Huh, mikä vuosi tämä onkaan ollut. Koronakurimusta on turha enää palata muistelemaan yksityiskohtaisesti, koska me kaikki elämme sitä, mutta raskasta on välillä ollut.
Vuodessa on onneksi ollut myös valopilkkuja. Yksi minulle tärkeimmistä oli kesäloma Sotkamossa yhdessä pikkusiskoni perheen kanssa. Kävelyt Kainuun humisevissa mäntymetsissä ja pyöräily Vuokatista Sotkamon kirpputoriapajien äärelle toivat elämääni iloa, joiden varassa jaksoin sinnitellä syksyn.
Koronan alkuvaiheen kotoilu myös tiivisti perheemme hienosti yhteen.
Toivon, että lapsemme muistavat kouluttoman kevään lukemattomat lautapeli-iltamme loppuelämänsä ajan.
Vaikka edessä epäilemättä on vieläkin pitkä jakso poikkeusaikoja, nyt kuitenkin näkyy jo valoa tunnelin päässä. Koko ajan mennään ainakin kohti kevään valoa. Me selviämme tästä.
Tämä vuodenvaihde on elämässäni ehkä symbolisesti kaikkein tärkein tähänastisista. Kaipaan uutta alkua niin, että itkettää.
Vaikka tiedän, etteivät asiat muutu koskaan yhdessä yössä, haluan tuntea mahdollisimman konkreettisesti, että nyt todellakin siirryn tästä synkästä vuodesta valoisampaan vuoteen. Aion juoda kuplivaa riehakkaasti ja laskea sekunnit isoon ääneen huutaen. Pakotan mieheni valvomaan kanssani, jotta voimme suudella elokuvallisesti tasan kello 00.00.
Kunnon yöunien jälkeen aloitamme tammikuun ensimmäisenä päivänä puhtaalta pöydältä. Tiedossa on paljon toivoa, iloa ja unelmia.
Yksi tärkeimmistä unelmista odottaa toteutumistaan. Uskon, että ensi vuonna lopultakin hankin sen piilopirtin, josta olen pitkään haaveillut. Tähän unelmaan tartun.
Tervetuloa 2021, sinua on odotettu!
