Osaan sen ulkoa: Viisi desiä maitoa, yksi pala hiivaa, puoli lusikallista suolaa, lusikallinen sokeria. Jauhoja ja voita. Tuolla reseptillä olen vuosikausia leiponut sämpylöitä melkein jokaisena vuoden sunnuntaina. Kun perheellämme on juhlat, lämmitän kattilassa piimää. Murennan hiivaa, lisään ruisjauhoja ja maltaita. Kohottelen ja odottelen, lopuksi paistan uunissa. Rouhesämpylöillä alkaa arki, makea saaristolaisleipä tuo mukanaan vuoden kohokohdat.

Mikä leipomisessa on parasta? Ehkä se, kun kaikki on vasta alussa ja saa ottaa esiin kauniin taikinakulhon, leivinliinan ja mittakannut. Tai se, kun leipä on uunissa ja talo täyttyy huumaavasta tuoksusta. Jopa leivonta-astioiden tiskaaminen on minulle mieluisaa, koska vedessä on mukava lämmitellä käsiä. Vaikka oikeasti paras on vasta tulossa.

Kun keittiötä aikoinaan suunnittelimme, leipomisharrastustani emme älynneet ottaa huomioon. Monitoimikone on hankala vetää esiin, suurille kulhoille on liian vähän tilaa. Jos sämpylöitä on paljon, pöytätila loppuu kesken. Rosteritaso on sentään leipojan unelma, sillä taikina ei siihen tartu ja pinta on helppo pitää puhtaana.

Keittiöni ei ole kuitenkaan estänyt minua leipomasta. Oikeastaan sen puutteet ovat auttaneet minua ymmärtämään jotain olennaista onnesta: parasta on toteuttaa itseään niin, että läheiset ympärillä tulevat onnellisiksi, muusta viis. Meidän keittiössä se käy aika vaivattomasti vastaleivotulla leivällä.

Tyytymättömyys ja avarat näkymät pitävät vaatesuunnittelija Ritva Fallan luovuuden hereillä.

Vaatesuunnittelija Ritva Falla kurkkii 1920 rakennetun töölöläistalon viidennen kerroksen ikkunasta ja luettelee, mitä kaikkea työhuoneestaan näkee: ”Kansallismuseo, Eduskuntatalo... Kohta näen uuden Keskustakirjastonkin.”

Töölössä sijaitsee yksi Fallan kolmesta työtilasta. Muut ovat myymälä Korkeavuorenkadulla ja Tammisaaren viikonloppukodin entiseen hevostalliin rakennettu studio. Töölön-kodin yhteydessä sijaitseva työhuone on arkipäivien toimisto.

”Kaikkein hermostuttavinta on, jos ei ole aikaa uudistua, vaan pitää vain mennä vanhoja latuja.”

”Tämä on tällainen kaupunkistudio. Tammisaaressa vietän viikonloput. Se on ajattelun paikka.”

Näkymä yli Etu-Töölön kattojen on vaatesuunnittelijalle tärkeä.

”Minun pitää nähdä ulos, ja ikkunan edessä on oltava avaruutta. Pitää nähdä taivasta ja kauas. Se rauhoittaa. En pääse flow’hun pimeässä tilassa.”

Nykyisin mallistoja omalla nimellään ja omalle yritykselleen tekevä Falla kuvailee itseään työntekijänä kurinalaiseksi – ja yksinäiseksi.

”Tiimityö ei ole minun juttuni, ei ole koskaan ollut. Työskentelen parhaiten yksinäni.”

Aikatauluasioissa suunnittelija on oppinut joustavaksi. ”Olosuhteet tekevät tällä rättialalla niin hirveän paljon. Tarkkoja deadlineja ei kannata itselleen asettaa. Aina tapahtuu jotain, ja unelmat romahtavat.”

Työpöydällä on pinoissa suuria muotikirjoja ja kirjahyllyssä kirjojen seassa punaiset korkokengät.

”En ole koskaan ollut tyytyväinen työni lopputulokseen. Se on tämän homman juju. Tyytymättömyys pitää hengissä ja hereillä”, Falla sanoo.

”Kaikkein hermostuttavinta on, jos ei ole aikaa uudistua, vaan pitää vain mennä vanhoja latuja. Silloin tulee sellainen turhautuminen, että minkä takia tätä teen, jos en ehdi uudistua.”

Kuvataiteilija Marjatta Tapiola sekä hänen tyttärensä, kirjailija Aina Bergroth ja elokuvaohjaaja Zaida Bergroth puhuvat lokakuun Gloriassa siitä, mitä luova työ tekijöitään vaatii. Jutun henkeen kuvasimme heidät valaistustaideteoksen sisällä Helsingissä. Katso upea video kuvauksista.

Kolmikko kuvattiin Helsingin Kruunuvuorenrannassa sijaitsevassa valaistustaideteos Öljysäiliö 468:ssa. Tästä pääset päivän tunnelmiin.

Juuri nyt taidemaalari Marjatta Tapiolalle, 66, ja hänen tyttärilleen, kirjailija Aina Bergrothille, 41, ja elokuvaohjaaja Zaida Bergrothille, 40, kuuluu  hyvää.

Zaida on vastikään kuullut, että hänen tuorein elokuvansa, sisaruudesta kertova ja Krista Kososen tähdittämä Miami, saa kansainvälisen ensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla, yhdellä maailman arvostetuimmista elokuvafestivaaleista. Aina on tehnyt sopimuksen oman näytelmäkäsikirjoituksensa ensi-illasta ensi syksyksi Helsingin kaupunginteatteriin. Haastattelun jälkeen esikoisensa synnyttänyt kirjailija aikoo työstää äitiyslomalla kolmatta romaaniaan.

Marjatan kehuttu näyttely Galerie Forsblomilla puolestaan on vastikään päättynyt, ja hän on puunannut puimalaan rakentamansa ateljeen lattiasta kattoon uutta työskentelyperiodia varten.

”Maalatessani en pysty tekemään mitään arkista. Silloin en laita ruokaa enkä siivoa, ja paperihommatkin yritän hoitaa delegoimalla”, Marjatta kertoo.

”Äiti ei ole epäröinyt sanoa, että hänelle ei saa puhua, koska hän haluaa ajatella.”

Aina ja Zaida nyökyttelevät. He tottuivat jo lapsina siihen, että perheen elämää rytmittävät äidin näyttelyt. ”Stressitasot nousivat, mitä lähemmäksi avajaisia tultiin. Silloin äiti oli äärimmäisen jännittynyt, eikä häntä voinut pahemmin edes puhutella”, Aina sanoo.

”Meidän piti tietää jopa se, milloin oveen voi koputtaa”, Zaida jatkaa.

Marjatta myöntää kaiken, ja kehuu sitten tyttäriensä olleen pienestä pitäen hyvin herkkiä. ”Te tiesitte, miten voin mennä väärästä sanasta sekaisin. Että työkyky voi kadota viikoksi.”

Arki taiteilijaäidin kanssa ei ehkä ollut aina helpointa, mutta Aina ja Zaida saivat tärkeän esimerkin.

”Naisia kiitetään yleensä siitä, että he huomioivat toisia ja asettavat itsensä taka-alalle. Äiti ei ole epäröinyt sanoa, että hänelle ei saa puhua, koska hän haluaa ajatella. Mahdollisuus keskittyä on ylellinen, ihana lahja, jonka valtava arvo alkaa vasta kunnolla kirkastua”, Aina sanoo.

Miten äidistä js tyttäristä kasvoi taiteilijoita? Mitä he ajattelevat rahasta? Ja miksi ihmeessä Marjatta kasvatti tyttärensä katsomalla heidän kanssaan kauhuelokuvia? Lue koko Taiteen kokoinen elämä -juttu 5.10. ilmestyneestä lokakuun Gloriasta.