Ensimmäisenä huomasin aidat. Kun juna liukui Vainikkalan raja-asemalla Venäjän puolelle, radanvartta suojasivat vaaleat, rautaiset ristikkoaidat. Ohitimme sinisen puutalon, pian sen jälkeen turkoosin. Tuntui, että jo rajalla esteettiset säännöt muuttuivat, jopa ulkomaalien väreissä. Juuri sitä olin odottanut. Olin matkalla Pietariin tyttäreni kanssa neljän päivän lomalle, jonka tarkoitus oli ruokkia kaikkia aisteja.

Tunsin oloni heti kotoisaksi siemaillessani puolimakeaa kuohuviiniä Jelisejevin herkkukaupassa, jonka keskellä tönötti jättimäinen palmu. Runsaus, pöyhkeys ja koristeellisuus eivät kysyneet keneltäkään lupaa. Olen ollut aina heikkona sellaiseen.
Oli aikakin, että tutustuin kunnolla naapurimaan estetiikkaan ja historiaan. Olin valinnut katsella Pietaria kauneuden ja kulttuurin näkökulmasta.
Pietarissa uusklassiset rakennukset levittäytyivät ympärillemme kuin jättimäinen ulkoilmamuseo. Rakennukset tuntuivat helsinkiläisenä tutuilta – mutta mittakaava oli vain toinen.

Ennen kaikkea aloin nähdä lapsuudesta tutut maatuskat, kukkoaiheiset astiat ja venäläiset huivit uusin silmin. Asiat näyttävät toiselta, kun niitä saa ihailla omassa ympäristössään. Venäläisessä teeseremoniassa tee, pikkublinit ja leivät tarjoiltiin kukkoposliineista. Suomessa olisin ehkä pitänyt niitä ylilyövinä, mutta nyt oli selvää, että kukkoastiasto oli saatava. Kunnes näin, että yksi kahvikuppi lautasineen maksoi 80 euroa.

Kävimme lähellä Iisakin kirkkoa sijaitsevassa kahvila Stsastjessa. Ensimmäisellä Pietarin-vierailullani sen seinät olivat mintunvihreät. Mintunvihreä on – tai oli – suosittu sisustusväri Itä-Euroopassa – kaukana maanläheisestä, pohjoismaalaisesta väripaletista.
Nyt minttu oli poissa. Seinät oli maalattu harmaiksi. Kahvila oli tyylikäs – mutta siitä oli tullut suomalainen. Teki mieli käydä sanomassa kassalla, että maalatkaa se hassu minttu takaisin. Joidenkin asioiden viehätys olkoon se, että niitä saa vain kotimaassaan.

Toimittaja Hanna Jensen yrittää sisustaa, mutta ei tahdo onnistua.
Hanna Jensenin kolumni on julkaistu Glorian Kodissa 6/2017.

Eurooppa yhtenee, mutta muoti pysyy eri maissa erilaisena, vakuutti muotijuttu 1990.

  Vaikka Eurooppa yhdistyy, eri maiden naiset säilyttävät erityispiirteensä, vakuutti humoristinen muotijuttu. Se ilmestyi 1990, viisi vuotta ennen kuin Suomesta tuli EU:n jäsenvaltio. Saksattaria kehuttiin Margaret Thatcherin lisäksi "tosimiehiksi" - eikä Angela Merkelistä edes tiedetty siihen aikaan. Jämäkkyyttä kuvassa olevan saksattaren tyyliin antoi myös Escadan bleiserin muodikas leveä hartialinja.   

Juhlameikit ovat aina kuuluneet Glorian marraskuuhun. 1987 niitä esittelivät Katju Holkeri, Nina af Enehjelm, Katriina Wuoristo ja Clarisse Berggårdh.

Marraskuu on perinteisesti ollut Gloriassa juhlanumero, ja siinä esitellään juhlapukuja ja -meikkejä. Niin tehtiin  myös marraskuun numerossa 1987. Meikkimalleina olivat Katju Holkeri, Nina af Enehjelm, Katriina Wuoristo ja Clarisse Berggårdh. 20-vuotias Clarisse ei vielä tiennyt, mitä haluaisi tehdä isona. Hän harrasti lenkkeilyä ja oli myös alkanut bodata. Viikonloppuisin hän kertoi käyvänsä ystäviensä kanssa juhlimassa "Fabbarissa". Sittemmin urahaaveet selkenivät, ja Clarisse on ollut muun muassa Sanoma Magazines Finlandin toimitusjohtajana. Nykyisin hän on Pohjoisranta Burson-Marstellerin toimitusjohtaja.