Kohta viisikymppinen ystäväni kertoi alkusyksyisellä lounaallamme ikäkriisistään. Hän tunsi muuttuneensa lähes näkymättömäksi vastakkaisen sukupuolen silmissä . Itsekin myönsin huomanneeni saman ilmiön, mutta ainakaan vielä en siitä ole ahdistunut. Kun kun en ole katseen kohteena, olen vapaampi tarkkailemaan maailmaa, totesin ystävällekin.

Tänä syksynä ensimmäiset vaihdevuosioireeni kuitenkin iskivät, ja ikääntyminen alkoi vähän hirvittää. Olen alavireinen, takakireä, monen viikon PMS-tuskissa kärvistelevä 47-vuotias nainen. Miesparalla on kestämistä, kun yhtenä hetkenä tulistun mistä lie turhanpäiväisestä ja seuraavassa hetkessä haluankin vetäytyä täysin omiin oloihini pitkiksi ajoiksi.

Olen alavireinen, takakireä, monen viikon PMS-tuskissa kärvistelevä 47-vuotias nainen.

Gynekologin tutkimuksissa tuomioksi tuli premenopaussi . Vaihdevuosia hienosti ymmärtävä gynekologini kertoi, että PMS-oireet usein pahenevat neljänkympin jälkeen, mutta vielä ei ole tarvetta hormonihoitoon.

Mummoikä ei pelota, enkä ole mitenkään poikkeuksellisen ulkonäkökeskeinen, mutta silti olisi kiva mummoutua vasta hieman myöhemmin. Sitähän vaihdevuodet myöskin ovat – henkistä sopeutumista uuteen elämänvaiheeseen. Mutta vaikka estrogeenin tuotanto hiipuukin, ja se kaikki näkyy väistämättä pikkuhiljaa myös ulkonäössä, niin tässä on myös puolensa. Tove Janssonin näkymättömän lapsen Ninnin tavoin tunnen pikkuhiljaa ilmestyväni esiin uutena naisena. Viisaampana, seesteisempänä ja täynnä villejä ajatuksia kaikenlaisesta uudesta.

Ninnin tavoin prosessiin kuuluu myös oman tahdon kipakkaa esiintuomista. Olkoonkin, että joku voi tulkita minut hankalaksi ämmäksi. Olen sitä sitten ylpeästi.