"On hurjaa, miten ystävällisyys tuntuu tässä ajassa radikaalilta", sanoo taiteilija Hannele Rantala

Taiteilija Hannele Rantalan valoisassa työhuoneessa seinää peittävät valokuvavedokset. Äkkiseltään yksinkertaiset kuvat ja niissä kuvatut esineet, vaikkapa haarukka, aukeavat taiteilijan puhuessa yllättäviin syvyyksiin.

Mitä kaikkea muotoon pakotettu metalli voi edustaa, mitä muistoja tai tunteita herättää?

Tähän Rantala pyrkiikin. Hänen valokuvansa haastavat katsojaa avaamaan kuvien äärellä omat elämänkokemuksensa. Niin on niitä sommitellessaan avannut taiteilijakin.

Kun Ateneumin taidemuseossa avattiin kevättalvella 2022 Rantalan ja toisen valokuvataiteilijan, Elina Brotheruksen suuri yhteisnäyttely Vuoropuhelua, Rantala alkoi saada teoksistaan koskettavia palautteita yllättävältä taholta: Ateneumin näyttelyvahdeilta.

–Siellä oli nuoria naisia valvojina, monet taideopiskelijoita. He olivat hyvin liikuttuneita ja tulivat sanomaan miten hienoa on, että teillä on näyttely täällä. Että esikuvia ei ole liikaa.

Rantala ymmärsi, että vaikka naisten asema taiteen kentällä on muuttunut paljon hänen viidelle vuosikymmenelle levittäytyvän uransa aikana, joutuvat nuoret naistaiteilijat yhä etsimään esikuvia.

–Tämä aika on edelleen sellainen, että marginaaleissa olevat ihmiset joutuvat hakemaan tilaa. Tasa-arvo ei ole pysyvä asian tila ollenkaan edes naisille.

Hannele opiskeli valokuvaajaksi samassa Ateneumin rakennuksessa vuosina 1974–1979. Sittemmin hänen yksityisnäyttelyitään ja performanssejaan on nähty Suomessa ja maailmalla kymmenittäin. Teoksia on niin Kiasman, Helsingin taidemuseo HAM:in kuin Valokuvataiteen museon kokoelmissa. Rantala on palkittu sekä valokuvataiteen valtionpalkinnolla että Pro Finlandia -mitalilla.

–Täytyyhän esikuvia olla. Minulle ne ovat olleet renessanssimaalareita ja tämmöisiä, kaikki miestaiteilijoita. Koko se taidehistoria, jonka luin: kaikki miehiä. Olin 30-vuotias ennen kuin tajusin tämän, Hannele sanoo.

–Mutta se on se elämä, se aika jonka olen elänyt. On vaikea kuvitella muuta.

TEESI 1: SUKUPUOLEN TAKIA EI PIDÄ VÄISTYÄ

Kun pyrin Ateneumiin opiskelemaan valokuvausta ensimmäisen kerran vuonna 1973, en päässyt sisään, koska olin nainen. Minulle ei ollut tullut mieleenkään, että sukupuolella voisi olla jotain merkitystä.

Karsintakokeet olivat kaksiviikkoiset. Kun ensimmäinen viikko oli ohi, minulle sanottiin, että ei tule kuuloonkaan. Et voi päästä kouluun, tämä on aivan liian raskas ammatti naiselle.

Seuraavana vuonna pyrin uudestaan, ja sillä kertaa pääsin ihan karsintakokeiden loppuun, ennen kuin asia otettiin puheeksi. Minulta kysyttiin, voisinko ajatella, että menisin iltakouluun. Se olisi ollut lyhyempi kurssi, eikä korkeakoulu.

Sanoin, että en voi ajatella.

Ateneumin jälkeen pyrin Sanoman toimittajakouluun, josta minut palkattiin valokuvaajaksi Helsingin Sanomiin. Olin lehden ensimmäinen naispuolinen valokuvaaja. Silloin sukupuolesta oli selvästi etua. Mutta olin varmaan klassisesti hyvä jätkä.

TEESI 2: TAIDETEOKSEN ÄÄRELLÄ ON VIETETTÄVÄ AIKAA

Työstän parhaillaan valokuviin ja kohtaamiseen perustuvaa laajaa teosta, jossa palaan ajatukseen, jonka toteutin kaksikymmentä vuotta sitten teoksessani Hiekkaympyrä. Esitin sen yhdelle ihmiselle kerrallaan.
Perusajatuksena on tehdä ystävällinen teko toiselle ihmiselle. On hurjaa, miten ystävällisyys tuntuu tässä ajassa radikaalilta.

Pysähtyneestä kuvasta puuttuu lineaarinen aika. Siinä ei ole elokuvan kuljetusta, jossa ohjaaja päättää, että tässä kohtaa katsoja itkee ja tässä kohtaa nauraa. Kuvataiteessa kaikki aikatasot ovat läsnä yhtä aikaa. Kaikki, mitä ihminen on kokenut. Ne rupeavat liikkumaan kokijassa teoksen myötä.

Katsojan omat kokemukset sekoittuvat katsomishetkeen ja heijastuvat teokseen, johon taiteilija on ladannut omat kokemuksensa ja ajattelunsa.

Nykyään ihmiset edellyttävät, että kaiken pitäisi olla koettavissa hyvin nopeasti, mutta nopeasti koetut tunteet ovat poseeraamista, sentimentaalisuutta. Hyvän taiteen ääreltä lähtee todellisten tunteiden koskettamana. Kuvalle on turha mennä sanomaan, että rupea nyt tapahtumaan. Viihdytä minua.

Minun on taiteilijana katsottava asioita suoraan kohti, ankaruuteen asti. Silloin teoksen kokijankaan ei ole mahdollista olla sentimentaalinen.

Toivon, että teosteni ääreltä poistutaan niin, ettei siitä toivu ainakaan viikkoon. Taiteen aika on hidasta. Parhaimmillaan kerrokset avautuvat vasta vuosien kuluessa.

TEESI 3: EI AUTA RUVETA NYYHKIMÄÄN

Nyt eletään voimakkaiden tunteiden aikaa. Mutta sotakuvien äärellä ei voi ruveta nyyhkimään.

Olen kahden pakolaisen lapsi. Vanhempani ovat molemmat luovutetusta Karjalasta, ja heidän sotakokemuksensa ovat vahvasti siirtyneet myös minuun. Kokemukset ovat kuitenkin sellaisia, että jos rupean niitä itkemään, en voi lopettaa.

Mitä saavutan sillä, jos avaan sen ylisukupolvisen vyöryn ja alan purkaa niitä suruja? Se ei auta mitään.

Toisaalta tästä syystä en todennäköisesti ole voinutkaan valita aiheitani. Olen tavallaan syntynyt sodasta.

Puolet 1980-luvusta asuin itse Neuvostoliitossa. Katselin siellä joka päivä tavallista elämää eläviä ihmisiä. Ilmiantoihin ja pelkoon perustuvassa diktatuurissa raportointi kanssaihmisistä ja todellisten ajatusten salaaminen oli päivittäistä. Häpeän määrä on käsittämättömän suuri tällaisessa yhteiskunnassa.

Tutustuin Moskovassa toisinajattelijataiteilijoihin, joista osa teki henkensä kaupalla taidetta yhteiskunnan ulkopuolella. Se muutti taidekäsitykseni.

TEESI 4: TAITEEN ON OLTAVA VAPAATA

Tähän aikaan liittyy vaade, että taide pitäisi perustella jollain lailla. Ajatus, että taiteesta täytyy olla jotain hyötyä. Jonkun täytyy nousta pyörätuolista kävelemään kun kohtaa taideteoksen, tai jotain älyvapaata.

Taiteen täytyy olla vapaata. Taiteen toteutumisen edellytys on, että siitä ei ole mitään hyötyä. Jos jonkun sokeus väistyy, se on sivutuote, mutta taide ei ole olemassa hyödyn takia.

Nyt taidetta ja tiedettä yritetään asettaa johonkin koloon ja ohjata sitä. Pahimmillaan tällainen ajattelu johtaa vääjäämättä diktaattorien tunnettuun taidemakuun.

Todellinen valta on yhä enemmän näkymättömissä, mutta raakuus näyttää samalta kuin aina. Katastrofin odottamisen tunne tuntuu hallitsevan aikaamme. Huomaan, että myös teoksissani väreilee jännite, odotus siitä, että kohta tapahtuu jotain. Väkivalta kuplii koko ajan pinnan alla.

Välillä, kun maailman kauheudet vain koko ajan laajenevat, tulee tunne, että mitä minä voin tehdä.

Taiteilija voi aina tehdä taidetta.

TEESI 5: ON TÄRKEÄÄ TUNTEA, ETTÄ JOKU PUOLUSTAA

Taiteen valtionpalkinnon saaminen oli hirveän liikuttavaa, kun en sitä ihan nuorena saanut. Sillä oli myös rahallista merkitystä.

Minulla oli vaikeita vuosia 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa, kun en saanut minkäänlaista taloudellista tukea. Jouduin tekemään töitä aika rahatta. Se kyllä notkisti ajattelua. Taidetta rupesi tekemään hyvin vähäisistä elementeistä. Työ muuttui käsitteelliseksi.

Ammattitaiteilijan työhön kuuluu apurahojen hakeminen. Kun aikansa tekee ja hakee, eikä saa mitään tukea, tulee katkeraksi. Mutta kun olen vähän viisastunut, olen tajunnut, ettei rahattomuus johtunutkaan siitä, että kaikki vihaisivat minua vaan siitä, että kukaan ei puolustanut.

Se helpotti heti. Pystyin hengittämään paljon vapaammin.

Vaikka taiteilijan työ on perinteisesti yksinäistä, on tärkeää tuntea, että joku tukee ja puolustaa.

Nyt näyttää siltä, että tuesta ja taiteen puolustamisesta ollaan siirtymässä kilpailuun, rajoittamiseen ja ohjeistamiseen, joka tuottaa aivan toisenlaista taidetta ja yhteiskunnan.

Viime vuonna eri taiteen aloille jaetut valtionpalkinnot lakkautettiin säästötoimenpiteenä. Niitä jaettiin 160 vuotta. Tällähän ei ole mitään tekemistä muun kuin ilkeyden kanssa.

Kurjuudessa ei ole ole mitään ihailtavaa, taide ei synny köyhyydestä. Jos joka hetki joutuu ajattelemaan toimeentuloa, eivät voimat riitä muuhun.

TEESI 6: TAITEILIJUUDESTA ON MAHDOTONTA LUOPUA

Taidemaalari ja kriitikko Sigrid Schaumann jäi pois sanomalehtikriitikon työstä 72-vuotiaana 1949, pakkasi laukkunsa ja maalaustarpeensa matkustaakseen Ranskaan maalaamaan. Täytyyhän ihmisen ajatella tulevaisuutta, hän sanoi lähtiessään.

Taiteilijuus on koko elämän pituinen prosessi. Siitä on mahdotonta luopua millään päätöksellä.

Elämän aikana olosuhteet muuttuvat moneen kertaan, kaikkien ihmisten elämän. Taiteilijuudessa kuitenkin on ominaisuus, että kun siinä on itse oman työnsä materiaalina ja työvälineenä, on vielä eri tavalla olosuhteiden, ristiriitojen ja epävarmuuden riivaamana.

Siihen liittyvä yksinäisyys on kestettävä. Valonsäde osuu harvoin. On vain uskottava omaan työhönsä.

Olen aina pelännyt sellaista ajattelua, että nyt teos on riittävän hyvä. Olen nyt vasta ruvennut opettelemaan sitä, että annan olla.

Ettei kantaisi vihaa tai lietsoisi sitä katkeruudella, on joskus vain jätettävä asiat silleen. Se, että yrittää avata jotain toisen tai omaa tuskaa, ei välttämättä paranna.

Kaikkea ei voi viedä loppuun, ei ehkä mitään.

Juttu on julkaistu Gloriassa 6-7/2026.