sitä mitä haluan.

Ajattelen kuin Tove Jansson, että jokainen taideteos on myös tekijänsä omakuva, halusi tai ei. Siksi on hurjaa ottaa vastaan palautteet ja mielipiteet valmiista työstä. Olen tottunut jo vastaanottoon, mutta edelleen pidän huolta siitä, että järjestän itselleni kritiikin ilmestymispäivälle jotain ihanaa ja turvallista tekemistä ja seuraa.

Teesi 2: Suhde äitiin voi lähentyä aikuisena

Äitini oli isosiskoni Ainan ja minun syntyessä nuori, uransa alussa oleva taiteilija. Vanhempiemme erottua asuimme äidin kanssa. Isäni, lääkäri Ville Bergrothin luona olimme joka toinen viikonloppu.
Elimme äidin näyttelyiden rytmissä emmekä juurikaan jakaneet äidin kanssa kotona yhteistä, tasaista arkea. Äidillä oli maailmansa ja menonsa, meillä tytöillä omamme. Olimme siskoni kanssa läheisiä ja varhain itsenäisiä. Olimme hyviä koulussa emmekä aiheuttaneet huolta, joka olisi vaatinut vanhemmilta erityishuomiota.

Kun olimme teini-ikäisiä, äiti muutti kotitaloonsa Mataristoon Sysmään. Sinne muutto ei ollut meille tyttärille edes vaihtoehto, joten jäimme tyytyväisinä Helsinkiin. Asuimme Ainan kanssa kaksin. Opiskelimme ja juhlimme. Äitiä tapasimme harvemmin.

Myöhemmin äiti on sanonut, että luuli lapsuutemme jatkuvan ikuisesti, mutta eihän se mene niin. Jälkeenpäin niin äiti kuin minä tajusimme, että siitä ajanjaksosta jäi jokin perusikävä ja myöhemmin kiihkeä korjaustarve. Olemme äidin kanssa halunneet ottaa asioita takaisin ja jakaa arkea läheisemmin.

Olen aiemminkin vetäytynyt kirjoittamaan äidin luo Sysmään, mutta poikani synnyttyä kasvoi uudenlainen äidin tarve ja lähennyimme paljon. Ei ole mitään hauskempaa kuin saunoa tuntitolkulla äidin kanssa Mataristossa.

Pienenä lapseni oli huono nukkuja. Meni pitkään, etten nukkunut itse kunnolla. En ole välttämättä hyvä pyytämään apua, mutta onneksi käännyin äitini puoleen. Kahdessa tunnissa hän oli tarpeen tullen Helsingissä oven takana, otti vauvan ja saimme nukkua. Se lähensi äitiä ja minua. Iloitsin rakkaudesta, jota hän osoitti lastani kohtaan. Koen saavani häneltä paljon vahvistusta ja rohkaisua niin työssäni kuin äitinä.

Olin riemuissani, kun äiti hankki puolisonsa Kaarlo Tuorin kanssa asunnon Helsingistä. Nyt hän saattaa soittaa ja kysyä, lähdenkö aamiaiselle. Lintsaan töistä, ja vietämme aikaa kaupungilla, käymme teehuoneissa ja kahviloissa. Nautin keskusteluistamme ja nauramme paljon.

Äiti ja hänen sukunsa naiset ovat minulle merkittäviä naismalleja. Äiti osoitti, kuinka tärkeää on ottaa oma tilansa ja raivata aikaa työlle ja ajattelulle. Hän ei opettanut, että pitäisi elää tietyllä normatiivisella tavalla. Minulla ei koskaan ole ollut sellaista tunnetta, että nyt epäonnistuin täysin ja kaikki kaatuu. Asioita tapahtuu, mutta elämä kantaa. Toivon, että onnistun viestimään pojalleni samaa.

Teesi 3: Toisessa ei tarvitse ymmärtää kaikkea

Kuuntelin evoluutiobiologi Aura Raulon luentoa, jolla hän puhui, että ihmisiä voisi ajatella enemmän verkkona kuin yksittäisinä yksilöinä. Kiinnostavaa on, mihin kohtaan verkkoa sijoitumme ja mitä meihin virtaa muista. Yhteytemme toisiin ihmisiin tekee meistä sellaisia kuin olemme. Se on minusta liikuttava ajatus.
Toiset ihmiset tuovat minulle perusturvaa. Saan asettua kudelmaan, ja se kannattelee minua. Kudelma-ajatus viehättää minua varmaankin myös siksi, että se vähentää vaatimusta määrittää itseään ja muita. On rentouttavaa, että nuoruuden ehdottomuus on kaikonnut. En vaadi muilta samanmielisyyttä. Olen myös joustavampi ja armollisempi itseni suhteen.

Elämässäni on läsnä paljon läheisiä ihmisiä: oman perheeni lisäksi vanhemmat ja sisarukset sekä lapsuudessa, nuoruudessa ja myöhemmin työssä kohtaamani ystävät. Tapaamme erilaisissa kokoonpanoissa mahdollisimman usein. Tuntuu, että arvostamme yhdessäoloa yhä vain enemmän.

Työni hyviä puolia on, että saan jatkuvasti tutustua valtavan kiinnostaviin ihmisiin. Tällä hetkellä työskentelen käsikirjoittaja ja ohjaaja Kirsi Porkan kanssa, joka jo tietää minusta ja elämästäni paljon enemmän kuin moni muu.

Nykyään tuntuu tärkeältä, että niin perheenjäsenten kuin ystävien kesken olemme läheisiä ja hyväksymme toisemme, vaikka emme ymmärtäisikään toisiamme kaikissa asioissa. Aina kannattaa kurottaa toista ihmistä kohti, jos se on mahdollista. Yhteyden hetket tekevät elämästä merkityksellistä.

Teesi 4: Työminä voi mennä uusiksi

”Jos äitini olisi auto, olisi hän F1, koska hän on niin nopea. Jos äitini olisi juoma, hän olisi energiajuoma, samasta syystä.” Näin kirjoitti 11-vuotias poikani äitienpäiväkorttiini. Se yllätti, vaikka tiedänkin olevani ripeä. Olen tehokas ja tartun toimeen. Minun on helppoa olla tilanteissa, joissa tapahtuu paljon. Hallitsen ne ja ehkä jopa nautin niistä. Sitten alkutalvella 2023 olin tulossa taksissa lentokentältä kotiin enkä muistanut kotiosoitettani.

Olin silloin Tukholmassa tekemässä jälkitöitä Beledweynen etsivä -tv-sarjaan. Olin väsynyt. Ajatteluni sakkasi, ja asiat tuntuivat tahmeilta ja vaikeilta. Olen aina luottanut siihen, että minä kyllä jaksan, mutta silloin työminäni meni uusiksi. Täytyi hyväksyä, että olen vähän hauraampaa tekoa.

Palauduin aika nopeasti. Muistan edelleen onnen tunteen, kun täytin kotona tiskikonetta: Antakaa lisää astioita ja haarukoita, minä täytän! En kaipaa mitään muuta.

Tarvitsin tuolloin selkeitä toimia kotona, kuten lapseni jalkojen hieromista ja hänen unensa valvomista.

Nyt olen tarkkana jaksamisestani. Tarvitsen yksinoloa ja latautumista. Vietän aikaa poikani kanssa. Urheilen ja nukun kunnolla. Jos on taloudellisesti mahdollista, käyn kaikissa mahdollisissa hieronnoissa thaimaalaisesta urheiluhierontaan.

Sysmässä on loistava hieroja. Aina sinne mennessäni soitan hänelle. Rakastan myös makoilla sohvalla ja katsella ikkunasta ulos. Taivaan kiitos, poikani kirjoitti äitienpäiväkorttiinsa myös, että jos olisin eläin, olisin kissa, koska osaan rauhoittaa.

Teesi 5: Kiitoksen perään ei kannata lähteä

Opiskeluajoista asti olen tiennyt, että jos elokuvan tai tv-sarjan aihe ei tunnu omalta, en ole hyvä ohjaaja. Koska elämässä ei ehdi ohjata monta elokuvaa, pitää miettiä tarkkaan, mihin ryhtyy. Tuntuu ylelliseltä, että kaikki elokuvani ovat olleet sellaisia, joiden aiheet ovat merkityksellisiä itselleni.

Kummisetää ja länkkäreitä, miesten sielunelämää ja sankaruutta on nostettu esille ja ihailtu pitkään. Olen riemuissani, jos voin omalta osaltani laajentaa kuvaa tekemällä elokuvia jännittävistä, epäsovinnaisista ja monimutkaisista naisista. Antaa heille muun kuin vaimon tai tyttöystävän roolin ja nostaa heidät jalustalle kaikkine kolhuineen.

Tiedän kyllä, miten helppoa olisi lähteä kiitoksen perään. Näen sen riskin, että voisin houkuttua kehuista ja himoita niitä lisää. Yritän olla tarkkana, etten lähtisi miellyttämään muita ja menettämään itseäni.

Kyseenalaistaminen, epävarmuus ja sen hyväksyminen ovat taiteilijalle olennaisia. Jos alan olla liian tyytyväinen itseeni, on parasta lopettaa hommat kokonaan.

Matkan varrella on ollut paljon hankkeita, joista olen luopunut. Tuotannot ovat monimutkaisia palapelejä, ja pitkällekin edennyt hanke saattaa kaatua. Olen hyväksynyt tuon kaiken täysin. Olen tottunut tähän tasapainoiluun epävarmuuden, kauhun ja hybriksen kanssa. Hybriksestä haluaisin kyllä nauttia vähän useammin!

Teesi 6: Ilon vaaliminen on entistä tärkeämpää

Ilo on elämänvoimani. Annan asioiden vaikuttaa. Kun tunnen, että joku asia on innostava ja ihana, yritän nopeasti sanoa kyllä, etten ehtisi miettiä ja kieltäytyä siitä.

Ilon vaaliminen on entistä tärkeämpää, kun maailma ympärillä järkyttää ja uhkaa lamaannuttaa. Ilo ja energia ovat myös kapinaani, minun vastarintaani.

Haluan olla auki. Olen herkkä ja eläydyn vahvasti. Asiat tuntuvat. Se ei ole koskaan ollut ongelma. Minun on helppo antautua kirjallisuudelle, taiteelle ja elokuville.

Viihdyn hyvin yksin. Tarvitsen rauhaa ja tilaa, mutta saan voimaa myös muista ihmisistä. Rakastan sitä, mitä maailmoja muut ihmiset avaavat. Viime kesänä tein roadtripin Kaarina Hazardin ja Elina Knihtilän kanssa. Oli rentouttavaa huristella Vääksystä kohti Turkua Kaarinan kertoessa siitä, miten käsitys Suomen maantieteestä meni uusiksi rautateiden syrjäytettyä vesireitit.

Poikani naurusta ja hänen hyvinvoinnistaan saan valtavasti iloa. Hän soittaa rumpuja, rakastaa jazzia ja Rauli Badding Somerjokea. Näytelmäkerhossa poika on käynyt jo pitkään. Nykyään hän pelaa myös jalkapalloa, enkä olisi ikinä kuvitellut kiinnostuvani lajista. Nautin siitä, että seison kentän reunalla, katson hänen treenejään ja matsejaan ja jännitän kovasti. Hän pelaa maalivahtina, ja sehän on aivan kohtuuton posti. Urhea, iloinen poikani! Futis on yhtäkkiä mielestäni parasta ikinä.

Juttu on julkaistu Gloriassa 1/2026.