Maija Vilkkumaa epäröi, voisiko jatkaa musiikkiuraansa vielä viisikymppisenä – "Ymmärsin, että ikää ei pidä arastella vaan ottaa oma tilansa"

Lauluntekijä Maija Vilkkumaa hymyilee valoisasti työhuoneessaan ja ilmoittaa, että hänen uuden musiikkinsa teemana on raivo. Hän tekee levyä, jonka ensimmäinen single Karaokequeen julkaistaan helmi-maaliskuussa. Keikkatauko on kestänyt vuoden ja jatkuu vielä kesään asti.

Jos hän ennen halusi tehdä ainoastaan hyviä popkappaleita, nykyään hän miettii albumeilleen kattoteeman. Raivo taas on tämän ajan ilmiö – kuten digi-, latu-, jono- ratti- ja someraivo.

–Raivo on kiinnostavaa. Se, miten ihmiset purkavat turhautuneesti asioita, joita eivät ehkä pysty hallitsemaan. Laulujeni ihmiset saattavat olla joitakin omia puoliani, mutta ajattelen heitä hahmoina, joilla on omat tuntemuksensa siitä, miten maailma on heidät pettänyt.

Maija tunnistaa turhautumisensa miljardöörien ja somejättien valtaan. Siihen yksilö ei voi vaikuttaa. Mutta raivoa hän ei koe.

–Minulla on ollut kiukunpuuskia, mutta olen saanut niitä mielestäni hallintaan näin vanhempana.

Mielenrauhaa Maija saa kylmäuinnista, jonka hän aloitti nelisentoista vuotta sitten odottaessaan nuorempaa tytärtään Ainoa. Maija haluaisi uida säännöllisemmin, koska se tekee talvesta kiinnostavan.

–Käyn sen verran harvoin, että vedessä on pieni kuoleman ja vaaran läsnäolo. Parasta on silloin, kun pakkasta on parikymmentä astetta. Silloin vesi ei tunnu kylmältä, vaan ainoastaan eri elementiltä.

Teesi 1: Ikää ei pidä arastella

Viidenkympin täyttäminen tuntui kauhistuttavalta. Pelkoni liittyi myös musiikkibisnekseen ja populaarimusiikkiin, joka on aina rakastanut ja arvostanut nuoruutta. Monet ikoniset popkappaleet kertovat kapinasta ja ensirakkaudesta. Voiko tällä alalla enää olla, jos ei ole nuori?

Viisikymppisenä en voi enää selittää, että olen nuori. Sitten ymmärsin, että ikää ei pidä arastella vaan ottaa oma tilansa: olen tätä mieltä, näen maailman tavallani ja puhun siitä.

Saan nykyään aiempaa paremmin itseni kiinni siitä, että huomaan pienentäväni itseäni. Lauluntekijänä ja esiintyjänä on aina tilanteessa, jossa joku arvioi ja arvostelee sinua. En koskaan tiedä, onko tekeillä oleva laulu hyvä. Se on aika ahdistavaa ja pelottavaa. Mutta mitä useammin sen kokee, sitä helpommalta se tuntuu.

Elämäni isoimman kriisin koin kolmikymppisenä. Erosin pitkäaikaisesta kumppanistani Sami Aaltosesta julkisen kohun saattelemana, kun rakastuin bändini kitaristiin Mikko Kososeen, nykyiseen puolisooni. Olin ollut Samin kanssa 16-vuotiaasta, ja hän oli vihainen. Olin se petollinen tyyppi, joka oli mennyt rakastumaan toiseen.

Eron jälkeen media kyseli keikoilla yleisöltä, mitä mieltä se oli pettäjä-Maijasta. Ikäiseni ja vähän vanhemmat naiset sanoivat toimittajalle, että jokaisella on elämässä kaikenlaista, että olen yksi heistä. Harva jää teini-iän rakkaussuhteeseen. Sellainen viesti tuntui kivalta.

Tuolloin minulla oli myös voimakas ikäahdistus. Pohdin, voinko olla artisti ja laulunkirjoittaja. Halusin lapsia, ja joku osa minussa tajusi, etten halunnut lapsia silloiseen suhteeseen. Kun myllerrys oli ohi, minulla oli yhtäkkiä valtava vauvakuume.

Eron jälkeen sisäistin pitkäksi aikaa, että olin paha. Yhä ajattelen helposti, että minusta huokuu pahuutta, jos jollakin läheisellä on huono olo. Siitä tavasta olen opetellut eroon. En voi ottaa vastuuta toisten tunteista enkä muuttaa tai yrittää kontrolloida niitä.

Toimittaja Outi Airola sanoi eräässä haastattelussa, että jokainen saa olla sellainen kuin on. Minulle siitä tuli iso lause: myös minä saan olla sellainen kuin olen.

Teesi 2: Joku näkee sinut aina

Vanhempieni mielestä olin ihmeellinen. Äitini mielestä piirsin hyvin, mutta koulussa kuvaamataidon numero oli kahdeksan, mikä oli signaali taitojen puutteesta. Kaikki muut saivat ysin tai kympin, eikä kuviani laitettu koskaan seinälle. Harrastin myös tanssia erikoiskoulutusluokalla. Minulla oli hyvä rytmitaju, mutta olin ryhmän huonoimpia. Aina kun tehtiin koreografia, johon kaikki eivät päässeet, minua ei valittu. Baletissa opettaja kohteli minua kuin ilmaa.

Tanssissa opin, että voin nauttien tehdä asioita, vaikka koko rakenne kertoi, että olin aika huono. Minulle ei ole myöskään sanottu, että oletpas sinä upea ja äänesi on niin ihana, että pyydän sinut levyttämään. Joku on kuitenkin nähnyt minut aina. Kun teimme Tarharyhmän kanssa biisejä Harjun nuorisotalolla, siviilipalvelusmiehet ja henkilökunta kehuivat niitä ja kannustivatmeitä äänittämään demokasetin. Sen jälkeen minut ovat nähneet muun muassa Tavastian Juhani Merimaa, keikkoja myyvä
Jouko Karppanen ja levytuottaja Pekka Ruuska.

Ensihittini Satumaa-tangon tehdessäni olin 25-vuotias. Biisi kuulosti siltä, mistä olin unelmoinut. Olin itse tehnyt sen ja löytänyt vierelleni muusikot, jotka nostivat biisin vielä uudelle tasolle. Esikoisalbumini Pitkä ihana leikki myi hillittömästi, yli 50 000 kappaletta. Se oli juovuttavaa, mutta suhtautumistani auttoi se, että olin tehnyt biisejä tuolloin jo kymmenen vuotta.

Rockstar-unelma minulla on ollut aina. Mutta se ei saa olla päämoottori, koska unelmaan liittyy lukitseva epäonnistumisen pelko. Ei ole mahdollista tehdä biisiä ajatellen ihmisten ehkä vihaavan sitä. Siksi pitää ulkoistaa itsensä: tässä ei ole kyse minusta, vaan biisistä. Silti tekemistä pitää rakastaa. Kamppailen biisien kanssa kuin karhun, ja kun löydän muodon, se koukuttaa.

Kaipaan esiintymisen aiheuttamia adrenaliinisuihkuja ja tykkään leikkiä rocktähteä lavalla. Koen, että minulla on syvä yhteys yleisöön. Tarinat ja tunteet pyörivät välillämme, ja biisit ovat yhteisiä. Se on ihanaa.

Teesi 3: Kun kadehdit, anna tunnustusta

Muistan aina, kun kuulin vuonna 1995 Emma Salokosken laulavan musiikkileirillä. Tunsin kateutta, johon liittyi oma mitättömyyden tunne: Tuo on noin hyvä, minä en ole mitään. Sanoin tuolloin Emmalle, että hän lauloi upeasti, ja hän oli vähän yllättynyt. Emman reaktio toi tilanteeseen inhimillisen tekijän, ja mitättömyyden tunteeni katosi. Se oli hyvä tunne.

Tunnustuksen antaminen toisille helpottaa itseäni. Laitan kollegoille viestejä, ja tavatessamme yritän aina muistaa kehua. Usein toinen myös sanoo jotain kivaa vastineeksi, esimerkiksi, että tykkään soundistasi. Ehkä uskon sen, ehkä en, mutta siitä tulee kuitenkin olo, että maailmaan mahtuu kaikenlaisia artisteja. Sehän on toki järjellä ajateltuna totta koko ajan, mutta mitättömyyden tunteen hetkinä ajatus lohduttaa.

Nykyään yksi elämänohjeeni onkin: pidä katse pallossa. Teen laulujani miettimättä, mitä muut tekevät tai kuinka paljon jonkun toisen lauluja ihaillaan. Toinen on: lakkaa pelkäämästä. En jaksa enää pelätä joka päivä, olenko tarpeeksi hyvä.

Useinhan kateus kumpuaa myös siitä, mistä itsellä on vajausta. Minä kadehdin esimerkiksi järjestelmällisyyttä, koska minulla ei ole sitä. Tunnistan itsessäni joitakin adhd-piirteitä. Maailmani on kaaos, jota yritän järjestää. Hävittelen tavaroita. Olemmekin puolisoni kanssa katsoneet paikat eri tavaroille, jotta löydän ne paremmin.

Kadehdin myös soittotaitoa. En ole erityisen hyvä soittaja. Kyllästyn harjoittelemaan. Minulle riittää, että pystyn tekemään biisin.

Teesi 4: Säännöt voivat olla vanhaa viisautta

Lapsena olin kuuliainen, mutta jätin sääntöihmisyyden 14-vuotiaana, kun innostuin punkista. Klassista balettia harrastaessani säännöt tuottivat minulle jatkuvaa riittämättömyyden tunnetta. Nykyään ajattelen, että kaikki mitä teen, aiheuttaa joka tapauksessa loputonta keskeneräisyyden kokemusta.

Suomi on sääntöjen maa. Kerran tyttäreni Saaran rattaat kaatuivat bussissa, kun kuski ajoi kovaa mutkaan, enkä pitänyt rattaista kiinni. Pienempi tyttäreni Aino oli sylissäni. Saara heräsi rattaiden kaaduttua ja alkoi itkeä. Kuski tuli raivoamaan minulle, että sääntöjen mukaan rattaista on pidettävä kiinni. Joku komppasi häntä, ja muut matkustajat katselivat vaivautuneina ulos ikkunasta. Ainoa empaattisesti suhtautunut oli hunnutettu nainen, joka kysyi, oliko kaikki hyvin.
Kirjoitin kokemukseni

Äidinmaa-kappaleeseen ja tajusin, että olisin todennäköisesti itse ollut se ikkunasta ulos katselija. Säännöt ovat myös minussa – ja se, ettei halua sekaantua. Samalla kun ymmärrän sen, se tuntuu järkyttävältä, sillä säännöt ovat kylmä näkökulma maailmaan.

Joskus huomaan, että osa säännöistä ei varsinaisesti ole sääntöjä vaan vanhaa viisautta ja havaintoja siitä, miten maailma toimii. Esimerkiksi erotessani tajusin, että on olemassa elämänsääntö, jonka mukaan jokainen ihmissuhde kannattaa hoitaa erikseen, koska se on helpompaa. Mutta Mikon kanssa meillä ei ollut vaihtoehtoja, kun löysimme toisemme. Psykologista painolastia kuitenkin syntyy, kun rikkoo tuon tyyppistä yleistä elämänsääntöä.

Teesi 5: Ystävyys auttaa ymmärtämään maailmaa

Ystävät tuovat elämääni empatiaa ja lämpöä. Kuulen muiden tarinoita ja eläydyn niihin. Ihminen hyötyy laumasta, koska silloin ajatukset eivät kierrä oman itsen ympärillä.

Alani on ystävyyden kannalta haastava. Kun keikkailee viikonloppuisin, joutuu helposti sivuraiteelle ihmisten normaalista elämästä. Ei pääse syntymäpäiville, häihin tai minnekään. Keikkailun jälkeen myös sosiaalisuuden määrä saattaa olla täynnä. Onneksi myös bändin jäsenet ovat ystäviä, kuin toinen perhe.

Itse olen varmaankin enemmän intro- kuin ekstrovertti. Jos olen tavannut paljon ihmisiä, minun pitää sen jälkeen levätä. Biisejä tehdessäni olen omissa maailmoissani, eikä minulle tule mieleen ottaa yhteyttä ystäviin.

Parikymmentä vuotta sitten yksi ystäväni sanoi, että tapaamista ehdottaa aina hän, en minä. Olen koettanut parantaa tapojani sen suhteen. Nyt, kun olen ollut vuoden tauolla, olen tavannut ystäviä aiempaa enemmän.

Minulle on tullut jokaisesta elämänvaiheesta ystäviä: luokkakavereista, yliopistolta, Tarharyhmästä ja Hunajameloneista, artistikollegoista. Tärkeä yhteisö minulle on myös Käpyläläiset äidit, jossa olen ollut mukana siitä asti, kun lapseni olivat pieniä. Vuonna 2003 perustimme KP-kirjapiirin. Ensin se oli aikuisten bailaamista, sitten olimme kirjapiirissä vatsat pystyssä ja sen jälkeen kanniskelimme toistemme vauvoja. Sittemmin lapset leikkivät hippaa ja piilosta, kun kokoonnuimme.

Puhumme kirjapiirissä yhteiskunnallisista, perhe- ja ammatillisista asioista. Äskettäin keskustelimme taiteen kuratoinnista ja Anna Kontulan elämäkerran innoittamana seksityöstä. Ystävien tapaamiseen kirjapiiri on hyvä, sillä kukaan ei ole yksilönä vastuussa kutsusta.

Teesi 6: Vahva rakkaus jättää pysyvän yhteisymmärryksen

Rakastuin Mikossa voimakkaasti yhteyteen, joka syntyi yhdessä tehdyn musiikin kautta. Kuuntelen yhä hämmästyneenä Ei-levyä (2003), jonka teimme rakastumisen tunnekuohussa. Välillämme olevaa ymmärrystä on vaikeaa kuvata sanoin. Tulin nähdyksi. Mikko toi lauluni uudelle tasolle muusikkoudellaan, soittajuudellaan ja sovittajuudellaan.

Ymmärryksemme on säilynyt myös myrskyisten ja hankalien aikojen aikana. Kun Mikko soitti bändissäni, ammatti- ja yksityisroolit menivät sekaisin. Kun teimme levyäni, olin turhautunut ja ärtynyt enkä pystynyt kuuntelemaan häntä puolisona, vaan tunnelma oli ahdistava.

Vuodesta 2016 alkaen emme ole tehneet töitä samassa bändissä. Se on ollut täydellinen ratkaisu. Suhteessamme on enemmän happea, kun kumpikin tekee omia juttujaan. Mikko on soittanut paljon

Anssi Kelan bändissä. Ymmärrän keikkaelämän. En soittele perään enkä huolestu. Minäkään en halua, että kukaan soittelee minulle kiertueilla.
Meillä on Mikon kanssa samanlainen huumorintaju ja musiikkimaku. Luonteeltaan hän on temperamenttinen virtuoosikitaristi, minä olen tasaisempi ja joustavampi. Mikko on järjestelmällinen, minä kaoottinen. Hän rakastaa ruuanlaittoa, minä lähinnä syömistä.

Arki on kiinnostavaa enkä koe sitä enää haastavaksi. Hetket, joilloin olemme koko perheenä yhdessä ja nauramme vatsamme kipeiksi, ovat isoja. Mikon kanssa katsomme sarjoja ja kävelemme pitkiä lenkkejä. Välillä pyydän häntä pitämään minulle kitaratunnin. Uskon, että ymmärryksen tasolla yhteytemme säilyy ikuisesti.

Juttu on julkaistu Gloriassa 2/2026.