Tammikuun aloittajat ja helmikuun lopettajat. Näin arvioi kuntosaliyrittäjä Helsingin Sanomien jutussa tuttua ilmiötä liikuntamaailmasta.
Tuttua on itsellenikin. Kirjoitan tätä pääkirjoitusta tammikuussa, ja kotisalillani on suorastaan ruuhkaa. Pyöräilytunneille on monenkymmenen hengen jonoja ja pilateksessa kaverin varpaat hivelevät poskea. Näin se on aina ollut – paitsi parina viime poikkeusvuonna – ja näin se on taas. Helmikuussa ruuhka helpottaa. Jäljelle jäämme me uskolliset sekä – toivottavasti – edes osa uusherännäisistä aloittajista. Sillä vilpittömästi soisin liikunnaniloa mahdollisimman monelle.
Mistä sitten johtuu, että niin moni innokas aloittaja luovuttaa niin pian? Kokeneiden valmentajien viesti on aika lailla sama: syynä on joustamattomuus. Lähdetään liikkeelle nollasta sataan. Aloitetaan liian monella treenikerralla viikossa, liian kovatehoisilla treeneillä – ja nopeasti huomataan, ettei jaksa eikä pysty. Ainakin aluksi vähempi riittäisi, ja uusi rutiini olisi helpompi sovittaa vanhaan elämään. Kuulostaa viisaalta.
Itse en ole liikunnan suhteen maltillinen enkä joustava. Älykello herjaa usein ylikuormitustilasta, enkä ole moksiskaan. Näin on menty vuosikymmeniä ja mennään niin kauan kun jalka ja tanko nousee.
Ikävä kyllä olen vain tällainen yhden asian reipas. Moni muu tekeminen onkin niin joustavaa, että mennään jo lepsuuden puolelle. Tästäkin ilmiöstä on keskusteltu tiedotusvälineissä alkuvuonna: sen nimi on prokrastinaatio eli suomeksi vitkuttelu.
Itselläni ilmiö konkretisoitui äskettäin sunnuntaipäivänä, joka (treenin jälkeen tietysti) kuluikin jääkaapin sulattamiseen. Pakastelokeron ovi oli ollut jo kauan niin jäässä, ettei se mennyt kiinni, ja takaseinässä oli upeita jääveistoksia. Operaatio Polaris olisi kannattanut tietenkin tehdä useita kuukausia aiemmin. Kun kerroin kavereilleni, että sulatan pakastimen olympiavuosittain, he luulivat sitä vitsiksi.
Tsemppiä uusiin alkuihin, joustetaan, muttei liikaa.
Juttu on julkaistu Gloriassa 02/2023.
