Ulkoministeri Elina Valtonen: "Olen aina ajatellut, että elämässä kaiken pitää olla mahdollista"

Aamulla en töihin mennessäni tiedä, miten päivä lopulta rakentuu. Suoritan kalenteriani, mutta käytännössä joka päivä jotakin menee uusiksi. Asioita on niin valtavasti, että kieltämättä on välillä haaste saada aika riittämään, ulkoministeri Elina Valtonen kertoo.

Vaikka nytkin Elinalla on minuuttiaikataulu, hän vastaa kysymyksiin levollisesti ja mutkattomasti, sivupoluille rönsyämättä. Rutiini ajan ja tapahtumien hallinnassa näkyy.

–Myös huumorin pilke on minulle tärkeää, vaikkei se teinieni mielestä olisi aina onnistunuttakaan. Kyllähän tästä meiningistä tulisi raskasta, jos ei välillä pystyisi kuorruttamaan tilanteita huumorilla.

Maailman myllertäessä ympärillä Elinaa auttaa hänen voimalauseensa: kaikki on mahdollista.

–Muutamia vuosia sitten elämässäni oli melkoisia vastoinkäymisiä. Ajattelin, että jos niistä selviän, kaikki on mahdollista. Siitä tuli sitten myös vaalilauseeni. Vaikka ihan oikeasti kaikki ei olekaan mahdollista, saan ajatuksesta voimaa.

Arkisessa työssä Elina pyrkii tietoisesti keskittymään asioihin, joihin voi itse vaikuttaa.

–Haluan tehdä hyvin ne asiat, joihin minulla on valtaa.

Kiiruhtaessaan seuraavaan tapaamiseen Elina painaa päähänsä kimalteella koristellun, hennosti persikanvärisen pipon.

–Kotona katoavat kaikki pipot ja hanskat, joten ostin pipon, joka on lasten mielestä hölmö. Silloin kukaan ei pölli sitä minulta.

”Haluan tehdä hyvin ne asiat, joissa minulla on valtaa”, sanoo ulkoministeri Elina Valtonen.

Teesi 1: Arvot tuovat työhön johdonmukaisuutta

Johtolankani on, että jokaisella ihmisellä on vapaus vaikuttaa omaan elämäänsä. Olen aina ajatellut, että elämässä kaiken pitää olla mahdollista. En ole ikinä halunnut nähdä toiminnalleni muita rajoitteita kuin sen, etten rajoita muiden vapautta.

Otan ihmiset sellaisina kuin he ovat. Minua kiinnostaa, mikä heitä motivoi, mikä vie elämässä eteenpäin ja mitä he haluaisivat olla. Ei ole väliä, mikä ihmisen taustan, uskonto tai seksuaalinen suuntautuminen on. Jokaisella on oikeus rakentaa omanlaistaan hyvää elämää. Minulle vapaus on antanut siihen mahdollisuuden.

Arvopohja tuo johdonmukaisuutta tekemiseeni, vaikka kokouksesta ja asiasta toiseen rientäessä johtolanka saattaa joskus unohtua. On hyvä palauttaa mieleen, minkä takia teen näitä töitä. Se pitää mieleni rauhallisempana ja on tärkeää jaksamisen kannalta.

Jos jäisin sen ajatuksen vankilaan, että yksi ministeri on vain yksi ministeri ja pieni Suomi vain pieni Suomi, ei ihmisenä tarvitsisi pistää tikkua ristiin. Jokaisella työpainoksella on merkitystä niissä asioissa, joihin voi vaikuttaa.

Näen valtavasti toivoa sen kautta, että jos missä tahansa päin maailmaa kysytään, haluaako ihminen päättää omista asioistaan vai haluaako hän isoveljen valvovan, hän valitsee mahdollisuuden olla vapaa.

Teesi 2: Sisaruus on yksi elämän tukijalka

Perheeni asui Bonnissa Saksassa ollessani 9–13 vuotias, koska isäni, toimittaja Kari Valtonen oli lehdistöneuvoksena Suomen suurlähetystössä. Äidilleni oli vierasta olla kotirouvan roolissa, mutta lapsen näkökulmasta ei haitannut, että äiti oli kotona.

Saksassa vietin paljon aikaa kaksi vuotta vanhemman veljeni Villen kanssa. Hän on ollut voimavara elämässäni ja antanut turvaa. Sain olla kapinallinen pikkusisko.

Isoveli on ollut myös esikuva, joka minun piti leikkimielessä saada kiinni tai ohittaa. Koodasin ensi kertaa 15-vuotiaana enkä olisi ikinä tehnyt sitä ilman, että Ville teki samaa. Piti näyttää, että minäkin osaan. Kun veli ja serkkuni menivät Teknilliseen korkeakouluun, minäkin päätin pyrkiä, koska olin mielestäni matematiikassa heitä parempi. Nyt veljeni on tekniikan alan yrittäjä, meillä on samanikäisiä lapsia ja olemme paljon tekemisissä.

Minuun Saksan-vuosilla oli varmasti suuri vaikutus, vaikka veikkaan, että suurin osa siitä on tiedostamatonta. On vaikeaa tietää, mikä oikeasti on vaikuttanut ja minkä olen selittänyt itselleni.

Saksa avasi silmäni. Maailma oli laajempi kuin Helsingin Oulunkylä. Luokallani saksalaisessa koulussa oli lapsia ympäri maailmaa. Olimme samaa porukkaa, ja jokaisella oli oma unelmansa. Ystäväni Kristin oli muuttanut Bonniin Dresdenistä ja ehtinyt olla DDR:ssä pioneerina. Hän näki yhtäkkiä Länsi-Saksan vaurauden. Minäkin näin, sillä tulin suomalaisesta keskituloisesta perheestä. Etenkin bonnilaisten mielestä Bonn oli maailman napa.

Perheeni kanssa puhumme aina suomea, mutta saksasta tuli vahvin kieleni. Kun lapseni syntyi, huomasin ajattelevani saksaksi. Siitä tuli minulle läheisyyden kieli, ja puhun sitä myös lasteni kanssa.

Saksa on ilmaisuvoimainen kieli hyvässä ja pahassa. Vanhan sivistyskulttuurin kielessä on laaja spektri tapoja ilmaista itseään. Kun haluaa osoittaa kykynsä saksaksi, virke voi olla sivun mittainen. Ja mitä enemmän hämmennät lukijaa, sitä sivistyneemmältä vaikutat. Itsekin olen joskus kirjoittanut niin pitkiä virkkeitä, että omakaan ajatukseni ei pysynyt mukana.

Teesi 3: Lapsen kautta näkee maailman uudelleen

Moni saattaa jo varhain tiedostaa haluavansa lapsen. Minä en ollut sellainen. Totta kai halusin lapsia sitten kun oli sen aika, mutta en voi sanoa, että elämästäni olisi puuttunut jotakin ja lapsi olisi tullut täyttämään sen.

Kun sain lapsia, oma elämäni alkoi uudelleen. Lapsen kautta näkee maailman uusin silmin. On ollut valtava rikkaus seurata, kuinka vauva kehittyy päivä päivältä ja hänen luonteensa ydin on olemassa jo silloin.

Uuden opettelu haastaa myös aikuisen. Taannoin perhejuhlassa pitämässäni puheessa viittasin yhteen aamukeskusteluun, jonka kävin muutamia vuosia sitten viedessäni lasta päiväkotiin. ”Miksi Suomi ei kuulu Natoon?” lapseni kysyi takapenkiltä. Veikkaan, että hän oli poiminut asian saksankielisistä lasten uutisista. Nyt vuosien jälkeen saatoin puheessani onnitella häntä siitä, että olemme saaneet Suomen Natoon.

Olen aina ollut perheihminen, ja perheeseeni kuuluvat myös serkut ja pikkuserkut. Joka kesä meillä on isän puolen sukukisat Itä-Suomessa. Ensi kesänä on 50-vuotisjuhlakisa, ja surettaa, jos en pysty osallistumaan niihin. Lajeina ovat tikanheitto, korona ja kroketti. Kisoissa ratkotaan suvun mestaruus, jota en ole koskaan voittanut. Lempilajini on korona, mutta bravuurini on toimia huoltojoukoissa.

On myös hyviä ystäviä, jotka lasken kuuluviksi perheeseeni. Tässä näkyy ehkä myös ajatukseni siitä, että et ole sitä, mihin synnyt vaan sitä, mihin itsesi määrittelet. Kun olimme perhetuttujen kanssa talvilomalla, totesimme olevamme valintaperhe.

Teesi 4: Tärkeintä on se, miten jakaa aikansa

Lukiossa minulla oli fysiikanopettajana mainio Wolfgang Dietrich. Herr Dietrich oli erinomainen aineensa opettaja, ja olin aina hyvä oppilas. Parhaiten mieleeni jäi hänen sanomansa, että kaikista tärkeintä on se, miten jakaa aikansa. Se on yksi vahvuuteni. Muuten en olisi saanut tämän vertaa aikaiseksi.

Arkeni on jatkuvaa aikatauluttamista. En ylenkatso pikkulapsivaihetta, mutta myös teini-ikäisillä on monenlaisia tilanteita, joissa he tarvitsevat henkistä tukea ja kaipaavat äidin läsnäoloa. Laajennettu perhe on välttämätön apu. Muuten en pystyisi tekemään tätä työtä.

Hyvinvointini kannalta nukkuminen on olennaista. Toistaiseksi minulla on ollut hyvät unenlahjat. Nukun helposti lentokoneessa ja hotellihuoneissa. Jos en syystä tai toisesta saa nukutuksi tarpeeksi, en ole seuraavana päivänä tuottavimmillani.

Rentoudun luonnossa lenkkeillen, veneillen ja sienestäen, mutta intohimoni on ruuanlaitto. Siinä on parasta, että voin olla luova. Mahtavinta on tehdä illallinen hyville ystäville. Olen kokannut myös kabinetilleni, eikä kukaan kehdannut sanoa mitään poikkipuolista. Bravuuria minulla ei ole, mutta saan inspiraatioita resepteistä, joita kuitenkin noudatan harvoin sataprosenttisesti. Minulla on myös vaikeuksia tehdä samaa ruokalajia kahta kertaa, mistä lapset valittavat.

Teesi 5: Kukaan ihminen ei ole taakka

Isälläni on muistisairaus, ja hän alkaa olla huonossa kunnossa. Olen jo ehtinyt tottua siihen, ettei isää enää ole sellaisena kuin hän on ollut.

Eniten harmittaa se, että isän työnteko piti lopettaa väkisin, koska hän ei itse mieltänyt olevansa niin syvällä sairaudessa kuin oli. Mutta en tiedä, olisiko joutilas eläkkeellä oleminen sopinutkaan isälle. Hän oli aina puuhaamassa jotakin. Jos kalenterissa oli aukko, hän lähti hiihtolenkille tai teki metsätöitä. Sen takia on ehkä armollista, että mieli ei enää puske siihen suuntaan, kun kroppa ei enää anna myöten tehdä niitä asioita.

Olemme tienneet isän diagnoosin kahdeksan vuotta, mutta sairaus ei etene ennustettavasti. Korona-aikana hän taantui merkittävästi, kun hän oli yhtäkkiä ilman virikkeitä ja liikuntaa. Mutta on myös hyviä hetkiä. Viime jouluna isä, joka ei ole sanonut lausettakaan muutamaan vuoteen, toivotti lastenlapsilleen hyvää joulua. Pystyimme keskustelemaan. Hän ei ilmaissut itseään sanoin, mutta hymyili.

Arvostan sote-alan ammattilaisia ja omaishoitajia, jollainen myös äitini on. Omaishoitajuus on kunnioitettava tehtävä, ja silloin oma elämä voi jäädä sivuun velvollisuuden alle. Tuen äitiäni mahdollisimman paljon, mutta haluaisin tukea enemmän. Hän käy meillä syömässä, tapaa lastenlapsiaan ja ulkoiluttaa koiraamme, mikä on hänelle suuri ilo.

Muistisairauksien yleistyminen on väestörakenteemme takia selvää, vaikka ihmiset elävätkin pidempään terveinä. Näen kuitenkin vanhuuden voimavarana. Ihminen ei ole taakka.

Julkisen talouden kannalta väestörakenne on haaste, mutta teknologian kehityksen myötä on paljon mahdollisuuksia saada parempaa hoivaa. Enkä tarkoita sitä, että robotit hoitaisivat ihmisiä, vaan mitä enemmän saamme siirrettyä rutiinitehtäviä ja ennaltaehkäisyä koneiden harteille, sitä enemmän ihminen voi keskittyä olemaan läsnä ihmiselle.

Väistämättä vanhuus mietityttää itseänikin, koska itse kukin tässä ikääntyy omassa aikataulussaan. Aika pitkään kuitenkin elin illuusiossa, että kaikki on ikuista ja mahdollista. Nyt en ajattele, että kaikki olisi mahdollista missä iässä tahansa, tietyt realiteetit tulevat vastaan. Eräs hyvä ystäväni kirjoitti kirjan 80-vuotiaana ja vannoi tekevänsä sille jatko-osan. Nyt hän on niin sairas, ettei se taida enää onnistua. Se tuntuu surulliselta, vaikka ystäväni on saanut elää hyvän ja moninaisen elämän.

Teesi 6: Nyt on Euroopan aika

Tärkein visioni on, että meillä on toimintakykyinen ja vahva Euroopan unioni, joka palvelee jokaista eurooppalaista ja itseään sellaiseksi mieltävää ihmistä. Eli vaikka ihminen eläisi maassa, joka ei toteuta sitä mahdollisuuksien kirjoa, joka hänelläkin kuuluisi olla, hän voisi kääntyä vapauden majakan eli Euroopan unionin puoleen ja sitä kautta päästä kiinni mahdollisuuksiin.

Ennen muuta koen olevani eurooppalainen: Jokainen määrittää itse itsensä ja hänellä on vapaus toimia kuten haluaa. Yhteiskunta pitää huolta mahdollisuuksien tasa-arvosta eikä ihmisiä jätetä katuojaan. Lisäksi meillä on vahva, syvä kulttuuri, josta voi hakea inspiraatiota, voimavaroja ja juuria, mutta joka ei kahlitse meitä. Sellainen Euroopan pitää mielestäni olla.

Se tarkoittaa myös sitä, että meidän pitää kyetä puolustautumaan sellaista pahaa vastaan, joka haluaa kieltää meiltä tämän kaiken.

Nyt on Euroopan aika. Haluaisin, että tämän sukupolven päättäjinä pystyisimme edistämään eurooppalaista elämäntapaa, joka on mielestäni paras ja joka vahvistaa sitä mitä itse olen. 

Juttu on julkaistu Gloriassa 4/2026.