Osaan sen ulkoa: Viisi desiä maitoa, yksi pala hiivaa, puoli lusikallista suolaa, lusikallinen sokeria. Jauhoja ja voita. Tuolla reseptillä olen vuosikausia leiponut sämpylöitä melkein jokaisena vuoden sunnuntaina. Kun perheellämme on juhlat, lämmitän kattilassa piimää. Murennan hiivaa, lisään ruisjauhoja ja maltaita. Kohottelen ja odottelen, lopuksi paistan uunissa. Rouhesämpylöillä alkaa arki, makea saaristolaisleipä tuo mukanaan vuoden kohokohdat.
Mikä leipomisessa on parasta? Ehkä se, kun kaikki on vasta alussa ja saa ottaa esiin kauniin taikinakulhon, leivinliinan ja mittakannut. Tai se, kun leipä on uunissa ja talo täyttyy huumaavasta tuoksusta. Jopa leivonta-astioiden tiskaaminen on minulle mieluisaa, koska vedessä on mukava lämmitellä käsiä. Vaikka oikeasti paras on vasta tulossa.
Kun keittiötä aikoinaan suunnittelimme, leipomisharrastustani emme älynneet ottaa huomioon. Monitoimikone on hankala vetää esiin, suurille kulhoille on liian vähän tilaa. Jos sämpylöitä on paljon, pöytätila loppuu kesken. Rosteritaso on sentään leipojan unelma, sillä taikina ei siihen tartu ja pinta on helppo pitää puhtaana.
Keittiöni ei ole kuitenkaan estänyt minua leipomasta. Oikeastaan sen puutteet ovat auttaneet minua ymmärtämään jotain olennaista onnesta: parasta on toteuttaa itseään niin, että läheiset ympärillä tulevat onnellisiksi, muusta viis. Meidän keittiössä se käy aika vaivattomasti vastaleivotulla leivällä.
