Vilma Jää lauloi itsensä Metropolitan Operan lavalle – nyt hän loistaa Glorian muotikuvissa
Vilma Jää elää suurta menestystä niin etnopop-artistina kuin Kaija Saariahon oopperan kansanlaulajanakin. Nyt hän hurmaa Glorian muotikuvissa.
Rautaa on taottava kun se on kuumaa, sanoo laulaja, säveltäjä Vilma Jää tarkoittaen kulunutta kevättä ja omaa uraansa.
Kahden kuukauden sisällä hän debytoi Metropolitan Operan lavalla New Yorkissa Kaija Saariahon Jäälle kirjoittamassa
Innocence -oopperan pääroolissa Markétana, lauloi karjankutsuja ja vienankarjalaista joikua New York Timesin laajassa haastattelussa, ja julkaisi toisen soololevynsä Loitsui ja taikoi.
“Albumi on niin lumoava, että kuunteleminen tuntuu kehossa”, kirjoitti Helsingin Sanomat.
Kuuman raudan takomisella on kuitenkin kääntöpuolensa: Helsingin-kodin siivoaminen on kiireessä jäänyt.
–Eilen illalla puolisoni sanoi, että olisipa kiva, jos täällä kotona olisi siistimpää, Vilma kertoo, kiitollisena.
–Hänen suhtautumisensa minuun ei ole muuttunut mitenkään, ja se on maailman arvokkainta. Puolisoni ei kohtele minua eri tavalla, vaikka nyt olisi enemmän töitä. Hän pitää huolen siitä, että en pidä itseäni liian tärkeänä.
Toinen Vilmaa menestyksen keskellä maadoittava asia ovat Kaija Saariahon opit.
Vilman Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolta oopperansa kansanlaulajan rooliin löytänyt säveltäjä toimi nuoremman muusikon mentorina kuolemaansa asti. Aivosyöpään vuonna 2023 menehtynyt säveltäjä kantoi huolta siitä, ettei Vilma kadota menestyksen myötä taidettaan.
–Hän varmisteli, että minulla pysyy jalat maassa.
Ensimmäisen kerran Vilmaa kuultiin Markétan roolissa Innocencen kantaesityksessä Aix-en-Provencen oopperafestivaalilla 2021. Sen jälkeen Vilma on noussut lavalle New Yorkin Metropolitanin lisäksi Suomen kansallisoopperassa, Covent Gardenin Royal Opera Housessa, Hollannin kansallisoopperassa ja San Franciscon oopperassa.
TEESI 1: KURINALAISUUDEN LISÄKSI TARVITAAN KÄRSIVÄLLISYYTTÄ
Neljävuotiaana sanoin itse vanhemmilleni, että haluan alkaa soittaa viulua. Viulu oli koko lapsuuteni rakas, mutta ei aina mutkaton, harrastus. Se on tosi vaikea soitin, joka vaatii kurinalaisuutta.
Kurinalaisuutta minulla oli, mutta kärsivällisyyttä ei. Se on vaikea yhdistelmä.
En olisi urallani tässä vaiheessa, jos minulla ei olisi kurinalaisuutta. Mutta kärsivällisyys pitkäjänteiseen treenaamiseen puuttui – sen takia en ole huippuviulisti, vaan peruspelimanni.
Olin lukiossa, kun sain ADHD-diagnoosin. Se oli valtava helpotus. Jos jatkuvasti kokee, että epäonnistuu ja alisuoriutuu, tai että ei kykene asioihin, jotka ovat muille helppoja ja normaaleja, tulee olo, että on huono ja tyhmä. Se voi kääntyä itseinhoon.
Minulle se oli iso osa teini-ikääni. Oli tosi vaikeaa vain olla itseni kanssa, koska tuntui, etten ollut tarpeeksi hyvä.
En ollut koskaan kiltti tyttö, vaan vilkas. Lempinimeni yläasteen matikantunneilla oli terroristi. Musiikki oli ainoa asia, josta sain kiitosta ja kehuja.
Suuret keskittymisen haasteet ja oppimisvaikeudet vaikuttivat kuitenkin myös musiikin kärsivälliseen opiskeluun. Tuntikausien hinkutus ei ollut minun juttuni.
Klassisessa musiikissa pitää mahtua laatikkoon. Pitää istua orkesteriharjoituksissa ja tehdä niin kuin käsketään. Se ei ikinä tuntunut luontevalta.
Teini-iässä löysin kansanmusiikin. Alussa koin sielläkin huonommuutta siitä, että en soittanut niidenkään viulisti-ihanteiden mukaisesti. Mutta sitten sain ihanan opettajan, Värttinässä pitkään soittaneen Lassi Logrénin, jonka soittotyyli oli minulle mullistava. Hän on tosi erilainen viulisti kuin kaikki muut, mutta ihan sairaan hyvä.
Oli iso juttu nähdä, että voi löytää ja hioa oman tyylinsä.
Viulu on aiheuttanut minulle paljon kipuilua ja huonommuudentunnetta. Osittain se johtui siitä, että en kyennyt laittamaan treenaamiseen vaadittuja tunteja. Mutta en myöskään halunnut asettua laatikoihin, joita tarjottiin.
TEESI 2: EI MINUN TARVITSE ANTAA ANTEEKSI
Ensimmäinen levyni Kosto oli ensin konsertti. Tein kappaleet itseäni varten ja julkaisin ne, jotta niistä voisi olla apua jollekin muulle.
Levyn kappaleet käsittelevät seksuaalista hyväksikäyttöä. Niiden tekeminen oli osa omaa prosessiani: kävin samaan aikaan traumaterapiassa.
Heti levyn ensimmäinen sinkku Saatanan saalistaja alkoi saada sellaista palautetta, että muut vastaavaa kokeneet olivat saaneet siitä apua. Sen jälkeen ei ollut kysymystäkään, ettenkö julkaisisi kaikkia kappaleita.
Kappaleessa Hengästyn, ahdistun laulan ”En anna anteeksi, en helposti, en nopeasti, en koskaan. Kannan kaunaa, haaveilen kostosta, mutten tiedä mitä se on”.
Niin minä ajattelen. Sellainen minä olen.
Ei minun tarvitse antaa anteeksi ihmisille, jotka ovat tehneet minulle todella väärin. Kaunan kantaminen tuntuu ihan luonnolliselta. En näe mitään syytä antaa anteeksi jollekin, jonka pitäisi olla vankilassa teoistaan.
Uhri kokee helposti häpeää tai syyllisyyttä tapahtuneesta ja jää kokemuksensa kanssa yksin. Minä sain käsitellä niitä tunteita muiden vastaavaa kokeneiden kanssa. Pystyimme tukemaan toinen toisiamme. Kaikilla ei ole samaa mahdollisuutta, mutta ajattelin, että voin musiikillani tarjota saman jollekin muulle. Ja tiedän, että olen tarjonnut.
TEESI 3: EI PIDÄ MENETTÄÄ TAIDETTAAN MENESTYKSELLE
Kaija Saariaho etsi Innocence-oopperaa säveltäessään kansanlaulajaa Markétan rooliin, ja löysi minut Sibelius-Akatemiasta. Aluksi en ymmärtänyt Saariahon musiikkia.
Kun aloin harjoitella oopperaa pianistin kanssa tuntui, että pianisti vain iski kaikki sormet koskettimille yhtä aikaa.
Sitten katsoin Metropolitan Operan taltioinnin Kaijan ensimmäisestä Kaukainen rakkaus -oopperasta, ja kuulin, miten sävelet levittyvät sinne orkesteriin. Se olikin ihan eri kokemus. Tajusin, mikä Kaijan musiikissa on juju.
Toisaalta Kaija on myös sanonut, ettei musiikkia tarvitse yrittää ymmärtää. Ei taidetta tarvitse ymmärtää, jotta siitä voi nauttia.
Kun olen nyt vuosia tehnyt Innocenceä ja tunnen teoksen aika hyvin, olen oppinut, että kaikella on ollut syy. Kaikella on funktio. Teoksessa rakennetaan jännitettä ja puretaan jännitettä. Kaikki käy järkeen.
Kaija mentoroi minua vuosien ajan. Opin häneltä paljon siitä, mitä on olla taiteilija.
Opin tasapainottelua sen välillä, milloin tehdään taidetta ja milloin puhutaan taiteesta. On tärkeää antaa aikaa luomiselle ja pitää huoli, että silloin ei tee ulkomusiikillisia asioita.
Toinen iso juttu oli muistutus siitä, että vaikka kuinka on nostetta ja pöhinää, fokus täytyy säilyä taiteessa. Kaija sanoi, että oli uransa aikana kohdannut paljon todella lahjakkaita taiteilijoita, jotka menettivät itsensä siihen kaikkeen muuhun, mitä tulee menestyksen mukana.
Kaija tiesi tavallaan aiheuttaneensa minunkin menestykseni. Hän osasi ennakoida millaisen reaktion ooppera ja rooli aiheuttavat. Hän koki vastuuta siitä.
Omaan taiteelliseen työhöni opin Kaijalta paljon tekstuureista ja väreistä. Sellaisesta pölystä, jota orkesterissa voivat tehdä vaikka jouset tai huilu. Jos pölyä ei ole, musiikki saattaa tuntua tyhjältä. Mutta kun se on, se rakentaa pilven, jonka päällä kaikki kelluu.
Saatan nykyisin itse sanoa biisini tuottajalle, että tähän tarvitaan pölyä.
TEESI 4: TEKNIIKAN LISÄKSI PITÄÄ TUNTEA PERINNE
Oopperaan liittyen on keskusteltu paljon siitä, keiden on syytä laulaa kansanlaulajan roolia. Pitääkö olla kansanlaulaja?
Minun mielestäni ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin että tämä rooli pysyy ikuisesti kansanlaulajien laulamana. Kyse ei ole vain kansanlaulutekniikasta, vaan myös perinteestä, joka pitää tuntea. Tietääkö roolin laulava oopperalaulaja, mitä on karjankutsu? Mitä tarkoittaa refrenki? Mitä on vienankarjalainen joiku? Tunteeko hän perinnettä riittävästi, jotta osaa improvisoida sillä?
Ei ole kurkunpään asennosta kiinni, pystytkö laulamaan sen roolin.
New Yorkissa kohtasin oopperalaulajia, jotka olivat kiinnostuneita roolista, kertoivat leikittelevänsä sen tekniikoilla. Heitä kiinnosti kokeilla jotain vähän uutta, jännittävää, erilaista. Mutta sellainen tulee ulkoa, eksotisoinnin kautta.
Lisäkseni on jo muitakin suomalaisia kansanlaulajia, jotka tekevät roolia eri puolilla maailmaa. Mielestäni tämä on suuri mahdollisuus myös tuleville kansanlaulajasukupolville: on yksi tällainen rooli, jota voi päästä tekemään isoille oopperalavoille, jos treenaa ihan sikana.
TEESI 5: EN OLE YKSIN, VAAN OSA PITKÄÄ JATKUMOA
Toinen levyni Loitsui ja taikoi julkaistiin toukokuussa. Olen ollut kiinnostunut loitsuista teini-ikäisestä asti.
Meillä oli kerran lukion et-tunnilla vieraana shamaani, joka sanoi, että loitsujen kanssa pitää olla tarkkana. Että niitä voi käyttää myös väärin, niissä on niin paljon voimaa. Se jäi minulle tosi vahvasti mieleen.
Olen tutkinut loitsuja viidentoista vuoden ajan. On kiehtovaa, miten ennen länsimaista lääketiedettä, ennen terapiaa, ennen palokuntia, ennen mitään näitä mihin me olemme tottuneet, kaikkeen on ollut loitsu. Käärmeenpuremaan, tulipaloon, siihen, jos vedit itseäsi kirveellä polveen.
Jo Kosto-levyllä oli kostoloitsuja. Ajatus siitä, että mitä jos tämä toimisi, laittoi bensaa liekkeihin. Se oli vain ihana ajatus.
Tällä uudella levyllä loitsut ovat positiivisempia: on esimerkiksi loitsu mielenterveydelle tai loitsu lapsettomuuteen. Olisi ihanaa, jos tällaiset loitsut toimisivat.
Koen vahvasti, että olen runo- ja kansanlaulajana osa pitkää jatkumoa. Olen vain yksi niistä kaikista kansanlaulajanaisista, jotka ovat laulaneet ennen minua.
Ajatus antaa minulle merkityksellisyyttä elämään. Sellaista merkityksen tunnetta, jota kuvittelisin että monet saavat uskonnosta tai uskosta.
Minulle merkityksellisyyttä antaa, että en koe olevani yksin tässä maailmassa, koska saan laulaa kaikkien niiden naisten kanssa, jotka ovat olleet ennen minua.
TEESI 6: ON JATKUVASTI KYSYTTÄVÄ, MIHIN OLEN VALMIS ASETTAMAAN ITSENI?
En ole artisti, joka haluaisi tavoitella sitä, että uusi biisini olisi seuraava listaykkönen. Mutta koska yhdistän poppia musiikkiini, joudun toimimaan myös popmusiikin kentällä. Tuntuu haastavalta pyrkiä tekemään siellä pitkäikäistä taidetta, musiikkia, joka ei unohdu hetkessä.
Välillä ajattelen, että haluanko edes olla täällä.
Olen kuitenkin jo vuosia sitten tehnyt tietoisen päätöksen, että asetan itseni välineeksi sille, että tuon kansanmusiikkia suuremman yleisön tietoisuuteen. Sovin siihen rooliin: minua kiinnostaa muoti, solahdan vallitseviin kauneusihanteisiin. Olen ulkoisesti helposti vastaanotettava hahmo popkentällä.
Mutta todellisuudessa olen kuitenkin se tyyppi, joka haluaisi viettää vapaa-aikansa veivaamalla viululla polskaa jameissa.
On haastavaa pysyä rehellisenä itselleni. Se vaatii paljon itsereflektiota. Sitä, että jatkuvasti peilaa sitä, mihin olen valmis asettamaan itseni.
Lempibiisini uudelta levyltä on Oliko meressä vettä, joka on kirjoitettu perinteiseen runolaulumittaan. Se on otettu kriitikoiden ja yleisön piirissä äärimmäisen hyvin vastaan. Se on ihanaa.
Tuntuu erityisen hienolta, että biisi, joka voisi aivan hyvin olla perinteinen runolaulu, on löytänyt ihmisten korviin ja sydämiin. Se kertoo siitä, että olen pelannut just oikein.
Minulle tärkeintä on, että ihmiset oppisivat, mitä on meidän oma perinteemme ja kulttuuriperintömme. Haluan herätellä ajatusta, että tämä on jotain, mistä pitää pitää huolta.
Juttu on julkaistu Gloriassa 8/2026.
Vilma Jää, 30
Kansanlaulaja, säveltäjä, viulisti.
Asuu Helsingissä kihlattunsa Juhon kanssa.
Musiikin maisteri. Albumit Kosto (2023) ja Loitsui ja taikoi (2026).
Säveltänyt musiikkia mm. Kerro kaikille -elokuvaan (ensi-ilta 9.10.), lauluyhtyeelleen Jäinelle sekä SibA Folk Big Bandille.
Markétan rooli Kaija Saariahon oopperassa Innocence eri oopperataloissa Euroopaassa ja Yhdysvalloissa
