Ohjaaja Klaus Härö on nähnyt uuden Ei koskaan yksin -elokuvansa 70–80 kertaa: "Muistan ulkoa jokaisen pään kääntymisen ja repliikin"

Edes elokuvillani ei yleensä ole näin monta katsojaa! elokuvaohjaaja Klaus Härö huudahtaa hymyssä suin monitorinsa takaa Helsingin Bulevardilla.

Marraskuisena torstaina toimittajia on kutsuttu seuraamaan hänen Ei koskaan yksin -elokuvansa ulkokuvauksia. Katu on osin suljettu liikenteeltä ja tunnelma kuin suoraan 1940-luvulta. Yhteen taloon on kiinnitetty Sekatavarakauppa-kyltti. On museoautoja ja hevonen kärryineen. Kone puskee höyryä ilmaan.

Viima tunkee luihin ja ytimiin. Ohjaajalla on toppatakki, pipo, talvikengät ja rukkaset. Ruttopuistossa kuvataan kohtausta, jossa Rony Hermanin esittämä hahmo myy sanomalehteä. Hän huutaa "Sota, sota, tuleeko sota? Osta lehti, osta lehti!" heiluttaen lehtiä ilmassa. "Wave a little bit more", Klaus ohjaa itävaltalaisnäyttelijää.

Pian kohtaus on purkissa.

Vuotta myöhemmin elokuva on valmis, ja Klaus kertoo nähneensä sen siihen mennessä 70-80 kertaa.

-Ja voin sanoa, etten halua nähdä vähään aikaan. Ei siksi, etteikö se olisi hyvä, vaan siksi, että muistan ulkoa jokaisen pään kääntymisen ja repliikin. Osaan ikään kuin hengittää elokuvan läpi.

Leffan teko alkaa käsikirjoittamisesta, rahoituksen hankinnasta, näyttelijöiden ja kuvauspaikkojen valinnasta. Sitten tulevat kuvaukset ja lopuksi jälkituotanto.

Suurin osa Klausin työstä on kahdeksasta viiteen -toimistotyötä. Sitä hän tekee eniten kotonaan Porvoossa. Hänen pienessä työhuoneessaan on pöytä, tuoli ja kannettava tietokone eikä juuri muuta. Ei edes lukuisia palkintoja esillä. Ne ovat kuulemma jossain pahvilaatikoissa.

Kun töitä tekee kotona, aikaa jää myös perheelle. Välillä joku Klausin viidestä lapsesta ja nuoresta käy kurkistamassa isänsä olan yli. Klausista ulkoisia puitteita oleellisempaa on se, mitä tapahtuu pään sisällä.

-Tärkeintä on mielikuvitus, ja olen vahvasti eläytyvää sorttia. Työtäni on nähdä tarina ennalta.

Klaus tekee myös mainoksia ja puhujakeikkoja. Hän kertoo kiusaantuvansa, kun joku sanoo saavansa parhaat ideansa ratsastaessa tai uidessa. Klausista inspiraatiota ei voi jäädä odottamaan. Hän pyrkii hoitamaan hommat työajan puitteissa ja parantaa tulosta tarvittaessa.

- Tämä on työ. Kun minun pitää kirjoittaa limsamainos, kello 16 olen tehnyt sen. Ohjaajan ammattia voi verrata paremmin esimerkiksi toimittajan kuin vapaan taiteilijan työhön. Minullakin on deadline.

Klaus harkitsi nuorena myös papin ja näyttelijän uraa. Hän opiskeli elokuvaohjaajaksi, koska rakastaa kuulla ja jakaa tarinoita. Kirjoittamisesta Klaus ei pidä, mutta reilussa 20 vuodessa on pitänyt opetella.

-Kirjoitan vain siksi, että saan tehdä kuvia.

Odottelun hän sanoo olevan yhtä tuskaa. Uran alussa hän sanoo olleensa myös rauhaton, mutta nykyään jo kunnioittaa työkavereiden työtä ja ymmärtää viiveet.

Senkin hän on oppinut, että kuvauksissa pitää aina karsia jostain - mutta niin, että tarinan ydin säilyy. Tavoitteet ovat suurempia kuin resurssit, ja ne on saatava kohtaamaan. Luopuminen on terävöittämistä.

- Minun pitää kesyttää kaaos. Elokuva on kuin kuumailmapallo. Jos siihen tungetaan kaikki, se ei nouse. Kun kamaa heittää pois, se lähtee lentoon. Tässä moni kotimainen leffa menee mönkään.

Unelmien ammattiinkin liittyy paljon puuduttavaa ja turhauttavaa ja vain vähän tähtipölyä.

-Glamouria on yksi promille juuri ennen ensi-iltaa. Paljon enemmän on sitä, että katsotaan kuvauspaikkaa kylmä kahvi kädessä jossain ojan pohjalla.

Kuvauksissa tulee aina eteen käytännön esteitä, usein valtavasti.

-Sää on jatkuvasti kammottava, drone syöksyy maahan tai kamera oikuttelee. Ohjaajana tunnen itseni usein tosi pieneksi. En luota mihinkään, ennen kuin kamera käy.

Työilmapiirin ylläpitäjänä Klaus ei usko olevansa erityisen hyvä, mutta työryhmien jäsenet ovat olleet eri mieltä. Ohjaajaa on tultu kiittämään siitäkin, että hän muistaa näyttelijöidensä nimet.

- Haluan hyvän tuloksen ja hyvää näyttelijöille. Toivon, että kuvauksissani olisi hyvä olla.

Omien sanojensa mukaan Klaus ei väliportaan pomona voi käydä itkemässä kaikille tai syyllistää muita, kun jokin mättää. Hänellä on vakiokikka, kun ärsytys nousee.

-Soitan vaimolleni Evalle. Sanon, että nyt menen hotellihuoneeseen enkä tule enää ikinä ulos. Sitten makaan ruokatunnilla viisi minuuttia sängyllä ja tuijotan kattoon - ja palaan kuvauksiin.

Työ on Klausin mukaan niin "ääliömäisen monipuolista", ettei hän kaipaa vapaa-ajalleen harrastuksia. Hänellä ei myöskään ole erityisiä palautumiskeinoja.

Yhdestä asiasta Klaus ei silti tingi.

-Kristittynä pyhitän vapaapäivän enkä tee töitä sunnuntaisin, siitä ei tarvitse edes keskustella. Samalla tarjoan mahdollisuuden muillekin. 

Juttu on julkaistu Gloriassa 12/2024.